Verkkouutiset

Näkökulma

Antti Kaikkosen pelot toteutuivat – muuttuuko keskustan linja?

Viima käy keskustan porstuassa, kun puolueen ovi lonksuu lähes tauotta. Puheenjohtaja Annika Saarikko jättää puolueen johtamisen, ja keskusta valitsee viidennen puheenjohtajan reilun kymmenen vuoden aikana.

Lyhyet pestit puoluejohdossa ovat merkki siitä, että asiat ovat huonosti. Politiikassa puoluejohtaja menee usein vaihtoon, kun puolue on kriisissä tai vähintäänkin käymistilassa.

Saarikko lähtee, koska keskusta kärsi rankan tappion eduskuntavaaleissa. Puolue sai vain 10,8 prosenttia äänistä.

Vaalitappion vuoksi Mari Kiviniemi heitti hanskat tiskiin 2012 ja Juha Sipilä 2019. Katri Kulmunin puoluekokous sysäsi 2020 sivuun katastrofaalisen vuoden jälkeen.

Kukaan ei ole vielä ilmoittautunut halukkaaksi vetämään keskustan rekeä. Vahvimpina ehdokkaina on pidetty kansanedustaja Antti Kaikkosta ja eduskuntaryhmän puheenjohtajaa Antti Kurvista.

Kurvinen on jo lähtökuopissa, mutta hän odottelee ennakkosuosikkina pidetyn Kaikkosen ratkaisua. Halukkaat lienevät tiedossa viimeistään keskustan 27.4. pidettävässä puoluevaltuuston kokouksessa.

Kaikkosen ja Kurvisen mahdollisessa kisassa ei ole kyse vain henkilöstä. Samalla puoluekokous päättää strategiasta ja keinoistakin, kuinka keskusta yrittää kavuta ylös kannatuskuopasta.

Viime vuosina Kaikkonen ja Kurvinen eivät ole ministeritehtäviensä vuoksi pureksineet kovin syvällisesti keskustan vaikeuksia ja linjaa. Sävyeroja on.

Uusmaalainen Kaikkosen pelot ovat toteutuneet. Vuonna 2017 hän korosti, että keskusta voi palata isoksi puolueeksi vain, jos se saa kannatusta pääkaupunkiseudulta ja suurista kaupungeista. Puolueen suosio on puolittunut, ja sillä on vain kaksi kansanedustajaa suurista kaupungeista.

Kaikkonen on kaksikosta se liberaalimpi. Eduskuntaryhmää johtaessaan hän korosti, että keskustan pitää olla ”kaikkinaisen tasa-arvo linjalla”.

Puolustusministerinä Kaikkonen oli mukana Suomen Nato-jäsenyyden valmistelussa. Yleisesti hyväksytty tavoite näkyi mittauksissa, joissa Kaikkonen kilpaili suosituimman ministerin asemasta.

Kaikkosen valinta saattaisi vahvistaa keskustan mahdollisuuksia suurissa keskuksissa ja etelän vaalipiireissä. Vaarana olisi kannattajien paon jatkuminen perussuomalaisiin ja muihin ryhmiin.

Politiikassa harva pystyy nauramaan itselleen. Kaikkosella on tämä taito. Siitä todisteina ovat vaalilauseet ”ajankohtainen Kaikkonen” tai Nuorisosäätiökohun jälkeen keksitty ”Mainettaan parempi.”

Antti Kurvinen on Kaikkosta selvästi ristiriitaisempi henkilö. Hän on populisti, jota ihaillaan tai vieroksutaan.

Kurvinen on arvellut, että keskustalla ja perussuomalaisilla on samanlainen politiikan perimä. Viime aikoina hän on kuitenkin arvostellut kärkevästi Riikka Purran (ps.) johtaman puolueen politiikkaa.

Sanna Marinin (sd.) hallituksessa Kurvinen ärsytti muita puolueita. Tapa politikoida on selvästi Kaikkosen tyyliä hyökkäävämpi, ja kohteina ovat usein vihreät ja Vaasan vaalipiirin ykköspuolue perussuomalaiset.

Kauhavalaisen Kurvisen valinta olisi merkki siitä, että keskusta haluaa ensin varmistaa peruskannattajien pysymisen puolueessa ja vasta sen jälkeen tavoitella parempia asemia heikoimmilla kannatusalueilla.

Tyyli olisi tuttu. Kun keskusta on ollut vaalien lähestyessä kannatusvaikeuksissa, puheet aluepolitiikasta ja maakuntien puolueesta ovat korostuneet.

Puheenjohtajapörssiin on listattu kansanedustajat Eeva Kalli, Hilkka Kemppi ja Petri Honkonen. Heistä kukaan tuskin tulee valituksi, jos yksikin Antti on ehdokkaana.

Mikäli kolmikosta joku on ehdokkaana Kaikkosen ja Kurvisen kanssa, tavoitteena on varapuheenjohtajan pesti tai saada hiukan poliitikolle tärkeää julkisuutta.

Anders Adlercreutz oli ehtinyt jo sitoa lenkkarinsa – piikki lähti heti Anna-Maja Henrikssonille

Eurooppa- ja omistajaohjausministeri Anders Adlercreutz oli helposti toimittajien tavoitettavissa heti tiistaina aamupäivästä. Liikuntaa harrastavan ministerin fiiliksiä voisi kuvailla niin, että eteisessä odotti jo malttamaton mies, joka oli sitonut lenkkarinsakin valmiiksi.

Hetki sitten oli päättynyt RKP:n puheenjohtajan Anna-Maja Henrikssonin tiedotustilaisuus, jossa hän oli ilmoittanut luopuvansa puheenjohtajuudesta – riippumatta siitä, tuleeko hän valituksi Euroopan parlamenttivaaleissa.

Adlercreutzilla oli myös vastaus valmiina: Kyllä, tavoittelen RKP:n puheenjohtajuutta. Eikä päätös ollut syntynyt tässä ja nyt, vaan ”kahden kuukauden sisällä”. Sillä Henrikssonin päätös luopua puheenjohtajuudesta ei ollut hänelle yllätys. Tämänkin Adlercreutz kertoi puhelussa avoimesti.

Rivien välistä oli tulkittavissa harmitusta siitä, miten Henriksson oli pantannut asiaa.

– Pidän hyvänä, että hän tuli ulos selkeällä vastauksella. Puolueen kannalta tämä epävarmuus ja epäselvyys on luonut paljon turhaa keskustelua, Adlercreutz kommentoi asiaa Verkkouutisille.

Siinä missä Adlercreutz on jo radalla, kaksi muuta vielä etsiskelevät lenkkareitaan. Puheenjohtajakisaan lähtemistä harkitsevat eduskuntaryhmän puheenjohtaja Otto Andersson sekä puolueen varapuheenjohtaja Henrik Wickström.

Jos jatketaan urheilutermein, RKP:n puheenjohtajan ajatuksenjuoksua on ollut alkutalvesta vaikea seurata. Tammikuun 18. päivänä Anna-Maja Henriksson piti tiedotustilaisuuden, jossa hän kertoi odotetusti pyrkivänsä keväällä EU-parlamenttiin. Ja jos hän tulee valituksi, hän ottaa myös paikan vastaan.

– Ja siinä tapauksessa pidän luontevana, että syksyllä järjestetään ylimääräinen puoluekokous uuden puheenjohtajan valitsemiseksi. RKP:n kenttäväelle on annettava riittävästi aikaa mahdolliseen puheenjohtajakampanjaan, minkä vuoksi katson, että EU-vaalien ja kesän puoluekokouksen välinen aika jää aivan liian lyhyeksi, Henriksson sanoi tammikuussa.

Henriksson ei kysyttäessä edes suoraan sanonut luopuvansa RKP:n puheenjohtajuudesta, mikäli ovet EU-parlamenttiin aukeavat, mutta painotti, että tällöin syksyllä tullaan RKP:ssä järjestämään ylimääräinen puoluekokous.

– Sitten, kun meillä on (EU)vaalitulos, on seuraavan päätöksen aika, Henriksson toisti tammikuussa.

Helmikuun 27. päivänä RKP:n puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson kertoi sitten suoraan, ettei asetu enää ehdolle seuraavassa puoluekokouksessa – missään tapauksessa. Tästäkin syntyi hämmennystä, sillä RKP:n seuraava puoluekokous on kesäkuussa, mutta tilaisuudessa ei täysin poissuljettu ylimääräisen puoluekokouksen järjestämistä syksyllä.

Henriksson perusteli tilaisuudessa puheenjohtajakysymyksen jättämistä aiemmin epämääräiseksi sillä, että hallituksella on keväällä edessä vaikeita talouspäätöksiä, EU-vaalit pitää hoitaa kunnialla maaliin ja puheenjohtajakisa sotkisi tätä kaikkea.

Samalla Henriksson paljasti tehneensä päätöksen luopumisesta jo tammikuussa – kertoen asiasta vain perheelleen.

Strateginen virhe tai valtaan takertuminen. Näistä löytyy mitä ilmeisimmin selitys RKP:n puheenjohtajan välttelevälle tavalle viestiä. Erikoista olivat silti rivien välistä heitetyt syytökset siitä, että hänestä olisi maalattu julkisuudessa kuva, josta hän ei tunnista itseään. Tällöin kannattaisi useimmiten katsoa peiliin.

Tiistain tiedotustilaisuudessa Henriksson korosti, ettei hän missään vaiheessa sanonut (tammikuussa), että jatkaisi puheenjohtajana, jos häntä ei valittaisi EU-parlamenttiin.
Ei, mutta samalla hän ei tehnyt elettäkään selkeyttääkseen aikeitaan.

Vihreät on sekaisin alkoholista – puolueen linjasta ei ota selkoa

Hallituksen esitys alkoholilain muuttamisesta jakaa oppositiopuolue vihreitä.

Uudistus mahdollistaisi nykyistä vahvempien oluiden, siiderien ja viinien myynnin ruokakaupoissa. Raja nousisi 5,5, prosentista 8 prosenttiin.

Vihreiden vastaus hallituksen esitykseen oli sekä tyrmäys että kannustus jopa löysentämään alkoholipolitiikkaa yhä lisää. Homma meni sekavaksi, kun samana päivänä toimituksien sähköposteihin tipahteli tiedotteita vihreiden eduskuntaryhmästä.

Vihreiden kansanedustaja Saara Hyrkkö moitti hallituksen esitystä ”vastuuttomaksi ja kansanterveyden kannalta piittaamattomaksi”. Hän myös pelkäsi, että hallitus aikoo purkaa Alkon monopolin.

– Niissä maissa, joissa alkoholin saatavuus on suurempaa, myös sen kulutus on suurempaa ja siten myös alkoholin aiheuttamat haitat kansanterveydelle ovat suurempia. Maksa ei tee eroa sille, tuleeko alkoholi viiniä tissuttelemalla vai viinaa kittaamalla, Hyrkkö sanoi.

– Meillä on jo nyt käsissämme alati kasvavat sosiaali- ja terveysmenot, joiden hillitsemiseksi tulisi tehdä kaikki voitava, hän jatkoi.

Saara Hyrkkö siis tyrmäsi hallituksen esityksen, vaikka hänen oma puolueensa on ehdottanut sitä radikaalimpaa uudistusta. Vihreiden tavoiteohjelmaan on linjattu, että raja pitäisi nostaa 15,5 prosenttiin siten, että viinien ja muiden rajan alle jäävien alkoholituotteiden vähittäismyynti olisi jatkossa sallittua muissakin kuin Alkon liikkeissä.

