Verkkouutiset

Näkökulma

MAINOS (artikkeli jatkuu alla)

Ranskassa voi tapahtua todellinen äärioikeiston maanjäristys

Ranskan EU-vaalien tulos ei ollut lopulta yllätys. Presidentti Emmanuel Macronin pikainen kulisseissa valmisteltu päätös parlamentin hajottamisesta sen sijaan oli. Toisin kuin aikaisemmin, EU-vaalien merkitys ulottui nyt Ranskassa vahvasti myös sisäpolitiikkaan.

Sunnuntai-illan vaalitulos ja sen seuraukset jäävät monella tapaa Ranskan poliittiseen historiaan. Macronin ratkaisu kansalliskokouksen hajottamisesta ja uusista vaaleista johtaa todennäköisesti äärioikeiston historialliseen vaalivoittoon ja samalla ensimmäisen äärioikeistolaisen pääministerin johtaman hallituksen muodostamiseen. Ranskassa käynnistyy samalla niin sanottu cohabitation -virkakausi, joka Ranskan nykyisen viidennen tasavallan (1958) historiassa on ollut aikaisemmin vain kolme kertaa aikaisemmin. Syntyneessä ”yhteiselon” tilanteessa pääministeri ja presidentti ovat siis vastakkaisista poliittisista leireistä.

Istuvan presidentin kannalta syntyvä tilanne olisi ongelmallinen. Ranskan perustuslain mukaan cohabitation-tilanteessa presidentti menettää osan laajoista valtaoikeuksistaan pääministerin eduksi. Normaalissa tilanteessa, lähes poikkeuksetta samaa puoluetta edustava pääministeri toteuttaa istuvan presidentin tahtoa ja vaaliohjelmaa, kuten on nähty myös Macronin kausien aikana.

Syntyneessä tilanteessa Macron voi sen sijaan edelleen valita pääministerinsä, mutta nimitetty pääministeri on tilivelvollinen presidentin sijaan vain kansalliskokoukselle. Presidentti ei voi myöskään enää vaihtaa pääministeriään, kuten Macronkin on tehnyt virkakausiensa aikana jo kolme kertaa. Macronin valta kaventuu myös hallituksen kokoonpanon suhteen. Presidentti ei voi enää valita mieleisiään ministereitä. Asetelma muuttuu siis monella tapaa presidentille epämieluisaksi.

Macron ei ole koskaan ollut koko kansan presidentti

Ranskan nykyinen tilanne ei ole sattuman kauppaa. Vaikka Emmanuel Macron on kahden kauden presidentti ja voittanut presidentinvaalissa kummallakin kerralla selkeästi vastaehdokkaansa Marine Le Penin, Macron ei ole koskaan ollut lopulta koko kansan presidentti. Virkakauden alusta lähtien (2017) presidentin politiikka on ollut varmistelun ja kansansuosion kalastelun suhteen hyvin riskialtista. Kuten tunnettua, Macron käytti erityisesti ensimmäisellä virkakaudellaan valtaoikeuksiaan kovalla kädellä. Presidentti reformoi Ranskan taloutta, verotusta,  ja työmarkkinoita visionsa mukaisella tavalla. Macronin toisella kaudella polemiikkia aiheutti erityisesti eläkejärjestelmän muutos, joka koettiin laajalti epäoikeudenmukaiseksi.

Hintalappu presidentin edustamalle uudistuspolitiikalle on ollut kova. Koko ajan kasvava joukko kansalaisista on kokenut Macronin politiikan epäoikeudenmukaiseksi ja keskiverto ranskalaista enemmän tai vähemmän syrjiväksi. Tavallista ranskalaista ei juuri kosketa se, että maa on ollut viisi vuotta peräjälkeen Euroopan investointiveturi tai se, miten Ranskan talouden vetovoima, työllisyyskehitys ja jopa kansainvälinen asema ovat koko ajan parantuneet Macronin virkakausien aikana.

Muita syitä äärioikeiston menestykseen ja Macronin suosion hupenemiseen ovat Ranskan krooniset ongelmat, eli sisäiseen turvallisuuteen ja maahanmuuttoon liittyvät lieveilmiöt.

Macronin nimittämät hallitukset, kuten aikaisemmatkaan hallitukset, eivät ole onnistuneet ratkaisemaan kumpaakaan ongelmista kansalaisia tyydyttävällä tavalla. Tähän rakoon kansallinen liittouma on iskenyt taitavasti. Vuosikymmenten ajan kansallinen liittouma on pitänyt esillä valtavirtapuolueille epämiellyttäviä keskustelunaiheita, joista maahanmuuttoon ja islamin harjoittamiseen liittyvät ongelmat ovat olleet näkyvimpiä teemoja.

Macronin ongelmia syvensi edelleen kansallisen liittouman onnistunut EU-vaalistrategia. Jo kuukausia sitten kansallinen liittouma linjasi EU-vaalin ”kansanäänestykseksi” Macronin harjoittamasta politiikasta. Taitavasti rakennettu viesti meni myös täydellisesti maaliin. Kansanäänestys saatiin ja lopulta puolue on mahdollisesti ensimmäistä kertaa historiansa aikana pääministeri-ja hallituspuolue.

Kesän poliittisen turbulenssin loppuhuipentumana saatetaan jopa nähdä todellinen maanjäristys eli se, että kansallinen liittouma hankkii Ranskan kansalliskokouksesta absoluuttisen enemmistön. Seuraukset Macronin virkakauden loppuajalle, mutta myös Ranskalle itselleen ovat tällöin jopa tuhoisat.

Teoriassa olisi mahdollista, että pääministeri pystyisi viemään kansalliskokouksen käsittelyyn lakiesityksiä, jotka enemmistön turvin menisivät maaliin, mutta joita presidentti ei lopulta vahvistaisi. Edessä olisi siten samalla poliittinen umpikuja ja sisäinen kaaos. Emmanuel Macronilla on nyt politiikkansa laskun maksun aika. Kumuloitunut äänestäjien tyytymättömyys ja politiikan loppukaudelle ulottuva tilinpäätös tapahtuu poliittisen verivihollisen eli äärioikeiston kanssa.

Kansallinen liittouma on Vladimir Putinin taskussa

Poliittiset seuraukset Ranskan tapahtumista voivat olla Euroopan turvallisuudelle ja vakaudelle täysin ennen kokemattomat.

Emmanuel Macronin poliittisen pääoman katoaminen loisi Eurooppaan entistä suuremman johtajuusvajeen. On muistettava, että kansallisen liittouman tuki Ukrainan sotilaalliselle avulle ei ole lainkaan yksiselitteisen varmaa. Puolueessa on ollut aina putinisteja ja Venäjän intressejä ymmärtäviä vaikuttajia, aina Marine Le Peniä myöten. Ranskan molemmat politiikan äärilaidat ovat historiallisesti kuuluneet aina Venäjän ymmärtäjiin. Yhtenä räikeimpänä viimeisimmistä symbolisista esimerkeistä oli kansalliskokouksen tyhjät äärilaitojen penkkirivit Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyin viime viikkoisen puheen aikana.

On niin ikään hyvä muistaa, että kansallinen liittouma tavoittelee edelleen muun muassa Ranskan irtaantumista Naton komentojärjestelmästä, josta maa oli pitkään poissa (1966-2009) kenraali Charles de Gaullen poliittisten linjausten seurauksena.

Kansalliselle liittoumalle Bryssel-vetoinen päätöksenteko on ollut aina äärimmäisen vastenmielistä ja Ranskan sisäiset ongelmat hallinnonalasta riippumatta on puolueen puheissa lähes poikkeuksetta sysätty EU:n syyksi. Viimeisinä kuukausina kansallinen liittouma on saanut erityisesti kroonisen kriisin keskellä elävien maanviljelijöiden tuen ja suosion osakseen.

Hajoaako Macronin keskustalainen liike osiin

Emmanuel Macronin luoman keskustaliberaalin poliittisen liikkeen tulevaisuus ei näytä muutenkaan hyvältä. Presidentin kova kannatuksen ydin (23-25 prosenttia) on alkanut vaarallisesti hapertumaan ja muun muassa tämä näkyy eurovaalien 15 prosentin tuloksessa. Ranskan poliittiselle historialle on leimallista se, miten puolueita ja erilaisia liittoumia syntyy ja kuolee säännöllisin väliajoin. Ranskan vasemmiston ollessa sirpaleina ja konservatiivisten tasavaltalaisten taistellessa olemassaolostaan voi Macronin luoma poliittinen liike hyvinkin olla seuraava merkittävä poliittinen ruumis.

Kansallinen liittouma näyttäytyy syntyneessä sekavassa sisäpoliittisessa tilanteessa suuren yleisön silmissä vakaalta ja yhtenäiseltä puolueelta. Puolue ei repeile eri suuntiin, vaan viestii ja toimii linjakkaalla tavalla, jossa kansallinen intressi ohjaa politiikan tekemistä, ei kansainvälinen macronilainen ulottuvuus. Politiikan mielikuvien kannalta tilanne on jopa paradoksaalinen. Perinteisesti politiikan äärilaidat ovat olleet linjansa kautta tempoilevia ja epäluotettavia, mutta niin ei ole tapahtunut kansallisen liittouman suhteen.

Kansallisen suvereniteetin ja Ranskan aseman varmistamisen suhteen Macronin ja kansallisen liittouman välillä ei ole mitään yhteistä. Presidentti Macron on nähnyt Ranskan kansainvälisen aseman ja intressien varmistamisen aina kansainvälisen viitekehyksen kautta. Toisin kuin äärioikeistolle, Macronille kaikkinainen eristäytyminen kansainvälisestä politiikasta on Ranskan intressien vastaista. Äärioikeiston uskoessa kahdenvälisiin, bilateraalisiin suhteisiin kansallisvaltioiden välillä, Macronin maailmankuva nojautuu vahvasti Euroopan integraatioon ja Euroopan strategiseen autonomiaan.

Kesäkuun lopulla ja heinäkuun alussa ranskalaiset lopulta päättävät, millaisen parlamentin ja millaisen maailmankuvan kanssa he haluavat elää seuraavat vuodet. Macron pelaa joka tapauksessa upporikasta ja rutiköyhää. Pöydällä on niin hänen virkakautensa loppu kuin perintö, jonka hän presidenttikautensa jälkeen seuraajalleen jättää.

Kansallisen liittouma edustaa joka tapauksessa politiikkaa, jossa kompromisseja ja puoluerajat yhdistävää politiikkaa ei juuri tunneta. Jos politiikka on kompromissien taidetta, sen täydellinen puuttuminen tai tavoittelu on vaarallista.

Kenraali Charles de Gaullen sanoin: ” Vain vaara voi yhdistää ranskalaiset. Maalle, jossa on 265 erilaista juustoa, ei voida pakottaa yhtenäisyyttä tyhjästä”.

Ehkä tässä lauseessa piilee Macronin ohut poliittinen elämänlanka?

Kokoomus on suurempi riesa keskustalle kuin punavihreät

Keskustan puheenjohtaja Annika Saarikko, 40, jaksoi neljä vuotta. Se on lyhyt aika, mutta puolueen neljän naispuheenjohtajan joukossa sillä sijoittuu kärkeen.

Saarikon piti pelastaa puolue. Toisin kävi, keskustalla on nyt vain 23 kansanedustajaa.

Helsingin Sanomien laajassa haastattelussa Saarikko toistaa arvionsa, että keskustan meno Antti Rinteen (sd.) hallitukseen oli virhe. Sen Saarikko jättää sanomatta, että keskustan puheenjohtajakamppailussa 2020 hän puolusti tiukasti hallitusyhteistyötä.

Keskusta on ollut vuoroin hallituksessa vasemmiston ja kokoomuksen kanssa. Nyt ongelmaksi on nostettu suhde vasemmistoon.

Keskusta on porvarillinen puolue. Se eroaa selvästi vasemmistoliitosta ja vihreistä. Sosiaalidemokraateilla ja keskustalla on paljon yhteistä sosiaalipolitiikassa, mutta monissa muissa asioissa erot ovat selviä.

Keskustassa on vuosikausia hoettu, että puolue on keskellä oikeiston ja vasemmiston välissä. Asetelma on perua ajoilta, jolloin kokoomuslaiset marssivat kypärät päässä ja liperit kaulassa, ja kommunistit olivat vankilassa.

Keskustan ja kokoomuksen välinen raja on ohut. Puolueiden erot hämärtyvät erityisesti silloin, kun ne ovat samassa hallituksessa.

Horjuminen näkyy nytkin, kun oppositiopuolue keskusta hakee itselleen kurssia vasemmisto-opposition ja porvarihallituksen välissä. Vasemmistosta pitää erottua, mutta kokoomusta ja perussuomalaisia ei saa ärsyttää liikaa.

Profiiliongelma on tullut päivittäin esiin eurovaalikamppailussa. Keskusta on ollut lähes kaikesta samaa mieltä kokoomuksen ja perussuomalaisten kanssa. Tämä yritettiin peittää poliittisella taistelusavulla esittämällä hallitukselle epäluottamuslausetta EU-politiikasta.

Puoluejohtajan vastuu on raskas. Miksi Annika Saarikko epäonnistui?

Ensimmäisenä vaaran merkit näki eduskuntaryhmän nykyinen puheenjohtaja Antti Kurvinen. Hän myönsi ennen Saarikon nimitystä, että valtiovarainministeriksi ryhtyminen on riski.

Riski toteutui. Saarikko ei pystynyt sovittamaan yhteen puoluejohtajan ja valtiovarainministerin tehtäviä. Se, mikä itkettää tupailloissa puolueuskovaisia, voi kuulostaa valjulta suuremmissa kammareissa.

Saarikko on korostetusti sosiaalipoliitikko. Puoluejohtajan pitää hallita talouspolitiikan lisäksi kansainväliset asiat. Niissä Saarikko oli kokematon.

Valtiovarainministerinä Saarikko oli puoluejohtaja. Virkamiehet tuskailivat, kun ministeri käytti paljon aikaa puolueyhteyksiin eikä saanut otetta taloudesta ja hallituskumppaneista. Koronan varjolla hallitus jakoi sumeilematta rahaa erilaisiin hankkeisiin ja vauhditti valtion velkaantumista.

Valtiovarainministeri sortui itse samaan pikkupolitikointiin. Saarikon junailemia ylimääräisiä lapsilisiä maksettiin 100 miljoonaa euroa muutama kuukausi ennen 2023 eduskuntavaaleja.

Kansainvälisissä kokouksissa Saarikkoa kiinnostivat asioiden lisäksi turistinähtävyydet. Kokemattomuus tuli esiin Ukrainan kriisissä.

Joulukuussa 2021 presidentti Vladimir Putin vaati länneltä lupausta, ettei Nato laajene itään. Presidentti Sauli Niinistö kommentoi tuoreeltaan, että jäsenyys on Naton ja hakijamaan välinen asia.

Uudenvuodenpuheessaan 1.1.2022 Niinistö toisti epäsuorasti viestinsä Putinille, että Suomi pitää avoimena mahdollisuutta liittyä Natoon.

Muutama tunti myöhemmin Saarikko kirjoitti Facebookissa hieman toisessa sävyssä.

”Keskusta ei kannata Suomen Nato-jäsenyyttä.”

