Verkkouutiset

Näkökulma

SDP:n puheenjohtajan vaihdos voi kohentaa suhteita kokoomukseen

28.05.2023 | 10:00

Sosiaalidemokraatit järjestävät kesäkuussa neuvoa-antavan jäsenvaalin puolueen seuraavasta puheenjohtajasta. Valinta tehdään puoluekokouksessa Jyväskylässä syyskuun alussa.

Vaali on laatuaan ensimmäinen. Vastakkain ovat ennakkosuosikki, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Lindtman ja perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru. Lindtmania ehdotti äänestykseen 75 puolueosastoa ja Kiurua 17.

Voitti kumpi tahansa, SDP:n linja ja toimintatavat muuttuvat. Eroava puheenjohtaja Sanna Marin on SDP:n vasemmistoa. Lindtman ja Kiuru sijoittuvat lähemmäksi puolueen keskustaa.

Jos Lindtman voittaa, SDP:ssa tapahtuu merkittävä liikahdus. Vaihdosta voi kuvata Väinö Leskisen legendaarisilla sanoilla Sdp:n puolueneuvostossa 1965, kun hän selitti siirtymistään vastustajasta presidentti Urho Kekkosen tukijaksi.

”On aika sotia ja aika sopia.”

Muutos Marininista Lindtmaniin on hiukan samanlainen kuin keskustan johtajavaihdos 2003 Anneli Jäätteenmäestä Matti Vanhaseen. Vaalitaistelijan tilalle tulee yhteistyöpoliitikko.

Marinin ja Lindtmanin ero tulee esiin useissa tausta-arvioissa. Jos Lindtman olisi jo nyt puheenjohtaja, SDP todennäköisesti istuisi Petteri Orpon (kok.) kanssa hallitusneuvotteluissa.

Lindtman on sanonut niin avoimesti kuin se on mahdollista arvostelematta Marinia, että SDP:n pitäisi pyrkiä hallitukseen.

”Itse toivon, että seuraavasta hallituksesta löytyy myös SDP”, Lindtman sanoi vaalien jälkeen Uudessa Suomessa.

Marinin ja Lindtmanin eroista kertoo myös se, että Iltalehdessä Lindtman piti parhaimpina avuinaan yhteistyökykyä ja taitoa sovitella erilaisia näkemyksiä.

Kokoomus on Marinin inhokki. Lindtmanilla on kokemusta kumppanuudesta kokoomuksen kanssa vaalikaudelta 2011–2015.

Vaikka muistot eivät ole kaikkein ruusuisempia, hänelle sinipuna on kelvollinen hallitusvaihtoehto. Tarvittaessa kokoomus ja SDP voivat neuvotella yhteishallituksesta ilman perussuomalaisia ja uusia eduskuntavaaleja.

Orpolle SDP:n puheenjohtajan vaihdos on mieluisa tapahtuma. Hänen asemansa suhteessa perussuomalaisiin vahvistuisi, jos oppositiossa olisi suuri puolue, jonka kanssa voisi kasata hallituksen.

SDP:n puoluekokoukseen on kolme kuukautta. Sitä ennen Orpon on kuitenkin saatava hallituksensa kókoon ja pärjättävä perussuomalaisten kanssa ainakin syksyyn.

Puheenjohtajan lisäksi muuttuu SDP:n politiikka. Se tarkoittaa perinteisempää valtionhoitajan talouspolitiikkaa ja tiiviimpää vuoropuhelua ammattiyhdistysliikkeen kanssa.

Ennakkosuosikin asemasta huolimatta Lindtman ottaa Kiurun vakavasti. Suuria linjaeroja tuskin löytyy. Kiurukin on kaipaillut puolueelta uskottavaa talouspolitiikkaa kasvun, työllisyyden ja vakauden parantamiseksi.

Ehdokkaiden erot liittyvät henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Lindtman on yleispoliitikko. Kiuru puolestaan on viime vuosina keskittynyt sosiaali- ja terveysasioihin.

Kiurun tärkein tavoite on turvata asemansa puolueessa. Oppositioon lähtö kiristää SDP:n sisäistä kilpailua, kun entiset ministerit ryhtyvät tavoittelemaan uusia tehtäviä. Puheenjohtajaehdokkaan on helpompi saada oma läänitys.

Oppositiopuolueessa eduskuntaryhmän puheenjohtajan paikka on keskeinen. Se on puolueen toiseksi näkyvin tehtävä.

Kiuru on halutessaan vahva ehdokas Lindtmanin jälkeen uudeksi ryhmäjohtajaksi. Valinta ei olisi välttämättä varma.

Jääräpäisellä Kiurulla on opportunistin ja pelurin leima. Hän on käänteissään pyllistänyt monelle ryhmätoverille.

Raiskaus ja rangaistus: Oikeusministeriön muistio johti hallitusneuvotteluja harhaan

27.05.2023 | 10:30

Kokoomus ja perussuomalaiset haluavat kiristää raiskauksista koituvia rangaistuksia, mutta oikeusministeriön asiantuntijat hankaavat vastaan. Nämä tiedot ilmenevat hallitusneuvotteluja varten laaditusta muistiosta, joka luovutettiin Ilta-Sanomille tietopyynnön johdosta.

Oikeusministeriössä laaditun arvion mukaan kansan oikeustaju ei tue ehdotusta rangaistusten kiristämisestä. Tämä väite on yllättävä ottaen huomioon, että kokoomus ja perussuomalaiset ovat maan kaksi suosituinta puoluetta. Onko vaalivoittajien linjaus siis kansan oikeustajun vastainen?

Oikeusministeriön kanta perustuu 2017 julkaistuun tutkimukseen, jossa tarkasteltiin suomalaisten käsityksiä rangaistuksen tasosta seitsemän rikostapauksen valossa. Tutkimuksessa verrattiin kansalaisten ja käräjätuomareiden mielipidettä. Tarkoituksena oli selvittää missä määrin maallikkojen oikeustaju eroaa vallitsevasta rangaistuskäytännöstä.

Oheinen kuvio on peräisin tutkimusraportin sivulta 13. Tulokset osoittavat, että selvä enemmistö (yli 70 prosenttia) tuomareista, mutta alle neljännes maallikoista, langettaisi ehdollisen vankeusrangaistuksen miehelle, joka syyllistyi sukupuoliyhteyteen alaikäisen tytön kanssa. Tavalliset kansalaiset suosivat ehdotonta vankeutta (21 prosenttia) kaksi kertaa enemmän kuin tuomarit (10 prosenttia). Koska tuomareiden näkemys edustaa vallitsevaa linjaa, tulokset siis osoittavat, että nykyinen rangaistuskäytäntö ei ole kansalaisten mielestä riittävän ankara.

Kuvio 1: Tuomioiden jakautuminen rangaistuslajin mukaan tapauksessa, jossa kuvattiin sukupuoliyhteyttä lapsen kanssa. Lähde: Helsingin yliopisto, Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti.

On kuitenkin syytä todeta, että suurin osa kansalaisistakaan ei tue ehdotonta vankeutta rikoksesta, joka täyttää lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kriteerit. Jos tämä tulos tuntuu yllättävältä, niin kannattaa kiinnittää huomiota oikeusministeriön tilaaman tutkimuksen yksityiskohtiin.

Jokaisen rikoslajin osalta kyselyn vastaajille selostettiin kuvitteellinen tilanne, jossa kukin rikos tapahtui. Lasten seksuaalista hyväksikäyttöä koskeva rikos kuvattiin asetelmalla, jossa 22-vuotias “Toni” ja 14-vuotias “Mirjami” tutustuivat toisiinsa internetin välityksellä:

Ensitapaamisen yhteydessä he siirtyivat Tonin asunnolle, jossa hän ehdotti sukupuoliyhteyttä, mutta Mirjami kieltäytyi. Seuraavalla viikolla he tapasivat kolme kertaa ja olivat sukupuoliyhteydessa Mirjamin suostumuksella. Näiden tapaamisten jalkeen “Mirjami tuli asiassa katumapäälle”. Hän kertoi asiasta kouluterveydenhoitajalle, joka teki rikosilmoituksen.

”Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö” on kirjava kategoria, joka kattaa monenlaisia tekoja. Julkisuudessa eniten huomiota saavat tapaukset, joissa vieraat miehet houkuttelevat haavoittuvassa asemassa olevia tyttöjä yksityisasuntoihin, missä heitä hyväksikäytetään päihteiden vaikutuksen alaisina. Tällaiset rikokset ovat niitä, joihin kansalaiset reagoivat erityisen vahvasti. On siis omituista, että kansalaisten oikeustajua mittaavassa tutkimuksessa ei tarkasteltu lapsen törkeää seksuaalista hyväksikayttöä.

Sama havainto koskee raiskauksia. Tutkimuksessa tarkasteltiin törkeita pahoinpitelyitä, törkeitä rattijuopumuksia, törkeitä veropetoksia ja törkeitä huumausainerikoksia (kuvio 2). Mutta jostain kumman syystä törkeät seksuaalirikokset jäivät kansan oikeustajua mittaavan tutkimuksen ulkopuolelle. Tämä ei voi olla vahinko vaan mitä todennäköisimmin tietoinen päätös.

Kuvio 2. Kansan oikeustajua koskeva tutkimus ei sisältänyt kysymyksiä törkeistä seksuaalirikoksista.