Pian Hyrkön tiedotteen jälkeen vihreän eduskuntaryhmän puheenjohtaja Atte Harjanne lähetti tiedotteen, jossa hän toivoi vahvoja viinejä ruokakauppoihin. Harjanne ehdotti, että Alkon monopolin purkua voisi pilotoida yksittäisillä hyvinvointialueilla.

– On rehellistä myöntää, että viinien myynnin vapauttaminen johtaisi Alkon aseman merkittävään muutokseen, jopa monopolin purkamiseen. Monopoli ei kuitenkaan ole ainut tapa säädellä tarjontaa ja hallita päihdehaittoja, vihreiden ryhmyri pohti.

– Hyvinvointialueet voisivat ilmoittaa, onko kiinnostusta lähteä mukaan. Halukkaiden joukosta voitaisiin sitten vaikka arpoa yksi tai useampi. Jos asia olisi pöydällä aluevaaleissa, se tuskin ainakaan laskisi äänestysintoa, Harjanne jatkoi.

Alkoholi näyttää saaneen vihreät sekaisin. Puolueen linjasta ei ota selkoa kukaan. Voiko vapaata ja eurooppalaista alkoholipolitiikkaa kannattava äänestäjä luottaa siihen, että vihreät ajaa hänen asiaansa?

Liberaaleiksi itseään mieltävillä vihreillä on vahvaa näyttöä siitä, että alkoholipolitiikassa puolue ajaa kaksilla rattailla. Vaaleissa äänestäjille luvataan viinit ruokakauppoihin ja ravintoloille lisää vapauksia, mutta vallan kahvassa ja tosipaikan tullen puolue näkee kansalaiset holhottavana massana eikä vastuullisina yksilöinä.

Moni yhä muistaa, kuinka puolue venkoili korona-aikana alkoholipolitiikassa. Tuolloin eduskunnassa äänestettiin kokoomuksen ehdotuksesta, joka olisi antanut ravintoloille luvan viinin ulosmyyntiin koronakriisin ajaksi. Esitys kaatui lopulta hallituksen ja vihreiden vastustukseen.

Äänestäjä on hämillään ja ei saa selvää vihreiden linjasta. Mitä puolue ajaa?

Hämmennys ei koske pelkästään alkoholipolitiikkaa. Vihreiltä odotetaan yhä selkeitä vastauksia myös esimerkiksi velkaantumiseen ja työmarkkinatilanteeseen. Nyt puolueen linjoja pitää tulkita sometodellisuuden ja eduskuntakäyttäytymisen hämyisessä välimaastossa.

Linjan selkeyttämisen puolue voisi aloittaa vaikkapa alkoholipolitiikasta. Voisi kuvitella, että pienen eduskuntaryhmän olisi helppo sorvata yhteinen vastaus yksinkertaiseen kysymykseen: Vihreät, haluatteko viinit ruokakauppaan vai ette?

Mikä on totuus nuorten rikollisuudesta?

Keskusrikospoliisin (KRP) tuoreen raportin mukaan nuorten ryöstörikollisuus on lisääntynyt räjähdysmäisesti lyhyen ajan sisällä. Kasvu on ollut erityisen voimakasta alle 15-vuotiaiden ikäryhmässa, joka on rikosvastuun ulottumattomissa. Vuonna 2022 alaikäisten ryöstöepäilyjä kirjattiin 119 prosenttia enemmän kuin 2021. Kasvu jatkui entisestään viime vuonna, eli 2023.

Poliisin tietojen mukaan ulkomaalaistaustaisten nuorten rikostaso on korkeampi ja lisääntynyt nopeammin kuin suomalaistaustaisilla. Myös ryöstöjen teonpiirteet ovat raaistuneet. Niihin liittyy entistä enemmän väkivaltaista nöyryytystä, jota tallennetaan videolle ja jaetaan sosiaalisessa mediassa. Helsingin poliisilaitoksen ylikomisario Markku Heinikarin mukaan ”nämä nöyryytysvideot ovat niin järkyttäviä, että kokeneidenkin poliisien on vaikea katsoa niitä”.

Tämä ilmiö on huolestuttava sinänsä, mutta erityisesti koska se tukee uhkakuvaa, jonka mukaan Suomi on ajautumassa niin sanotulle Ruotsin tielle. Tasa-arvoisessa ja vauraassa naapurimaamme vallitsee Euroopan pahin väkivaltatilanne. Asuintalojen pommitukset ja viattomien kansalaisten lynkkaukset ovat ruotsalaista arkipaivää. Yksi ruotsalaisen jengirikollisuuden erityispiirre on rikosvastuun ulottumattomissa olevien lasten rekrytointi rikolliseen toimintaan.

Pari päivää KRP:n tiedotustilaisuuden jalkeen Helsingin Sanomat julkaisi haastattelun, jossa kriminologi Matti Näsi antoi toisenlaisen kuvan nuorten rikoskäyttäytymisen muutoksista. Kansallisen Nuorisorikoskyselyn (NRK) tuloksiin viitaten lehtori Näsi totesi, että tilastoista ei voi päätellä nuorisorikollisuuden kasvua: ”Päinvastoin nuoriso on kunnollisempaan koskaan”. Tämän asiantuntijan mukaan kansalaisten huoli nuorten ryöstorikollisuuden kasvusta on siis illuusio: ”Ihmiset tuntuvat haluavan kuulla, että asiat olisivat huonommin kuin ennen”.

Kumpi on oikeassa: poliisi vai tutkija? Mikä on totuus: onko nuorisorikollisuuden kasvu vakava ongelma vai pelkkä tilastoharha, kuten Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin johtaja, professori Kimmo Nuotio antoi ymmärtää.

Voiko poliisin tilastoihin luottaa?

Kyselytutkimusten idea on mitata rikollisuutta, joka ei tule poliisin tietoon. Kansalaisten uhrikokemuksia koskevien tutkimusten mukaan vain noin 15 prosenttia fyysisen väkivallan uhreista ilmoittaa tapauksesta poliisille. Poliisin tietoon tuleva rikollisuus ei kuitenkaan ole ”jäävuoren huippu”, koska – toisin kuin jäävuori – rikollisuus ei ole monoliitti vaan laaja kattokäsite, joka sisältää kirjavan joukon enemmän tai vähemmän vakavia rikkomuksia. Mitä vakavampi rikos ja mitä aktiivisempi rikollinen, sitä todennäköisemmin hän jää kiinni.

Vaikka poliisin tilastot tavoittavat vain murto-osan kaikista teoista, jotka täyttävät rikollisuuden tunnusmerkit, kyseessä on käyttökelpoinen lähde todella vakavan rikollisuuden mittaamiseksi.

Vai onko? Erityisesti ajallisten muutosten suhteen on hyvä kiinnittää huomiota mekanismeihin, jotka saattavat joko lisätä tai vähentää kansalaisten tai viranomaisten ilmoitusalttiutta. Kriminologi Matti Näsin mukaan vuoden 2015 lastensuojelulain muutos on johtanut poliisin tietoon tulleen nuorisorikollisuuden kasvuun, koska siitä lähtien laki on velvoittanut kouluja ilmoittamaan poliisille vakavaksi rikokseksi luokiteltavat teot.

Tämä on varteenotettava näkökohta, joka ei kuitenkaan kykene selittämään, miksi poliisin tilastoissa alaikäisten ryöstörikollisuuden kasvu alkoi vasta viisi vuotta myöhemmin. Sitä paitsi 90 prosenttia nuorten ryöstörikollisuudesta tapahtuu kouluajan ulkopuolella. On harhaanjohtavaa kyseenalaistaa poliisin tiedot näin epäuskottavan hypoteesin avulla.

Asiantuntijat ovat jo Ruotsin tiellä

On siis hyvä syy olettaa, että poliisin tilastot heijastavat todellista ongelmaa. Koko väestöä edustavat kyselytutkimukset soveltuvat kuvaamaan muutoksia tavallisten nuorten käyttäytymisessä, mutta niiden kyky tavoittaa todella vakavat rikosentekijät on vajavainen. Ruotsin lähihistoria tarjoaa tästä opettavan esimerkin.

Nuorten ampuma-aserikollisuus kääntyi Ruotsissa huimaan kasvuun 1996-2015 välisenä aikana, mutta jos ruotsalaisten nuorten rikollisuutta tarkastellaan kyselytutkimusten valossa, niin vakava väkivaltarikollisuus väheni tuolloin. Tuskin lienee epäselvää kumpi signaali oli oikea, mikäli tarkoituksena on ehkaistä vakavaa katurikollisuutta.

Ruotsalaiset kriminologit vähättelivät virallisia tilastoja samanlaisin perustein kuin lehtori Näsi HS:n haastattelussa. Vuonna 2001 Tukholman yliopiston professori Felipe Estrada katsoi, että kyseessä oli median luoma harha, johon myötävaikutti muutos koulujen alttiudessa ilmoittaa nuorten väkivaltaisista teoista poliisille. Totuus osoittautui toisenlaiseksi.

En osaa sanoa, onko Suomi jo ajautunut Ruotsin tielle rikosongelmien osalta, mutta ainakin meidän kriminaalipoliittinen eliittimme näyttää olevan halukas toistamaan kaikki Ruotsin virheet. Onneksi meillä on hallitus, joka suhtautuu vakavasti näihin uhkakuviin. Sisäministeri Mari Rantasen mukaan hyssyttelyn aika on ohi. Oikeusministeri Leena Meri on ehdottanut rikosvastuullisuuden ikärajan alentamista 14-vuoteen.

Hallituksen oli määra laatia vuoden 2023 loppuun mennessä toimenpideohjelma lisääntyvän nuoriso- ja jengirikollisuuden katkaisemiseksi. Tätä koskevan periaatepäätöksen pitäisi valmistua lähiviikkoina. Toivon hartaasti, että ohjelma sisältää – hyssyttelyn asemesta – pragmaattisia ja tehokkaita keinoja vakavan ongelman kitkemiseksi.

Ruotsalaisen kriminologian grand old man Jerzy Sarnecki käänsi kelkkansa viimeistään pari vuotta sitten, jolloin hän esitti 10-vuoden mittaisia ehdottomia vankeusrangaituksia nuorille rikoksentekijoille. Naapurimaassa ollaan vihdoin tajuttu, että sosiaalipolitiikka ei aina ole parasta kriminaalipolitiikkaa.

Suomesta on tullut vaarallisen yksiääninen: Kansalle tarjotaan pelkkää sosialidemokratiaa

Moniäänisyys on kansanvallan supervoima.

Demokratian tulevaisuus on toinen valtioneuvoston päättämä strategisen tutkimuksen teema-alue vuodelle 2024. Aihepiiri on laaja, ja voi vain toivoa, että sitä lähestytään riittävän monipuolisesti.

Winston Churchillin sarkastisen määritelmän mukaan demokratia on huonoin hallitusmuoto, jos muita ei lasketa.

Miksi ihmiset luottavat demokratiaan?

Liberaali edustuksellinen demokratia on markkinatalouden kaksonen. Sen historiallinen ylivoima perustuu vapaaseen kilpailuun aatesuuntien välillä. Poliittisten toimijoiden ja oppien vapaa kilpailu ehkäisee julkisen vallan yksipuolistumista.