Saarikko piti mahdollisena puolueen kannan muuttumista. Keskustan muu johto taivasteli puheenjohtajan tekstiä, joka voitiin tulkita irtiotoksi Niinistöstä ja syötöksi Putinin lapaan.

Puheenjohtajan vaihdos tuskin nostaa keskustaa takaisin suurten puolueiden joukkoon. Ahdingossa ei ole kyse pelkästään henkilöistä.

Keskustan asema on tukala, väestökehitys nakertaa kannatusta. Mikä on keskustan uusi idea, löytääkö puheenjohtajaksi valittava Antti Kaikkonen menestysreseptin?

Eduskuntavaaleissa testataan hallituspuolueen käytännön politiikkaa ja uskottavuus. Milloin hallituspuolue keskusta on lisännyt kannatustaan vaaleissa, ja kenen johdolla?

Vastaus: 1983, Paavo Väyrynen.

Jos vaalit pidetään normaalissa järjestyksessä, hallituspuolue keskustan tappioputki kestää vähintään 44 vuotta.

Punavihreät vetoavat tieteeseen, mutta levittävät harhaisia sukupuoliteorioita

Vanhempi kirjailijakollega muisteli minulle taannoin taistolaisaikoja. Kun laitavasemmistolainen joutui ahtaalle keskustelussa, alkoi inttäminen. ”Tää on ihan tieteellistä, tää on ihan tieteellistä!” Vasemmistolaisen politiikan väitettiin perustuvan tieteelliseen tietoon, teoriaan yhteiskuntamuotojen kehityshistoriasta. Sosialismi tulisi toteutumaan vääjäämättömästi kapitalismin kriisiytyessä. Seuraavassa vaiheessa siirryttäisiin kommunismiin, kunhan tuotantovoimien kehitys olisi johtanut taloudelliseen yltäkylläisyyteen sosialismissa.

Karl Marxin filosofian keskeisestä pohjavireestä kumpuaa yhä nykyäänkin viljelty ilmaisu ”Olla historian oikealla puolella”. Vihreiden versio on ollut huudahdus, jonka mukaan vihreät ”eivät ole oikealla eivätkä vasemmalla vaan edellä.” Käytännössä tämä edellä oleminen tarkoitti vuosikymmenten ajan esimerkiksi ydinvoiman ja Suomen Nato-jäsenyyden vastustamista vankassa yhteisrintamassa vasemmistoliiton kanssa.

Punavihreät puolueet vetoavat nykyäänkin politiikkansa tieteellisyyteen ja naureskelevat ylimielisesti erityisesti perussuomalaisille. ”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan.” Perussuomalaisten entisen puoluesihteerin Riikka Slunga-Poutsalon tokaisu riittää punavihreille aktivisteille yhä todisteeksi siitä, että he ovat oikeassa ja perussuomalaiset väärässä. Tiede! Tutkimus!

Vihreiden periaateohjelman mukaan: ”Poliittisen päätöksenteon tulee pohjautua arvojen lisäksi tieteelliseen tutkimukseen ja parhaaseen saatavilla olevaan asiantuntijatietoon.”

Joku tietysti voi pohtia tämän linjauksen suhdetta esimerkiksi siihen, että Vihreän liiton entinen puheenjohtaja Heidi Hautala on saanut Suomen homeopaatit ry:n Similia-palkinnon ”ennakkoluulottomasta työstä homeopatian aseman parantamiseksi Suomessa ja koko Euroopassa.” Entinen kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto puolestaan teki kirjallisen kysymyksen ”Sähköyliherkkyyden tunnustamisesta sosiaaliturvassa”. Tätä ns. sähköallergiaa ei lääketiede tunne, kyse on kuvitellusta luulosairaudesta.

Viime vuonna Suomessa säädettiin uusi niin sanottu translaki, joka sallii juridisen sukupuolen muuttamisen omalla ilmoituksella. Samalla sukupuolidysforian lääketieteellinen hoito erotettiin juridisen sukupuolen muuttamisesta. Edellytykseksi juridisen sukupuolen muuttamiselle säädettiin täysi-ikäisyys. Punavihreät puolueet ja sekalainen joukko järjestöjä vaativat, että myös lapset voisivat vaihtaa juridista sukupuoltaan. Mukana on paljon nais- ja lapsijärjestöjä.

Toisin kuin Suomessa, monissa maissa niin sanottuja blokkeri- eli jarrutushoitoja, hormonihoitoja ja sukupuoliominaisuuksia muokkaavaa kirurgiaa on annettu myös lapsille. Britanniassa äskettäin valmistunut laaja Cass Review -selvitys puoltaa Suomessa omaksuttua mallia, jossa alaikäisen sukupuoliahdistuksen ensisijainen hoitomuoto on psykoterapia.

Kiihkeät aktivistit ympäri maailmaa ovat lobanneet sen puolesta että transsukupuolisuusdiagnoosi ja sen myötä hormonihoitoja ja jopa kirurgiaa voitaisiin antaa myös lapsille. Tämä siitä huolimatta, että jo pitkään on kuulunut varoituksia siitä, mitä tästä voi seurata. Nuoren ihmisen ajatukset sukupuolesta ja maailmasta yleensä ovat vasta muotoutumassa.

Laajaa huomiota on herättänyt esimerkiksi Keira Bellin tapaus. Nuorelle tytölle aloitettiin kirurgiset- ja hormonihoidot, rinnat leikattiin pois, parta kasvoi ja hän vaihtoi nimekseen Quincy. Sitten hän tuli katumapäälle ja halusi olla jälleen nainen.

Eri puolilla maailmaa punavihreät puolueet ja aktivistit vähät välittävät lääketieteellisestä tiedosta mitä sukupuoleen tulee. Sen sijaan he ovat yrittäneet leimata heidän kanssaan eri mieltä olevat ”transfoobisiksi”, tai ”äärioikeistolaisen ja konservatiivisen anti-gender-ideologian edustajiksi”. Toukokuussa 2024 Skotlannin vihreä puolue erotti jäsenyydestään ne, joiden mielestä sukupuoli on biologinen tosiasia.

Nuorisopsykiatrian professori, ylilääkäri Riittakerttu Kaltiala ansaitsee kiitokset. Hän ei ole taipunut aktivistien paineen edessä, vaan on puolustanut lääketieteellistä tutkimusta. Kaikki eivät ole tieteelliseen tietoon perustuvaa näkemystä hyväksyneet.

– Aktiivisen lobbauksen ja painostuksen takia tavanomainen lääketieteellinen kriittisyys ja näytön hankkiminen ovat jääneet joissain tilanteissa välistä, toteaa Kaltiala Lääkärilehdessä

Ilmiön taustalla on humanistisissa ja yhteiskuntatieteellisissä yliopistopiireissä viime vuosina levinnyt gender-aate, jonka tunnetuimpia edustajia on Judith Butler. Hänen mukaansa biologinen sukupuoli on käytännössä merkityksetön. Tärkeämpää on sukupuoli ”performanssina”, sosiaalisesti rakentunut ja henkilökohtaisesti koettu sukupuoli-identiteetti, jolle on annettu nimi gender. Suomeksi sanottuna kyseessä on ”Näin nämä asiat koetaan” -sukupuoli.

Maailman tunnetuimmalla evoluutiobiologilla Richard Dawkinsilla on ollut rohkeutta haastaa sukupuoleen liittyvät harhaiset teoriat, jotka leviävät yhä suomalaisessakin mediassa.

Helsingin Sanomien pysyvässä erityissuojeluksessa oleva vihreä poliitikko Rosa Meriläinen kirjoittaa:

– Innostuin 1990-luvun puolivälissä myös postgender-ajattelusta, jossa nähtiin sukupuoli jatkumona eikä binäärinä eli jakona naisiin ja miehiin. Sille oli jo silloin tieteellistä pohjaa.

Tieteellistä pohjaa? Voi hyvänen aika.

Biologinen sukupuoli on binäärinen ja perustuu sukusoluihin. Uroksilla on siittiöitä, naarailla munasoluja. Jos olisi olemassa esimerkiksi jokin ”kolmas sukupuoli” olisi olemassa myös kolmannenlaisia sukusoluja. Biologista sukupuolta ei voi muuttaa.

Toisin kuin gender-aate väittää, biologisella sukupuolella on käytännön merkitystä sekä henkilökohtaisesti että yhteiskunnallisella tasolla. Tästä on muistuttanut esimerkiksi kirjailija J. K. Rowling ja entinen Sussexin yliopiston filosofian professori, feministi ja lesbo Kathleen Stock kirjassaan Material Girls: Why Reality Matters for Feminism (2021).

Otetaanpa esimerkki. Ollessaan syytteessä kahdesta raiskauksesta Isla Bryson (alunperin nimeltään Adam) päätti identifioitua naiseksi.

Hän pääsi aluksi suorittamaan vankeustuomiotaan skotlantilaiseen naisvankilaan. Myöhemmin paljastui, että naisvankiloihin oli päätynyt useita muitakin transnaisia eli biologisia miehiä. Iso osa heistä oli muuttanut juridisen sukupuolensa vasta oikeusprosessin aikana. On päivänselvää, että seksuaalirikoksiin syyllistyneet biologiset miehet naisvankilassa on vakava riski muille vangeille.

Suomesta on lähes tyystin puuttunut homo- ja lesbonäkökulmasta esitetty gender-ideologian kritiikki.

Stockin lisäksi tätä on pitänyt esillä muun muassa brittiläinen toimittaja, näytelmä- ja tietokirjailija Andrew Doyle. Ydin on tässä: gender-ideologian mukaan seksuaalisen kiinnostuksen pitäisi suuntautua koetun ”genderin” mukaan, ei siis perustua biologiseen sukupuoleen (sex). Doyle, Stock ja monet muut sanovat suoraan, että tämä ei pidä paikkaansa. Homomies ei tunne seksuaalista kiinnostusta biologista naista kohtaan vaikka tämä ”identifioituisi” mieheksi ja muuttaisi kehoaan kirurgialla ja hormonihoidoilla. Britanniassa onkin perustettu LGB Alliance ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tiet ovat erkaantuneet. Myös Suomessa on nykyään LHB-liitto.

Suomessa juridisen sukupuolen voi muuttaa ilman lääketieteellistä diagnoosia sukupuolidysforiasta. Tämä mahdollistaa järjestelmän väärinkäytön Isla Brysonin tyyliin. Toivokaamme ettei vastaavaa tapahdu Suomessa.

Sukupuolidysforiaan kehitetyt hoidot ovat hyvä asia, niillä autetaan ihmisiä, kuten myös mahdollisuudella muuttaa juridinen sukupuoli. Mutta tämä ei vaikuta biologiseen todellisuuteen. Biologista sukupuolta ei voi muuttaa, transnaiset eivät ole biologisia naisia, eivätkä transmiehet ole biologisia miehiä.

Mistä tieteellisen tutkimustiedon sivuuttava gender-ajattelu ilmaantui? Suomessa Judith Butlerin ja hänen aatetoveriensa sukupuoliteorioita on esitelty jo vuosikymmeniä erityisesti Tutkijaliiton Tiede & edistys -lehdessä.

Mikä on Tutkijaliitto? Tuoreessa tietokirjassaan Kommunismin teloitettu unelma — Seppo Toiviaisen elämä ja tragedia (2024) Lauri Hokkanen kertoo Tutkijaliiton perustamisesta vuonna 1976. Keskeinen toimija oli Tampereen yliopiston taistolainen sosiologi Seppo Toiviainen. Hän toimi myöhemmin Vasemmistoliiton edeltäjän SKDL:n kansanedustajana vuosina 1979–1986.

Tutkijaliiton perustavassa kokouksessa ilmaistiin ”varaukseton kunnioitus ja solidaarisuus neuvostotieteelle ja neuvostotutkijoille, joiden marxismi-leninismin teorian ja metodin hallintaan perustuva tutkimustyö oli avaamassa uusia mahdollisuuksia ihmiskunnalle.”

– Tahtoisin kutsua tieteen ja politiikan yhdistämistä Tutkijaliiton koko olemukseksi, linjasi ensimmäinen puheenjohtaja Toiviainen.

Käytännössä laitavasemmistolainen yhteiskuntatiede oli poliittista aktivismia, joka tavoitteli demokratian lakkauttamista ja siirtymistä sosialismiin.

Myöhemmin tiukin marxilais-leninistinen kuri Tutkijaliitossa hivenen hellitti. Toiviainen painotti silti yhä Tiede & edistys -lehden lähtökohtia ja linjasi: ”Se voi olla mikä tahansa, mutta siinä ei saa olla marxilaisuuden vastaisuutta eikä neuvostovastaisuuutta.”

Seppo Toiviaisen ja hänen lukuisten aatetoveriensa perintö suomalaisessa yliopistomaailmassa on yhä vahva, vaikka vuosikymmenten kuluessa paljon on muuttunutkin. Lenin ei ole enää muodissa, marxismi-leninismin tilalle on tullut woke-aate ja identiteettipolitiikka. Judith Butlerin oppi-isiä ja -äitejä ovat muun muassa filosofit Simone de Beauvoir, Julia Kristeva, Jacques Lacan, Luce Irigaray ja Michel Foucault. Heidän kirjoituksiaan on suomalaisissakin yliopistoissa kuluneina vuosikymmeninä luettu samalla asenteella kuin marxilaisissa opintopiireissä Karl Marxin teoksia 1970-luvulla. Kritiikki ei ole sallittua, sen tilalla on mestarien tekstien eksegeettinen lähiluku. Puhun tässä myös omasta kokemuksestani tutkijana Helsingin yliopistossa, kun opiskelin juridiikan lisäksi filosofiaa.

2010-luvulta alkaen korkeakoulujen politisoituminen on yhä vain kiihtynyt. Toiviaisen jäljillä tallaavien yliopistotutkijoiden puheenvuoroja lukiessa minulle tulee hetkittäin olo kuin olisin siirtynyt aikakoneella 1970-luvulle.

Osa yhteiskuntatieteellisistä ja humanistisista oppialoista on muuttunut käytännössä punavihreiksi puoluekouluiksi. Tämä vaarantaa koko yliopiston uskottavuuden. Toiviaisen tyylillä eduskuntaan on ponnistanut useita vasemmistoliittolaisia ja vihreitä aktivistitutkijoita kuten Veronika Honkasalo, Outi Alanko-Kahiluoto, Minja Koskela ja Maria Ohisalo. Heidän politiikkansa peruslähtökohdat tulevat suoraan 1970-luvulta: Kun ideologia ja tosiasiat ovat ristiriidassa, sen pahempi tosiasioille.

Myytti poliisin rasismista ei uppoa äänestäjiin USA:ssa

Suomen kesä on niin lyhyt ja vähäluminen, että sitä ei sovi hukata TV:n katseluun. Tämän johdosta urani ensimmäinen ”elokuva-arvio” koskee elokuvaa, jota ei missään nimessä kannata katsoa. Johdonmukaisena kriitikkona aion noudattaa omaa ohjettani: En siis ole nähnyt enkä aio katsoa Netflix-dokumenttia Poliisivoima, joka käsittelee Yhdysvaltain poliisin toimintaa rasismin näkökulmasta. On nimittäin katsomattakin selvää, että kyseessä on ideologisesti yksipuolinen ja faktuaalisesti harhaanjohtava propagandatuote.