Palataan kyselyn tuloksiin. Raiskausta koskeva rikos kuvattiin tutkimuksessa seuraavalla asetelmalla:

Johanna oli ollut viettämässä baari-iltaa naispuolisen ystävänsä kanssa. Johanna nautti illan ja yön aikana paljon alkoholia. Hän tutustui baarissa erääseen Jarkkoon … Seurue lähti samalla taksilla Johannan ystävättären asunnolle neljän jälkeen aamulla. Asunnolla Johanna nukahti tai sammui lattialle pedatulle patjalle Jarkon viereen … Aamulla Jarkko riisui molempien housut ja aloitti sukupuoliyhdynnän Johannan kanssa. Johanna heräsi yhdynnän aikana, kielsi Jarkkoa jatkamasta, mutta Jarkko piti vastustelevaa Johannaa käsistä kiinni ja jatkoi yhdyntää loppuun saakka. Jarkolla ei ole aiempia rikosrekisterimerkintöjä.

Jarkon harjoittama sukupuoliyhteys täyttää siis raiskauden tunnusmerkit. Näin kansalaiset ja käräjätuomarit vastasivat kysymykseen oikeudenmukaisesta rangaistuksesta:

Kuvio 3: Tuomioiden jakautuminen rangaistuslajin mukaan tapauksessa, jossa kuvattiin sukupuoliyhteyttä nukkuvan kanssa ja pakottamalla. Lähde: Helsingin yliopisto, Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti

Tässäkin tapauksessa kansalaiset suosivat ehdotonta vankeutta huomattavasti enemmän kuin käräjätuomarit. On luultavaa, että mikäli kyseessa olisi ollut törkeä raiskaus, kansan näkemys olisi ollut vieläkin ankarampi. Mutta tästä ei ole tietoa, koska tutkimuksessa ei tarkasteltu törkeitä seksuaalirikoksia.

Ilta-Sanomien tietojen valossa oikeusministeriö on siis antanut virheellistä tietoa hallitusneuvottelujen tarpeisiin. Ministeriön asiantuntijat ovat laatineet muistion, jossa väitetään, että vallitseva seksuaalirikosten rangaistustaso on kansan oikeustajun mukainen. Tämä lausunto on virheellinen, koska asiaa koskeva tutkimus osoittaa, että yleinen mielipide kannattaa ehdottamia vankeustuomioita huomattavasti enemmän kuin käräjätuomarit, jotka siis edustavat vallitsevaa rangaistuskäytäntöä. Myös itse tutkimus on harhaanjohtava, koska siinä ei edes tarkastella törkeitä seksuaalirikoksia. Nämä ovat juuri niitä rikoksia, joiden rangaistuksia kokoomus ja perussuomalaiset haluavat kiristää.

Oikeusministeriön muistio on johdonmukainen Suomen kriminaalipolitiikkaa hallitsevan ajatustavan kanssa. Alan asiantuntijat koostuvat ideologisesti yhdenmukaisesta eliitistä, jonka keskeinen uskonkappale on alhainen vankiluku. Kotimaisen kriminaalipolitiikan sankaritarina alkaa vuodesta 1968, kun norjalainen kriminologi Nils Christie vieraili Helsingissä ja totesi, että Suomen vankiluku on huomattavasti korkeampi kuin Skandinaviassa, ja heijastaa pikemminkin venäläistä traditiota. Tästä kiusallisesta kokemuksesta lähti liikkeelle vuosikymmeniä kestänyt pyrkimys madaltaa vankiluku pohjoismaiselle tasolle – hinnalla millä hyvänsä. Tavoite on toteutunut, mutta tämän kansallisen projektin yhtenä seurauksena Suomesta puuttuu avoin ja poliittisesti riippumaton tutkimus kriminaalipolitiikan vaihtoehdoista. (Tosin tänä vuonna keskusteluun on ilmaantunut ilahduttavia poikkeuksia valtavirrasta.)

Ylen äskettäinen ohjelma tarjoaa tuoreen esimerkin ummehtuneesta ilmapiirista. Hallitusneuvotteluihin liittyen studioon oli kutsuttu kaksi asiantuntijaa keskustelemaan rangaistusten koventamisesta: Sakari Melander Helsingin yliopistosta ja Tatu Hyttinen Turun yliopistosta. Molemmat ovat rikosoikeuden professoreita, eli edustavat alan korkeinta eliittiä maassamme. Edellä kuvattuun tutkimukseen viitaten professori Hyttinen totesi: “Pääsääntöisesti ihmiset olisivat valmiita antamaan lievempia rangaistuksia mitä rangaistuskäytännön mukaan näistä teoista tuli”. Hän siis antoi ymmärtää, että nykyistä tasoa lievemmät rangaistukset vastaisivat kansan oikeustajua paremmin kuin ankarammat. Kuten edella havaittiin, tämä on täysin virheellinen tulkinta tutkimuksen tuloksista. Professori Melander ei oikaissut vääriä tietoja, vaan yhtyi Hyttisen näkemykseen. Dosentti Juha Kääriäisen kirjoittaman raportin tiivistelmässä kuitenkin todetaan, että ”viidessä rikostapauksessa seitsemästä väestö tuomitsi keskimäärin ankarammin kuin tuomarit.” Tuomarit suosivat ehdotonta vankeutta kansalaisia enemman huumekauppaa ja veropetosta koskevien kysymysten osalta. Mutta hallitusneuvotteluissa oli kysymys kansan oikeustajusta suhteessa raiskauksiin ja muihin seksuaalirikoksiin.

Suomettumisen aika on ohi. Olemme liittyneet Natoon, eikä lehdistö enää syyllisty systemaattiseen itsesensuuriin. Mutta kriminaalipolitiikan osalta maassamme eletään edelleen Kekkosen aikaa. Kokoomuksen, perussuomalaisten ja kaikkien muidenkin puolueiden edustajien on hyvä pitää tämä mielessä kun he kysyvät “puolueettomien” asiantuntijoiden näkemyksiä rangaistusten ankaruudesta. Mitä todennäköisemmin oikeusministeriön ja yliopistojen auktoriteetit antavat väärää tai ainakin harhaanjohtavaa tietoa.

Kirjoittaja Jukka Savolainen on kriminologian professori Yhdysvalloissa (Wayne State University). Hän työskenteli tutkijana oikeuspoliittisessa tutkimuslaitoksessa 2003-2008.

Varoitus: Kiellettyjä sanoja ja ideoita runsaasti ilmassa

26.05.2023 | 10:28

Kokemuslukija. Uusi sana hyppää silmiin netissä. Tiedän toki mitä sillä tarkoitetaan: englannin kielen termiä sensitivity reader. Hieno sana. Kerrassaan orwellilaisen nerokas, nyt kun sensitiivisyyslukeminen on rantautunut Suomeenkin.

Sensitiivisyyslukija-termi assosioituu yliherkkyyteen, haavoittuvuuteen ja ylireagointiin, elleipä peräti allergiaan. Se tuo mieleen woke ja me-too -ilmiöt, cancel-kulttuurin ja sensuurin. Sellaisen lukijan, jota itsekin perin herkkänahkainen kirjailija karttaisi jo periaatteesta. Kokemuslukija kuulostaa sen sijaan positiiviselta ja järkevältä. Itsekin olisin toivonut, että joku islaminuskoinen olisi tarkistanut nuoren algerialaisen pojan näkökulmasta kirjoitetut osat omassa romaanissani. Kun Ylen toimittaja kysyi haastattelussa, miten rohkeuteni riitti kirjoittaa muslimipojan näkökulmasta, tunnustin heti, ettei se enää riittäisikään. Kirjoitin romaanin neljännesvuosisata sitten, eikä suomalainen kustannustoimittaja nähnyt siinä ongelmia vuonna 2019.

Kerään nyt vanhoja novellejani kokoelmaksi ja tarjosin yhtä vielä julkaisematonta tarinaa kirjalliselle amerikkalaiselle lehdelle. Lehti julkaisi vuosikymmeniä sitten toisen novellini pariinkin kertaan ja valitsi sen vielä vuoden parhaaksi. Tällä kertaa tarjoomukseni ei kelvannut sellaisenaan: toimituksen mielestä Meksikosta kertovan tarinan päähenkilö näki siinä muutamalla rivillä vilahtavat paikalliset liian stereotyyppisinä. Hän kuvaa esimerkiksi viidakossa Jukatanilla kohtaamaansa miestä ”pitkäksi meksikolaiseksi.” Lisäksi mies puhuu huonoa englantia, aksentilla.

Lehden toimittaja ehdotti ystävällisesti mutta opettavaisesti, että kirjoittaisin tarinan uudestaan, kunhan olisin lukenut pari hänen suosittelemaansa kirjaa siitä, miten ”muita”, eli muun kuin oman rodun tai kansallisuuden edustajia, saa nyt kuvailla. Nykyisellään tarinani kuvaus paikallisista kieli kuulemma joko päähenkilön tietämättömyydestä tai kirjoittajan ymmärtämättömyydestä.

Vastasin yhtä ystävällisesti, että novelli ajoittui erilaiseen, vuosikymmenten takaiseen aikaan ja perustui tositapahtumiin. Tarinani päähenkilö ei tiennyt ensi kertaa tapaamistaan miesoletetuista mitään. Kukaan ei esittäytynyt saati kertonut mitä pronomineja he halusivat itsestään käytettävän. Tarinan kertoja joutui siksi aluksi identifioimaan kyseisen miesoletetun muita paikalla olleita miesoletettuja suuremman pituuden ynnä paikan (Jukatan) ja puhutun kielen (espanja) perusteella. Sitä paitsi minulla on itsellänikin ei-natiivin aksentti, enkä siksi osaa pitää muidenkaan aksentteja ongelmana.