Minusta suomalaisen demokratian tulevaisuutta tulisi lähestyä tutkimalla liberaalin ja illiberaalin demokratian ehtoja mahdollisimman avarassa kehyksessä.

Demokratian vakavin uhka on moniäänisyyden kaventuminen.

Vaikka vapauden määritelmästä väitellään, kaikille on kiistatonta, että ilman vaihtoehtoja ei voi olla vapaata valintaa. Jos kaikille tarjotaan kaalikeittoa, ratkaisu on sidottu.

Esitän teesin: Mitä monipuolisemmat politiikan markkinat, sen vapaampi demokratia. Jos kaikki puolueet tarjoavat äänestäjille samaa vaihtoehtoa, kansanvallasta puuttuu de facto vapaus.

Suomessa tilanne on huolestuttavan yksiääninen, jopa illiberaali.

Ennen Natoon liittymistä ulkopolitiikka oli takalukossa ja avain Kremlissä. Hiljaisuus salissa oli käsin kosketeltavaa ja presidentti seisoi ovella.

Kun valtiolaivan kurssia käännetään, demokratian tulevaisuuden näkymä vaihtuu. Nyt aatteiden kilpailua kahlitseva lukko pistää silmään sisäpolitiikassa.

Muutoksen avain on syvällä oikeiston aivosoluissa.

Tässä artikkelisarjassa erittelen hyvinvointiyhteiskunnan aatemonopolia ja yksilön vastuuseen nojaavan yhteiskuntamallin tarvetta.

Aatemonopoli vinouttaa kehitystä

Jos kuluttajille tarjotaan vain yhden valmistajan puhelimia, se on monopoli, jonka kilpailulainsäädäntö kieltää.

Kun äänestäjille tarjotaan vain yhtä yhteiskuntamallia, se on pohjoismaista demokratiaa, jota pääkirjoitustoimittajat ylistävät maailman vakaimmaksi.

Onko kysynnän ja tarjonnan laki lakannut vaikuttamasta Suomen politiikassa, kun kaikki kansanedustajat ajavat samaa pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan mallia?

Vai onko suomalaisilla jokin geenipoikkeama, jonka vuoksi he eivät halua kuin yhden vaihtoehdon poliittisesti koeteltavaksi?

Vapaa lehdistökään ei vaikeroi, vaikka poliittinen järjestelmä tarjoaa vain sosialidemokraattisia ratkaisuja. Syynä lienee se, kuten Jarkko Tontti Britanniaan peilaten toteaa, että Suomen valtakunnallisessa mediassa ovat vain The Guardian ja BBC.

Kilpailun kadottua kansanvalta menettää luovuutensa ja yhteiskunnan kehitystyö ajautuu väärille urille. Kun aatemonopoli vakiintuu, kukaan ei huomaa sen olemassaoloa. Mutta lopulta opitun tietämättömyyden vahingot kaatuvat päälle.

Juuri näin Suomessa on tapahtunut. Hallitsemattomasti paisunut hyvinvointivaltio uhkaa julkisen talouden kantokykyä, mutta silti kaikki yhä kokevat tehtäväkseen sen pelastamisen.

Käsillä on aito poliittinen ja taloudellinen tragedia. Kuten Aristoteles totesi Poetikassaan, yrittäessään väistää kohtalonsa sankari valitsee keinon, joka toteuttaa sen.

Tarvitaan uusi oppi ja uusi yhteiskuntamalli

Aatemonopolin karmiva vaikutus näkyy siinä, miten vaikeaa julkisen talouden tervehdyttäminen on.

Petteri Orpon (kok.) oikeistohallitus tekee hartiavoimin töitä karsiakseen valtion menoja, mutta joutuu jatkuvasti selittelemään leikkauksia, jotka mukamas uhkaavat kansalaisten hyvinvointia.

Oikeiston tulisi nyt ihan rohkeasti vaihtaa poliittisen ajattelun ja puheen suunta.

Sosiaalihuoltojärjestelmän järkeistäminen ja julkisen talouden menokevennykset katkovat monenlaisia valtioriippuvuuden siteitä. Vapausoikeuksistaan nauttivia terveitä ja toimintakykyisiä kansalaisia kannustetaan toisten kustannuksella elämisen sijasta taloudellisen toimeliaisuuden kautta saavutettavaan itsenäisyyteen, joka on vapauden käytännöllinen ehto.

Mikä voisi olla oikeudenmukaisempaa yksilön vapauteen perustuvassa yhteiskunnassa?

Klassinen liberaali ajattelutapa ei kuitenkaan kuulu sosialidemokraattien rakentamaan pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Yhteiskuntapolitiikan perusoletukseksi on vakiintunut julkisten palvelujen ylläpitämä kansalainen, jolle hyvinvointi on valtion takaama etu. Vaaleissa hän äänestää erilaisia sosialidemokratian vaihtoehtoja, koska vain ne turvaavat hänen sosiaalitukiensa jatkuvuuden.

Wilhelm Moberg julkaisi Dagens Nyheterissä vuonna 1965 kirjoituksen, jolla hän nosti demokratuurin käsitteen ruotsalaiseen keskusteluun valtiokeskeisen sosialidemokratian luonteesta. Viime vuosina käsitettä on sovellettu esimerkiksi Ruotsin valtion omaksuman fataalin ja itseään korjaamattoman viruspolitiikan kritiikissä. Kukaan ei havahdu, koska massamedia vahvistaa kapeaa ajatusmaailmaa päivästä toiseen.

Katsottiinpa politiikan ilmiöitä vasemmalta tai oikealta, tärkeintä on huomata perustavanlaatuinen vaihtoehdottomuus. Aatekilpailun katoaminen ei voi koskaan olla läntisen liberaalin demokratian tunnuspiirre. Se on pikemminkin itäisen pakkovallan piirre.

Suomen nykyinen oikeistohallitus yrittää kovassa paineessa saada muutoksen aikaan purkamatta hyvinvointiyhteiskunnan aatemonopolia. Niin luja se on. Elämmekö siis ideologisessa demokratuurissa?

Vapauden filosofiasta ammentavat oikeusvaltio, demokratia ja markkinatalous perustuvat sopimuksia tekevään itsenäiseen ja vastuulliseen yksilöön, jolla on oikeuksia ja velvollisuuksia. Myös sananvapausoletuksen mukaan jokainen ajattelee omilla aivoillaan ja puhuu omalla äänellään.

Sosialistisesta aateperinnöstä jalostettu hyvinvointivaltio perustuu vastakkaiseen ajattelutapaan. Yksilön vastuu on siirretty yhteiskunnalle. Kollektivismi ihannoi yhdenmukaisuutta, samanmielisyyttä ja valtioriippuvuutta. Vähitellen se syövyttää taloudellista, poliittista ja oikeudellistakin ajattelua. Julkiset ja yksityiset varat ja vastuut sekoittuvat ihmisten mielissä. Valtion sosiaalikulut kasvavat jyrkästi kaikkien halutessa yhä enemmän yhteisestä potista ja ihmisryhmät asettuvat toisiaan vastaan riitelemään siitä, kenelle kuuluu mikäkin osuus pakkovallan keräämistä verovaroista.

Tämäkö on siis ihanteellista vapautta?

Nyt käynnistynyt julkisen talouden pakollinen tervehdyttäminen voisi olla se tienristeys, josta yksilön vastuuseen ja itsenäiseen toimeliaisuuteen perustuvan yhteiskuntamallin rakentaminen alkaa. Sosialidemokraattisen hyvinvointivaltion tilalle tarvitaan oikeudenmukaisempi tapa järjestää yhteiskunnalliset palvelut ja sosiaaliturva.

Rahojen loppuessa palvelutaso romahtaa ja vanha oppi murenee

Politiikassa luottamus määrittää arvon. Ilman luottamusta ei ole valtaa ja jäljelle jää arvoton pääoma: poliittinen ruumis. Näin voi käydä paitsi henkilölle (vaalitappio) ja järjestelmälle (vallankumous) myös opille (aatekumous).

Suomettuminen rajoitti vapaata kansanvaltaa suhteessa Neuvostoliittoon. Jälkisuomettumisen vaiheessa suhde Venäjään oli edelleen arkaileva, koska Paasikiven oppi oli yhä voimassa. Vasta Naton jäseneksi tulo vapautti Suomen täysikasvuiseen itsenäisyyteen. Emme enää kumarra itään. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on vapaan keskustelun ja uusien oppien aika.

Suomen sisäpolitiikassa tilanne on toinen. Valtion budjettikirjaa käsiteltäessä yksikään kansanedustaja ei nouse rivistä toteamaan, että vapaassa yhteiskunnassa yksilöt ovat itse vastuussa omasta toimeentulostaan ja siksi verovarojen tuhlaus sosiaalisiin tulonsiirtoihin on lopetettava.

Minusta on aivan absurdia, että eduskunnassa ei ole ainoatkaan toisinajattelijaa hyvinvointivaltiolle. Olihan heitä sentään Kekkosellekin.

Suomessa on tapana kauhistella Yhdysvaltojen politiikan ilmiöitä, mutta sikäläinen järjestelmä tuottaa kuitenkin oppisuuntien kirjon, myös useimpien osavaltioiden tasolla. On mistä valita – on libertaareja, konservatiiveja, klassisia liberaaleja, liberaalikonservatiiveja, sosialidemokraatteja ja sosialisteja. Meillä on vain sosialidemokraatteja ja sosialisteja, joiden mielestä valtion on sosiaaliturvan avulla taattava kansalaisten toimeentulo ja hyvinvointi heidän omasta työpanoksestaan riippumatta.

Niin kauan kuin pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan pelastaminen hallitsee julkista taloutta, yritykset uudistaa maatamme jäävät puolitiehen tai pahentavat ongelmia.  Häpeällisenä esimerkkinä voidaan mainita soteuudistuksessa luotu ”hyvinvointialueiden” järjestelmä, joka lisäsi byrokratiaa, heikensi palvelujen saatavuutta ja viritti yksiköiden kannustimet palkitsemaan tehottomuudesta. Seurauksena on jo nyt ollut julkisten menojen kasvu ja palvelutason lasku.

Vaihtoehdottomuuden syynä ei ole kansakunnan pienuus. Eteläinen naapurimme Viro on vielä pienempi ja siellä vapaa kansanvalta tuottaa oppisuuntien kirjon. Viron oikeisto ei ole sosialidemokratian vanki.

Suomessa ennuste on synkän valoisa: Koska mikään taikakeino ei pelasta paisuneen hyvinvointivaltion rahoitusta, uusi oppi ja sen mukainen yhteiskuntamalli syntyvät ennemmin tai myöhemmin.

Suomen seuraava suuri mullistus tapahtuu sisäpolitiikassa. Sitä voidaan lykätä siihen asti, kunnes rahoitus pettää ja palvelutaso romahtaa alle hyväksyttävän. Silloin luottamus hyvinvointivaltio-oppiin murenee ja oikeiston on oltava valmis uudistamaan yhteiskunnan palvelujärjestelmä henkilökohtaisten vakuutusten ja yksilönvastuun perustalta lähtien. Siihen vaiheeseen tarvitaan uusi yhteiskuntamalli uusine lähtökohtineen. Se on iso työ ja se olisi aloitettava nyt.