Helsingin Sanomien kriitikko Harri Römpötti katsoi tämän elokuvan alusta loppuun. Römpötin mukaan Poliisivoima paljastaa todellisuuden, jonka mukaan ”osalle Yhdysvaltain kansasta poliisi on uhkakuva eikä turvallisuuden tunteen levittäjä”. Oletan, että kriitikko viittaa USA:n mustaan vähemmistöön, koska ”dokumentti tarjoaa hätkähdyttävän kuvan rasismista Yhdysvaltain poliisissa”.

Jos tämä luonnehdinta pitää paikkansa, miksi Yhdysvaltojen mustat kuitenkin vastustavat poliisivoimien supistamista enemmän kuin valkoiset? Oletan, että tätä kiusallista faktaa ei dokumentissa mainita. Kun Minneapolisin kaupunginvaltuusto lupasi lakata rahoittamasta poliisin toimintaa George Floydin kuolemaa seuranneen protestiliikehdinnän vanavedessä, kaupungin mustat asukkaat vastustivat tätä (lyhytkestoista) päätöstä enemmän kuin valkoiset. Tuoreen tutkimuksen mukaan Yhdysvaltain mustat tukevat poliisivoimia vankemmin kuin mikään muu väestöryhmä.

Oletan, että mustat arvottavat poliisivoimia, koska heidän todennäköisyytensä päätyä rikoksen uhriksi on ällistyttävän suuri. Vuonna 2020 selvä enemmistö (61 prosenttia) aseellisen henkirikollisuuden uhreista Yhdysvalloissa oli mustia. Tämä on valtava luku ottaen huomioon, että mustien osuus väestöstä on 14 prosenttia. Tietyillä mustien asuinalueilla nuorten miesten riski kuolla aseellisen väkivallan uhrina on kolme kertaa suurempi kuin sotilailla, jotka taistelivat Afghanistanissa ja Irakissa.

Römpötin mukaan dokumentissa väitetään, että USA:n ”vankilat pursuavat enimmäkseen mustia vankeja ja kaduilla poliisin luoteihin kuolee suhteettoman monia mustia.” Miten on? Vuonna 2017 mustien osuus vankiväestöstä oli tasan kolmannes, mikä tarkoittaa, että selvä enemmistö vankiloissa olevista kuuluu johonkin toiseen väestöryhmään. Väite on siis pöyristyttävän virheellinen.

Poliisin luodista kuolee Yhdysvalloissa vuosittain noin tuhat henkilöä, joista mustien osuus on alle kolmannes. On syytä korostaa, että alle 5 prosenttia poliisin uhreista oli aseettomia ampumatilanteessa. Poliisin alttius ampua heijastaa siis aseellisten rikollisten suurta määrää Yhdysvalloissa. Vuonna 2020 poliisin luodista kuoli 57 aseetonta uhria, joista 18 oli mustia. Kriminologisen kirjallisuuden valossa on virheellistä väittää, että mustilla olisi muita ryhmiä suurempi riski menehtyä poliisin luodista kun huomioidaan väestöryhmien väliset erot väkivaltarikollisuudessa ja muut asiaan vaikuttavat tekijät.

Arvionsa lopussa HS:n kriitikko kertoo, että dokumentissa haastateltiin vain yhtä poliisia, komisario Adamsia Minneapolisin poliisilaitokselta. Tämä musta poliisi kertoi, että ”rasismi on syvällä Yhdysvaltain poliisikoneiston rakenteissa”. Komisarion mielipide on sopusoinnussa Presidentti Joe Bidenin linjausten kanssa. Liittovaltion oikeusministeriö on puuttunut ahkerasti paikallisten poliisilaitosten toimintaan rasististen käytäntöjen kitkemiseksi. Viime vuonna Minneapolisin kaupungin poliisivoimat asetettiin oikeusministeriön erityisvalvontaan, koska ministeriön laatiman raportin valossa on ”syytä epäillä”, että poliisilaitoksen toiminta syrjii mustia kansalaisia.

Koska olen kriminologian professori, perehdyin huolellisesti kyseiseen raporttiin, joka on vapaasti saatavilla USA:n oikeusministeriön verkkosivuilta. Halusin tietää millä keinoin raportissa kyettiin osoittamaan rasistinen syrjintä. Tämä on menetelmällisesti vaativa haaste. Kävi ilmi, että raportin tulokset eivät tarjoa tieteellisesti uskottavaa evidenssiä mustien eriarvoisesta kohtelusta, pikemminkin päinvastoin.

Raportin silmiinpistävin piirre on se, että siinä ei lainkaan käsitellä ryhmien välisiä eroja rikollisessa käyttäytymisessä. Raportissa mainitaan muun muassa, että mustien keskitulo on 44 prosenttia valkoisten kotitalouksien ansioista. Sen sijaan oikeusministeriön asiantuntijat jättivät mainitsematta että mustien osuus henkirikosten tekijöistä on peräti 88 prosenttia. (Mustien osuus Minneapolisin asukkaista on 18 prosenttia). Minneapolisin musta väestö syyllistyy kaikenlaisiin väkivaltaisiin rikoksiin 27 kertaa enemmän kuin kaupungin valkoiset asukkaat. Näiden väestöryhmien välinen ero poliisin kontrollitoimenpiteissä on korkeintaan yhdeksänkertainen toimenpiteen luonteesta riippuen.

Kyseessä on siis poliisin toimintaa arvioiva virallinen selvitys, jossa ei kiinnitetty mitään huomiota alueen rikosongelmaan. Ikään kuin rikollisuudella ei olisi mitään vaikutusta poliisin työsarkaan. On skandaali, että tämän ala-arvoisen raportin perusteella tiedotusvälineet ovat leimanneet Minneapolisin poliisilaitoksen rasistiseksi organisaatioksi.

Presidentti Joe Bidenin poliittiset linjaukset perustuvat myyttiin, jonka mukaan Yhdysvallat on rasistinen yhteiskunta, jossa mustien on oltava ”kymmenen kertaa muita parempia” pärjätäkseen, ja jossa poliisin väkivaltaisuus on heille merkittävä uhka. Suurin osa Yhdysvaltain kansalaisista tietää, että tämä viesti on virheellinen ja poliittisesti kyyninen. Strategian kehnoudesta kielii se, että Biden on menettänyt kannatustaan eniten juuri mustan vähemmistön keskuudessa. He, jos ketkä, tietävät, että totuus on jotain aivan muuta.

Jos demokraatit jatkavat samalla linjalla, he vieraannuttavat maltilliset ja poliittisesti sitoutumattomat äänestäjät ja siten varmistavat Donald Trumpin voiton seuraavissa presidentinvaaleissa.

Poliittiset oikeudenkäynnit eivät tuhoa Donald Trumpia

Donald Trumpin oikeudenkäynti seitsemän vuoden takaisista niin sanotuista hyssyttelyrahoista aikuiselokuvanäyttelijä Stormy Danielsille on jatkunut New Yorkissa jo useita viikkoja. Koskaan aiemmin ei Yhdysvaltain historiassa ole koettu vastaavanlaista näytelmää – oikeudenkäyntiä, jossa valtaa pitävän puolueen edustajat yrittävät kesken vaalikampanjaa sysätä opposition johtavan presidenttiehdokkaan vankilaan peräti 136 vuodeksi.

Tuskin kukaan yhdysvaltalainen lainoppinut katsoo Trumpia vastaan New Yorkissa nostetuilla syytteillä olevan oikeudellisia meriittejä. Jopa syyttäjän omat todistajat ovat tähänastisissa todistajanlausunnoissaan poikkeuksetta vieneet maata niiden alta. Ja silti tämä näytelmä jatkuu, mahdollisesti vielä viikkoja. Tällaiset poliittiset näytösoikeudenkäynnit eivät tule tuhoamaan Trumpia mutta yhdysvaltalaisen oikeusvaltion ne ovat jo ajaneet syvään kriisiin.

Kyselytutkimusten mukaan yhdysvaltalaisten suuri enemmistö ymmärtää kyllä hyvin, mitä on tapahtumassa.

Tässä jyrkästi kahtia jakautuneessakin maassa enemmistö kansasta katsoo, että Trumpia vastaan nostetut syytteet ovat poliittisesti motivoituneita, pitkän poliittisen ajojahdin viimeisin näytös. AP/NORC:in uusimmassa kyselyssä tätä mieltä on peräti 70 prosenttia vastanneista. Vain kaksi kymmenestä katsoo syyttäjien kohtelevan Trumpia oikeudenmukaisesti, ja yhtä harva uskoo tuomarin ja valamiehistön olevan reiluja ja objektiivisia.

Aiemman, republikaaneja lähellä olevan McLaughlin & Associatesin tutkimuksen mukaan ehdoton enemmistö amerikkalaisista katsoo koko operaation olevan Joe Bidenin Valkoisen talon yritystä estää Trumpin vaalivoitto. Republikaaneista peräti 86 prosenttia katsoo demokraattien anastaneen oikeuslaitoksen omiin Trump-vastaisiin puoluepoliittisiin tarkoituksiinsa. Tätä mieltä on selvä enemmistö myöskin puolueisiin kuulumattomista, samoin naisista, nuorista ja etnisistä vähemmistöistä. Samaa kertoi myös CNN:n aiempi kysely, jonka mukaan kaikista äänestäjistä vain 13 prosenttia katsoi Trumpin saavan tässä oikeudenkäynnissä yhdenvertaista tasapuolista kohtelua.

Näille uskomuksille on varsin hyvät perusteet. Hyssyttelyraha-asiassa syytteet todellakin nosti demokraatteja edustava, heidän listoiltaan virkaansa valittu piirisyyttäjä, joka oli luvannut toimia Trumpin päänmenoksi. Itse oikeudenkäynnissä johtavana syyttäjänä toimii Bidenin hallinnon korkea virkailija, joka vielä vähän aikaa sitten vaikutti demokraattipuolueen palkollisena konsulttina. Tuomari Juan Merchan on lahjoittanut rahaa Bidenin vaalikampanjalle ja Stop Republicans-nimiselle järjestölle, ja hänen tyttärensä toimii Bidenin kampanjan neuvonantajana. Valamiehistö koostuu ihmisistä, joista miltei 90 prosenttia äänesti Trumpia vastaan kaksissa presidentinvaaleissa.

Piirisyyttäjä Alvin Bragg nosti syytteet kirjanpitorikoksesta, vaikka väitetty lainrikkomus on New Yorkin laissa itse asiassa rike eikä rikos. Se oli myös jo ehtinyt vanhentua ennen syytteiden nostamista. Ongelma kierrettiin säätämällä taannehtiva laki, joka salli sittenkin, vain tämän yhden kerran, syytteiden nostamisen. Rike taas saatiin muutettua rikokseksi sillä verukkeella, että se kuulemma tehtiin toisen rikkeen osana ja muuttui siksi itse rikokseksi. Tuo toinen väitetty, niin ikään jo vanhentunut rike oli liittovaltion vaalirahoituslain rikkomus – mihin puuttuminen ei edes kuulu osavaltiotason syyttäjän toimivaltaan. Samalla sivuutettiin asiaa vuosikausia tutkineiden liittovaltion oikeusministeriön ja vaaleja valvovan viraston Federal Elections Commissionin jo aikoja sitten antamat päätökset: mitään rikosta ei ollut tapahtunut. Tuomari Merchan on nyt kieltänyt puolustusta edes mainitsemasta, että näistä kummankin mukaan millekään syytteille yksinkertaisesti ei ole perusteita.

Mutta ei tällaisilla näkökohdilla ole demokraateille väliä. He eivät ole kyenneet vastustamaan poliittisen näytösoikeudenkäynnin houkutusta, sillä he tietävät kyselytutkimuksista, kuinka suuri osa äänestäjistä ei haluaisi presidentiksi rikoksesta tuomittua miestä.

Liikkuvista puolueisiin sitoutumattomista äänestäjistä miltei puolet kertoi AP/NORC:in kyselyssä, ettei äänestäisi rikoksesta tuomittua, ja republikaaneistakin tätä mieltä on 15 prosenttia (demokraateista toki valtaisat 81 prosenttia). ABC News/Ipsosin kyselyssä 4 prosenttia Trumpin kannattajista ei äänestäisikään häntä, jos hänet tuomitaan, ja 14 prosenttia harkitsisi uudemman kerran. Bloombergin ja Morning Consultin kyselyssä myös vaa’ankieliosavaltioiden äänestäjistä 53 prosenttia ilmoittaa, ettei äänestäisi rikoksesta ennen vaaleja tuomittua Trumpia.

Näissä ja vain näissä luvuissa on demokraattien toivo tänä vaalivuonna. Trump täytyy siis saada jostakin tuomituksi ennen vaalipäivää ja riippumatta siitä, onko syytteillä laillista perustaa tai tulevatko tuomiot säilymään voimassa vetoomuskäsittelyssä. Tämä voi olla lyhyellä tähtäimellä järkevää vaalitaktiikkaa tilanteessa, jossa oma presidenttiehdokas on historiallisen epäsuosittu ja kiiruhtamassa kohti suurta vaalitappiota. Mutta samalla demokraatit tekevät Donald Trumpista marttyyrin, ja sen teon pidempiaikaiset seuraukset eivät välttämättä olekaan heille suotuisia.

Ja mikä on sellaisen oikeusvaltion tila ja tulevaisuus, jossa oikeuslaitosta käytetään täten poliittisena aseena kuten joissakin menneiden aikain banaanitasavalloissa – tai nykyhetken Venäjällä?

Politiikan blokkiutuminen johtuu muistakin kuin perusuomalaisista

Pienistä puroista kasvaa iso virta. Sattumillakin on ollut merkitystä siihen, että politiikka on Suomessa blokkiutumassa.

Pari viikkoa sitten julkistettu ”Pääministerivaalit polarisaation aikakaudella – eduskuntavaalitutkimus 2023” on akateeminen selvitys politiikan muutoksista.

Professori Elina Kestilä-Kekkosen ja tutkijatohtorit Josefina Sipisen ja Jussi Westisen mukaan perussuomalaisten kasvu vauhditti blokkiutumista.

”Kehitystä on edistänyt merkittävästi puoluejärjestelmän murros vuoden 2011 ’jytkyvaaleista’ lähtien”, kolmikko kirjoittaa.

Pelkästään perussuomalaisten syyksi blokkiutumista ei voi panna. Muiden suurten puolueiden ratkaisuilla ja henkilövalinnoilla on ollut merkitystä.

Vuoden 2011 jälkeen samaan hallitukseen ei ole vaalien kautta mennyt suurta puoluetta keskilinjan kummaltakin puolelta. Kokoomus ja keskusta ovat torjuneet sosiaalidemokraatit. SDP puolestaan on hyljeksinyt kokoomusta.

Suuret eivät enää siedä toisiaan. Blokkiutuminen on ollut välillä sattumanvaraista, koska politiikassa päättävät ihmiset.

Vuonna 2015 keskustan johtaja Juha Sipilä otti hallitukseensa kokoomuksen ja perussuomalaiset ja jätti Sdp:n ja ruotsalaisen kansanpuolueen oppositioon.