Sen sijaan, että olisin muuttanut tarinaa mielestäni epäautenttisempaan suuntaan ja laittanut juuri viidakossa tavatun tuntemattoman miesoletetun puhumaan täydellistä englantia (ja samalla tappanut ilmassa leijuvan uhan ja yhden tarinan väärinkäsityksistä), tarjosin toimittajalle toista novellia, jossa ei ollut mitään vaaraa nyt kirosanaksi käyneestä eksoottisuudesta, koska se sijoittui Suomeen.

Toimittaja ei vaivautunut vastaamaan.

Kirjailijan vapaus kirjoittaa mitä haluaa on aina ollut rajallista – ainakin jos on halunnut saada tarinansa julkaistua. Satakunta vuotta sitten D.H. Lawrencen kustannustoimittaja leikkasi tämän Poikia ja rakastajia -nimisestä romaanista sata sivua liian uskaliaina. Nyt niiden sivujen sateenkaarimateriaali komeilee ykkösenä monen amerikkalaisen kirjallisen agentin ja kustantajan toivelistalla. Se mikä myy, muuttuu ajassa, mutta kirjojen myyminen on aina ollut kustantajan elinehto.

Nykyisessä suvaitsemattomassa suvaitsevaisuuden ilmapiirissä kokemuslukijat ovat kustantamojen viimeisin yritys varmistaa, että kirja myy eikä somemyrsky tapa sitä jo painotuoreena. Valitettavasti heistä ei vain ole suojaksi sen enempää kuin sateenvarjosta kunnon hurrikaanissa. Kaikki lukijat ovat vain yksilöitä, eivätkä voi millään edustaa kaikkia saman etnisen, uskonnollisen tai vaikkapa sateenkaariryhmän ihmisiä.

Esimerkiksi amerikkalaisen kirjailijan Jeanine Cumminsin meksikolaisista maahanmuuttajista kertovaa romaania American Dirt rummutettiin etukäteen vuoden 2020 kirjatapauksena. Kuuluisat kirjailijat kehuivat sitä kannessa. New York Times kirjoitti kaksi loistavaa etukäteisarvostelua. Kun some huomasi, että kirjan kirjoittaja oli vain kevyen ruskea nainen, jonka isoäiti oli Puerto Ricosta, niin kirjailija kuin kirjakaupat saivat uhkauksia, kustantaja peruutti markkinointikierroksen ja New York Times julkaisi uuden, negatiivisemman arvostelun.

Täydellisen autenttisuuden vaatiminen kaunokirjallisuudelta on vasta parin viime vuosikymmenen ilmiö. Tarzanin kirjoittaja ei ollut koskaan edes käynyt Afrikassa eikä Mika Waltari Egyptissä. Vielä 90-luvulla amerikkalaisen valkoisen miehen kirjoittamasta geishan päiväkirjasta tuli maailmanmenestys. Nyt se ärsyttäisi osaa ihmisistä yhtä paljon kuin musta Mannerheim toisia. Eläytyminen, hyvä tarkoitus tai edes oikeat juuret eivät enää riitä.

Samalla kun kirjoilta vaaditaan monimuotoisuutta ja monikulttuurisuutta, näkökulma, josta saa kirjoittaa, kapenee kapenemistaan. Edes kirjailijan oikea etnisyys ei enää automaattisesti takaa autenttisuutta: jos intialainen kirjailija, kuten Salman Rushdie, on muuttanut nuorena Englantiin ja kirjoittaa englanniksi, hän ei enää ole autenttinen, vaan ratsastaa juurillaan ja ”eksotisoi” vanhaa kotimaataan tahallaan.

Vuosi sitten kolme James Bond-kirjaakin kirjoittanut englantilainen kirjailija Anthony Horowitz valitti medialle, että kokemuslukijat tappavat kirjan ja kirjailijan kiduttamalla, ”death by a thousand cuts”. (Termi viittaa vanhaan, erinomaisen epämiellyttävään kiinalaiseen kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanotapaan, jossa tuomitusta leikellään pieni siivu kerrallaan kunnes hän kuolee.)

Horowitzin kustantaja luetutti hänen viimeisen kirjansa kokemuslukijalla, koska yksi sen henkilöistä oli Amerikan alkuperäiskansojen edustaja eli intiaani. Lukija sensuroi esimerkiksi sanan scalpel, kirurgin veitsi, koska se assosioitui skalpeeraukseen. Tilalle hän suositteli neutraalia ilmaisua ”kirurginen instrumentti” (a surgical instrument.) Suositus oli täysin älytön: joku hyökkää päähenkilön kimppuun ”kirurginen instrumentti” kädessään? Sitä paitsi scalp ja scalpel sanat polveutuvat eri kantasanoista latinassa. Kirjailija ei kuitenkaan halunnut aiheuttaa kustantajalleen vaikeuksia, taikka kohdata somemyrskyä. Siksi hän korjasi kiltisti tekstinsä ja purki harmiaan vasta julkaisun jälkeen lehdille.

Vanhan sanonnan mukaan kivet ja kepit rikkovat luita, mutta sanat eivät voi haavoittaa. Nykymuodossaan sanonta väittää, että katkenneet luut kyllä parantuvat, mutta loukkaavat sanat eivät unohdu koskaan.

Loukkaavista loukkaavin sana englannin kielessä on pitkään ollut n-alkuinen rasistinen sana, joka sensuroitiin jo vuonna 1964 Agatha Christien kirjan nimestä. Sanassa on nykyisin niin paljon räjähtävää pahuutta, että pelkkä sen kuuleminen voi järkyttää kuulijaa sen verran, että sen vahingossakin lipsauttaja ansaitsee välittömät potkut, asiayhteydestä rippumatta. Niin kävi esimerkiksi New York Timesin arvostetulle ja pitkäaikaiselle reportterille, joka pakotettiin eroamaan vuonna 2021, koska hän oli erehtynyt sanomaan koko sanan ääneen vastatessaan jonkun nuoren kysymykseen kielletyistä sanoista.

Tämä tiedetään toki Suomessakin. Kustannustoimittajani sensuroi englanninkielisen n-sanan kirjastani ja varmuuden vuoksi vielä toisen m-alkuisen, joka tarkoittaa valkoisten naisten lapsia imettäneitä orjia, vaikka molempia sanoja oli käytetty repliikeissä ja rasisminvastaisessa yhteydessä. Hiljattain näin n-sanan kuitenkin sellaisenaan suomalaisessa lehdessä, vieläpä jutussa, jossa kauhisteltiin ”hirveän” ja ”järkyttävän” sanan vahingossa lipsauttanutta ulkomaista toimittajaa. Lipsumisen ymmärrän toki, koska oletamme vaistomaisesti kontekstin ja motiivin määrittelevän loukkaavuuden. Sanoille pahasti herkistyneiden mielestä kummallakaan ei kuitenkaan ole mitään väliä. Kaikkien pitää ymmärtää välttää vaarallisia sanoja niin kuin maapähkinöiden syömistä lentokoneessa, siltä varalta, että koneessa on niille hengenvaarallisesti allerginen henkilö.

Siinä on tekemistä, koska jotakuta loukkaavia sanoja tulee koko ajan lisää.

Alkuvuodesta julkaistun Stanfordin yliopiston haitallisten sanojen listalla olivat pronominit he ja she sekä kymmenet muut tavalliset sanat, kuten amerikkalainen, isoisä, sokkotutkimus, vanki, uhri ja pelto. Ynnä ilmaukset, joissa käytetään sanoja valkoinen, musta, ruskea, punainen tai keltainen, kuten vaikkapa musta lammas ja valkopesu. Monikulttuurisen komitean 18 kuukautta sorvaama lista sai kuitenkin sen verran negatiivista huomiota, että se katosi nopeasti yliopiston virallisilta verkkosivuilta.

Itsetunto-uskonto yhdistettynä intersektionaaliseen feminismiin ja identiteettipolitiikkaan on johtanut Yhdysvalloissa ja Englannissa siihen, että sellaisetkin sanat kuin nainen ja äiti, woman ja mother, ovat nyt niin vaarallisia, että moni taho ei enää uskalla käyttää niitä. Ennen naisiksi kutsutut olennot saattavat olla nyt neutraalisti etukauttasynnyttäjiä (frontal birthers) tai kohdunkaulanomistajia (cervix owners) vaikkapa sairaaloiden nettisivuilla Englannissa. Tai verenvuotajia tamponimainoksissa. Joissain yhteyksissä naisesta on siksi jäljellä enää vain alaruumiin osia ja niiden toimintoja.

Samaan aikaan monet amerikkalaiset ja englantilaiset olettavat edelleen, että vagina on tuhma sana. Ja tavallista f-alkuista kirosanaa pidetään edelleen niin loukkaavana, että sen vahingossa televisiossa suustaan päästäneet pyytelevät sitä vuolaasti anteeksi. Mielenkiintoisesti Suomessa on puolestaan onnistuttu voimaantumaan omimalla vastaavia vanhoja räävejä sanoja uusiokäyttöön. Esimerkiksi Pillupäiväkirjat ovat nyt täällä tervettä seksipositiivista puhetta, koska maailmassa tarvitaan epätoivoisesti lisää varsinkin naisille nautinnollista seksiä.