Hollannissa oikeistoliberaali hallitus teki soteuudistuksen vuonna 2006 ilman sosialidemokraattisia pakkomielteitä. Sen jälkeen maan terveydenhuoltojärjestelmä on ollut Sveitsin rinnalla eurooppalaisten vertailujen kärjessä asiakastyytyväisyyden, vaikuttavuuden ja tehokkuuden mittareilla.

Yhteiskunnan palvelujärjestelmät voidaan siis pelastaa innovatiivisen liberalismin avulla kattavuudesta luopumatta. Henkilökohtaisesti neuvoteltavien vakuutusten, markkinaehtoisuuden ja yleisen saavutettavuuden yhdistäminen ei ole lainkaan vaikeaa. Tarvitsee vain luopua sosialidemokraattisen puolueen periaateohjelman määrittelemästä julkisen monopolin hyvinvointivaltiosta, joka on passivoiva, korruptoitunut, tuhlaileva ja epäoikeudenmukainen järjestelmä.

Riittävätkö Suomen oikeiston rohkeus ja älyllinen luovuus uuden yhteiskuntamallin kehittämiseen? Toivottavasti, sillä muuten jää vain velkaa maksettavaksi.

Kirjoitus on ensimmäinen osa artikkelisarjasta, joka käsittelee demokratian tulevaisuutta ja uuden yhteiskuntamallin tarvetta.

Kokoomus saa ulkopolitiikan värisuoran – Hänestäkö seuraava komissaari?

Professori Alexander Stubbin valinta tasavallan presidentiksi ei jää kokoomuksen suoran viimeiseksi kortiksi. Vaaleissa varmistui, että puolueella on presidentin vaihtumisenkin jälkeen neljä keskeistä ulkopolitiikan tehtävää: presidentti, pää-, ulko- ja puolustusministeri.

Se on epätavallista EU-Suomessa, jossa puolustusministerin posti on merkittävä tehtävä. Salkun arvoa lisäsi Suomen liittyminen puolustusliitto Natoon. Ennen sotaministeri oli hallitusneuvotteluiden jakojäännös, joka usein jäi pienelle puolueelle.

Kokoomuksen värisuora on vajaa. Pokerissa siihen tarvitaan viisi korttia.

Puolueen viimeinen kortti käännetään kesäkuussa pidettävien eurovaalien jälkeen. Suomen ehdokas EU:n seuraavaan komissioon on kokoomuslainen.

Stubbin valinta presidentiksi vahvisti Henna Virkkusen mahdollisuuksia nousta komissaariksi. Kolmannelle meppikaudelle pyrkivä Virkkunen osallistui ahkerasti Stubbin kampanjaan.

Suomalaiskomissaarin tehtävää soviteltiin Stubbille. Ennen presidentinvaaleja moni arveli, että Stubb tavoittelee komissiosta korkean edustajan tehtävää. Korkea edustaja johtaa komission ulkoasiainneuvostoa ja vastaa unionin ulkosuhteista.

Päättelyssä oli se mutta, että ulkosuhteista vastaavan komissaarin salkku ei välttämättä ole menossa parlamentin EPP-ryhmälle, johon kokoomus kuuluu. EPP voi saada komission puheenjohtajan tehtävän, ja silloin korkea edustaja tulisi todennäköisesti jostain toisesta puolueryhmästä.

Virkkusen valinta EU-parlamenttiin on kansan varassa. Komission avaimet ovat pääministerin, kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpon taskussa. Tietenkin Orpo tarvitsee Virkkusen suostumuksen.

Pääministeri esittelee valtioneuvostolle komissaariehdokkaan. Kyseessä on EU-asia, eikä presidentillä ole päätöksessä toimivaltaa.

Esityksestä on poikettu vain kerran. Entisen perustuslain aikana presidentti Martti Ahtisaari valitsi ehdokkaaksi suurlähettiläs Erkki Liikasen (sd.). Pääministeri Esko Ahon (kesk.) porvarihallitus oli äänestyksen jälkeen esittänyt tehtävään pankinjohtaja Esko Ollilaa (kesk.).

Virkkunen on kokenut poliitikko. Ennen mepiksi siirtymistään hän oli ennakkosuosikki kokoomuksen puheenjohtajaksi Jyrki Kataisen jälkeen.

Katainen luotti Virkkuseen niin paljon, että nosti tämän hallituksensa kunta- ja hallintoministeriksi, jonka piti toteuttaa kuntauudistus. Hanke kariutui, ja Virkkunen loikkasi ministeriautosta ja eduskunnasta europarlamenttiin ja Brysselin lentokoneeseen.

Keskusteluissa ovat Stubbin ja Virkkusen lisäksi pyörineet ulkoministeri Elina Valtonen ja puolustusministeri Antti Häkkänen. Orpo ei kuitenkaan päästäne kumpaakaan Brysseliin.

Orpolle Virkkunen lienee sopiva ja mieluisa ehdokas. Syitä on kaksi.

Ulko- tai puolustusministerin vaihdos vaikuttaisi ainakin hetkellisesti haitallisesti hallituksen työkykyyn. Lisäksi ministerikierrätys avaisi väistämättä kisan kokoomuksen sisällä.

Toinen syy on poliittinen. Virkkunen ja Orpo sijoitetaan kokoomuksessa lähelle toisiaan. Kumpikin ministeri on kauempana puheenjohtajasta kuin Virkkunen.

Valtosen ja Häkkäsen on arvioitu havittelevan Orpon seuraajaksi kokoomuksen johtoon. Siirtyminen Brysseliin heikentäisi kummankin mahdollisuuksia vahvistaa kannatustaan puolueen kentällä.

Mahdollista on myös se, ettei kumpaakaan ministeriä kiinnosta komissarin tehtävä. Siihen voi olla myös perhesyitä.

Vaikka komissaarin käytännössä valitsee Orpo, ehdokkaan pitää olla uskottava.

Häkkäsen osakkeet ovat olleet laskussa. Viime kesänä hän innostui presidenttiehdokkuudesta ja pari viikkoa sitten lipsahti varomaton lupaus estää reservistä eroaminen.

Hamasin hyödylliset idiootit

Joku ehkä vielä muistaa aktivistien ja heitä tukevien toimittajien ja tutkijoiden kesällä 2023 käynnistämän natsi- ja äärioikeistojahdin. Kiihkeän pohdinnan kohteena oli muun muassa ministeri Vilhelm Junnilan (ps.) solmio:

”Ministeri Junnilan solmiovalinta kiinnostaa, koska pesukarhuun on kansainvälisesti liitetty äärioikeistolaista symboliikkaa, vaikka yhteys ei ole kaikista ilmeisin”, kertoi esimerkiksi Ilta-Sanomat.

Heippa Lähi-idästä! Täällä ei tarvitse pohdiskella pesukarhujen piilomerkityksiä tai muita salaliittoteorioita, jos etsii natsismin sympatisoijia. Tätä kirjoittaessani on juuri paljastanut, että YK:n avustusjärjestö UNRWA:n työntekijöitä osallistui palestiinalaisten terroristien hyökkäykseen Israeliin 7. lokakuuta 2023.

Monikymmenkertaisesti suurempi joukko järjestön työntekijöitä ylisti terrorihyökkäystä sosiaalisessa mediassa. Israelilaiset ovat seuranneet UNRWA:n toimintaa tarkkaan jo pitkään.

Esimerkiksi vuonna 2017 julkaistussa raportissa havaittiin useiden UNRWA:n työntekijöiden lietsovan rasismia järjestön ylläpitämissä kouluissa.

”Kymmenet UNRWA:n työntekijät Libanonissa, Jordaniassa, Gazassa ja Syyriassa ovat yllyttäneet antisemitistiseen väkivaltaan. Ilmiö on jatkunut vuosia. UNRWA:n opettajat ovat julkaisseet ihailevia kuvia Hitleristä ja iloinneet terrori-iskuista”, Kirkko ja Kaupunki -lehden toimittaja Juhani Huttunen kirjoitti tuolloin.

Suomen valtakunnallisista isoista medioista en ole huomannut aikaisemmin juuri yhtään juttua UNRWA:n korruptiosta, antisemitismistä, natsismin ihailemisesta, läheisistä yhteyksistä terroristijärjestöihin tai muista vakavista ongelmista. Sen sijaan olen lukenut kymmenittäin juttuja, joissa järjestön kannanottoja toistellaan kritiikittömästi ja samalla syytetään Israelia, Lähi-idän ainoaa demokraattista oikeusvaltiota, milloin mistäkin.

Asuminen Israelissa on avannut silmäni valtavalle joukolle kiistattomia faktoja Lähi-idän konflikteista, joita suomalaisessa mediassa kohtaa äärimmäisen harvoin.

Israelilaiset sotilaat löysivät äskettäin gazalaisesta kodista Adolf Hitlerin Taisteluni-teoksen arabiankielisen käännöksen, reunamerkinnöin varustettuna.

Vuonna 2021 BBC:lle työskennellyt palestiinalainen toimittaja Tala Halawa twiittasi #HitlerWasRight (suom. Hitler oli oikeassa)

Helmikuussa 2024 paljastui, että BBC:n työntekijä Dawn Queva oli vuosien ajan levittynyt sosiaalisessa mediassa antisemitistisiä propagandaa, esimerkiksi salaliittoteorioita, jotka kiistävät holokaustin.

Lähi-idästä puhuttaessa monet peräänkuuluttavat konfliktien ”historiallista kontekstia”. Hyvä. Sitähän löytyy.

Vuonna 1941 Jerusalemin suurmufti ja alueen muslimien johtaja Amin al-Husseini vieraili Roomassa ja Berliinissä ja tapasi Benito Mussolinin ja Adolf Hitlerin. Yhteisymmärrys syntyi helposti.

Natsit, fasistit ja al-Husseini ilmoittivat tavoittelevansa yhdessä juutalaisten hävittämistä silloisen Palestiinan brittiläisen mandaatin alueelta. Saksan matkoilla al-Husseinille esiteltiin myös keskitysleirejä. Vuonna 1943 hän auttoi natseja värväämään Balkanin alueen muslimeja SS-joukkoihin. Natsijohtajat kuten Heinrich Himmler ylistivät islamia sekä poliittisena ideologiana että uskontona, koska se oli kurinalainen ja militaristinen toisin kuin kristinusko.

Toinen maailmansota onkin erinomainen vertailukohta Gazan sodalle. Sosiaalisessa mediassa leviävässä kuvaparissa on toisella puolella valokuva raunioituneesta Berliinistä vuodelta 1945 ja toisessa kuvassa raunioitunut Gaza vuodelta 2024. Jokaiselle on päivänselvää, että natsit olivat syyllisiä toiseen maailmansotaan ja siihen, että Saksan kaupungit muuttuivat rauniokasoiksi ja valtava määrä siviilejä kuoli. Jokaiselle pitäisi olla päivänselvää, että Hamas ja muut palestiinalaiset terroristijärjestöt ovat syyllisiä aloittamaansa sotaan ja siihen, että Gaza on raunioina ja siviilejä kuolee.

Jos natsit olisivat laskeneet aseensa ja antautuneet, sota olisi loppunut heti. Jos Hamas laskisi aseensa, vapauttaisi ottamansa panttivangit ja antautuisi, sota loppuisi heti. Jostain syystä julkinen keskustelu on kuitenkin muuttunut varsinkin Suomessa lähes absurdiksi Israelin syyttämiseksi sodasta, jonka palestiinalaiset terroristit aloittivat.