Keskustan valinta tehtiin täpärästi. Puolueen hallitusneuvottelijat äänestivät kokoomuksen ja Sdp:n välillä. Kokoomus voitti 5–4.

Tunnelmat kiristyivät muutamassa kuukaudessa kriisiin hallituksessa ja ay-liikkeen joukkokokouksiin.

Sipilän ministeristön imago olisi ollut huomattavasti pehmeämpi, jos ruotsalainen kansanpuolue olisi päässyt hallitukseen. Keskustajohtaja kuitenkin suostui perussuomalaisten vaatimukseen.

Sinipunapuolueiden välit tulehtuivat sen jälkeen, kun Antti Rinne (sd.) ja Alexander Stubb (kok.) oli valittu puheenjohtajiksi. Kumpikin aloitti puoluejohtajana 2014.

Vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen Rinne kosti kokoomukselle.  Hän vikitteli hallitukseensa ankaran vaalitappion kärsineen keskustan ja jätti kokoomuksen ja perussuomalaiset oppositioon.

Rinteen hallitus pysyi koossa vain muutaman kuukauden. Uuden pääministerin valinnassa oli kyse myös Sdp:n suhteesta kokoomukseen ja perussuomalaisiin.

Kolme ääntä ratkaisi. Sanna Marin voitti Antti Lindtmanin SDP:n puoluevaltuuston äänestyksessä 3­2–29.

Vaikka SDP lisäsi kannatustaan 2023 vaaleissa, Marin oli haluton neuvottelemaan yhteistyöstä kokoomuksen kanssa. Samalla hän osaltaan avasi perussuomalaisille tietä hallitukseen.

Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo ei jäänyt ikävöimään demareita. Orpon oikeistohallitus täyttää juhannuksen aatonaattona vuoden.

Blokkiutuminen ei sinänsä ole paha asia, mutta politiikkaan on kuitenkin tullut ikäviä ilmiöitä. Keskustelun tyyli on koventunut, poliitikot eivät siedä toisiaan ihmisinä ja työtovereina, henkilökemiat ovat happamia.

Jatkuuko kehitys niin, että lopulta on vain kaksi blokkia, joiden välillä on ylittämätön kuilu. Ei välttämättä.

Päättäjät ovat ihmisiä, joiden pitää tulla toimeen keskenään. Puolueiden puheenjohtajilla on keskeinen rooli siinä, muodostetaanko hallituksia politiikan keskilinjan yli.

Se on mahdollista. Sipilä, Rinne ja Marin ovat väistyneet.

Antti Lindtman johtaa SDP:tä. Hänellä on kokemusta sinipunayhteistyöstä. Kuvaavaa on se, että Lindtman ei vastannut Ylen vaalikeskustelussa kysymykseen, voiko hän tehdä yhteistyötä perussuomalaisten kanssa.

Sofia Virta on vihreiden puheenjohtaja. Hänen valintansa oli selvä linjaratkaisu.

Lindtmanin SDP ei ole Orpolle mörkö.

Keskusta valitsee kesäkuussa Antti Kaikkosen puheenjohtajakseen. Kaikkosesta tuskin tulee ylimmäistä myrkynkylväjää.

Keskusta on tällä hetkellä sivuroolissa. Sen pitää ensin löytää lisää kannattajia tai sopeutua suurempien rengiksi vihreiden, Rkp:n ja vasemmistoliiton rinnalle.

Eniten kehitykseen vaikuttavat Orpo, Lindtman ja perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purra. Heidän keskinäisillä henkilösuhteillansa on suuri merkitys, vahvistuuko kahtiajako vai ei.

Suomen oikeisto on kansanvallan asialla

Tänä keväänä SAK ohjasi poliittisten lakkojen näytelmän, joka hakee vertaistaan. Ammattiyhdistysliike nousi lavalla ja alkoi vaatia etuoikeutta asettua eduskunnan lainsäädäntövallan yläpuolelle.

Mitään ei saavutettu, paljon menetettiin. Kansantuloon tuli tuntuva lovi ja kaikki saivat kärsiä, kun kivikasvoiset ay-johtajat pysäyttivät liikenteen ja estivät työnteon. OP oli ennustanut talouteen nollakasvua mutta pitkien poliittisten lakkojen jälkeen se arvioi bruttokansantuotteen laskevan 0.5 prosenttia.

Petteri Orpon (kok.) hallitus on työministeri Arto Satosen (kok.) johdolla saattanut työrauhalait eduskunnassa hyväksytyiksi ja voimaan.

Hallituksen saavutus kirjataan käännekohdaksi Suomen poliittiseen taloushistoriaan. Haittalakkoilu ei enää voi tuntuvasti heikentää talouskasvuamme.

Samalla saavutus on moraalinen ja symbolinen voitto hyvin pitkästä ja vahingollisesta kansanvallan vastaisesta kapinahengestä.

Puolustuksellinen pakkovalta jyskyttää vasemmiston takaraivossa

Vasemmiston ulkoparlamentaarisella painostuksella on Suomessa pitkä, likainen ja verinen historia.

Tammikuussa 1918 sosialidemokraattinen puolue nousi aseelliseen kapinaan kansanvaltaista eduskuntaa vastaa ja yritti pystyttää maahan sosialistisen yksipuoluejärjestelmän. Yritys oli surkea. Puuttui älymystöä ja upseereita, johtajia ja asiantuntijoita. Esimerkiksi Tampereella ei saatu Tampellan tehdasta käyntiin.

Ei-sosialistiset eduskuntapuolueet puolustivat kansanvaltaa ja kukistivat kolmessa kuukaudessa sosialidemokraattien harvainvaltaisen kapinan. Punapäälliköt pakenivat neuvostovenäjälle, jossa Josif Stalin myöhemmin ammutti suurimman osan.

Talvisodassa yritettiin Otto Wille Kuusisen johtaman Terijoen hallituksen keinoin uudestaan, mutta nyt sai koko Venäjän puna-armeija havaita, että suomalaiset eivät halua alistua pakkovallalle.

YYA-Suomessa iso osa älymystöä kuitenkin kumarsi Moskovaa noustakseen kansakunnan kaapin päälle. Vasemmistolainen historiankirjoitus alkoi selittää sosialidemokraattien kansanvallan vastaista vuoden 1918 valtiopetosta sorrettujen kansannousuksi.

Esimerkiksi sosiologi Risto Alapuron mielestä se, että sosialistit aseellisesti riistivät vallan vapailla vaaleilla valitulta eduskunnalta, oli ”puolustuksellinen vallankumous”. Olivathan sosialidemokraatit kesällä 1917 saavuttaneet eduskuntaenemmistön, jonka he sitten olivat menettäneet syksyn uusintavaaleissa. Hämmästyttävästi tällaista tulkintaa pidetään Suomessa tieteellisesti varteenotettavana.

Toki jos maailmaa katsotaan marxilaiselta kannalta, ei kansan mielipidettä tarvitse kunnioittaa, kun puolustettavana on sosialismiin siirtyminen.

Pohjimmiltaan suomalainen vasemmisto – myös vihervasemmisto – on jäänyt takaraivostaan kiinni edustuksellista kansanvaltaa halveksuviin asenteisiin, jotka periytyvät sosialidemokraattien vallankumousaatteista.

Edelleen vasemmisto karttaa yhteistyötä porvaripuolueiden kanssa ja kyseenalaistaa oikeiston vaalivoiton, ihannoi kansalaistottelemattomuutta ja lakkoilee elinkeinoelämää vastaan. Luokkataistelijan moraaliopissa on aina oikein kiusata riistoporvaria.

Marxilainen takaportti on yhä raollaan

Ruotsissa ay-liike haluaa vaalia talouskasvua ja joustavaa yhteistyötä työnantajien kanssa, kuten esimerkiksi taloustieteilijä, Helsingin pormestari Juhana Vartiainen on usein muistuttanut. Tanskassa demarit ovat Mette Frederiksenin johdolla omaksuneet jopa oikeistopopulistien agendalle nostaman tiukan turvapaikkapolitiikan ja siten säilyttäneet johtavan asemansa kansakunnan politiikassa.

Tällaisia pragmaattisia asenteita ja kykyä ajaa kansakunnan kulloistakin etua ei löydy Suomen sosialidemokraateista, jotka yhä kauppaavat vanhaa sosialistista unelmahöttöä ja viime vuosisadan luokkataisteluhenkeä.

Todellakin on niin, että Herran vuonna 2024 Suomen sosialidemokraattien periaatejulistuksessa on tavoitteena ”demokraattinen sosialismi” ja kaikkien ”elämänalueiden jatkuva kansanvaltaistaminen”.

Moni varmasti ihmettelee, miksi Sanna Marinin (sd.) hallitus uudisti Suomessa sosiaali- ja terveyspalvelut heikentämällä palvelutasoa ja nostamalla kustannuksia. Vastaus tähänkin löytyy sosialidemokraattien periaatejulistuksesta. Sen mukaan yhteiskunnalliset ”palvelut tulee tuottaa julkisena tuotantona tai pitää julkisessa määräysvallassa”.

Sosialistien sanelema dogmi tulee kalliiksi, kun asiakaskeskeisyyttä, markkinamekanismia ja kilpailua ei sovi käyttää hoitoon pääsyn helpottamiseen ja työn tehostamiseen palvelutuotannossa.

Puolueen nykyinen johtaja Antti Lindtman ja edellinen johtaja Marin ovat kumpikin ilmoittaneet ihanteekseen yhteiskunnan, jossa ”kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa”.

Tätä woke-aatteelta haiskahtavaa unikuvaa on hyvä verrata perustuslain 16. pykälän määritelmään sivistyksellisistä oikeuksista: ”jokaiselle yhtäläinen mahdollisuus saada kykyjensä ja erityisten tarpeidensa mukaisesti muutakin kuin perusopetusta.” Tämähän tarkoittaa esimerkiksi sitä, että yliopistoon on pyrittävä eivätkä sinne kaikki pääse.

Jostakin syystä demarijohtajien päät leijuvat niin pilvissä, että kyvyttömyys ei heitä rajoita. Kenestä tahansa on voitava tulla tohtori tai oopperalaulaja, jos hän sitä haluaa. Sosialisti liehuttaa ihanteiden lippua tosiasioista piittaamatta.

SDP ei enää ole vallankumouspuolue, mutta kapitalismin vastainen utopiapuolue se on. Lopullinen sitoutuminen kilpailuyhteiskuntaan ja edustukselliseen kansanvaltaan on jäänyt kesken. Marxilainen takaportti on yhä raollaan.

Siksi kansan valitsema oikeistoenemmistöinen eduskunta ja sen muodostama hallitus eivät ay-demareiden mielestä edusta kansan todellista tahtoa. Kansa äänesti väärin ja poliittiset lakot olivat ”kansanvallan puolustamista” – aivan kuten vuoden 1918 aseellinen vallankumous YYA-Suomen vasemmistoälymystön kuvitelmissa.

Suomen sosialidemokraateilla on kuitenkin keskeinen asema työelämän ja koko yhteiskuntamallin uudistamisessa. Mikäli he eivät luovu vanhoista asenteistaan, Suomen uudistamisesta tulee hankalaa taistelua aikaa vastaan, sillä sosialistien rakentama hyvinvointimalli on joka tapauksessa tullut – jo pelkästään fiskaalisista syistä – tiensä päähän. Se on pakko hajottaa ja koota aivan uuteen uskoon.

Suomi ei ole eikä voi olla hyvinvointivaltio

Yhteiskunnallisen keskustelun yleisin hokema sanoo ”Suomi on hyvinvointivaltio.” Lause esiintyy tosiasiaväitteenä, jota esimerkiksi tutkijat vahvistavat julkaisuissaan.

Tämä on hämmentävää, koska lause hyvin selvästi ei esitä tosiasiaa, vaan tavoitteen. Se on tyypillistä poliittis-ideologista kieltä, joka taivuttelee vastaanottajaa puolelleen viittaamalla päämäärään kuin se olisi jo totta. Esimerkiksi ”YK on maailmanrauhan tae” tai ”eutanasia on ihmisoikeus”.

Kun tällaisessa kielenkäytössä sanotaan, että A on B, tarkoitetaan, että A:n pitäisi olla B. Kyseessä on siis arvopohjainen mielipide siitä, mitä tulisi olla, ei siitä, mitä on.

Kun Sanna Marinin hallitus täysin mielivaltaisesti nimesi sote-alueet ”hyvinvointialueiksi”, Kotimaisten kielten keskus vastusti ratkaisua kielellisin perustein: ”Hyvinvointi on abstrakti ja monimerkityksinen sana, joka ei kuvaa neutraalisti hallinnollisen yksikön tehtäviä, vaan viittaa hallinnon tavoitteisiin.”

Sama argumentti sopii ”hyvinvointivaltioon”. Se on utopia, jollaista ei voi olla. Laki ei voi säätää eikä julkinen valta tehdä ketään hyvinvoivaksi, vielä vähemmän kokonaista valtiota ja sen kansaa.

Yhteiskunnassa ja lainsäädännössä asioita tulisi kutsua niiden nimillä. Näin yhteys tosiasioihin säilyy eikä päätöksenteko leiju ilmassa.

Suomen perustuslaissa ei puhuta hyvinvointivaltiosta, vaan täysivaltaisesta tasavallasta ja perusoikeuksista. Ne ovat selkeitä tosiasioita ja lailla säädettävissä.

Näistä syistä minä en halua, että Suomi yrittää olla ”hyvinvointivaltio”. Tämä hullunkurinen ja vaarallinen sosialistinen unelma on esimerkiksi Ruotsissa johtanut siihen, että osittain ulkomailta johdettujen rikollisjengien yli 60 000 toimijaa terrorisoivat koko yhteiskuntaa samalla kun jengit rahoittavat toimintansa hyvinvointivaltion tukijärjestelmällä. Sosiaalitukien ja myös yritystukien väärinkäyttö on ammattirikollisille helppoa kuin heinänteko.

Suomessa taas hyvinvointivaltion tuhlaileva tavoittelu on johtanut julkisen talouden alijäämäkierteeseen samalla kun bruttokansantuotteen kasvu on pysähtynyt.

Sosiaalihuoltovaltio ei saa ajaa maata konkurssiin

Sosiaalihuoltovaltio Suomeen on luotu käytännössä köyhän miehen kansalaispalkka, jota voi sähköisesti hakea kansaneläkelaitoksen sivuilta erilaisten ja hyvin kattavien tukien muodossa. Henkilö voi saada noin neljääkymmentä etuutta eri tarveharkintaisiin elämäntilanteisiin. Niistä saa helposti koostettua riittävän turvan niin että ei tarvitse mennä töihin, jos ei halua, vaan voi esiintyä huonona työntekijänä ja pysytellä työelämän ulkopuolella puuhailemassa omia juttujaan toisten kustannuksella.

Luvut eivät valehtele. Suomi ei ole toipunut vuoden 2007 kansainvälisestä finanssikriisistä. Suomen bruttokansantuote on polkenut paikoillaan kuusitoista vuotta. Nollakasvun kamalaa saavutusta happamoi työn tuottavuuden yhtä surkea paikallaan junnaus.