Maasta ja kuulijasta riippuen yksittäisillä sanoilla on siten lähes samankaltaista tabu-voimaa kuin vaikkapa otson oikealla nimellä ammoin Suomessa. Metsän kuninkaan oikeaa nimeähän ei saanut sanoa ääneen, jottei peto raivostuisi ja lähtisi jahtaamaan sääntöjä rikkonutta kielenkäyttäjää. Siksi sen peitenimikin oli vaihdettava aina kun karhu oppi vanhan. Valitettavasti mesikämmen oli vain sen verran nopea oppija, että suomen kielessä on laskettu olevan yli 200 nallea tarkoittavaa ilmausta.

Tarinan opetus: esi-isiemme perusongelma oli, että he metsästivät ja söivät pyhänä pitämäänsä petoeläintä. Karhusta ei tullut hunajaa halajavaa pehmonallea, vaikka nimi vaihtui. Uudet sanat onnistuivat vain luomaan vaarallisen illuusion suojassa ja turvassa olosta. Nykyisten tabu-sanojen korvaaminen kiertoilmauksilla ei sekään vähennä rasismia tai eriarvoisuutta. Kiertoilmaukset omivat vanhojen sanojen haavoittavuutta, kunnes ne on puolestaan korvattava uusilla ilmauksilla. Tästä on jo runsaasti kokemusta niin rotuun kuin mielenterveyteen liittyvistä sanoista monessa kielessä.

Yhdysvalloissa monet näkevät nykyisen cancel-kulttuurin ja sanavapauden rajoitusaallon suorana seurauksena Kaliforniasta alkunsa saaneesta, uskonkappaleeksi paisuneesta ja sittemmin vääräksi osoittautuneesta teoriasta, joka väitti huonon itsetunnon olevan kaikkien yhteiskunnallisten ongelmien pohjimmainen syy. Parikin amerikkalaista sukupolvea kasvatettiin uskomaan synnyinlahjana saamaansa erinomaisuuteen, jonka eteen ei tarvinnut ponnistella. Näiden nyt aikuisiksi kasvaneiden, lumihiutalesukupolviksikin kutsuttujen nuorten itsetunto on joidenkin tutkimusten mukaan jopa narsistisen korkealla. Sen sijaan kykyä kestää eriäviä mielipiteitä tai selvitä vastoinkäymisistä uupuu.

Allergiaa parannetaan nykyisin siedätyshoidoilla – allergioista kärsivät altistetaan pienille annoksille oireita aiheuttavia aineita, kunnes heidän elimistönsä ei enää reagoi niihin ylikierroksilla.

Kirjailijana voi vain toivoa, että sama metodi toimisi myös hengenvaarallisiin sana-allergioihin.

Joitain viitteitä karaistumisesta on jo näkyvissä: itsetunnon sijaan Amerikassa rummutetaan nyt uutta onneen ja menestykseen johtavaa ja self-help kirjojen avulla helposti kehitettävää luonteenpiirrettä: grit. Alun perin sana tarkoitti jotain karkeaa, kuten soraa tai hiekkaa. Psykologisena terminä se merkitsee pitkäjänteisyyttä ja sitkeyttä, plus kantasanansa perintönä vielä tietynlaista rosoisuutta, ja rohkeutta.

Sanalla sanoen suomalaista sisua.

Kun Sisu on jo vallannut Amerikan elokuvana, sopii toivoa, että sen vaikutus leviää myös kustannusmaailmaan. Ainakin sen verran, että se heittää vähän hiekkaa ylikierroksilla käyvän sensuurin rattaisiin.

Siviilirohkeus voi loppujen lopuksi kannattaa: somemyrskystä huolimatta American Dirt -romaania myytiin yli kolme miljoona kappaletta ja se käännettiin 37 kielelle.

Tarina tohtorin tutkinnon turhuudesta

25.05.2023 | 16:53

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) on kansallinen asiantuntija- ja tutkimuslaitos, jonka tehtävänä on tuottaa luotettavaa tietoa terveys- ja hyvinointialan kehittämiseksi. THL:ssa työskentelee yli 1 300 henkilöä, joista 20 prosentilla on tutkijankoulutus. THL:n tutkijat ovat etupäässä joko terveys-/lääketieteen edustajia tai yhteiskuntatieteilijöita.

Valtioneuvoston tuore päätös muuttaa THL:n pääjohtajan pätevyysvaatimuksia on herättanyt vilkasta keskustelua. Tähän asti virkaan on edellytetty tohtorin tutkintoa kun taas muilta valtion ylimpiin virkoihin hakevilta vaaditaan vain ylempi korkeakoulututkinto. Muutoksen tarkoituksena on siis yhtenäistää valtionhallinnon virantäyttöä.

Monet tutkijat THL:n sisällä ja sen ulkopuolella vastustavat muutosta. Heidän mielestään on tärkeää, että tutkimuslaitoksen johtajalla on tohtorin koulutus, koska se on tieteellisen pätevyyden tae. Tämän näkemyksen mukaan ylempi korkeakoulututkinto ei anna riittäviä eväitä johtaa laitosta, jonka keskeinen tehtävä on tieteellisen tiedon tuottaminen ja arviointi. Itse olen eri mieltä.

1. Tohtorinkoulutus ei takaa tieteellistä pätevyyttä

Suomessa on mahdollista ansaita tohtorinkoulutus ilman THL:n reviirin kannalta riittäviä ansioita. Laitoksessa tutkitaan monia eri aiheita, joista keskeisimmat liittyvät lääketieteellisiin kysymyksiin, kuten esimerkiksi infektiotautien tai diabeteksen torjuntaan. Tohtorin tutkinto sosiologiassa tai kasvatustieteessä ei tarjoa minkäänlaista pätevyytta arvioida, saati sitten johtaa, tällaisia tutkimushankkeita.

Lienee itsestään selvää, että lääketieteellinen perustutkinto on tässä suhteessa parempi ansio. Toisaalta THL:ssa tutkitaan paljon yhteiskuntatieteellisiä kysymyksiä, joihin lääketieteellinen tohtorinkoulutus ei anna riittävää asiantuntemusta. On siis mahdotonta löytää henkilö, jonka tieteellinen pätevyys kattaisi edes murto-osan THL:n tutkimuskohteista. On sen sijaan helppo löytää tohtoritason hakijoita, joiden asiantuntemus ei liity millään tavalla THL:n mandaattiin.

2. Riittävä tieteellinen pätevyys ei edellytä tohtorin tutkintoa

Jos kaikki tohtorin tutkinnot eivät ole samanarvoisia, niin sama pätee myös ylempään korkeakoulutukseen. Joillakin aloilla painotetaan tieteellisten menetelmien osaamista enemmän kuin muilla. Yleisen kirjallisuustieteen maisteriopinnoissa voidaan syventyä “sarjakuviin ja kuvakirjoihin” ja valmistua esimerkiksi opettajaksi tai “viestinnän tehtäviin” ilman erityisiä valmiuksia tutkijan virkaan. Sen sijaan taloustieteen perusopinnoissa korostuu kyky analysoida tilastoainestoja matemaattisesti vaativien menetelmien avulla. On kiistamattoman selvää, että jälkimmäiset taidot ovat THL:n toiminnan kannalta keskeisempia kuin vaikka Aku Ankkaa koskeva väitöskirja.

3. Tohtorin tutkinto ei takaa poliittista riippumattomuutta

Yksi kriitikkojen huolenaihe on, että THL:n johtajasta tulee ”poliittinen” virka. Vaatimus tohtorin tutkinnosta ei poista tätä huolenaihetta, päinvastoin. Monet akateemiset oppiaineet kärsivät ideologisesta yhdenmukaisuudesta. Itse olen sosiologi, samoin kuin THL:n ohjelmajohtaja Tuukka Tammi ja Turun yliopiston professori Jani Erola, jotka ovat julkisesti kritisoineet tohtorin tutkinnon pudottamista pätevyysvaatimuksista. Yli 30-vuoden kokemuksen perusteella voin todeta, että sosiologiasta on tullut, muiden pehmeiden yhteiskuntatieteiden tavoin, lähinnä punavihreän ideologian temmellyskenttä.

Asiaa ei ole tutkittu systemaattisesti Suomessa, mutta kansainvälisen evidenssin valossa arviolta 95 prosenttia alan professoreista kuuluu poliittiseen vasemmistoon. On siis tilastollisesti lähes varmaa, että jos THL:n johtoon valitaan sosiologi tai vastaava, niin kyseessä on punavihrean maailmankuvan kannattaja. Eduskuntaan juuri valittujen kansanedustajien joukossa on 15 tohtorintutkinnon suorittanutta. Sosiologeja heistä on kolme: vasemmistoliiton Veronika Honkasalo ja Anna Kontula, sekä vihreän liiton Maria Ohisalo.

4. Pääjohtajan tehtävä ei ole itsenäisen tutkimuksen tekeminen

Yksi argumentti tohtorin tutkinnon puolesta on, että ainoastaan tohtorin koulutus antaa valmiudet itsenäiseen tutkimustyöhön. Tämä voi pitää paikkansa, mutta itsenäinen tutkimustyö ei ole THL:n pääjohtajan tehtävä – päinvastoin. Tämän viran haltijan tulee ymmärtää tutkimusta monipuolisesti, yli tieteenrajojen. Keskeinen vaatimus on tunnistaa henkilöt, jotka ovat eri alojen parhaita asiantuntijoita ja tukea heidän työpanoksia. Ei ole lainkaan selvää, että monivuotinen ura tutkijakammiossa antaa tälle tehtävälle parhaat edellytykset.