Onko media vinossa?

Olen asunut viime vuodet osittain Suomen ulkopuolella, Israelin lisäksi esimerkiksi Portugalissa, Italiassa ja Iso-Britanniassa ja aikaisemmin monessa muussa maassa. Tämän kokemuksen perusteella olen vuosi vuodelta yhä epäilevämpi sen suhteen, saako Suomen valtakunnallisista medioista puolueetonta tietoa maailman tapahtumista. Siinä missä esimerkiksi Britanniassa Guardianin ja BBC:n tarjoileman vasemmistonäkemyksen vastapainoksi on olemassa useita keskustaoikeistolaisia, oikeistolaisia ja liberaaleja medioita, Suomen mediamaailmasta vihjaa kenties jotain esimerkiksi muutaman vuoden takainen tutkimus Tampereen yliopistosta. Lähes puolet journalismin opiskelijoista kannatti sen mukaan vihreitä, kolmasosa vasemmistoliitoa.

Tuoreen Worlds of Journalism Studyn mukaan 60 prosenttia vastanneista suomalaisista toimittajista sijoitti itsensä poliittisesti keskustasta vasemmalle, ja varsinkin nuoremmat toimittajat ovat yhä useammin kallellaan aktivismiin sen sijaan, että pyrkisivät puolueettomaan faktojen raportoimiseen. Tämä näkyy erityisesti Helsingin Sanomien sivuilla ja Yleisradion ohjelmissa joka ikinen päivä.

Otetaanpa esimerkki siitä, mitä seurauksia poliittisesti vinoutuneella journalismilla on ollut.

Palestiinalainen tutkimuslaitos selvitti marraskuussa 2023 Länsirannan ja Gazan asukkaisen suhtautumista lokakuun 7. päivän 2023 terroritekoihin. 75 prosenttia palestiinalaisista hyväksyi Hamasin terroristien teot. Siis silmittömän väkivallan siviilejä kohtaan, lasten ja kokonaisten perheiden murhaamisen ja polttamisen elävältä, joukkoraiskaukset ja muun seksuaalisen väkivallan. En huomannut suomalaisessa mediassa aiheesta merkittäviä uutisia. Israelissa siitä debatoitiin perusteellisesti.

Poliittinen oikeisto, keskusta ja vasemmisto tekivät kukin erilaisia johtopäätöksiä ja tulkintoja mielipidemittauksen tuloksista. Normaalia yhteiskunnallista keskustelua demokraattisessa maassa, jossa on erittäin aktiivinen kansalaisyhteiskunta ja monipuolinen media. Suomalaisille ei tarjottu asiasta juuri mitään tietoja. Ei tainnut sopia narratiiviin. Kun ideologia ja tosiasiat ovat ristiriidassa, sen pahempi tosiasioille.

Sama tutkimus kertoi, että palestiinalaisista vain 17,2 prosenttia kannattaa niin sanottua kahden valtion mallia. 74,7 prosenttia vastaajista kertoi, että he tukevat yhden valtion mallia. He haluavat Palestiinan, joka ulottuu “from the river to the sea.” Eli suomeksi sanottuna ylivoimainen enemmistö tavallisista palestiinalaisista kannattaa Israelin valtion tuhoamista.

Toki aina on rohkeita toisinajattelijoita. Palestiinalaisen Al-Qudsin yliopiston professori Mohammed Dajani vei joukon opiskelijoitaan tutustumismatkalle Auschwitziin kertoakseen heille antisemitismistä. Häntä syytettiin ”petturiksi” ja hän menetti työpaikkansa yliopistossa. Dajanin auto poltettiin hänen kotinsa edustalla.

”Kuin Venäjän putinistit”

Koko Lähi-idän arabiväestön mielialoja on myös tutkittu. Yli kahdeksankymmentä prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että Hamasin siviileihin kohdistama terrori, joukkomurhat, äärimmäinen väkivalta ja kidnappaukset oli ”oikeutettu vastarintaoperaatio” (Legitimate resistance operation).

Tästäkään tutkimuksesta en ole huomannut uutisia Suomessa.

Palestiinalaisten enemmistön asenne Israelia ja juutalaisia kohtaan on samanlainen kuin Venäjän putinistien asenne Ukrainaa kohtaan. He eivät hyväksy vihaamansa maan ja sen ihmisten olemassaoloa.

Venäjän läheiset välit palestiinalaisten kanssa periytyvät jo Neuvostoliiton ajoilta. Ja kas, pian lokakuun 7. päivän terrorihyökkäyksen jälkeen Vladimir Putin kutsui Hamasin johtajat Moskovaan. Samaan aikaan sinne saapui vieraaksi myös Iranin varaulkoministeri Ali Bagheri Kani.

Iran on palestiinalaisten terroristien tärkein tukija, ja sen aseilla Venäjä tappaa ihmisiä myös Ukrainassa. Gazasta on väitetysti löytynyt Hamasin hallusta myös pohjoiskorealaista aseistusta. Saman liittolaisen aseita Venäjä käyttää Ukrainassa. Luulisi hitaammankin tajuavan, että olemme ison maailmanpoliittisen kriisin ytimessä, jossa demokraattisten maiden kimppuun hyökätään usealla eri rintamalla. Ja luulisi, että tämän myötä tukisimme Israelia yhtä päättäväisesti kuin tuemme Ukrainaa.

Siinä missä Israelin armeija tekee kaiken, mikä äärimmäisen vaikeassa tilanteessa on mahdollista välttääkseen siviiliuhreja, Hamasille siviilit ovat pääkohde. Palestiinalaiset terroristit ovat varsinaisia syyllisiä siviilien kuolemaan Gazassa, he käyttävät siviilejä ihmiskilpinä ja ovat perustaneet tukikohtiaan sairaaloihin ja kouluihin. Ja he aloittivat koko sodan.

Sotatoimien tietoisella kohdistamisella siviileihin on pitkät perinteet Lähi-idässä. Suomessakin tunnettu israelilainen kirjailija Amos Oz kertoo omaelämäkerrassaan Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (suom. Kristiina Lampola ja Pirkko Talvio-Jaatinen, 2007), kuinka hänen isänsä välttyi täpärästi kuolemalta. Huhtikuussa 1948 arabit hyökkäsivät Jerusalemin Scopusvuoren sairaalaan matkalla olleen autosaattueen kimppuun. 78 juutalaista murhattiin ampumalla ja polttamalla elävältä ambulansseihin ja muihin ajoneuvoihin, lääkäreitä, sairaanhoitajia, potilaita, opiskelijoita ja yliopiston opettajia. Kirjailijan isän piti olla mukana saattueessa, mutta hän sairastui ja jäi viime hetkellä pois.

Vuonna 2018 kuollut vasemmistolainen Oz säilytti pasifistisen ja idealistisen ideologiansa kaikesta huolimatta. Iso osa Israelin vasemmistosta tai entisestä vasemmistosta sen sijaan on avannut silmänsä. Keskustelin jokin aika sitten lounaspöydässä tutun taidehistorioitsijan kanssa. Hän myönsi tajunneensa lokakuun 7. päivän hyökkäyksen myötä, että rauha on nykyoloissa äärimmäisen vaikea saavuttaa. ”Miten tehdä rauha ihmisten kanssa, jotka haluavat vain tappaa sinut?” Israelin vasemmisto on syvästi pettynyt länsimaisiin aatetovereihinsa.

Ketä kuullaan?

Vinoutunut journalismi on vain yksi osa isommasta suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun ongelmasta, erityisesti mitä Lähi-idän tapahtumiin tulee. Yksi journalistisen vallankäytön muoto on haastateltavien valinta  ̶  kuka kehystetään asiantuntijaksi, jonka mielipidettä kysytään.

Edesmennyt arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttila myönsi taannoin lähtökohtansa suoraan: ”Islamin myönteisistä puolista kertominen on tärkeää, sillä kielteiset puolet tulevat esiin omalla painollaan.”

Islamilaisesta fundamentalismista hän totesi vuonna 2002: ”Sen merkitystä on korostettu liikaa” ja ”…äärilaidan fundamentalismi on polttamassa voimiaan loppuun”.

Kuinka täydellisen väärässä ihminen voi olla. Eikä vähiten siksi, että oma poliittinen ideologia estää tosiasioiden tunnustamisen tai ainakin niiden sanomisen ääneen.

Tunsin Jaakon. Hän kertoi minulle muutamankin kerran olevansa vasemmistoliiton kannattaja, ja taisi sanoa julkisestikin tukevansa Li Anderssonia. Siinäkin hän oli tyypillinen esimerkki yhteiskuntatieteellisen ja humanistisen tutkimuksen poliittisesta vinoumasta, mikä ohjaa monen muun aiheen lisäksi keskustelua Lähi-idästä. Hämeen-Anttilan kollegat ja aatetoverit ovat saaneet massiivisesti palstatilaa kuluneina kuukausina Suomen isoista medioista. Heidän perusasenteensa Lähi-idän tilanteeseen on samanlainen kuin yllä kuvattiin islamista yleensä. Johtotähtiä ovat palestiinalaisten puolella oleminen ja yleinen vasemmistolaisuus.

Hyvin usein tämä toteutetaan vaikenemalla omaan narratiiviin sopimattomista faktoista.

Kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori Martti Koskenniemen tunnen myös henkilökohtaisesti ajalta, kun olin tutkijana Helsingin yliopistossa. Hän on käyttänyt miltei koko uransa vasemmistolaisen maailmankatsomuksensa edistämiseen kansainvälisen oikeuden tulkinnanvaraisuutta hyödyntäen, myös ja erityisesti Lähi-idän konflikteja kommentoidessaan. Kaikki tietävät tämän, mutta jostain syystä mediassa hänet kehystetään puolueettomaksi asiantuntijaksi – kuten monet muutkin aktivistitutkijat.

Aktivistitutkijoiden sanomisiin on syytä suhtautua samalla tavalla kuin vaikka tutkijataustaisten kansanedustajien Veronika Honkasalon (vas.) tai Maria Ohisalon (vihr.) puheenvuoroihin.

He käyttävät objektiiviselta kuulostavaa tutkimuskieltä ja hyödyntävät toimittajien heille suomaa asiantuntija-asemaa, mutta heidän puheensa ovat loppupeleissä pelkkää poliittisesti motivoitua mielipidemuokkausta.

Huutonauruosastolle Lähi-itä -keskusteluissa saavumme Olavi Uusivirran ja muiden muusikoiden tekemisiä seuratessamme. He vaativat Israelin sulkemista pois Euroviisuista. Erikoislaatuista tämä ei ole vain siksi, että viisuista suljettaisiin ulos Lähi-idän ainoa demokraattinen maa. Vaan siksi, että Euroviisut ovat kuluneiden vuosien aikana muodostuneet erityisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen juhlaksi, vaikka ne eivät sitä virallisesti olekaan.

Sateenkaariväen oikeudet ovat olleet punavihreän vasemmiston kärkiteemoja jo pitkään. Hyvä. Jokuhan voisi sen perusteella luulla, että punavihreä vasemmisto ja kulttuuriväki tukisi erityisesti Israelia, ainoaa maata Lähi-idässä, jossa seksuaalivähemmistöt voivat elää turvallisesti. Tosin tämäkään aihe ei juuri näy suomalaisessa mediassa, kas kummaa.