Samanaikaisesti sosiaalikulut ovat nousseet 35 prosenttia ja niiden suhdeluku bruttokansantuotteeseen on asettunut huolestuttavasti yli 30 prosentin tasolle. Tätä taloutemme ei kestä.

Mikä aiheuttaa sosiaalikulujen kasvun? Väestön vanhenemisen vuoksi ikääntymisen kulut ovat vuodesta 2007 kohonneet 70 prosenttia. Erityisen järkyttävää ja järjetöntä on asumisen tukien nousu (vuoden 2022 hinnoin) 560 miljoonasta yli kahteen ja puoleen miljardiin – 450 prosenttia!

Irvokas asumistuen kasvu ei johdu väestön ikääntymisestä vaan sosialistisen tasausjärjestelmän paisumisesta. Viidesosa väestöstä on korruptoitu valtion kustantamiksi vuokra-asujiksi, joilla on vahva syy äänestää järjestelmän ylläpitäjiä.

Kun tämä on tehty kasvattamalla alijäämää ja ottamalla ulkomaista lainaa, klassinen banaanivaltion määritelmä täyttyy.

Petteri Orpon (kok.) oikeistohallitus on aloittanut sosialidemokraattisen ”hyvinvointiunelman” purkamisen hyvin maltillisesti. Isoja rakennemuutoksia tarvitaan, ennen kuin julkinen talous tervehtyy.

Bruttokansantuote nousee vasta, kun sosiaaliturvaa puretaan ja veroprogressiota kevennetään niin tuntuvasti, että tuotantokykyiset ihmiset alkavat tehdä enemmän ja paremmin arvoa luovaa työtä. Hallitus ei voi loputtomasti ottaa lisää velkaa maksaakseen kotitalouksien normaaleja menoja.

Suomessa perustuslain 19. pykälä takaa kattava sosiaaliturvan, joka on kansainvälisestikin poikkeuksellista, kuten esimerkiksi sosiaalipolitiikan tutkija Heikki Hiilamo on usein tyytyväisesti todennut.

Minusta tämä poikkeuksellisuus on kuitenkin kammottava erehdys. Sosiaaliturvaa ei pidä taata perustuslaissa, vaan säätää tavallisissa laeissa, joita voidaan sujuvasti korjata vallitsevan taloustilanteen mukaan. Näin on useimmissa Euroopan maissa tehty hyvästä syystä. Suomessa unelmahöttöinen sosialismi meni vuoden 2000 perustuslaissa aivan liian pitkälle. Siitä fiskaalinen kriisimme juontuu.

Terveiden ja työkykyisten sosiaaliturva ei saisi yhdellekään muodostua elinkeinoksi. Tämä korjaus olisi tärkein muutos joka yhteiskuntamalliimme tarvitaan. Esimerkiksi yleinen asumistuki ei ole perusteltua lainkaan. Se aiheuttaa taloudellista, poliittista ja moraalista vahinkoa ja tulee asteittain poistaa käytöstä. Vapaassa yhteiskunnassa valtion ei pidä maksaa työkykyisten kansalaistensa vuokria.

Sosiaalivakuutus tarvitaan ohimenevän vahingon varalle. Pysyvästi sairaat ja työkyvyttömät voivat hakea eläkettä, mutta terveet työkykyiset ja osatyökykyiset tulee ohjata ansaitsemaan elantonsa omalla työllään, tarvittaessa kevyesti avustettuina esimerkiksi verotusratkaisuin.

Hyvinvointivaltiota ylistetään usein ”solidaarisuusprojektina”. Väite on huonosti harkittu. Valtio kerää jyrkällä progressiivisella verotuksella suuren budjetin, josta se sitten jakaa rahaa eri ihmisryhmille. Näin ihmisryhmät asetetaan toisiaan vastaan kilpailemaan siitä, kuka saa isoimman palan yhteisestä kakusta. Nollasummapeli harvoin ruokkii solidaarisuutta pelaajien kesken.

Hyvinvoinnin takaaminen kaikille on kestämätön yhteiskuntapolitiikan tavoite. Vapaassa yhteiskunnassa jokainen voi työllään ja sijoituksillaan hankkia itselleen taloudellista turvaa ja sen avulla tavoitella iloa, onnea, oikeamielisyyttä ja arvokkuutta – päämääriä, joita pitää tärkeinä. Mitään yhteistä ”hyvinvointiunelmaa” ei ole olemassa eikä pidäkään olla vapaiden ja itsenäisten yksilöiden tasavallassa.

On aika pyyhkiä sosialismin rähmät silmistä ja luoda uusi vastuullisesti vapaiden yhteiskuntamalli. Saakoon jokainen olla oman unelmansa seppä.

Kirjoitus on kolmas ja viimeinen osa artikkelisarjasta, joka käsittelee demokratian tulevaisuutta ja uuden yhteiskuntamallin tarvetta. Ensimmäinen osa löytyy täältä ja toinen osa täältä.

Tällainen olisi Donald Trumpin kosto

Yhdysvaltojen presidentiksi toiselle kaudelle pyrkivä Donald Trump on antanut kampanjansa aikana lukuisia vaalilupauksia, jotka herättävät hänen vastustajissaan huolta maan demokratian tulevaisuudesta. Hän kuvaa mahdollisen toisen kautensa vahvan johtajan hallintokaudeksi, jonka aikana nykyistä enemmän valtaa keskitettäisiin presidentin käsiin.

Trump hätkähdytti vastustajiaan vakuuttamalla Fox Newsin haastattelussa, ettei hänestä tulisi toisella kaudella diktaattoria – paitsi virkakauden ensimmäisenä päivänä.

Yhden päivän diktaattoriaikeiden väläyttely on kuitenkin pientä verrattuna siihen, miten suuria muutoksia Trump ja hänen taustajoukkonsa kaavailevat Yhdysvaltojen valtionhallintoon koko Trumpin mahdollisen toisen nelivuotiskauden ajaksi.

Erinäiset Trumpin taustajoukot kuten arvokonservatiiviset ajatushautomot tekevät parhaillaan huolellisia valmisteluita Trumpin toisen kauden varalle. Taustajoukkojen lehdistölle antamat haastattelut ja nimettömästi vuotamat tiedot vahvistavat kuvaa presidenttiehdokkaasta, jonka tavoitteena on presidentin valtaoikeuksien kasvattaminen.

Donald Trump on julistanut kampanjatilaisuuksissaan kostavansa vihollisilleen. Vuoden 2016 kampanjassaan hän lupasi olla unohdettujen ääni, mutta nykyään hän lupaa kannattajiensa puolesta puhumisen sijasta kostaa kannattajiensa kärsimät vääryydet.

Vuodettujen tietojen mukaan Trump aikoo valjastaa koston välikappaleeksi oikeusministeriön, jonka hän suunnittelee ottavansa tiukasti otteisiinsa. Suunnitteilla on organisaatiouudistus, jossa valtaa siirrettäisiin puoluepolitiikasta irrallisissa viroissa toimivilta virkamiehiltä puoluepoliittisin perustein nimitetyille, Trumpille uskollisille henkilöille.

Uudistetun oikeusministeriön tehtävä olisi pyrkiä nostamaan syytteitä sekä Trumpin poliittisia vastustajia kuten presidentti Joe Bidenia ja tämän perheenjäseniä vastaan että sellaisia Trumpin ensimmäisellä kaudella hänen hallinnossaan työskennelleitä henkilöitä vastaan, jotka eivät Trumpin mielestä myötäilleet häntä tarpeeksi.

Vuotajat ovat kertoneet myös kokonaisvaltaisemmista suunnitelmista vähentää kaikkien valtionhallinnon yksiköiden itsenäisyyttä presidentistä.

Trump on julistanut kampanjakiertueellaan puhdistavansa virkakunnan virkamiehistä, joiden ajatusmaailma ei sovi yhteen hänen ideologiansa kanssa. Vaalikampanjansa virallisilla verkkosivuilla hän lupaa antaa presidentin määräyksellä itselleen oikeuden erottaa virkamiehiä, tehdä ministeriöissä ja valtion virastoissa isoja uudistuksia ja erottaa turvallisuus- ja tiedustelukoneistosta kaikki korruptoituneena pitämänsä toimijat.

Donald Trump haaveilee myös käyttävänsä presidentille suotua puolustusvoimien ylipäällikön asemaa aiemmasta poikkeavalla tavalla ja valjastavansa armeijan osaksi ennennäkemätöntä laittoman maahanmuuton vastaista operaatiota, jossa maasta poistettaisiin miljoonia ihmisiä.

Niin kauhistuttavilta kuin suunnitelmat Trumpin vastustajista kuulostavatkin, hänen kannattajiinsa ne vetoavat, ja mielipidemittausten mukaan Trumpilla on hyvät mahdollisuudet tulla valituksi toiselle kaudelle.

Historian valossa ei ole yllättävää, että Donald Trump haluaisi toisella kaudellaan hallita maata rautaisella otteella. Hän on nimittäin jo kymmenien vuosien ajan ilmaissut julkisuudessa kerran toisensa jälkeen ihailevansa Vladimir Putinin ja Kim Jong-unin kaltaisia vahvoja johtajia.

Mediaan kohdistuvat vaikutusyritykset ovat merkki vapaasta tiedonvälityksestä

Median sisäinen uutinen päättyvällä viikolla oli sanahirviö lehdistönvapausindeksi. Toimittajat ilman rajoja -järjestön julkaisemassa indeksissä Suomi sijoittui viidenneksi.

Se oli hyvä sijoitus. Järjestön Suomen osaston puheenjohtajan Kaius Niemen mukaan tilanne Suomessa on vakaa. Edellä olivat Norja, Ruotsi, Tanska ja Hollanti.

Niemi kuitenkin muistutti, että Suomen sijoitus oli yleisarvosanaa selvästi heikompi, kun lehdistövapautta selvitettiin sosioekonomisilla mittareilla ja turvallisuusulottuvuudella.

Sosioekonominen mittari kertoo toimittajien asemasta yhteiskunnassa. Suomi oli 14.

Turvallisuusulottuvuudessa Suomi jäi sijalle 21. Se tarkoittaa sitä, että suomalaistoimittajiin kohdistuu vihapuhetta ja häirintää.

Välillä Suomen sijoituksesta on noussut melkoinen älämölö, kun toimittajat ovat purkaneet huoliaan. Maailman muutokset ja epävarmuus vaikuttavat myös median asemaan ja toimintaan.

Länsimaisessa yhteiskunnassa vaikuttaminen on arkipäivää. Julkisessa hallinnossa, puolueissa, järjestöissä ja yrityksissä on tuhansia ihmisiä, joiden tehtävänä on edistää yhteisönsä asiaa mediassa.

Olisi erikoista, jos yhteentörmäyksiä ei sattuisi.

Painostamisessa on kuitenkin rajat, joita ei saa ylittää. Niihin Suomessa törmätään yhä useammin, mutta silti suhteellisen harvoin.

Vakavimpia ovat pyrkimykset kaventaa sananvapautta säädöksillä. Joskus poliitikoilla on sopimatonta intoa kajota esimerkiksi Yleisradion journalismin sisältöön.

Onko journalismissa kaikki hyvin sitten, kun arvostelu ja häirintä loppuvat, ja toimittajien yhteiskunnallinen asema vahvistuu? Toimittajan arvostuksella ei välttämättä ole kovin paljon tekemistä hyvän journalismin kanssa.

Se tarkoittaisi pahimmassa tapauksessa sitä, että toimittajista olisi tullut sylikoiria, joista ei ole vaaraa. Silloin pitäisi huolestua.

Journalismin tutkija, yhteiskuntatieteiden tohtori Pauliina Penttilä pohdiskeli Suomen Kuvalehdessä suomalaista journalismia. Politiikan toimittajille heltisi kukkakimppu.

Penttilän mielestä politiikasta juttuja tekevät toimittajat ovat sellaisia vallan vahtikoiria, joita yleisö tarvitsee. Mediabisneksen paineet eivät ole muuttaneet politiikan toimittajien asenteita.

Jännite juttujen kohteiden ja tekijöiden välillä kertoo näiden suhteesta. Lehdistönvapauden ja yleisön tiedonsaannin kannalta se on usein myönteinen merkki, jos pääministeri tai joku muu merkittävä vaikuttaja pillastuu tiedotusvälineiden paljastuksista.

Penttilä patistaa muitakin kuin politiikan toimittajia pitämään huolta journalismin uskottavuudesta. Samalla voi pohtia, mikä on journalismin taso, kun alan arvostusta koskevassa mittauksessa Suomi oli vasta sijalla 14.

Mediassa kannattaa jatkuvasti tarkkailla, millaiset suhteet sillä on juttujensa kohteisiin. Usein luupin alle joutuvat muodista, julkkiksista ja kulttuurista tehdyt jutut, ei enää niinkään urheilu- tai moottorijournalismi.

Toimittajien työrauhan ja -mahdollisuuksien turvaaminen on tärkeää. Paineet ovat lisääntyneet. Kotimaan lisäksi toimituksiin yritetään vaikuttaa Suomen rajojen ulkopuolelta.

Toimiva ja vapaa media on aina vaikutusyritysten kohde. Se kuuluu lajin perusolemukseen. Silti suomalaisessa keskustelussa vilahtelee nurinkurinen asetelma.

Ensin sätitään 1970-luvun journalismi myötäsukaiseksi herrojen ja vuorineuvosten hännystelyksi. Seuraavassa virkkeessä kauhistellaan ja uhriudutaan, kuinka pääministeri ja pääjohtaja painostavat.

Sellaista se on demokratiassa. Toisenlaisiakin vaihtoehtoja on.

Näin Donald Trumpin oikeusjutut vaikuttavat vaaleihin

Yhdysvalloissa alkoi huhtikuun puolivälissä maan historian ensimmäinen rikosoikeudenkäynti entistä presidenttiä vastaan. Kyseessä on New Yorkin osavaltion oikeudenkäynti, jossa Donald Trumpia syytetään muun rikoksen peittelemiseksi tehdystä kirjanpitorikoksesta.

Käytännössä tapaus liittyy Trumpin yritykseen vaikuttaa vuoden 2016 presidentinvaalien tulokseen juonittelemalla yhdysvaltalaisen mediakonsernin toimitusjohtajan kanssa: Trump ja toimitusjohtaja olivat sopineet, että tämän mediakonserniin kuuluva juorulehti ostaisi vaalikampanjan aikana yksinoikeuden kaikkiin tietoonsa tuleviin Trumpia koskeviin kohu-uutisiin ja jättäisi jutut julkaisematta Trumpin maineen suojelemiseksi.

Juonen seurauksena päädyttiin lopulta tilanteeseen, jossa Trumpin tuolloinen asianajaja Michael Cohen maksoi taiteilijanimeä Stormy Daniels käyttävälle pornotähdelle huomattavan rahasumman, jotta tämä ei kertoisi julkisuuteen väitetystä seksisuhteestaan Trumpin kanssa. Väitetty kirjanpitorikos tapahtui, kun Trump maksoi Cohenille takaisin ja summat naamioitiin asianajopalkkioiksi. Syyttäjän mukaan kirjapitorikoksen tarkoitus oli peitellä vaalivilppiä.