Siis vaikka olen itse sosiologian tohtori ja tutkija, en pidä hyvänä, mikäli THL:n pääjohtajan virka rajataan tohtorinkoulutuksen suorittaneisiin. Ymmärrän, että monet tutkijat ovat asiasta eri mieltä. Heille lienee tärkeää, että laitoksen johtaja edustaa oman eturyhmän intressejä ja ymmärtää akateemista maailmankuvaa. Silloin on vähemmän tarvetta selitellä vaatimattomia tuotoksia turhanaikaisista teemoista ja perustella kyseenalaisia konferenssimatkoja ulkomaille. Ottaen huomioon kulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden vinoumat pitäisin hyvänä, mikäli THL:n johtaja valittaisiin ainakin tämän epäuskottavan tutkimuskentän ulkopuolelta.

Tällainen olisi sosialistisesta ajattelusta irtautuva oikeistolainen Suomi

21.05.2023 | 09:00

Suomi on saamassa oikeistohallituksen hyvin perustein. Keskusta on supistunut puoleen entisestä ja eduskunnan kaksi suurinta puoluetta ovat myös kaksi oikeistolaisinta. Kansa haluaa politiikkaan oikeistolaisen käänteen.

Hallitus saattaa yllättää yhtenäisyydellään. Kokoomus on Suomen oikeistoliberaalein valtapuolue mutta myös perussuomalaisten talousoikeistolaisuus on huomattavasti vahvistunut Timo Soinin ja smp-perinteiden ajoista. Nykyään enemmistö perussuomalaisten kannattajista sijoittaa puolueen oikeistoon.

Kun neljän vuoden kuluttua arvioimme, mitä oikeistolaista hallitus sai aikaiseksi, mihin huomiomme kiintyy?

Nähdäkseni politiikan oikeistolaiselle käänteelle voidaan asettaa ainakin kolme eri tasoista kriteeriä talouden, turvallisuuden ja älyllisen johtajuuden alueilla.

Talousoikeistolaisuuden kriteerit

Talouden osalta yleiskuva on selkeä. Velkaantumiskierre on katkaistava, riittävät veronalennukset ja menoleikkaukset kohdennettava työllisyyttä parantaen ja toimijoiden omavastuuta kasvattaen. Talouspolitiikan suunnan on vaihduttava niin yksilöiden kuin yritystenkin valtioriippuvuutta purkavaksi. Kannustinten on houkuteltava suomalaiset tekemään enemmän töitä.

Astetta vaativamman oikeistolaisen käänteen kriteerinä voidaan pitää valtion menojen leikkaamista yli välttämättömän tarpeen. Tämän tulisi näkyä paitsi budjetin loppusummassa myös veroasteen laskuna. Oikeistolaista on antaa ihmisten käyttää ansiotulonsa ja varansa itse valitsemiinsa kohteisiin. Ei ole valtion asia tasata tuloja ja linjata taloudellista toimeliaisuutta. Pikemminkin on annettava tilaa ihmisten vaurastumiselle ja vapaalle kekseliäisyydelle.

Oikeistolainen talousunelma on helppo konkretisoida. Säädettäisiin tasavero Viron malliin, otettaisiin sote uusiksi Hollannin malliin henkilökohtaisesti neuvoteltavien vakuutusten pohjalta ja toteutettaisiin myös sotu yksilöllinen omavastuu edellä tavoitteena markkinaliberaaleille maille tyypillinen alle neljän prosentin työttömyys.

Oikeistolaisen talousajattelun päiväunena olisi historiallinen käänne valtiota supistavaan suuntaan. Harkittaisiin tarkoin, mistä ei voida luopua, ja kaikesta muusta alettaisiin sitten luopua tavoitteena pieni valtio ja kevyt sääntely. Pyrkimyksenä olisi turvata ihmisille mahdollisimman suuri vapaus toimia valitsemallaan tavalla kaikilla elämän alueilla.

Kuten Risto Harisalo on meillä muistuttanut, tämä klassisen liberalismin ihanne vapaiden ihmisten yhteiskunnasta ei ole missään toteutunut. Mannermaisen liberalismin ajama valtiokeskeinen yhteiskunnan ohjailu on vahvistumistaan vahvistunut myös Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Jos Suomen pitkästä aikaa oikeistolaisin hallitus saisi aikaan valtion supistumisen, se olisi saavutus, johon enempää Margaret Thatcher kuin Ronald Reagankaan eivät kyenneet.

Suomella on nyt mahdollisuus näyttää, mihin syrjäinen reunapopulaatio kykenee oikeiston voimin.

Turvallisuus ennen kaikkea

Oikeistolaisen käänteen toinen keskeinen tunnusmerkki on kansalaisten ja kansakunnan turvallisuuteen panostaminen. Jos valtio ei kykene takaamaan turvallisuutta, sillä ei ole oikeutusperustaa. Ruotsin järjestäytynyt jengirikollisuus paljastaa, mihin hyväuskoinen sosialidemokratia voi pahimmillaan johtaa. Räjähdyksistä ja ampumarikoksista on tullut arkipäivää kansankodissa. Näin ei saa käydä Suomessa.

Sisäisessä turvallisuudessa oikeistolaisen käänteen tulisi näkyä ryhtiliikkeenä. Ennaltaehkäisevien pehmeiden keinojen lisäksi järjestysvaltaa vahvistetaan ja poliisien määrää kasvatetaan tuntuvasti. Oikeuslaitoksen resursseja olisi syytä kasvattaa ja rangaistusasteikkoa koventaa väkivaltarikoksissa, erityisesti seksuaalirikoksissa ja jengirikollisuudessa sekä terrorististen hankkeiden tyrehdyttämistä silmällä pitäen.

Myös ulkoisessa turvallisuudessa on helppo nähdä oikeistolaisen käänteen tarve. Vaikka maanpuolustustahto, asevelvollisuus ja reserviläisarmeija ovat Suomessa kelvollisella tasolla, kansainvälisen tilanteen jännitteisyys asettaa kovia vaatimuksia. Itsenäisen maanpuolustuksen on noustava uudelle tasolle.

Vladimir Putinin Venäjä sotii Ukrainassa läntistä arvomaailmaa vastaan ja kommunistisen puolueen johtama Kiina aikoo nousta maailmanvallaksi. Näiden uhkien edessä voimme toki panostaa dialogiin ja toivoa humanismin voittoa, mutta samalla on varauduttava pahimpaan. Yhteiskunnan vähittäinen militarisointi 1930-luvun tapaan voisi nyt olla viisautta. Tavoitteena olisi tehdä Suomesta Pohjolan Israel, iskuihin valmistautunut soturikansa, jonka kyvykkyyden pohjana olisi korkealaatuinen sukupuolineutraali asevelvollisuus. Itsenäisen puolustuksemme taso nousisi, kun koko kansa saisi kunnollisen sotilaskoulutuksen.

Oikeiston älyllinen johtajuus

Politiikan todellinen käänne edellyttää kuitenkin myös ajattelutavan ja käsitteiden muutosta. Jos Suomen oikeisto haluaa ottaa historiallisen aloitteen, sen on oltava älyllinen johtaja, joka puhuu itse kehittämäänsä kieltä. Käsitteiden on muututtava, koska nyt politiikan, erityisesti sosiaalipolitiikan kieli on meillä sosialistien luomaa.

Pohjimmiltaan on kysymys tavoitteista ja oikeudenmukaisuuskäsityksistä. Suomessa maan tavaksi on tullut ajatus, että yhteiskunnan ja hyvinvointivaltion tulee ratkaista yksilöiden ongelmat koulutuksen, työn, toimeentulon, asunnon ja jopa harrastusten suhteen. Tämä ajattelutapa tuottaa politiikan kieleen tukun harhaisia sosialistisia käsitteitä, joiden perusteella sitten huudetaan hyvinvointivaltiota apuun aina kun on kurjaa ja maitoa läikkyy lattialle.

Otan pari esimerkkiä.

Henkilö on saanut maksuttoman koulutuksen tohtorintutkintoon saakka ja vaatii nyt yhteiskuntaa tarjoamaan hänelle koulutusta vastaavaa työtä. Tällaista vastuunpakoilua pidetään Suomessa täysin luontevana, koska realistinen käsitys yksilön vastuusta ja työn merkityksestä on kadonnut hyvinvointivaltion kaikenkattaviin turvaverkkoihin.

Oikeistolaista on ajatella, että jokaisen, joka haluaa työllistyä, tulee kouluttautua niin että hänen työnsä tuottaa jotakin sellaista tulosta, josta joku on valmista jotakin maksamaan. Eihän työtä tehdä siksi, että työntekijä saa toteuttaa itseään, vaan siksi, että hänen työnsä tuloksella on jokin arvo muille.

Tavallista on myös, että jos henkilöllä on toimeentulovaikeuksia, siitä moititaan yhteiskuntaa ja hyvinvointivaltion puutteellisuutta. Sosialistinen ajattelutapa on muuttunut selkäydinreaktioksi ja yksilön vastuun ulkoistamista valtiolle pidetään normaalina. Oikeistolaisesta on vastenmielistä ja turhauttavaa seurata, kun aikuiset ihmiset esiintyvät avuttomina lapsina.