Tätä kirjoittaessani Tel Avivin hallintotuomioistuin on juuri myöntänyt turvapaikan palestiinalaiselle homomiehelle, joka joutui hengenvaaraan seksuaalisen suuntautumisensa takia Länsirannalla.

Tämä ei ole yksittäinen tapaus, useita seksuaalivähemmistöihin kuuluvia on paennut palestiinalaisalueilta Israeliin. Yksi heistä oli 25-vuotias homomies Ahmad Abu Murkhiyeh. Vuonna 2022 hänet kidnapattiin takaisin Länsirannalle Hebroniin. Siellä Murkhiyeh murhattiin katkaisemalla hänen kaulansa.

Suomen Israel-vastaista kiihkoilua seuratessa ei voi olla muistamatta Vladimir Iljitš Leninin suuhun laitettua tiivistystä länsimaisista vasemmistolaisista hyödyllisinä idiootteina.

Virnistys johtajien kasvoilla Moskovassa, Hamasin terroristitunneleissa ja Teheranissa on tänään yhtä leveä kuin se oli 1900-luvun neuvostojohtajilla, kun he saivat eurooppalaisen vasemmistointelligentsijan ajamaan totalitaristisen valtion etuja, ”rauhan” ja ”solidaarisuuden” nimissä.

Lopuksi. Lokakuun 7. päivän 2023 terroriteot on dokumentoitu kuvina ja videoina tämän linkin takaa löytyvälle sivustolle, missä vierailemista suosittelen kaikille. Suomen kaikille olaviuusivirroille ja muille Hamasin hyödyllisille idiooteille se olisi erityisen suositeltavaa. Ihan rauhassa vaan katselette, take all the time you need. Sen jälkeen voitte hetken miettiä sitä, kenen joukoissa seisotte.

Suomen ay-liike elää omassa rinnakkaisessa todellisuudessaan

Suomi on myyttien luvattu maa. Suomalaisille myydään säännöllisin väliajoin tutkimustietoa maailman onnellisimmasta kansasta ja toimivimmasta yhteiskuntamallista. Tarinan mukaan Suomen vahvuus on ollut siinä, miten kaikki merkittävät yhteiskunnalliset ja työelämää koskevat päätökset perustuvat konsensukseen ja neuvotteluihin. Suomi on siis neuvotteluyhteiskunnan ja yhteiskunnallisen edistyksen ja vaurauden ihmemaa.

Kaikki edellä mainitut väitteet ovat kuitenkin varsin helposti haastettavissa. Jos kerran suomalainen hyvin voimakkaasti korporatismiin ja tarvittaessa aina ulkoparlamentarismiin nojautuva yhteiskuntamalli on maailmaan paras ja toimivin, miksi se ei sitten ole levinnyt maailmalla laajemmin?

Toisekseen on hyvä kysyä: Miksi Suomessa on myös säännöllisesti erilaisia työtaisteluja huomattavasti enemmän, kuin kilpailijamaissa ja miksi suomalaisten reaaliansiot eivät kehity, vaan ovat juuri ja juuri vain OECD–maiden keskitasoa?

Suomalainen ay-liike ja sen vannoutuneet kannattajat nostavat mielellään aina esiin korporatistisen järjestelmän 1960– ja 1970–luvuilta peräisin olevia saavutuksia. Sen sijaan yhteys tähän päivään ja jo vuosikymmeniä sitten alkaneeseen yhteiskunnalliseen muutokseen loistaa oikeastaan aina poissaolollaan.

Ay-liikkeen kultaisina vuosikymmeninä Suomessa elettiin enemmän tai vähemmän suljetussa taloudessa. Työvoima, pääomat ja palvelut eivät liikkuneet, koska jo pelkästään EU–jäsenyys vaikutti utopialta ja globalisaatio, digitalisaatiosta puhumattakaan, ei ollut vielä kunnolla käynnistynyt. Työpaikat olivat lähes kiveen hakattuja, koska yritysten ei tarvinnut kilpailua juurikaan pelätä.

1980–luvulle tultaessa kaikki alkoi kuitenkin muuttua. Euroopassa siirryttiin riskiyhteiskunnan aikakauteen. Riskiyhteiskunnassa perinteisten instituutioiden (ay-liike, poliittiset puolueet, työ, perhe, kirkko ja uskonto) asema ja työn tekemisen ehdot ja toiveet kokivat perinpohjaisen muutoksen. Muutos ei ole suinkaan päättynyt, vaan se jatkuu edelleen. Riskiyhteiskunnan varhaisimpia tunnusmerkkejä oli se, että entistä harvemmin työntekijä halusi kuulua esimerkiksi ay-liikkeeseen tai poliittiseen puolueeseen.

Työurien luonnekin muuttui. Entisessä maailmassa oli hyvin tyypillistä, että työntekijä saattoitehdä kokonaisen työuran samassa tehtävässä ja jopa saman työnantajan palveluksessa. Nykyisin erityisesti nuoremmat työntekijät sitoutuvat omalta puoleltaan ehkä kahdeksi tai kolmeksi vuodeksi saman työnantajan palvelukseen. Leimallista kehitykselle on myös se, että monet haluavat vaihtaa ammattiaan ja työtään kouluttautumalla vapaaehtoisesti uudelleen.

Työpaikan varmuus paikallisella tasolla ei ole niin ikään enää taattu, vaikka toimipiste olisi kuinka kannattava. Päätökset työ–ja kustannuspaikan tulevaisuudesta tehdään jopa tuhansien kilometrien päässä. Kustannuspaikan tulevaisuuden vaakakupissa painavat usein asiat, kuten kansainvälinen alakohtainen kilpailu johon paikallisen tason intressit eivät ulotu.

Jäsenistö ikääntyy ja identiteetti on hukassa

Työn tematiikan ja sen luonteen muutos on pysyvä ilmiö. Ay–liikkeen olemassolon historiallinen peruste on edellä mainitun työn ja talouden lainalaisuuksien myötä menettänyt jopa tosiasiallisen tarkoituksensa. Ay-liikkeen on niin ikään koko ajan entistä vaikeampi perustella nuorille työmarkkinoille tuleville työntekijöille, miksi heidän tulisi kuulua ammattiliittoon. Miksi siis maksaa kuukausittain jäsenmaksu ammattiliitolle, joka edustaa toimialaa, jossa työntekijä mitä ilmeisemmin on töissä vain muutaman vuoden.

Ilmiö näkyy konkreettisesti myös kansainvälisen ammattiyhdistysliikkeen kattojärjestön (Confederation Syndicat Trade Union) omissa kannanotoissa. Järjestön kannanoton mukaan vuodesta 2004 lähtien nuorten alle 25–vuotiaiden osuus ammattiliittojen jäsenistöstä on romahtanut ja entistä useampi jäsenistä on iältään 40–50–vuotias jo pitkään jäsenenä ollut työntekijä. Tarkasteltava ilmiö on koko ay–liikkeen tulevaisuuden kannalta fataali. Jos ei ole jäsenistöä, ei ole pian myöskään neuvotteluvoimaa. Suomessa kiinnostavaa jäsenistön ikääntymisessä on ollut se, miten vähän ay–liike on itse asiaa julkisuudessa pohtinut. Myös suomalainen työmarkkinoita seuraava valtamedia on ollut ilmiöstä melkoisen hiljaa.

Kuinka suomalainen ay-liike on sitten muuttanut toimintaansa muuttuneessa ympäristössä?

Isossa kuvassa ei juuri mitenkään. Ay-liike pitää edelleen tiukasti kiinni muun muassa työmarkkinoiden yleissitovuudesta. Tämä kirjaus oli myös esimerkiksi SDP:n vuoden 2023 eduskuntavaaliohjelmassa.

Yleissitovuuden nimissä työnantajan liikevaihdosta tai yrityksen koosta riippumatta työnantajia sitovat samat velvoitteet ja työntekijää vastavuoroisesti samat etuudet.

Toiselle sijalle tilanteessa sen sijaan jää huomio siitä, että voisiko esimerkiksi pienyrittäjä palkata ensimmäisen uuden työntekijän nykyistä kevyemmillä työehdoilla? Edellä mainittu voisi koskea esimerkiksi palkansaajan lomien kerryttämistä.

Nykyään alle vuoden työsuhteessa jokainen palkansaaja kerryttää tehtyä kuukautta vastaan kaksi lomapäivää. Voisiko pienyrittäjällä olla tässä tilanteessa yrityksen maksukyky huomioiden joustonvaraa esimerkiksi puoleen edellä mainitusta? Hypoteettisesti yrittäjä saisi samalla kasvatettua liikevaihtoa ja työntekijä mahdollisesti työsuhteen. Suomessa on yksinyrittäjiä tilastojen mukaan noin 170 000. Kysymyksessä ei siis ole mikään pieni joukko ihmisiä ja potentiaalisia työllistäjiä. Jos edellä mainittu ajatus laitettaisiin julkiseen keskusteluun laajemmin suomalaiseen tyyliin olisi varmaa, että se ammuttaisiin alas välittömästi viimeistään perustuslain vastaisena.

On myös muistettava, että Suomessa ja myös muualla EU:n alueella työntekijän lomat ovat ruhtinaallisen pitkät verrattuna keskeisiin maailmanmarkkinan kilpailijoihin kuten Kiinaan, Japaniin tai Yhdysvaltoihin. Nyt yleinen henki Euroopassa on, että työn tuottavuudesta viis: Pääasia on, että lomat pyörivät ja saavutetuista eduista pidetään kiinni. Eipä ole ihme, että Eurooppa, Suomi mukaan lukien, näyttäytyy usein esimerkiksi amerikkalaisille lähinnä vanhainkotina.

Vasemmisto ummistaa silmänsä todellisuudelta

Toinen krooninen päänsärky ay–liikkeelle ja koko vasemmistolle on ollut ansiosidonnaisen työttömyysturvan porrastus. Toisin kuin esimerkiksi Tanskassa, Suomessa ansiosidonnaisen porrastaminen ei ole ay–liikkeelle koskaan kelvannut. Tanskan kokemuksista Suomen ay–liike haluaa poimia vain järjestelmän ongelmat, jotka antavat siten syyn vastustaa uudistusta. Tanskan mallin kannusteet ovat joka tapauksessa eräs onnistunut instrumentti, jolla lyhentää työttömyysjaksoa nykyisestä.

Tanskalaiset ovat samalla puuttuneet yhteen pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakenteelliseen ongelmaan eli sen heikkoon tai olemattomaan kykyyn luoda kannusteita.

Surkuhupaisaa meneillään olevassa lakkosumassa on ollut myös se, miten ay–liike kategorisesti kieltäytyy kaikista työmarkkinoita koskevista uudistuksista tarjoamatta itse koskaan mitään tilalle. Samaan aikaan ay–liike puhuu hallituksen sanelukulttuurista ja heikosta kyvystä neuvotella asianosaisten kanssa. Miten hallitus voi siis edes teoriassa neuvotella, jos ay–liikkeellä ei ole mitään konkreettista esitystä mistä edes tulisi ylipäätänsä keskustella? Ulkopuolisin silmin tilanne on lähinnä koominen. Hyvin helposti tulee vaikutelma, jonka mukaan Suomea voidaan kehittää vain saavutettuja etuja puolustamalla. Työpaikkojen luominen, toimintaympäristöä ja sen vaatimuksia huomioiden ei ay–liikettä edelleenkään kiinnosta.