Trumpia vastaan on nostettu rikossyytteitä kolmessa muussakin tapauksessa, joista kaksi liittyy Trumpin yritykseen muuttaa vilpillisesti vuoden 2020 vaalitulosta, ja kolmannessa häntä syytetään salassa pidettävien asiakirjojen luvattomasta hallussa pitämisestä presidenttikautensa jälkeen.

Trumpin asianajajat ovat kuitenkin onnistuneet viivyttämään näiden oikeudenkäyntien alkamista.

Liittovaltion nostama vaalivilppioikeusjuttu hidastui merkittävästi, kun Yhdysvaltojen korkein oikeus päätti ottaa käsittelyyn Trumpin valituksen, jonka mukaan presidentillä on virkatehtäviinsä löyhästikin liittyvien tekojen osalta niin laaja syytesuoja, ettei syytteiden nostaminen häntä vastaan ollut oikeutettua. Kaikki merkit viittaavat siihen, ettei korkein oikeus aio hyväksyä sen enempää Trumpin kuin syyttäjänkään näkökantaa sellaisenaan, vaan se palauttaa jutun jonkin alemman oikeusasteen käsiteltäväksi, eikä oikeudenkäyntiä sen vuoksi ehditä pitää ennen vaaleja.

Georgian osavaltion Fultonin piirikunnan syyttäjän nostamassa vaalivilppioikeusjutussa ei ole vielä lyöty lukkoon oikeudenkäynnin alkamispäivämäärää. Syytettyjä on tässä jutussa kuitenkin yhteensä kahdeksantoista, ja vaikka oikeudenkäynti alkaisi syyttäjän toiveen mukaisesti elokuussa, oikeudenkäynti voisi jatkua yli vaalien.

Salassa pidettäviin asiakirjoihin liittyvän oikeudenkäynnin on määrä alkaa 20. toukokuuta, mutta käytännössä vaikuttaa epätodennäköiseltä, että se tosiasiassa alkaisi tuolloin. Oikeudenkäynnistä vastaa Donald Trumpille myötämieliseltä vaikuttava tuomari, jonka monet ratkaisut ovat tukeneet Trumpin asianajajien viivytyspyrkimyksiä.

Onkin täysin mahdollista, että New Yorkin oikeudenkäynti jää ainoaksi, joka ehditään viedä päätökseen ennen kuin yhdysvaltalaiset äänestävät marraskuun presidentinvaaleissa.

Mikäli New Yorkin oikeudenkäynnin valamiehistö toteaa Trumpin syyllistyneen rikokseen, tuomion vaikutusta presidentinvaaleihin on vaikeaa arvioida. Lähtökohtaisesti mikä tahansa rikostuomio voi tietää Trumpin vaalikampanjalle ongelmia ja hyödyttää hänen vastaehdokastaan Joe Bidenia.

Vaikka Trumpin intohimoiset kannattajat pitävätkin Trumpin saamia rikossyytteitä poliittisena ajojahtina ja Trump vaikuttaa jopa hyötyneen oikeusjutuistaan republikaanien esivaaleissa, asetelma voi helposti kääntyä päälaelleen marraskuun vaaleissa, joissa menestyäkseen ehdokkaan pitää saada puolelleen intohimoisten kannattajiensa lisäksi myös huomattava joukko keskitien kulkijoita ja liikkuvia äänestäjiä.

Toisaalta New Yorkin oikeudenkäynnin poliittinen painoarvo on kuitenkin pienempi kuin Trumpin kolmen muun rikosoikeudenkäynnin.

Muissa kolmessa oikeusjutussa on kyse raskaammista rikoksista ja niillä on suorempi yhteys siihen, soveltuuko Trump presidentiksi.

Mielipidemittauksissa yli puolet yhdysvaltalaisäänestäjistä on ilmaissut, että rikostuomio tekisi Trumpista heidän silmissään epäkelvon presidentin virkaan. Tuoreen CNN:n kyselyn mukaan kuitenkin alle kolmasosa äänestäjistä katsoo, että tuomio nimenomaan New Yorkin oikeusjutussa tekisin hänestä epäkelvon.

Toisaalta New Yorkin tapauskin voisi tuoda Trumpille ehdottoman vankeustuomion. Mikäli toinen ehdokkaista istuisi vaalipäivänä kalterien takana, tilanne saattaisi vaikuttaa moneen sellaiseenkin äänestäjään, joka ei tällä hetkellä pidä kirjanpitorikostapausta erityisen merkityksellisenä.

Myös muilla oikeudenkäynneillä voi olla vaikutusta vaaleihin siinäkin tapauksessa, ettei valamiehistö ehdi tehdä niiden osalta päätöstä ennen vaalipäivää. Mikäli jokin oikeudenkäynneistä on käynnissä vaalien alla, oikeudessa istuminen vaikeuttaa Trumpin vaalikampanjointia ja tuottaa jatkuvan tulvan hänelle epäedullisia uutisotsikoita.

Kenties kaikkein hämmästyttävintä vuoden 2024 presidentinvaalien asetelmassa on kuitenkin se, että neljän erillisen rikosoikeusjutun vaikutus vaalitulokseen saattaa lopulta jäädä hyvin vähäiseksi. Trump saattaa voittaa vaalit kymmenistä rikossyytteistä huolimatta ja nousta presidentiksi vaikka jopa vankilasta käsin.

Jokaisesta hallituksesta tehdään takinkääntäjien klubi

Eläkkeisiin ei kajota, koulutuksesta ei leikata, verotus ei kiristy. Lupauksia, jotka löytyivät lähes jokaisen eduskuntapuolueen vaaliohjelmasta.

Hallituksen talouden kehysneuvotteluissa kuitenkin kajottiin eläkkeisiin, koulutukseen ja verotukseen. Hallituspohjasta riippumatta vaalien jälkeen muodostettavan ministeristön puolueet joutuvat tilille lupauksistaan.

Tänä vuonna oli Petteri Orpon (kok.) hallituksen vuoro liittyä takinkääntäjien klubiin. Siellä ovat jo ainakin Juha Sipilän (kesk.), Antti Rinteen (sd.) ja Sanna Marinin (sd.) ministeristöt.

Löysät lupaukset annetaan ennen vaaleja. Äänestäjien pelossa puolueet eivät tohdi kertoa säästökohteitaan tarkasti. Tämä on raivostuttanut kansalaisia.

Sumutus jatkuu hallitusneuvotteluissa, kun hallitusta kokoavat puolueet sovittavat yhteen lupauksiaan pitkäksi ohjelmaksi, jonka eduskunta hyväksyy.

Parempi vaihtoehto olisi lyhyt hallitusohjelma. Siihen kirjattaisiin vaalikauden keskeiset tavoitteet ja hankkeet. Kun eteen tulee merkittäviä ratkaisuja tai odottamattomia tilanteita, hallitus voisi selonteoilla tai tiedonannoilla hakea tuen eduskunnalta.

Tämä on ollut mahdotonta. Puolueet kyttäävät toisiaan. Olennaista on saada varmuus uudistuksista ja siitä, mitä ei tehdä.

Poliittinen keskustelu on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana merkittävästi. Professori Anu Kantola muistutti Helsingin Sanomissa Carey Stapletonin ja Ryan Dawkinsin havainnosta, että poliitikkojen vihaiset puheet vahvistavat vihaa, inhoa ja tyrmistystä niiden kuulijoissa.

Toimittaja Tuomo Lappalainen purki tuntojaan Suomen Kuvalehdessä. Politiikassa riitely, toisen tahallinen väärin ymmärtäminen ja leimaaminen ovat tärkeämpää kuin kuunteleminen.

Tämä kehitys sai vauhtia 2015 muodostetun Sipilän hallituksen aikana. Osat vaihtuivat 2019, kun porvarihallitus teki tilaa keskustan ja vasemmiston ministeristölle. Seuraavan kerran roolit jaettiin eduskuntavaaleissa 2023.

Eduskunnan välikysymyskeskustelussa valtiovarainministeri Riikka Purra (ps.) piti sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuson (ps.) arvostelua koulukiusaamisena.

Samaan syyllistyi joukko perussuomalaisia, kun he aikanaan jahtasivat ulkoministeri Pekka Haavistoa (vihr.) tai puolustusministeri Stefan Wallinia (r.).

Keskustelu sosiaalisessa mediassa on välillä vastenmielistä. Ennen nokkelaa huumoria ja itseironiaa viljelleet poliitikot ovat muuttunut propagandatykeiksi.

Politiikan nykyinen keskustelutapa murentaa päättäjien uskottavuutta. Tärkeintä on lähes kaikilla keinoilla vahvistaa puolueen asemia ja turvata oma paikka eduskunnassa.

Iva, vihapuhe ja puolitotuudet ovat aina kuuluneet politiikkaan. Nyt ne ovat yhä suosituimpia keinoja, jotka syrjäyttävät totuuden ja tyylin.

Hallitus johtaa poliittista keskustelua, mutta myrkyttyneestä ilmapiiristä se ei vastaa yksin. Tämä tuli selväksi viikon välikysymyskeskustelussa. Oppositiolta on mahdotonta saada selviä vaihtoehtoja.

Sosiaalidemokraatit panttaavat tarkkoja talousesityksiä. Keskustan kasetilla soi tuttu virsi asutuskeskuksien ulkopuolisten alueiden tyhjenemisestä.

Orpon ja Purran lisäksi paljon on vartijoina ovat oppositiopuolueiden puheenjohtajat. SDP:n Antti Lindtman on Marinia selvästi sovittelevampi, eikä keskustan puheenjohtajaksi valittava Antti Kaikkonen ole rääväsuu.

Vihreiden uuden puheenjohtajan Sofia Virran aikana puolueesta ei välity sellainen ylimielisyys kuin vaalikaudella 2015–2019. Silloin vain muita fiksummat vihreät tiesivät, miten maailma pannaan järjestykseen.

Oikeat uusnatsit löytyvät Vladimir Putinin virkahuoneen porstuasta

Tulevan kesän eurovaaleissa piirretään askelmerkit monella tapaa sille, millaiseksi maanosan Euroopan unionin tulevaisuus muodostuu. Jos politiikan äärilaidat menestyvät, EU ottaa varmuudella taka-askeleita niin itse unionin oman kehityksen kannalta kuin erityisesti sen kanssa, miten Ukrainaa kyetään jatkossa auttamaan.

Kaikki viimeaikaiset mielipidetiedustelut ennustavat äärioikeistoon kuuluville puolueille jopa jättimenestystä. Äärioikeistolaiset tai niihin rinnastettavat puolueet keräävät suosiota tällä hetkellä poikkeuksetta kaikkialla ja Euroopan ja EU:n tulevaisuuden kannalta kehitys on monella tapaa huolestuttava.

Erityisesti Ranskan ja Saksan vaalitulos on kiinnostava. Vanhastaan muistetaan, miten unionin ja Euroopan kehitys on ollut riippuvainen kahden vaikutusvaltaisimman EU-maan välisestä suhteesta. Nyt liittokansleri Olaf Scholzin ja presidentti Emmanuel Macronin välit ovat jäässä, mutta kummankin maan äärioikeisto on löytänyt tandemin lailla toisensa.

Saksassa äärioikeistolainen ja hyvin radikaaliksi puolueeksi luokiteltava AfD kerää joissakin osavaltioissa jopa 30 prosentin kannatuksen ja valtakunnallisella tasolla (22 prosentin kannatus) suosio on ohittanut sosialidemokraatit jo kauan aikaa sitten. Euroopan historian tuntien puolueen arvomaailma heijastaa eurooppalaisuuden pimeämpää puolta.

AfD on Vladimir Putinin rintataskussa

Suomessa AfD:stä on puhuttu puolueen painoarvo ja ideologia huomioiden aivan liian vähän. Euroopan ja unionin tulevaisuuden kannalta puolue, joka on maanosan johtava Venäjä-myönteinen puolue, on jo lähtökohtaisesti arveluttava. AfD:n ideologia lähtee liikkeelle autoritaarisesta kansallisesta radikalismista, joka korostaa hierarkioita, hierarkkista johtamista ja etnisesti homogeenistä yhteiskuntaa.

Edellä mainitussa viitekehyksessä puolue suhtautuu hyvin kriittisesti pakolaisiin, ulkomaalaisiin, juutalaisiin, muslimeihin ja seksuaalivähemmistöihin. Saksan historia tuntien puolueen ideologiassa on vahvoja kaikuja 1930-luvun kansallissosialismista.

AfD:n politiikan ytimeen kuuluu myös kansallisen suvereniteetin ensisijaisuus. Koska isänmaa on aina ensin, puolue suhtautuu nykyiseen Euroopan unioniin kriittisesti. Puolueen johtaja Alice Weidel julisti jopa tämän vuoden tammikuussa haluavansa kansanäänestyksen EU:n jäsenyydestä.

Ulkopolitiikassa puolue kuitenkin tavoittelee hyviä ja toimivia suhteita Vladimir Putinin Venäjän lisäksi kaikkien unionin jäsenvaltioiden kanssa. Kuten kaikille muillekin radikaaleille äärioikeistolaisille puolueille myös AfD:lle on tärkeää yhteiskunnallinen järjestys, laki ja oikeus. Poliisin voimavaroista huolehtiminen ja rajaturvallisuus ovat olleet puolueelle aina niin ikään keskeisiä politiikan arvoja ja tavoitteita.

Nykyisen kriisiytyneen Euroopan paradoksi onkin siinä, että Putinin Venäjän puhuessa omaa fiktiivistä narratiivia Ukrainan denatsifikaatiosta, todelliset uusnatsit löytyvät Putinin virkahuoneen porstuasta.

AfD:n johtohahmot ovat olleet jo vuosien ajan säännöllisiä ja arvostettuja vieraita Venäjällä. Tässä kontekstissa on siten luonnollista, että puolue vastustaa kiivaasti Ukrainalle suunnattua aseapua. Avun sijaan puolue on toistanut julkisuudessa toistuvasti rauhanneuvottelujen aloittamista, joka on samalla synonyymi sille, että Putinin sota, sotarikokset ja kaiken mahdollisen infrastruktuurin ja luonnon tuhoaminen on ollut oikeutettua.

Kuka äänestää äärioikeistoa Saksassa?

AfD:n äänestäjäprofiilissa on ollut pitkään ammattimiehiä ja -naisia, jotka ovat kokeneet jääneensä usein hyvästä asemastaan huolimatta perinteisen poliittisen eliitin ja vanhojen valtavirtapuolueiden ulkopuolelle.

Ammattitaitoinen työväestö ei ole lähtökohtaisesti kiinnostunut esimerkiksi ammattinsa vaihtamisesta. Heidän sosiaalinen liikkuvuutensa on rajallinen tai sitä ei ole lainkaan. Tässä suhteessa on luonnollista, että he uskovat enemmän suojeltuun ja säänneltyyn talouteen kuin vaikkapa perinteiseen avoimeen markkinatalouteen, jonka koetaan uhkaavan jo saavutettua asemaa työmarkkinoilla.

Toinen äänestäjäryhmä puolueen suosion taustalla sijoittuu vähemmän koulutettuun perinteiseen työväenluokkaiseen kansanosaan.