Oikeistolaista on ajatella, että toisten kustannuksella eläminen on epäoikeudenmukaista ja siksi tämän mahdollistavat sosiaaliturvamekanismit tulisi purkaa. Samalla ratkeaisi monien matalapalkka-alojen työvoimapula.

Kuten taloustieteilijä Markus Jäntti (vas.) on todennut, täystyöllisyys voidaan helposti saavuttaa riisumalla sosiaaliturva minimiin. Oikeistolaista on haluta juuri sitä. Sosiaaliturvan ei pidä mahdollistaa toimeentuloa tekemättä työtä, vaan antaa riittävä mutta lyhytaikainen toimeentulo työstä toiseen siirtymisen välisiin jaksoihin. Lähtökohtana on oltava, että jokainen täysikäinen, terve ja työkykyinen henkilö vastaa itse toimeentulostaan ja asumiskuluistaan eikä sosiaaliturva ole kenellekään elinkeino.

Sosialistisesta ajattelutavasta ei ole rohjettu irtautua

Perusporvarihallituksen kaudella saamme vastauksen siihen, halutaanko ja voidaanko julkista valtaa Suomessa käyttää oikeistolaisesti. Tähän mennessä yksikään valtapuolueista ei ole rohjennut irtautua kollektiivisen vastuun sosialistisesta ajattelutavasta, joka kannattelee sosialidemokraattien luomaa hyvinvointivaltiota. Nyt kun tämän mallin rahoitus on romahtamassa, sitä on pakko muuttaa. Kun hallituksessa olevat puolueet eivät ole sosialidemokraattisia, on lupa odottaa todellista muutosta eikä mallin vuotokohtien paikkailua.

Oikeistolaista ei ole kannustaa ihmisiä tekemään yhä enemmän töitä siksi, että heidän ansioitaan voidaan verottaa ja tuloja tasata yhä enemmän yhä huonommin toimivan hyvinvointivaltiomallin rahoittamiseksi. Tästä ajattelutavasta on tullut taloudellinen rasite ja moraalisen epärehellisyyden lähde. Kokoomus ja perussuomalaiset tekevät virheen, jos eivät ymmärrä äänestäjien saaneen tarpeekseen sosdemlandiasta.

Petteri Orpon todennäköisellä hallituksella on siis miljardien eurojen tilaisuus lähteä rohkeasti purkamaan demarivetoista mallia ja ottaa askel aidosti oikeistoliberaaliin suuntaan. Filosofisesti ja eettisesti tämä siirtymä on mutkaton. Ei tarvitse muuta kuin alkaa puhua yksilön vastuusta ja jokaisen vapaudesta rakentaa itse omien arvojensa mukainen hyvä elämä. Se olisi minulle riittävä oikeistolainen käänne.

Sitran johtopaikat ja rahat ovat aina kiinnostaneet poliitikkoja

13.05.2023 | 10:00

Suomen itsenäisyyden juhlarahaston yliasiamiehen valinnasta kehittyi poliittinen kiista, jossa vastakkain olivat rahaston hallitus ja hallintoneuvosto.

Tapahtumat vahvistavat, kuinka aiheellisia ovat kysymykset Sitran roolista ja toiminnasta: onko politiikalla liian suuri merkitys valinnoissa, miksi rahasto työllistää niin paljon entisiä poliitikkoja, miksi tieteessä uransa tehneet eivät tule valituiksi, onko Sitra turhan pääkaupunkikeskeinen elitistinen ajatuspaja?

Yliasiamiehen valinta oli erikoinen tapahtumasarja. Helsingin Sanomat otti tikunnokkaan Sitran hallituksen puheenjohtajan Anita Lehikoisen.

Lehikoinen on opetus- ja kulttuuriministeriön kansliapäällikkö. Yliasiamieheksi valittu ylijohtaja Atte Jääskeläinen on hänen alaisensa. Lehikoisen johtama hallitus esitti tehtävään Helsingin kulttuurin ja vapaa-ajan toimialajohtajaa Tommi Laitiota.

Perustellusti HS kysyi asiantuntijoilta, oliko Lehikoinen esteellinen?

HS ja Yleisradio kertoivat, kuinka hallintoneuvoston poliitikot kuoppasivat hallituksen ehdokkaan ja valitsivat Jääskeläisen. Kertomatta jäi, että myös hallituksessa on henkilöitä, joilla on taustaa politiikassa.

Sosiaalidemokraateilla on hallituksessa enemmistö. Kuudesta jäsenestä kolme on sosiaalidemokraatteja: Lehikoinen, presidentti Tarja Halonen ja valtiovarainministeriön alivaltiosihteeri Susanna Huovinen, joka on entinen SDP:n kansanedustaja ja ministeri.

Puheenjohtajan äänen varassa oleva enemmistö lipsahti SDP:lle, kun hallituksen jäsen, alivaltiosihteeri Päivi Nerg siirtyi VM:stä maa- ja maataloustuottajain keskusliiton MTK:n palvelukseen. Nergin jälkeen Huovinen nimitettiin virkaan ja valittiin rahaston hallitukseen ministeriön edustajana.

Kolmikon lisäksi hallitukseen kuuluvat Tampereen yliopiston rehtorina kesäkuussa aloittava professori Keijo Hämäläinen, alivaltiosihteeri Petri Peltonen työ- ja elinkeinoministeriöstä ja Nokian entinen johtaja Jorma Ollila.

Hallitus oli sopinut, että se tekee yksimielisen ehdotuksen yliasiamieheksi. Lehikoisen osallistuminen päätöksentekoon varmisti, että puheenjohtajan ”äänellä” ehdokkaaksi valikoitui Laitio.

Jos Lehikoinen olisi jäävännyt itsensä, hallitus olisi voinut esittää yliasiamieheksi Jääskeläistä. Toisen arvion mukaan Lehikoisen, joka on tieteestä ja yliopistoista vastaavan ministeriön ykkösvirkamies, johdolla hallitus sivuutti joukon akateemista uraa tehnyttä hakijaa.

Sellaisia olivat tasavallan presidentin kansliapäällikkö Hiski Haukkala, Tampereen yliopiston nykyinen rehtori Mari Walls, professori Roope Uusitalo, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen pääjohtaja Markku Tervahauta ja alivaltiosihteeri, tutkimuslaitos Laboren entinen johtaja Elina Pylkkänen.

Jääskeläinen on varatuomari ja Laitio valtiotieteen maisteri.

Hallintoneuvostossa Jääskeläinen voitti vaalin äänin 8-5. Kokoomuksen, perussuomalaisten, keskustan, ruotsalaisen kansanpuolueen ja kristillisdemokraattien edustajat äänestivät Jääskeläistä.

Keskeinen perustelu valinnalle oli Jääskeläinen laaja johtamiskokemus. Laitiota kannattivat SDP, vihreät ja vasemmistoliitto.

Vuonna 1967 perustettu Sitra on ollut koko olemassaolonsa ajan poliitikkojen temmellyskenttänä. Rahaston omistaa Suomen Pankki, joka on eduskunnan alainen laitos.

Yliopistoura ei ole ollut mikään hihaässä, joka olisi varmistanut valinnan yliasiamieheksi.

Entinen pääministeri Esko Aho (kesk.) junailtiin Sitran johtoon 2004. Hallintoneuvosto valitsi Ahon, vaikka Sitran hallitus esitti tehtävään tulevaa Nobel-voittajaa, taloustukija Bengt Holmströmiä.

Äänestäminen yliasiamiehestä ei ole tavatonta. Nykyinen yliasiamies, entinen pääministeri Jyrki Katainen (kok.) valittiin 2019 tehtävään äänin 5-4. Silloin vastaehdokkaana oli professori Markku Wilenius.

Raha on toinen poliitikkojen kiinnostuksen kohde. Vuoden 2021 tilipäätöksessä Sitran taseen loppusummaksi kerrottiin 772 miljoonaa euroa.

Poliitikot ovat usein miettineet, kuinka Sitralta voisi kupata euroja valtion menojen ja vaalilupaisten katteeksi. Rahojen siirto onnistuu helpommin, jos hallitus ja hallintoneuvosto ovat poliitikkojen otteessa.

Yliasiamiehen lisäksi Sitra saa uuden hallintoneuvoston. Se pohtii rahaston hallintoa ja toimintaa. Siitähän saa mukavan korvauksenkin.

Äärioikeistolainen ja jihadistinen liikehdintä kasvavat, silti tutkimusta ei juuri tehdä

08.05.2023 | 12:37

Viimeisen kymmenen vuoden aikana ääriliikehdintä Suomessa on kasvanut ja kehittynyt merkittävästi aiempaan verrattuna, pääosin äärioikeistolaisen ja jihadistisen liikehdinnän voimistumisen myötä. Näihin kytkeytyneiden toimijoiden määrä on kasvanut ja niiden väliset kytkökset ovat lisääntyneet niin suomen sisäisesti kuin kansainvälisestikin. Ilmiöön kytkeytyvästä aktivismista on myös tullut yleisempää, vakavampaa ja monimuotoisempaa.

Kehityksen myötä ääriliikehdintää on heijastunut ennenäkemättömän paljon myös uutisotsikoihin. Yksittäisiin tapahtumiin keskittyvä uutisointi on kuitenkin harvoin pyrkinyt tai pystynyt edistämään ymmärrystä otsikoiden taustalta löytyvistä ilmiöistä. Ääriliikehdintää sekä sen taustalta löytyviä ideologioita ja toimijoita hahmotetaan yhä heikonlaisesti.