Työmarkkinoiden kasvavasta ongelmasta eli ikärasismista ay–liike ei ole myöskään pitänyt ihmeemmin ääntä. Tämä huolimatta siitä, että väestö ikääntyy vauhdilla ja entistä harvempi yli 55–vuotias työtön työllistyy avoimille työmarkkinoille.

Viime kesän rasismikeskustelussa niin opposition, kuin koko ay–liikkeenkin katse ongelmaan liittyen oli aivan toisaalla ja täysin toisarvoisissa asioissa. Talouden ja työllisyyden näkymien, sekä työmarkkinareformien sijaan keskusteltiin siitä, mitä jokin perusssuomalainen kansanedustaja oli joskus aikoinaan julkisuudessa kirjoitellut. Näytelmä oli jo silloin irvokas ja nyt myöhemmin arvioituna täydellinen mahalasku.

Ay–liike ei ole myöskään ollut muutenkaan aloitteellinen työttömien uudelleen kouluttautumisen ajajana. Hyvin monen työttömän taustalla on puutteellinen koulutus, jota voitaisiin korjata ihmettelyn sijaan mahdollistamalla esimerkiksi määräaikaisesti täysipäiväinen opiskelu edellä mainitun ansiosidonnaisen työttömyysturvan avulla.

Kenen asialla SDP on?

Suomessa oli lakkoja myös edellisellä hallituskaudella. Työmarkkinoilla vallitsi lähinnä historiasta tuttu tulonjakotaistelu, jossa esimerkiksi julkisen talouden tilalla ei ollut juurikaan palkansaajapuolelle merkitystä. Suomea hallitsi valovoimainen ja nyt maailmaa alati ahkeraan kiertävä demaripääministeri. SDP-vetoinen hallitus ei siis saanut edes omia ay–jäseniään ja sidosryhmiään ojennukseen ja sopimaan työehtojaan ilman työtaisteluita.

Tämä oli vähintäänkin kiusallista kaikille osapuolille. Yleensä demareiden hallitusvastuuta ja toimimista ay–liikkeen poliittisena siipenä ja ukkosenjohdattimena on jopa perusteltu sillä, että tällöin vältytään lakoilta ja muilta turhilta työtaisteluilta. Viime hallituskaudella näin ei todellakaan käynyt. Nyt tilanne on hallituspuolueiden suhteen luonnollisesti toinen. Oppositiossa oleva SDP rummuttaa taukoamatta ay–liikkeen propagandaa ja puolitotuuksia median tarjotessa heille usein arvokasta tulitukea. Poliittista taustatukea toimintaansa SDP saa luontevimmalta yhteistyökumppaniltaan eli vasemmistoliitolta sekä vihreiltä.

Kaikkeen edellä mainittuun viitaten joku saattaisi jopa kysyä, mihin koko SDP:tä enää tarvitaan. Puolue on jo pitkään hengittänyt 70–lukulaista ummehtunutta korporatismia, jossa politiikan ohjenuorana on kaikkinainen valtiovetoisuus, sääntely ja julkisten menojen paisuttaminen. Politiikkaa ohjaa identiteettipolitiikan ohella edelleen lähes sosialistinen yhdenvertaisuuden eetos maassa jossa on jo kaikkien selvitysten mukaan maailman eräät maailman pienimmistä tuloeroista ja yhdenvertaisimmista yhteiskunnista.

Kaikki edellä mainitut elementit nousivat konkreettisesti esiin myös SDP:n edellisessä eduskuntavaaliohjelmassa. Harva poliittinen puolue haluaa nykymaailmassa lisätä esimerkiksi valtion roolia myös omistajana, mutta tätä nykyinen SDP nimenomaan tahtoo. Poliitikkojen suhmurointi yrityskentällä ei ole koskaan ollut varsinainen menestystarina.

Postin ja Veikkauksen sotku SDP:n Antti Rinteen ja Sirpa Paateron vahtivuorolla olivat lähinnä poliittista draamateatteria parhaimmillaan. Viimeisin surullinen esimerkki edellä mainitusta oli Fortumin ja Uniperin tapaus vajaan parin vuoden takaa. Ruisrock ja valtion yritysten ongelmat risteytyivät tavalla, jossa tehtiin suomalaista varsin epämiellyttävää taloushistoriaa.

Meneillään olevat lakot, kuten kaikki muutkin aikaisemmat työtaistelut päättyvät aina ennen pitkää. Petteri Orpon (kok.) hallituksella on erityisesti uskottavuus pelissä. Jos hallituksen linja pitää, joka on toivottavaa, Suomi saattaa muuttua vihdoinkin maaksi, jossa korporatistiset rakenteet ja ulkoparlamentaristinen vallankäyttö ovat tulleet tiensä päähän. Samassa vyyhdissä myös SDP joutuu pohtimaan suhdettaan palkansaajajärjestöihin aivan uudella tavalla.

Suomalainen politiikan kenttä saattaa kehityksen myötä kokea lopulta aivan ennen näkemättömiä muutoksia, jotka eivät voi olla vaikuttamatta puolueiden suosioon ja erityisesti vasemmiston tulevaisuuteen.

Syrjivä asevelvollisuuslaki pönkittää miesten valtaa

”Tämä ei ole tasa-arvoinen järjestelmä”, prikaatikenraali Sami Nurmi sanoi esitellessään johtamansa kutsuntatyöryhmän työn tuloksia medialle.

Ryhmän ehdotus kutsuntojen järjestämisestä koko ikäluokalle on askel eteenpäin. Asevelvollisuuden ulottamista naisiin Nurmen ryhmä ei esitä.

”Poliittinen ohjaus oli selkeä”, Nurmi kertoi ja antoi ymmärtää, että hänen työryhmänsä tehtävänä ei ollut pohtia asevelvollisuuden laajentamista.

Miesten asevelvollisuudella on yhteys vallankäyttöön ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.

Tasa-arvon kannattajat ovat vuosikymmeniä arvostelleet sitä, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtotehtävissä on vähän naisia.

Nykyinen asevelvollisuuslaki on tasa-arvon vastainen säädös. Se on vallan väline, kun kaikilla ei ole yhdenvertaisia mahdollisuuksia päästä sotilastehtäviin.

Yleinen asevelvollisuus saattaa olla joillekin naisille itsetuntokysymys. Se panisi kaikki suomalaiset yhdenvertaisesti alttiiksi suurimmalle henkilökohtaiselle uhraukselle isänmaan puolesta.

Ennen naisia väheksyttiin myös sillä perusteella, että he eivät kestäisi sodan ruumiillista rasitusta. Puna-armeija todisti tämän vääräksi jo 1940-luvulla. Romanttinen käsitys naisista vain lottina ja synnyttäjinä joutaa sotamuseoon.

Naisten asenteitakin on epäilty. Historia on todistanut, että sodan ja rauhan asiat eivät ole sukupuolikysymyksiä. Vaikka rauhanliikkeet nostivat naisia etulinjaan, sinne ei kuitenkaan kutsuttu esimerkiksi Golda Meiriä tai Margaret Thatcheria.

Ensimmäiset naiset aloittivat asepalveluksen lokakuussa 1995. Vaikutti siltä, että tasa-arvo asevelvollisuudessa toteutuu suhteellisen nopeasti.

Eduskunta oli hyväksynyt lain naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta selvin luvuin 103–66. Toiveita vahvisti sekin, että samana vuonna kenraalikuntaan oli tullut ensimmäinen nainen.

Pisimmät edistysaskeleet otettiin 1980- ja 1990-luvulla. Elisabeth Rehn (r.) ja Anneli Taina (kok.) toimivat puolustusministerinä. Tarja Halonen (sd.) oli ensimmäinen nainen ulkoministerinä ja ylipäällikkönä vuonna 2000.

Edellisen kerran tasa-arvoinen maanpuolustus nytkähti eteenpäin ministeri Ilkka Kanervan (kok.) johtamassa komiteassa, joka jätti mietintönsä 2021. Komitea kehitti termin yleinen maanpuolustusvelvollisuus.

Myöhemmin kehitys on ollut hidasta. Jarrua ovat painaneet myös presidenttiehdokkaat, joista yksi valitaan 11. helmikuuta presidentin tehtävän lisäksi puolustusvoimien ylipäälliköksi.

Kaikkein myönteisimmin yleiseen asevelvollisuuteen ovat suhtautuneet jo vaalista pudonneet Harry Harkimo (liik.), Li Andersson (vas.) ja Olli Rehn (kesk.) sekä toiseen äänestykseen päässyt Pekka Haavisto (vihr.). Heistäkin ainoastaan Harkimon kanta on ollut yksiselitteisesti naisten asevelvollisuuden puolesta.

Jutta Urpilaisen (sd.) ja presidentinvaalin toisen kierroksen ennakkosuosikin Alexander Stubbin (kok.) mielestä asevelvollisuuden laajentamiseen ei ole tarvetta. Urpilaisen mukaan päätösten laajennuksen pitää perustua maanpuolustuksen tarpeisiin.

Hieman samoin kantaansa on perustellut Stubb. Miehiä on riittävästi tarvittavien joukkojen muodostamiseksi.

Voimakkaimmin vastaan on ollut Sari Essayah (kd.). Hänen mielestään naiset voivat osallistua muilla tavoilla maanpuolustukseen.

Yhdenvertaisuus on arvo. Se ei ole alisteinen nykymuotoisen varusmieskoulutuksen tarpeille. Järjestelmää on mahdollista muuttaa.

Miesikäluokat pienenevät. Aika voi tehdä sen, mitä poliitikot kenties eivät uskalla ja sotilaat tahdo.

Ehkä jo ensi vuosikymmenellä yleinen asevelvollisuus ei ole uskottava ilman naisia. Pienen maan ei kannata hukata voimavarojaan syrjivällä lailla.

Virkamiehillä on velvollisuus avata suunsa

Virkamiesten velvollisuus on avata suunsa, jos hallitus ja ministerit ovat vaarassa tehdä huonoja päätöksiä.

Ulkoministeriön virkamiesten julkisuuteen tulleen kirjeen repostelu on paljastanut, kuinka vaikeaa erityisesti maa- ja metsätalousministeri Sari Essayahille on arvioida Israelin toimintaa.

Essayahin presidenttitentit ovat surullista katsottavaa. Kaikesta muusta Essayah pystyy puhumaan harkitusti ja asiantuntevasti, mutta Israelin kohdalla valot sammuvat.

”Ei pidä syyllistää sitä osapuolta, joka on joutunut terroriteon uhriksi”, Essayah väisti kysymyksen Israelin Gazaan tehdyistä iskuista.

Essayahin vastaus Yleisradion tentissä kuvaa hyvin tilannetta, miksi Lähi-itä elää koston kierteessä. Jokainen osapuoli pystyy näyttämään toisen syylliseksi ja oikeuttamaan oman vastaiskunsa.

Ulkoministeriön virkakunnan sisäistä kirjettä Essayah piti politikointina.

”Tervetuloa politiikkaan, kun haluatte tehdä politiikkaa. Muuten toivotan menestystä virkauralla ja lojaalisuutta kulloisellekin hallitukselle”, Essayah ripitti.