Tämä osa väestöstä kokee jääneensä kroonisesti yhteiskunnalliseen marginaaliin. He muodostavat siten sen kuuluisan unohdetun kansanosan. Edellä mainittu joukko on perinteisesti hyvin taipuvainen äänestämään populistisia puolueita, niin oikealta kuin vasemmalta. Vähemmän koulutettu työväenluokkainen äänestäjäkunta ei usein enää usko esimerkiksi perinteiseen hyvinvointivaltioon ja poliittiseen liturgiaan, jota sosiaalidemokraatit ja CDU ovat vuosikymmeniä viljelleet. He haluavat sen sijaan suoria vastauksia usein monimutkaisiin kysymyksiin – ja niitä AfD:llä on ollut annettavaksi.

Maahanmuuttokeskustelun tyhjiö

Äärioikeistolainen Ranskan kansallinen liittouma on ollut jo vuosikymmeniä omassa maassaan suurin niin sanottu työväenpuolue. Kuten AfD:n kannatus Saksassa, myös kansallisen liittouman kannatus on ollut joissakin eurovaalikannatusmittauksissa jopa 30 prosentin luokkaa ja ennusteet puolueen saamasta jättipotista ovat olleet koko ajan voimistumaan päin.

AfD:n ja kansallisen liittouman syntyhistoriassa on vahva analogia toisiinsa. Puolueita yhdistävät usein myös samat arvot ja politiikan lähestymistavat. Jean Marie Le Penin vuonna 1972 perustama kansallinen rintama oli AfD:n tapaan reilun vuosikymmenen politiikan marginaalissa. Merkittävä käänne kansallisen rintaman kannatuksen kehityksessä tapahtui vuoden 1983 aluevaalissa. Erityinen käännekohta oli kuitenkin vuoden 1988 presidentinvaali. Le Pen keräsi tuolloin vaalin ensimmäisellä kierroksella yli neljä miljoonaa ääntä.

Le Pen oli haistanut alusta asti maahanmuuttokysymyksessä poliittisen tyhjiön, jonka ympärille hän rakensi puolueensa ideologisen perustan.

Ranskassa maltillinen oikeisto ja sosialistit eivät Saksan ja monen muunkin Euroopan maan tapaan ymmärtäneet 1980-luvulle tultaessa maahanmuuttokysymyksen tulevaa merkitystä politiikan uutena jakolinjana.

Tämän virhearvioinnin myötä pelitila jäi äärioikeiston ulottuville. Kummallekin ranskalaiselle valtavirtapuolueelle jäi myös laajemmin ongelmaksi se, että heillä ei ollut uskottavia vastauksia miljoonia ranskalaisia askarruttaviin kysymyksiin, toisin kuin sanavalmiilla ja karismaattisella Le Penillä. Oli kysymys taloudesta tai kansallisesta identiteetistä, Le Pen lausui ääneen asioita, joita äänestäjät halusivat kuulla.

Talouden suuri rakennemuutos toimi lisäksi Ranskassa äärioikeiston politiikan suosion ajurina. Savupiipputeollisuuden näivettyminen vapautti vanhoilta tehdaspaikkakunnilla koko ajan kasvavaa äänestäjäpotentiaalia Le Penin puolueen ulottuville. Sama ilmiö on nähty Saksassakin.

Saksan itäiset osat ja vanhat teollisuuspaikkakunnat ovat jääneet kroonisesti köyhimmiksi kuin läntiset osat. Täällä AfD:n kannatus on ollut jo pitkään myös suurinta.

”Me vastaan muut”

Historiallisessa mielessä kiinnostavaa kansallisen liittouman ja AfD:n välillä on ollut myös politiikan lähestyminen niin sanotun toiseuden käsitteen kautta. Se konkretisoituu erityisesti ”me vastaan muut” -asetelmana. Politiikan lähestymistavassa on siten vahva heijastuma saksalaisen pitkän linjan oikeustieteilijän Carl Schmittin ajatukseen, jossa ystävät vastaan viholliset -asetelma luovat perustaa politiikalle.

Tästä on helppo johtaa kumpaakin puoluetta yhdistävä lähes historiallinen vastakkainasettelun tendenssi, jossa etninen, uskonnollinen sosiaalinen ja taloudellinen homogeenisuus ovat olleet politiikan ja maailmankuvan peruslähtökohtia.

Tarkemmin sanottuna kansallinen liittouma, kuten AfD Saksassa, on asettanut itsensä taisteluasemaan, jossa hyvä ja paha, järjestys ja epäjärjestys, kansallinen identiteetti ja ylikansallisuus, sekä sivistys ja barbarismi ovat olleet vastakkain.

Kummankin puolueen toiminnassa on siten piirteitä siitä, miten he viestivät olevansa ”hyvän puolella pahaa vastaan”. Kumpikin puolue edustaa omasta mielestään samalla järjestystä, lakia ja oikeutta sekä ranskalaisen tai saksalaisen kansallisen identiteetin puolustamista barbarismia ja yhteiskunnallista epäjärjestystä vastaan.

Venäjä ja kansallisen suvereniteetin korostus yhdistävät

Kansallisen liittouman Marine Le Pen ilmoitti vuoden 2022 presidentinvaalikampanjassaan kannattavansa kahdenvälisten suhteiden Eurooppaa, jossa kansallisvaltioiden suvereniteetti olisi peruslähtökohta toisin kuin nykyisessä Bryssel-vetoisessa Euroopassa.

Isänmurhastaan huolimatta Marine Le Pen lähestyi Eurooppaa samanlaisella otteella kuin mitä hänen isänsä Jean Marie Le Pen edusti aikoinaan. Edellä mainittuun kaksi vuotta sitten kuvattuun asetelmaan liittyi myös Ranskan erkaantuminen Naton komentojärjestelmästä, josta maa oli poissa vuodet 1966-2009 ja jota Le Pen puolueineen siis edelleen haluaa.

Jo käynnistyneestä Venäjän hyökkäyssodasta huolimatta Le Pen näki tärkeänä Venäjän ja Euroopan välisen yhteyden palauttamisen. Sen avulla Venäjä voitaisiin pitää irti Kiinasta ja strategisesta kumppanuudesta, jonka nämä kaksi valtiota saattaisivat yhdessä luoda.

Kansallisen liittouman ja AfD:n välille voidaan kiinnostavalla tavalla vetää yhtäläisyysmerkit lähes kaikkien edellä mainittujen politiikan keskeisten linjausten kanssa.

Vaikka kansallisen liittouman retoriikka onkin pehmentänyt retoriikkaansa ja lähtenyt pyrkimään kohti poliittista keskustaa,  on harhaluulo, että puolue olisi jotenkin lieventänyt poliittisia tavoitteitaan.

Puolueessa on myös jo kasvanut puolueen nykyisen johtajan Jordan Bardellan johdolla osaava, taitava ja erityisesti suosittu uusi vaikuttajasukupolvi, joka hallitsee oikeistopopulismin pelisäännöt ja osaa lyödä kiilaa keskustaoikeistolaisten puolueiden väliin.

Euroopan kannalta erityisen huolestuttavaa on se, miten kahden unionin suurimman valtion sisäinen koherenttius on rapautumassa koko ajan syvenevän polarisaation seurauksena.

Sekä kansallisen liittouman että AfD:n ongelma on jatkossakin se, että niiden tarjoamat poliittiset vaihtoehdot jäävät usein hyvin vaillinaisiksi ja epärealistisiksi.

Kahdenvälisten suhteiden Eurooppa, Venäjän peesailu ja ymmärtäminen, eurosta eroaminen, sekä Ukrainan jättäminen yksin palvelevat niin pitkällä, kuin lyhyelläkin aikajänteellä vain ja ainoastaan Kremlin ja Kiinan intressejä.

Saksalaisen ja ranskalaisen äänestäjän olisi hyvä muistaa myös maailmanpolitiikan peruslähtökohta: Suurinkin eurooppalainen valtio on liian pieni maailmalle. Tämä koskee niin politiikkaa, taloutta kuin erityisesti turvallisuuspoliittista ulottuvuutta.

Kuin se nihkeän hiostava ilma ennen ukkosta

Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään: jokainen on palanen mannermaata, kokonaisuuden osa. Näillä John Donnen runon sanoilla alkaa Ernest Hemingwayn klassikkoromaani Kenelle kellot soivat. Sanat tulivat mieleeni viime päivien uutisointia seuratessa. Skärholmenissa (suom. Luotosaari) tapahtunut perheenisän raaka tappo on koskettanut ruotsalaisia syvästi. Kuolemaan johtaneista ampumisista ja räjähdyksistä raportoidaan niin taajaan, että se on kuin uutislähetyksen päättävä säätiedotus; navakkaa pohjoistuulta ja ajoittaista sadetta. Väkivaltauutiset ovat valitettavasti niin normaalia, etteivät ne enää yllätä. Tällä kertaa kellot soivat kautta maan. 39-vuotias Mikael pyöräili yhdessä poikansa kanssa kohti Skärholmenin keskustan lähellä sijaitsevaa uimahallia. Aurinko ei vielä ollut painunut mailleen. Jotain sanaharkkaa tuli nuorisojengin kanssa alikulkutunnelin kohdalla. Isä pyysi lastaan pysymään kauempana kun hän palasi ojentamaan nuoria. Jotain tapahtui. Joku ampui Mikaelia kasvoihin. Hänen 12-vuotias poikansa näki kaiken, kukaan muu ei mitään.

Ehkä tragediassa on kaikki se samaistumispinta mikä saa ihmiset kokemaan, että tässä menee raja. Isä matkalla poikansa kanssa uimahalliin arki-iltana kuin kuka tahansa medelsvensson. Hän joka osoittaa siviilirohkeutta, ja sanoo sitä mitä kukaan muu ei uskalla. Sivullinen, kunnon kansalainen, tolkun ihminen. Miksi minä sitten uskaltaisin sanoa vastaan tai todistaa oikeudessa? Olisinko minä valmis riskeeraamaan oman henkeni, ja minkä tähden? Millaiseen yhteiskuntaan me olemme matkalla jos kukaan ei tee niin?

Yhteiskuntasopimus on yleinen eettinen, julkisen moraalin yhteiskuntafilosofinen perustelu, jonka mukaan luonnontilassa olevat ihmiset solmivat keskenään sopimuksen, jolla he perustavat valtion. Sopimuksessa määritetään kansalaisten ja valtion oikeudet ja velvollisuudet. Esimerkiksi todistaminen on kansalaisvelvollisuus, eikä siitä voi kieltäytyä. Mutta kukaan ei voi pakottaa ketään muistamaan näkemäänsä ja kokemaansa. Omertà on puolestaan eteläitalialainen tapa, jonka mukaan ihmisen täytyy muun muassa vaieta poliisikuulusteluissa, vaikka olisi rikoksen silminnäkijä. Valitettavasti näin on monissa tapauksissa nyt myös Ruotsissa, ja siksi niin monet näistä jengirikoksista jäävät selvittämättä. Kun oikeus ei tapahdu, on se uhrille uusi trauma työstettäväksi. Pala palalta yhteiskuntajärjestys rapautuu. Näin ei saisi olla pohjoismaisessa oikeusvaltiossa.

Ei tähän ole tultu viikossa eikä kahdessa, ei kuukausissa eikä vuosissa vaan vuosikymmenissä. Kun päättäjät kaikista puolueista ja yhteiskunta kokonaisuudessaan on ummistanut silmänsä uhkilta, osin heikkouttaan, osin naiiviuuttaan. Vuosia elettiin tilanteessa, jossa rasisti-korttia heristettiin aina kun joku uskalsi kyseenalaistaa vallitsevan järjestyksen. On leikattu mielenterveyshoidosta ja vähennetty matalan kynnyksen palveluja. Ehkä syy on myös ruotsalaisessa mielenlaadussa. Ikävistä asioista on epämukavaa puhua. Kuin se nihkeän hiostava ilma ennen ukkosta. Parempi välttää vaan. Selitys löytyy myös valtionhallinnosta. Siinä missä esimerkiksi Tanskassa on helppoa ja nopeaa muuttaa lakeja, on se Ruotsissa monen selvityksen ja diskuteeraamisen takana. Parempi toki tutkia kuin hutkia, mutta mikään ei tällaisella tavalla muutu käden käänteessä. Myös muissa eurooppalaisissa maissa on vakavia ongelmia, mutta niihin puututaan nopeammin.

Ja kuitenkin suurimmalla osalla ihmisistä ovat asiat todella hyvin. Viikonloppuna joku suomalaispolo erehtyi kysymään tukholmalaisten someryhmässä, mitä kaupunginosia kannattaa tulevalla reissulla välttää. Joku muistutti, että edelleen tilastollisesti eniten väkivaltaa naisiin kohdistuu kodin seinien sisäpuolella ja miehiin öisellä nakkikioskilla. Eräs irvileuka vinoili, ettei Östermalmilta kannata poistua lainkaan. Ei tämä mikään villi länsi sentään ole, onneksi.

Poliitikot vaelsivat viikko sitten Skärholmenin torille pitämään tiedotustilaisuuksia. Latelemaan pää kenossa samoja latteuksia kuin ennenkin. Julistipa ruotsidemokraattien Jimmie Åkesson jopa sodan jengejä vastaan. Kirveellä olisi töitä ja kaikkia keinoja tarvitaan, sekä kovia tekoja että pehmeitä ratkaisuja. Tutkimusten mukaan ampumaväkivalta saadaan pienenemään tarkasti suunnatuilla toimilla, niin sanotulla kohdistetulla pelotteella. Tosiasiassa muutamat henkilöt ovat vastuussa suurimmasta osasta ampumatapauksia. Tähän ryhmään tulee kohdistaa resursseja ja osoittaa, että teoilla on vakavat seuraukset. On moraalisesti tärkeää että tekijät saadaan edesvastuuseen teoistaan. On myös estettävä uusien jäsenten rekrytointi, jotta kierre saadaan katkaistua.  Tarvitaan myös tukea ongelmaperheille ja varhaista puuttumista. Valitettavasti tilastot osoittavat, että näin on myös tehty. Ehkä seuraava keino on vielä varhaisemmat huostaanotot. Nyrkinheristämisen, sodanjulistamisen ja kumbayan sijaan tarvitaan toivoa ja tekoja, yhteisöllisyyttä ja yhteisvastuuta. Tulisieluja, nappulaliiganvalmentajia ja mokkapalojen leipojia. Ajatusta, ettei omaa osallistumista makseta vain verokortilla. Yhteiskunta olemme me. Maltillisen kokoomuksen entinen kansanedustaja Hanif Bali ja yhteiskuntavaikuttaja Mustafa Parsi eivät vain puhuneet vaan toimivat. Viikossa he keräsivät Mikaelin pojalle ja muille läheisille ennätyssumman; 2,6 miljoonaa kruunua joka luovutetaan heille lyhentämättömänä. Raha ei tuo Mikaelia takaisin, mutta helpottaa elämää. Se on ennen kaikkea symbolinen tuki Ruotsin kansalta; vi backar er!

…jos meri huuhtelee mukaansa maakimpaleen, niin Eurooppa pienenee vastaavasti, samoin kuin pienenee niemimaa ja myös maatila, joka kuuluu sinun ystävillesi tai sinulle itsellesi; Jokaisen ihmiset kuolema vähentää minua, sillä minä sisällyn ihmiskuntaan; äläkä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään kenelle kellot soivat; ne soivat sinulle.