Merkittävä syy tälle on, että Suomessa viranomaiset ovat käytännössä ainoa taho, joilla on riittävät resurssit seurata ja tutkia ääriliikehdintää ja sen heijastumista kotimaassa pitkäjänteisesti ja järjestelmällisesti. Viranomaistutkimus on kuitenkin varsin ymmärrettävästi luonteeltaan operatiivista, eikä sen ensisijainen tehtävä ole palvella julkista keskustelua tai laajempia tietotarpeita, vaan ennalta estää ja torjua ääriliikehdintää ja tarvittaessa rangaista rikolliseen toimintaan osallistuneita.

Myös viranomaisviestintä aiheesta rajoittuu yhä voimakkaasti etenkin operatiivisiin asiakokonaisuuksiin kytkeytyviin tiedostustilaisuuksiin ja raportteihin, joissa ääriliikehdinnän käsittely jää usein puutteelliseksi ja pintapuoliseksi.

Vaikka etenkin supon ja sisäministeriön aihepiiriä koskeva viestintä on kehittynyt merkittävästi edellisen vuosikymmenen aikana, sitä värittää yhä vähäisyyden lisäksi vaikeaselkoisuus ja monitulkintaisuus – varsinkin verrattuna viranomaisviestintään monessa muussa länsimaassa.

Tutkimusta tehdään pienillä resursseilla

On selvää, etteivät viranomaiset yksin voi vastata julkisen keskustelun tietotarpeeseen. Ääriliikehdinnästä käytävä julkinen keskustelu tarvitsee rinnalleen viranomaistutkimuksen ja viestinnän rinnalle laajemman yleisön – ja tarvittaessa viranomaisten ei-operatiivisia – tietotarpeita palvelevaa asiantuntemusta ja tutkimusta. Etenkin jälkimmäisen tarve on tunnistettu jo kahdessa kansallisessa terrorismintorjunnan strategiassa selväsanaisesti. Näiden seurauksena Suomessa onkin nähty viime vuosikymmenen aikana muun muassa valtioneuvoston kanslian ja sisäministeriön tilaamia tutkimuksia liittyen äärioikeistoon, jihadismiin ja ekstremistiseen puheeseen.

Julkisen keskustelun kannalta on kuitenkin ongelmallista, että ääriliikehdinnän tutkiminen on yhä käytännössä yksittäisten tutkijoiden harteilla, eikä pitkäjänteistä tutkimusta mahdollistavia rakenteita tai resursseja ole. Toisin on muissa Pohjoismaissa. Norjassa tieteellistä ääriliiketutkimusta on tuettu merkittävästi jo kaksikymmentä vuotta. Tanskassa ja Ruotsissa pitkäjänteisen tutkimuksen tarpeeseen on herätty etenkin Isisiin kytkeytyneen vierastaistelijaliikkuvuuden ja terrori-iskujen aallon myötä.

Ilman rakenteita ja riittäviä resursseja asiantuntijuuden luominen on vähintäänkin haastavaa, puhumattakaan sen ylläpitämisestä tutkimustyön  ja myös viranomaistoiminnan tietotarpeisiin.

Vaikka vuosittaisten tutkimushankkeiden toteuttaminen on tarpeellinen ensiaskel, on tarpeen pohtia onko se itsessään riittävä toimi huomioiden kuinka niukoilla resursseilla aihepiiriä käsittelevää tutkimusta tehdään tämän ulkopuolella.

Myytit elävät, jos faktat puuttuvat

Tutkittuun tietoon pohjautuva ääriliikehdinnästä käytävä keskustelu on ilmiöön kytkeytyviin haittavaikutuksiin varautumisen kannalta välttämätöntä. Se luo ymmärrystä moniulotteisesta, monimutkaisesta ja jatkuvasti kehittyvästä ilmiöstä, jonka torjuminen ja ennaltaehkäisy on pohjimmiltaan haastavaa jopa tilanteessa jossa viranomaisella on käytettävissään riittävät tiedot, keinot, ja resurssit.

Muutoin uhkana on, että aihepiiriä käsittelevässä keskustelussa voimistuvat entisestään kaikista äänekkäimmin huutavien kannat sekä tutkitun tiedon kumoamat myytit, vääristymät ja yksinkertaistukset, jotka pahimmillaan heikentävät julkista ymmärrystä ilmiöstä, edistävät yhteiskunnallista polarisaatiota ja heikentävät viranomaisten kykyä viestiä tehokkaasti ääriliikehdinnästä ja sitä vastaan tehtävästä työstä sekä myös sen rajoista.

Ääriliikehdintä, siihen kytkeytyvä toiminta ja turvallisuusuhat kehittyvät ja muuttuvat jatkuvasti. Lähitulevaisuudessa on nähtävissä, että ääriliikehdinnän lisäksi myös monet siihen potentiaalisesti vaikuttavat yhteiskunnalliset ilmiöt kuten jengiytyminen, järjestäytynyt rikollisuus ja kyberrikollisuus jatkavat kehittymistään Suomessa osana laajempia alueellisia ja globaaleja kehityskulkuja.

Tämä korostaa tarvetta luoda jatkuvaa ymmärrystä ääriliikehdinnästä ja sen monista eri ilmentymistä sekä panostaa julkista keskustelua ja laajemman yleisön tietotarpeita palvelevaan tutkimukseen.

Pian taipaleensa aloittavalla hallituksella olisikin nyt hyvä paikka kääntää katse kohti tulevaisuutta ja pohtia, olisiko Suomessa tarvetta kehittää myös pysyvämpiä rakenteita ja ratkaisuja näihin tarpeisiin vastaamiseksi.

Punavihreiden huuto jo alkoi, vaikka hallitusta ei edes ole

28.04.2023 | 14:33

”Pitää mennä yli sata vuotta taaksepäin historiassa kansakuntamme synkimpään vuoteen 1918, että löytyy yhtä oikeistolainen hallitus kuin mitä Petteri Orpo nyt lähtee muodostamaan.”

”…mukana on myös perusrasistit.”

”…nyt tarvitaan vastarintaa.”

”…kaikkien on syytä lähteä marssimaan punalippujen kanssa sysimustaa oikeistohallitusta vastaan.”

Muun muassa näin värikkäin sanakääntein latasi vasemmistoliiton pitkän linjan vaikuttaja ja entinen puheenjohtaja, Helsingin apulaispormestari Paavo Arhinmäki hallitusneuvotteluihin vasta lähtevistä puolueista Facebookissa.

Arhinmäki ei ole ollut jyrkässä retoriikassaan yksin.

Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jussi Saramo ehti jo povaamaan ”kovia aikoja työntekijöille, sairaille ja vanhuksille, Suomen pitkälle linjalle ihmisoikeuksien vahvistamisessa sekä Suomen luonnolle”.

Saramo ja vasemmistoliiton kansanedustaja Veronika Honkasalo sanoivat Iltalehden videohaastattelussa, että ”meininki tulee olemaan vielä karumpaa” kuin keskustan Juha Sipilän hallituksen aikana.

Myös SDP:stä on ammuttu heti kovilla.

Puolueen varapuheenjohtaja Matias Mäkynen totesi kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpon valinneen ”oikeistokonservatiivisen suunnan, joka lupaa kylmää kyytiä Suomelle ja suomalaisille”.

Suomesta tulee nyt Mäkysen mukaan sulkeutuva ja sisäänpäin kääntyvä, kun kokoomus pääsee toteuttamaan hänen mukaansa sille ”ideologisesti tärkeät suuret leikkaukset palveluihin ja sosiaaliturvaan”. Siis muka leikkaamaan silkasta leikkaamisen ilosta.

Hieman vastaavaa ryöpytystä on tullut myös vihreiden johdosta. Puolueen väistyvä puheenjohtaja Maria Ohisalo varoitti ”oikeistokonservatiivisesta hallituksesta” ja ”luultavasti kylmästä kyydistä ihmisille ja ympäristölle”. Tiedotteessaan Ohisalo pohti jo, onko edessä jopa u-käännös Suomen EU-, maahanmuutto- tai ilmasto- ja ympäristöpolitiikassa.

SDP:n johto on myös antanut ymmärtää, ettei kokoomus ole edes halunnut neuvotella puolueen kanssa. Mediatietojen ja Verkkouutisten käymien taustakeskustelujen perusteella tämä ei pidä paikkaansa. Haluttomuus neuvotteluihin ja kompromisseihin on löytynyt pikemminkin SDP:n päästä. Kuten demarilähde kuvaili IL:lle, haluaa SDP-johtaja Sanna Marin ”lähinnä näyttää keskisormea Orpolle”.

Tässä kontekstissa demarien viljelemät vihjailut siitä, kuinka hienoa politiikkaa he olisivat hallituksessa olleet valmiita kokoomuksen kanssa tekemään, ovat lähes irvokkaita.

Vai miltä kuulostaa Matias Mäkysen haukkuketjuunsa Twitterissä leipoma siirappi:

– SDP on tarjonnut tasapainoista hallitusvaihtoehtoa, jossa talous tasapainotetaan oikeudenmukaisesti ja suhdanteet huomioiden samalla, kun vahvistetaan Suomen kasvua ja kansainvälisyyttä.

Eduskunnassa kuullun perusteella tällainen tulkinta SDP:n ja kokoomuksen keskusteluista vaatii suorastaan poikkeuksellista kieputusta.

