Äskettäinen katolisen koulun joukkoampuminen Minneapolisissa sopii valitettavan tuttuun amerikkalaiseen kaavaan: sosiaalisesti eristäytynyt ja psyykkisesti horjuva nuori mies kylvää tuhoa automaattikivääreillä aseistautuneena.
Jälkipyykki etenee sekin kaavamaisesti. Demokraatit vaativat tiukempaa aselainsäädäntöä, kun taas republikaanit siirtävät huomion mielenterveysongelmiin. Tosiasiassa republikaanit eivät kuitenkaan osoita aitoa halua panostaa mielenterveyspalveluihin – puhe toimii lähinnä savuverhona, jonka tarkoitus on välttää keskustelua olennaisesta syystä: ampuma-aseiden helposta saatavuudesta. On aivan selvää, että vain vakavasti häiriintynyt ihminen tekee tällaisen teon, mutta sairaita fantasioita olisi paljon vaikeampi toteuttaa ilman tämän kaliiberin aseita.
Tällä kertaa tapaus sisälsi kuitenkin poikkeuksellisen elementin: ampujan transsukupuolisen identiteetin. Mieheksi kasvanut ampuja oli omaksunut naisidentiteetin nimellä “Robin”, mutta kirjoituksissaan hän ilmaisi katumusta ja hämmennystä, kutsuen itseään “aivopestyksi.” Tämä yksityiskohta oli poliittista dynamiittia. Konservatiivien näkökulmasta se sopi täydellisesti heidän taisteluunsa “sukupuoli-ideologiaa” vastaan – ilmiötä, jota he pitävät yhteiskuntaa horjuttavana voimana. Monien mielestä – myös omastani – kansalaisten vastareaktio sukupuoli-ideologiaan oli ratkaiseva tekijä Donald Trumpin uudelleenvalinnassa vuonna 2024.
Nashville, Minneapolis ja salailun politiikka
Minneapolisin verilöyly ei ollut ensimmäinen katolisen koulun joukkoampuminen, jonka teki transsukupuolinen henkilö.
Vuonna 2023 Tennesseen osavaltiossa sijaitseva Nashvillen kaupunki koki lähes identtisen tragedian, jossa niinikään katolisen koulun lapsia murhasi koulun entinen oppilas. Tuolloin tapahtuman keskeiset yksityiskohdat kuitenkin pimennettiin: viranomaiset estivät ampujan manifestin julkaisun ja valtamedia vähätteli hänen sukupuoli-identiteettiään. Ennakoitavissa ollut seuraus oli, että salailu kääntyi itseään vastaan: konservatiivien raivo kasvoi, median uskottavuus mureni ja tapaus piirtyi julkiseen mielikuvaan juuri salauksen vuoksi.
Minneapolisin uutisointi eteni samaa kaavaa. ABC, CNN ja NPR ohittivat pitkälti ampujan tunnustukset sukupuoli-identiteetistään. The New York Times mainitsi yksityiskohdan lähinnä kehystääkseen sen “konservatiiviseksi puheenaiheeksi” – ei tekijän oman psykologisen kriisin olennaisena osana.
Suomessa on erilaiset rikokset, mutta sama mediakuvio
Suomessa ei ole koettu transsukupuolisten tekemiä kouluampumisia. Mutta kohtaamme saman ongelman eri muodossa: väkivaltarikollisuuden valikoivaa uutisointia. Meillä tekijän maahanmuuttajatausta jää usein mainitsematta. Poliisin tiedotteissa ja valtamediassa tekijästä puhutaan “espoolaismiehenä” tai “turkulaismiehenä” – kiertoilmauksina, jotka ovat muodostuneet kansalliseksi vitsiksi. Toimittajat perustelevat käytäntöä vähemmistöjen suojelemisella ennakkoluuloilta. Todellisuudessa se murentaa luottamusta mediaan, ruokkii spekulaatiota ja lopulta vahvistaa, ei heikennä, rasismia.
Ivan Puopolo ja muut julkiset keskustelijat ovat toistuvasti nostaneet esiin tämän kaksinaismoralismin. Faktojen peittely on muuttunut toimituksissa ja yliopistoissa moraaliseksi refleksiksi, jonka tarkoituksena on palvella “sosiaalisen oikeudenmukaisuuden” narratiivia.
Totuus puhdistaa
Oma lähtökohtani on yksinkertainen: totuus on paras desinfiointiaine. Tutkimustieto tukee tätä näkemystä.
Taloustieteilijät Sekou Keita, Thomas Renault ja Jérôme Valette tutkivat, mitä tapahtui, kun saksalainen Sächsische Zeitung -lehti alkoi systemaattisesti kertoa rikoksentekijöiden kansallisen taustan. Sen sijaan että käytäntö olisi lietsonut muukalaisvihaa, se vähensi sitä. Miksi? Koska se rikkoi implisiittisen oletuksen, että “rikos” tarkoittaa aina “maahanmuuttajarikosta.” Lukijat näkivät selvemmin, että suurin osa rikoksista oli kantaväestön tekemiä. Läpinäkyvyys purki ennakkoluuloja.
Saksan esimerkki on selkeä: faktojen sensurointi ei taistele ennakkoluuloja vastaan – se ruokkii niitä. Tosiasioiden tunnustaminen antaa mahdollisuuden purkaa stereotypioita sen sijaan, että se vahvistaa niitä.
Kun suomalaiset tutkijat nostivat taannoin esiin tilastollisen tosiasian romaniväestön suhteettoman korkeasta rikollisuudesta, seurauksena ei ollut maltillinen poliittinen keskustelu vaan leimaamiskampanja. Sen sijaan, että olisi tartuttu itse ongelmaan, pyrittiin mitätöimään sanansaattaja. Lopputuloksena oli julkisen keskustelun vetäytyminen kuiskailuun, huhuihin ja verkkokeskustelujen rasistisiin ylilyönteihin.
Maahanmuuttajien rikollisuus on aito ongelma niin Suomessa kuin monessa muussakin Euroopan maassa. On syytä olettaa että tästä vaikeneminen tai ongelman vähättely pikemminkin lisää kuin vähentää maahanmuuttajaväestöön kohdistuvia ennakkoluuloja.
Viisauden alku
Olipa kyse Minneapolisista, Nashvillestä tai Helsingistä, tiedotusvälineillä on sama kiusaus: siistiä todellisuutta edistyksellisten ihanteiden nimissä. Mutta salailu rapauttaa luottamusta, ruokkii polarisaatiota ja antaa ääriliikkeille aseita. Jos todella haluamme vähentää ennakkoluuloja – oli kyse sitten maahanmuuttajista Suomessa tai transihmisistä Yhdysvalloissa – ratkaisu ei ole sensuuri vaan rehellisyys.
Koko totuus, kuinka epämiellyttävä tahansa, on ainoa perusta demokraattiselle luottamukselle. J.K Paasikivi oli oikeassa: Se on viisauden alku.