Joe Biden on hätää kärsimässä, tärkeä muutos voi ratkaista voiton Donald Trumpille

Joe Biden on hätää kärsimässä monestakin syystä. Istuvalle Yhdysvaltain presidentille ja demokraateille aiheuttaa päänvaivaa juuri nyt varsinkin Bidenin suosion kertakaikkinen romahtaminen kahdessa demokraattien vaalimenestyksen kannalta ensiarvoisen tärkeässä etnisessä ryhmässä – mustien ja latinoiden parissa. Jo useiden vuosikymmenien ajan nämä kaksi äänestäjäryhmää ovat muodostaneet demokraattien vaalikoalitiosta miltei puolet. Ilman näitä he eivät voi menestyä.

Nyt vuonna 2024 mustista ja latinoista on kyselyiden mukaan kuitenkin lipeämässä Donald Trumpin ja republikaanien taakse hyvin huomattavia, mahdollisesti ratkaisevan suuria määriä. Ilmiössä on kyse jo jonkin aikaa käynnissä olleen pääpuolueiden kannattajakuntien uusjaosta, joka nyt on selvästi kiihtynyt. Demokraattien on pikaisesti vastattava tähän kehityskulkuun, sillä edes parin prosenttiyksikön menetykset näissä kahdessa äänestäjäryhmässä voisivat taata Trumpin voiton.

Uusimpien tutkimusten mukaan mustien äänestäjien identifioitumisessa demokraattipuolueeseen on viimeisten kolmen vuoden aikana tapahtunut peräti kahdenkymmenen prosenttiyksikön lasku. Vielä vuonna 2020 Biden sai heidän äänistään 87 prosenttia ja Trump vain 12 prosenttia, mutta uusimmassa New York Timesin/Sienan kyselyssä heistä aikookin nyt äänestää Trumpia ennen kokemattomat 23 prosenttia.

Historiallisessa katsannossa tällaiset luvut ovat järisyttäviä. Yksikään demokraattien ehdokas ei näet ole saanut presidentinvaaleissa mustien äänistä vähempää kuin 80 prosenttia kertaakaan sitten 1960-luvun eikä yksikään republikaanien ehdokas yli puoleen vuosisataan enempää kuin tuo Trumpin viimekertainen 12 prosenttia. Edes lähelle Trumpin nykyisiä kannatuslukuja pääsivät ainoastaan Dwight Eisenhower vuonna 1956 ja Richard Nixon neljä vuotta myöhemmin.

Vieläkin selvemmin Trumpin kannatuksen noususuuntaus on havaittavissa latinoväestössä. Koska äänestysikäisistä on latinoja enemmän kuin mustia ja koska heidän äänestysaktiivisuutensa on ollut viime vuosina kasvussa, ovat he vuoden 2024 vaalien kannalta mustiakin äänestäjiä tärkeämpiä. Täysin riippumatta siitä, että oli tullut rasistiksi ja muukalaisvihaajaksi jo kauan sitten leimatuksi, Trump sai heiltä enemmän ääniä jo vuonna 2016 kuin kaksi aiempaa republikaanien ehdokasta. Neljässä vuodessa hänen äänisaaliinsa nousi vielä tuolloisesta 28 prosentista viime vaalien 32 prosenttiin.

Uusimmassa Fox Newsin kyselyssä jo peräti 46 prosenttia latinoista kertoo aikovansa äänestää Trumpia tällä kertaa. Aina viime joulukuusta lähtien hän on johtanut useimmissa muissakin latinoiden aikomuksia kartoittaneissa kyselyissä. Sanalla sanoen kukaan aiempi republikaaninen presidentti tai presidenttiehdokas ei ole ollut yhtä suosittu latinoiden parissa kuin Donald Trump. Vain George W. Bush pääsi lähelle vuonna 2004.

Ongelma on nyt käynyt demokraateille jo niin akuutiksi, että Biden on jo lähetetty kiertueelle latinoväestöltään väkirikkaisiin Arizonaan ja Nevadaan, jotka tämän vuoden vaaleissakin kuuluvat ratkaiseviin vaa’ankieliosavaltioihin. Kummassakin Trump johtaa selvin luvuin. Niissä Biden on toistanut samaa vanhaa, viimeiset kahdeksan vuotta lakkaamatta vuodatettua mantraa siitä, kuinka Trump on rasisti ja ”halveksuu latinoita”, eikä välitä mistään näille tärkeästä asiasta.

Aivan näin heppoisin eväin ei Bidenin kadonnutta kansansuosiota saada toki palautettua. Toisin kuin demokraattien ja valtamedian vaalipuheista voisi kuvitella, rasismi ja rodullisuus eivät näet ole latinoille ja mustille suinkaan kaikki kaikessa, eikä niitä nähdä kaikkialla ja koko ajan. Myös heitä kiinnostavat ensisijaisesti aivan muut, jokapäiväisen elämän konkreettiset asiat. Näiden suhteen republikaanien sanoma näyttää vetoavan heihin aina vain enemmän.

Mustat ja latinot muistavat hyvin, kuinka heidän työllistymisasteensa ja tulotasonsa nousivat Donald Trumpin vuosina ja kuinka huonoksi heidän tilanteensa on sittemmin käynyt.

Keskimäärin molemmat yhteisöt ovat varsin arvokonservatiivisia ja enenevästi myös talouskonservatiivisia. Kummankaan enemmistö ei enää ole kiinnostunut demokraattien yhä kaupittelemasta valtiokeskeisen vasemmistolaisen talouspolitiikan ja woke-identiteettipolitiikan sekoituksesta. Elleivät demokraatit pian osaa tarjota jotain ihan muuta, he eivät näissä yhteisöissä tule kohta enää menestymään.

Rasismihysteria on ajanut meidät pelkotilaan

Lensin uuden vuoden alla vaimoni kanssa Edinburghiin tapaamaan vanhaa ystäväämme. Helsinki-Vantaan lentokentällä edessämme jonotti nuori pariskunta, jolla oli ehkä vuoden ikäinen tytär. Kun lapsi huomasi Koillis-Kiinasta kotoisin olevan vaimoni, hän alkoi virnuilla ja osoitella tätä sormella. Tytön äiti yritti hädissään estellä, mutta lapsi tuntui tästä vain huvittuvan.

Koetin keventää tunnelmaa toteamalla, että vaimoni näyttää hieman erilaiselta kuin me suomalaiset. Äiti tuntui panikoituvan vain entistä enemmän ja selitti, että lapsi kiinnittää huomiota vaimooni vain, koska hänellä on silmälasit. Hymyilin ja mietin, miksi tyttö ei kiinnitä minuun huomiota, vaikka minullakin on silmälasit. Sanoin, että tilanne on meille kovin tuttu, sillä Kiinassa ollessamme kaikki pikkulapset aina nauravat ja osoittavat minua sormella.

”Niinkö?”, nainen hämmästeli ja tuntui viimein rauhoittuvan.

Tapaus sai ajattelemaan, millaiseen pelkotilaan nykypäivän rasismihysteria on yhteiskunnan ajanut. Ihmiset ovat ulkomaalaiselta näyttävän ihmisen äärellä niin varpaillaan, että pikkulapsen viaton ja luonnollinen reaktio saa hengityksen salpautumaan. Jatkuva pelko poliittisen korrektiuden alati vaihtuvien pelisääntöjen rikkomisesta tekee normaalin ihmisten välisen kanssakäymisen vaikeaksi. Han-kiinalainen näyttää erilaiselta kuin vaikkapa kaltaiseni hämäläinen, eikä tämän asian ääneen sanomisessa ole tietenkään mitään ihmeellistä tai ongelmallista.

Yksi syy vallitsevaan hysteriaan on valtavirtamedia, joka tasaisin väliajoin syöttää eetteriin mielikuvaa suomalaisista umpimielisenä, sisäänpäin kääntyneenä ja muukalaisvihamielisenä kansakuntana.

Tuorein esimerkki tästä tendenssistä on Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla sunnuntaina 14. huhtikuuta julkaistu syytöskirjelmä Kaikki valkoiset ihmiset Suomessa ovat kasvaneet rasistiseen ajatteluun, jossa kirjailija Maija Laura Kauhanen laukoo näkemyksiään suomalaisista.

Teksti on juuri niin sakeaa kuin otsikosta voi päätellä. Kauhasen mukaan me valkoihoiset suomalaiset olemme kaikki rasisteja, koska olemme, no, valkoihoisia. Kauhasen mukaan ”suomalaisen yhteiskunnan rasismia ei voi purkaa, jos valkoiset eivät suostu näkemään niitä asenteita ja ennakkoluuloja, joihin he ovat tottuneet”. Lisäksi hän toden totta toteaa, että kaikki valkoiset ihmiset Suomessa ovat kasvaneet rasistiseen ajatteluun.

Teeseissä ei sinänsä ole mitään uutta tai omaperäistä. Itse asiassa Kauhanen on kopioinut ne suoraan Ibram X. Kendiltä ja Robin DiAngelolta. He ovat uuden rotuajattelun maailmankuuluja supertähtiä, jotka ovat tehneet ”antirasistisilla” koulutuksillaan näyttävän ja taloudellisesti kannattavan uran.

Kauhanen ampuu siis haastattelussa kovilla. Ongelma vain on, että Kendin ja DiAngelon tapaan rajuille väitteille löytyy perusteiksi lähinnä mutuilua, perustelemattomia yleistyksiä ja epämääräisiä viittauksia orjakaupan ja kolonialismin aikakauteen. Haastattelussa viitataan ohimennen myös Punaisen Ristin tuoreeseen kyselytutkimukseen, jonka mukaan 82 prosenttia suomalaisista on joko kokenut itse tai todistanut rasismia. Siis 82 prosenttia suomalaisista? Tarkoittaako tämä siis sitä, että suurin osa meistä on rasismin kohteena?

Tällaisenaan heitot jäävät liian epämääräisiksi.

Lisäksi rasismia koskevien tutkimusten ongelma on, että ne tuntuvat antavan keskenään kovin ristiriitaisia tuloksia. Esimerkiksi vuonna 2018 julkaistun World Happiness Reportin mukaan Suomessa asuvat maailman onnellisimmat maahanmuuttajat. Aika hyvä saavutus umpirasistiselta maalta. Näyttää siis siltä, että jokainen voi rasismitutkimusten joukosta valita ne, jotka tukevat omaa argumenttiaan, ja sujuvasti unohtaa muut.

Yhtenä esimerkkinä suomalaisen kulttuurin syvään juurtuneesta rasismista Kauhanen mainitsee lapsuutensa aapisessa olleen lorun, jossa mustaihoinen yrittää pestä kasvojaan valkoiseksi. En pysty näkemään tuota kovinkaan vakavana syntinä, jolla olisi ollut kauaskantoisia vaikutuksia suomalaiseen mielenmaiseman. 1970-luvun lopulla syntyneenä kuulun itse sukupolveen, jonka ala-asteen luokkahuoneen seiniä kiersivät pahviset aakkoskyltit. N-kirjaimen kuvassa oli mustaihoinen pikajuoksija. Tästä rasistisesta indoktrinaatiosta huolimatta päädyin aikuisena naimisiin ei-valkoihoisen kanssa. Suunnilleen samanikäisten tuttavieni keskuudessa on ainakin srilankalaisen, thaimaalaisen ja chileläisen kanssa avioitunut. Miten Kauhanen tämän selittää?

Haastattelun absurdein kohta on kuitenkin sen loppupuolella oleva lyhyt monologi, jossa Kauhanen tunnustaa omat väärät ajatuksensa puhtaan maolaistyylisessä julkisessa itsekritiikissä. Kakistellen hän kertoo aiemmin esimerkiksi ajatelleensa, että ”maailman maiden elintasoerot jotenkin liittyisivät siihen, kuinka hyvin paikalliset ovat osanneet hoitaa asiansa”. Senkin uhalla, että syyllistyn rasistiseen ajatteluun, rohkenen väittää, että kansalaisten tapa hoitaa asiansa liittyy jotenkin valtion saavuttamaan elintasoon.

Tällaiset kyyniset ja yksiulotteiset ulostulot, joissa kaikki suomalaiset leimataan ajatusrikollisiksi pelkän ihonvärinsä perusteella, eivät mitenkään edesauta eri etnisyyksien välistä yhteiseloa. Päinvastoin, tuloksena on äitejä, jotka saavat paniikkikohtauksen, kun lapsi huvittuu poikkeuksellisen näköisestä ihmisestä. Lisäksi on hämmentävää, miten moni on kritiikittä nielaissut myytin suomalaisen yhteiskunnan rasistisuudesta. Tästä minulla on lukuisia omakohtaisia kokemuksia puolisoni vuoksi.

Viime syksynä erän kirjailijaystäväni oli kylässä ja tapasi ensi kertaa vaimoni, Rupattelun tiimellyksessä ystäväni kysyi vaimoltani, kuinka paljon tämä on kokenut rasismia Suomeen muutettuaan. Vaimoni naurahti ja vastasi, että ei vähääkään vaan Suomessa kaikki ovat ystävällisiä ja palvelut saatavilla myös englanniksi. Ystäväni leuka loksahti. Hetken aikaa asiaa mietittyään hän sanoi: ”Onpa yllättävää kuulla.”

Ystäväni yllättyi kuulemastaan, koska vaimoni kaltaiset ihmiset – rasismia kokemattomat maahanmuuttajat – eivät yleensä ylitä uutiskynnystä. Sen sijaan palstatila annetaan myrkynkylväjille, joiden iloton sanoma vain aja eri ihmisryhmiä etäämmälle toisistaan.

Yleistävät väitteen jonkin ihmisryhmän tai kansakunnan rasistisuudesta ovat niin leimaavia ja loukkaavia, että niiden tueksi pitäisi olla runsaasti kiistämätöntä dataa. Kehotankin Kauhasta ja muita oman elämänsä antirasisteja aloittamaan ideologisen ristiretkensä perehtymällä ”Rasismi Suomessa” -nimiseen Wikipedia-artikkeliin, johon on koottu runsaasti tutkimustuloksia ja tilastotietoa aiheesta. Artikkelissa todetaan muun muassa: ”Rasismista epäillyt ovat suhteellisesti useammin itsekin maahanmuuttajia. Etenkin ulkomailla syntyneiden osuus rasismirikoksista epäillyissä on noussut lähes puoleen kaikista tapauksista.”

Olisiko aika pohtia rasismikeskustelun lähtökohtia vähän laveammasta näkökulmasta?

MAINOS (sisältö jatkuu alla)
MAINOS

Verkkouutisissa mainostamalla tavoitat

100 000 suomalaista päivässä

Meiltä on pyydetty tehokasta, pienille budjeteille sopivaa mainosratkaisua. Niinpä teimme sellaisen, katselet sitä parhaillaan. Tarvitset vain hyvän idean, kuvan, otsikon ja 280 euroa.

Hyvä Verkkouutisten lukija,

Kehitämme palveluamme ja testaamme uusia sisältöformaatteja erityisesti mobiililaitteille. Haluaisitko osallistua testiin tässä ja nyt? Se vie vain muutaman minuutin.

(Uusi sisältö aukeaa painiketta klikkaamalla)