Häviäjiä ovat suomalaiset

SDP:n äänenkannattaja Demokraatin vastaava päätoimittaja Petri Korhonen penää tänään perjantaina julkaistussa kirjoituksessaan tulevalta hallitukselta ja oppositiolta käytöstapoja ja älyllistä rehellisyyttä. Korhosen mielestä oppositiolta vaaditaan rohkeutta olla menemättä halpaan populismiin.

Kirjoituksen sanoma on helppo allekirjoittaa. Väistyvän hallituksen eturivin poliitikkojen avaaman pelin perusteella tällaista voi kuitenkin olla turha odottaa.

Jos totta puhutaan, eivät nyt kauhukuvana esiin nostetut Juha Sipilän hallituksen aikana tehdyt kilpailukykysopimuksen ja aktiivimallin kaltaiset ratkaisut olleet silloisten talouden realiteettien valossa lopulta kovinkaan jyrkkiä. Sipilän hallituksen talouspäätösten positiivisista vaikutuksista sai myös nauttia tämäkin hallitus.

Tästä huolimatta huuto oli tuolloin valtavaa. Moni rakenneuudistuksia nyt ajava poliitikko muisteleekin yhä kauhulla opposition ja ay-liikkeen silloista retoriikkaa. Vai miltä kuulostaa SDP:n Antti Rinteen kansalaispalautteesta aikanaan nostama ”niskalaukaus” -kommentti aktiivimallista?

Vielä vähemmän jyrkiltä Sipilän ajan uudistukset näyttävät, kun katsotaan virkamiesarvioita Suomen nykytilasta. Valtion korkomenot ovat järkyttävässä kasvussa ja tulevan hallituksen on löydettävä ratkaisu Sanna Marinin hallitukselta perityn noin 10 miljardin euron vuotuisen alijäämän umpeen kuromiseen. Suomi kärsii myös kroonisesta työvoimapulasta eikä tuottavuus ole pahemmin kehittynyt.

Valtiovarainministeriön maaliskuun meno- ja rakennekartoituksen mukaan julkista taloutta on sopeutettava seuraavan kahden vaalikauden aikana yhteensä yhdekeällä miljardilla eurolla.

Sopeutuksen toteuttaminen tulee vaatimaan kovia ja nopeita päätöksiä. Niistä uhkaa tulla kuitenkin vielä kokoaankin vaikeampia, jos nyt neuvotteluihin lähtevään hallituspohjaan suhtaudutaan todennäköisen tulevan oppositiojohdon puolelta suoranaisina lahtareina jo ennen kuin hallitusta on ehditty muodostaa.

Irvokkainta tällaisessa retoriikassa on, ettei se vastaa poliitikkojen todellisia suhteita. Eduskunnassa vasemmiston ja oikeiston edustajat toimivat kulisseissa enemmän tai vähemmän sopuisasti ja mahtuvat yhä samoihin kahvipöytiin.

Voikin kysyä, ketä julkisuudessa esitetyt jyrkät kommentit lopulta palvelevat. Varmaa on ainakin se, että häviäjiä ovat suomalaiset. Turvallisuuden ja talouden kannalta vaikeina aikoina ei kaivata viholliskuvien vaan yhteistyön rakentamista.

Hallitusneuvotteluja vetävää kokoomusta voi toistaiseksi onnitella siitä, ettei puolue ole tarttunut vaalien jälkeen täkyihin ja lähtenyt iskemään takaisin poliittisten vastustajien ylilyönteihin. Takana on pitkälti Petteri Orpon vahva halu yrittää löytää ennemmin yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä.

Tulehtuneeseen retoriikkaan Orpo otti kantaa ennakoivasti jo vaali-iltana ja uudestaan valtiopäivien avajaisten puheessaan.

– Tämä on hetki, jolloin on aika jättää repivät vaalikeskustelut ja vastakkainasettelut taakse. Meidän tehtävämme on rakentaa, ei hajottaa, Orpo muun muassa sanoi.

Kaksi viikkoahan se kestikin.

Uustaistolainen woke-sensuuri tuli suomalaiseen kirjallisuuteen

28.04.2023 | 07:00

Vasemmistolainen kirjailija Hannu Salama muistetaan Juhannustansseista (1964) ja sitä seuranneesta jumalanpilkkatuomiosta. Kohu syntyi myös vuonna 1972 ilmestyneestä romaanista Siinä näkijä missä tekijä. Teoksessa kuvataan Tampereella jatkosodan aikana toimineita kommunisteja, jotka muun muassa organisoivat sabotaaseja Neuvostoliitosta lähetetyn desantin johdolla.

Kirjasta loukkaannuttiin syvästi. Ei suinkaan porvarillinen Suomi, vaan laitimmainen vasemmisto, etunenässä Suomen kommunistisen puolueen SKP:n sisäinen vähemmistö, taistolaiset. Itsekin kommunismia sympatisoinut Salama joutui toverituomioistuimen hyökkäyksen kohteeksi. Hän ei ollut minkään puolueen jäsen, vaan ennen kaikkea kirjailija. Salama halusi kuvata ihmistä oman kirjailijan näkemyksensä mukaan, myös ihmisyyteen kuuluvan kataluuden ja rujouden. Jokainen ihminen on ainutkertainen yksilö, ei minkään poliittisen aatteen tai identiteettiryhmän ”edustajaksi” palautuva olento.

Totisten tovereiden mukaan Salaman teoksessa kuvattiin kommunisteja loukkaavalla tavalla, ei kirkasotsaisina, aatteen uupumattomina sotureina kuten olisi pitänyt. Salaman kimppuun käyneet taistolaiskirjailijat, esimerkiksi Kalevi Seilonen, olivatkin tuomassa Suomeen Neuvostoliiton virallisen puoluelinjan mukaista taideoppia, joka oli nimeltään sosialistinen realismi. Keskeistä siinä oli se, miten neuvostokansalaisia ja työläisiä ympäri maailmaa piti kuvata. Kirjallisuuden piti palvella vallankumousta näyttämällä ihmiset esimerkillisinä, ihailtavina sankareina. Tehokas ennakkosensuuri varmisti, että Neuvostoliitossa julkaistu kirjallisuus noudatti tätä linjaa.

Tutulta kuulostaa vuonna 2023. Suomalaisiin kustantamoihin on ujutettu sensitiivisyyslukijoiksi tai kokemuslukijoiksi kutsuttu ennakkosensuurikoneisto. Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Suvi Ahola puolustelee ja valkopesee sensuurijärjestelmää 19.3.2023 julkaistussa jutussaan: ”…kokemuslukeminen on keino vääristyneiden tai loukkaavien tapojen estämiseksi”.

”Yleistymässä ja normalisoitumassa on käsite sensitivity reading”, Ahola kirjoittaa. Kukahan tätä taiteenvapauteen räikeästi puuttuvaa toimintaa on ”normalisoimassa”?

Jutussa annetaan ymmärtää, että kyse olisi aivan tavanomaisesta teosten kustannustoimittamisesta. Höpöhöpö. Asioista kannattaa puhua niiden oikeilla nimillä ja torjua orwellilainen uuskieli, jolla ilmiöiden taustat ja tavoitteet yritetään piilottaa. Kokemuslukija tarkoittaa oikeasti woke-aktivistia, jolle on nyt annettu merkittävää vaikutusvaltaa siihen, mitä kirjallisuudessa saa sanoa. Loukkaantumalla sensuroimisen ilmiö palautuu politiikkaan, kuten 1970-luvullakin. 2020-luvulla kyse on englanninkielisestä maailmasta Suomeen tuodusta woke-ideologiasta, joka näyttäisi nauttivan laajaa kannatusta vasemmistoliitossa, vihreissä ja myös Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksessa. Woke-aktivistien lisäksi Aholan kirjoituksessa mainitaan kaksikin vihreää puoluepoliitikkoa, jotka ohjaavat nyt sensitiivisyyslukijoina kirjallisuutta ideologiseen puhdasoppisuuteen, Bella Forsgrén ja Amu Urhonen.

Miltä kuulostaisi sensitiivisyyslukija Päivi Räsänen, jolle annettaisiin valta ohjailla sitä, miten hänen edustamaansa uskonnollista vähemmistöä saa kuvata? Milloin kustantamot pyytävät perussuomalaisia poliitikkoja määrittelemään, kuinka niin sanotuista kantasuomalaisista ihmisistä pitää kirjallisuudessa kertoa?

Kuten 1970-luvullakin joukko kirjailijoita on lähtenyt innolla mukaan sananvapauden rajoittamiseen ja itsesensuuriin. Taistolaiskirjailijoiden jalanjäljillä he ovat valmiita antamaan ulkopuolisille vallan käskeä, kuinka he kuvaavat ihmistä ja maailmaa kirjoissaan. Ettei kukaan vaan loukkaantuisi. Tämä on varma tie kirjallisuuden kuolemaan, sen muuttumiseen merkityksettömäksi.

Onnistuessaan kirjallisuus voi tönäistä lukijan ajattelemaan uudella tavalla. Se voi järkyttää, shokeerata ja ravistella hereille, kysyä kysymyksiä, joita kukaan ei ole ennen uskaltanut kysyä. Parhaimmillaan kirjallisuus kertoo ihmisenä olemisen valosta ja pimeydestä ja kaiken olemisen monimutkaisuudesta ja monimuotoisuudesta. Tämä on täydellinen vastakohta sosialistiselle realismille tai woke-ideologian ohjaamalle punavihreälle kirjallisuudelle.

Verkkouutiset
© Verkkouutiset | ISSN 1458-4441