Ministerin tyyli hämmästytti. Esimerkiksi Alexander Stubb (kok.), Jussi Halla-aho (ps.) tai Olli Rehn (kesk.) olisi revitty kappaleiksi, jos he olisivat pilkanneet yhtä alentavasti virkamiehiä.

UM:n sisäisen kirjeen on arveltu horjuttaneen ulkopoliittisen johdon uskottavuutta. Jos väite on totta, samaan syntiin on syyllistynyt Essayah jo vuosia.

Essayah on hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan jäsen. Hän ei kuitenkaan kannata Suomen virallista Lähi-idän politiikkaa.

Suomi tukee alueelle kahden valtion mallia. Gazan kriisin aikana tämän on toistanut presidentti Sauli Niinistö ja moni presidenttiehdokas. Essayah ilmoitti jo kymmenen vuotta sitten vastustavansa tätä.

Virkamiehillä on sananvapaus. Heidän velvollisuutensa on avata suunsa, jos he huomaavat asioiden olevan menossa pieleen. Se ei ole poliitikon vaan vastuullisen virkamiehen tapa toimia.

Virkamiehet toimivat vastuullisesti. Jos heidän mielestään Suomen uskottavuus ja toimintakyky ovat vaarantumassa, silloin asioiden tilaan on puututtava. Sisäinen kirje oli hyvä keino riippumatta siitä, ovatko kirjelmöijät oikeassa tai väärässä.

Arvostelijat ovat opastaneet virkamiehiä, että Suomi on demokratia, jossa päätöksiä tekevät hallitus ja eduskunta. Se on ollut maalin siirtämistä. Ei kai nyt ole kyse jostain virkamiesvallankumouksesta.

Kirjelmä ei ollut niin tavaton kuin on annettu ymmärtää. Esimerkiksi valtiovarainministeriön virkamiehet osallistuvat usein julkiseen keskusteluun tavalla, joka on helppo tulkita hallituksen ohjelman tai toiminnan arvosteluksi.

Toivottavasti suomalaisia varjellaan sellaiselta virkamiesmoraalilta, jota Sari Essayah kannattaa. Kumartelevat ja vaikenevat virkamiehet eivät kuulu demokraattiseen yhteiskuntaan.

Essayahin käsitys virkamiesten lojaalisuudesta on sukua totalitaarisen valtion hallinnolle. Todellisuus hämärtyy, kun kaikki myötäilevät hallitsijaa.

Kaliningrad on haava Itämeren kyljessä

Itämeren turvallisuuteen vaikuttavat monet niin alueelliset kuin globaalitkin tekijät. Vanhojen tuttujen jännitteiden lisäksi pelissä vaikuttaa tukku tuoreempiakin ilmiöitä.

Venäjällä on edelleen keskeinen rooli Itämeren alueen geopoliittisessa tilanteessa. Maan sotilaallinen läsnäolo erityisesti Kaliningradin alueella herättää huolta naapurimaiden keskuudessa. Kaliningradin alue on Venäjän tärkeä merellinen ulkoraja Euroopassa ja se tarjoaa Venäjälle sotilaallisen läsnäolon Itämeren alueella.

Kaksi kolmasosaa Venäjän Itämeren laivaston aluksista on Kaliningradissa. Kaliningradin sijainti mahdollistaa Venäjälle aseman, joka on strategisesti merkittävä mahdollisten konfliktitilanteiden varalta. Alueella sijaitsevat sotilaalliset ja strategiset resurssit kuten sotilastukikohdat ja satamat ovat tärkeitä Venäjälle.

Kaliningrad mahdollistaa nopean sotilaallisen liikkuvuuden ja toiminnan Itämerellä. Paljon on puhuttu niin sanotun Suwalkin käytävän ja Kaliningradin kohtalonyhteydestä, jos Venäjä haluaisi haastaa Natoa sotilaallisesti Baltian maiden osalta.

Kaliningrad tarjoaa Venäjälle mahdollisuuden toimia eteentyönnetystä tukikohdasta ja mahdollisuuden yrittää muodostaa niin sanottu A2/AD-alue (Anti-Access/Area Denial), ja häiritä näin Naton Baltian puolustuksen tukitoimia.

Kaliningradilla on toki myös kaupallista merkitystä Venäjälle sen ja EU:n välisessä kaupassa. Alueella sijaitsevat satamat edistävät Venäjän ja EU:n välistä kauppaa ja logistiikkaa.

Kaliningradin alueella on Venäjälle strategisesti tärkeitä energiainfrastruktuureja, kuten kaasuputkia. Nämä infrastruktuurit tukevat Venäjän energiahuoltoa ja -kuljetuksia, erityisesti suhteessa EU:hun. Tosin juuri nyt kaikenlainen kauppa Venäjän ja EU:n välillä on jäissä.

Itämeren vilkas kauppamerenkulku mukaan lukien Venäjän öljykuljetukset on jo pitkään tunnistettu riskipotentiaalina ympäristöonnettomuuksille, joilla voisi tapahtuessaan olla fataalit vaikutuksen Itämeren rantavaltioiden elinympäristöille ja luonnolle. Vaikka Venäjän öljyvienti onkin pienentynyt sen Ukrainaan hyökkäämisen seurauksena, kulkee Itämerellä sitä edelleen, sillä yli puolet Venäjän raakaöljyn viennistä kulkee Suomenlahden kautta öljysatamistaan Primorskista ja Ust-Lugasta.

Riskiä lisää se, että öljyä kuljetetaan entistä huonokuntoisimmilla elinkaarensa loppuvaiheessa olevilla aluksilla. Tällaiset öljykuljetukset ovat arjessakin riskialttiita, mutta ne ovat myös alttiita toimille, jos niitä joku haluaisi tietoisesti häiritä ja aiheuttaa mittavan ympäristökatastrofin.

Muutosta Itämeren turvallisuustilanteeseen aiheuttaa se, että alueella on nähty viime aikoina useita kriittiseen infrastruktuuriin aiheutettuja tihutöitä. Energian siirtoon ja tietoliikenneyhteyksiin tehdyt tihutyöt on saatava selvitettyä ja jatkosta on päästävä yhteiseen ymmärrykseen kaikkien Itämerellä toimivien tahojen kanssa, sillä Itämerellä on kaikille rantavaltioille mukaan lukien Venäjä kriittistä infrastruktuuria.
Ei varmasti ole kenenkään etu, että vaivalla ja kalliisti rakennettu infra tuhotaan.

Tässä asiassa peräänkuulutankin rantamaiden välistä yhteistyötä ja diplomatiaa sen jälkeen, kun nyt nähdyt tihutyöt on käsitelty ja seuraamukset vastuullisille on langetettu. Vaikka näkymät ovatkin nyt varsin synkät, lopulta kansainväliset sopimukset ja foorumit voivat tarjota pitkällä aikavälillä keinoja ratkaista näitäkin konflikteja.

Itämeren sotilaspoliittinen asetelma muuttuu, kun Ruotsikin Suomen tavoin hyväksyttäneen pian Naton jäseneksi. Silloin Itämerestä tulee käytännössä Naton sisämeri ja Venäjän toimintamahdollisuudet toimia merellä kapenevat entisestään.
Suomen ja Ruotsin tulee jatkossakin kansallisesti pitää huolta Ahvenanmaan ja Gotlannin puolustamisesta, mutta jatkossa sekin voidaan tehdä yhdessä Naton kanssa. Naton läsnäolo ja harjoitustoiminta tulee lisääntymään Itämerellä, millä on positiivinen vaikutus kauppamerenkulun turvaamiseen.
Myös yhteisen meritilannekuvan muodostaminen koko Itämeren alueelta mahdollistuu, kun kaikki rantavaltiot ovat Naton jäseniä. Tässä Suomi ja Ruotsi ovat olleet edelläkävijöitä.

Suomen omat mahdollisuudet osallistua Itämeren merelliseen toimintaan Naton osana paranevat, kun Merivoimat saavat vanhenevien alusten tilalle lähivuosina tilatut neljä korvettiluokan alusta, joilla operointi koko Itämerellä on mahdollista.

Kirjoitus  on julkaistu myös joulukuussa 2023 ilmestyneessä Nykypäivä-lehdessä.

Alexander Stubbin salaisuus

Presidentinvaalin ensimmäinen äänestyskierros käydään 28. tammikuuta 2024.

Moni ehdokas kampanjoineen ja tukijoineen naljailee nyt toisista, lähettää toisia koskevia ikäviä tiedotteita ja sometuksia ja vaatii kommentteja väitteisiinsä. Tätä pidetään ikään kuin normaalina ja asiaan kuuluvana. Useimmin se tietysti kohdistuu kärkiehdokkaaseen.

Samaan aikaan ehdokas Alexander Stubb näyttää aidosti kaveeraavan kanssaehdokkaittensa kanssa ja etsivän heistä myönteistä sanottavaa. Hän kuuntelee oikeasti – se on nähty. Hän peukuttaa toisia ehdokkaita, haastattelee heitä videoillaan ja voi jopa jakaa heidän hyvinä pitämiään kirjoituksia ja mainoksia.

Tämä on uutta.

Ja suomalaiset pitävät tästä.

Joku pyrkii oikeasti olemaan ”myötäehdokas” eikä vastaehdokas.

Mediassa sen sijaan on nähty jatkuvasti puheenvuoroja siitä, miten pitäisi alkaa ”taistella” ja ”haastaa” ja miten vaalit ovat tylsät. ”Piikkejä” etsitään ja tuodaan esiin. ”Näpäytyksiä”, nälväisyjä pidetään jotenkin hienoina. ”Eroja” halutaan ja kaivetaan, ulkopolitiikastakin – miksi?

Poliitikot ja kommentaattorit toivovat, että gallupnumerot saataisiin liikkeelle muuttumaan. Nousijoita povataan.

Mutta entä jos suomalaiset eivät haluakaan riidan haastoa?

Entä jos nykyiset gallupnumerot eivät kerrokaan seisovasta vedestä, vaan tyytyväisyydestä nykyisiin kärkiehdokkaisiin? Mikä arvo se on, ettei suosikki lähtökohtaisesti kelpaisikaan medialle?

Entäpä taas jos tämä myötäote vaalikentällä aidosti onkin reilua peliä? Ei tahallaan väärin ymmärtämistä, ei provoja toisen ärsyttämiseksi, ei epäkunnioitusta, vaan oman linjan tuomista esiin.

Ehdokkaiden kampanjoinnin uutisointikin on valtakunnalliselle medialle tuntunut myös tässä presidentinvaalissa aika ylivoimaiselta. Isotkin asiat ja puheet jäävät kertomatta. Maakuntiin ei juuri mennä, mutta eipä mennä pääkaupunkiseudunkaan tilaisuuksiin. Kommentteja ja ”analyyseja” kyllä tehdään, paljon.

Samalla vaan käy niinkin, että vaalitilaisuuksien huomiota herättävät väkimäärät voivat jäädä paikallisiksi salaisuuksiksi. Kuulopuheet niistä leviävät vain suusta suuhun – ja sitten lopulta Helsingissä saatetaan ihmetellä, mitä vaaleissa tapahtui.

Ihan katsomalla voisi tietysti joku huomata senkin, että Alexander Stubb voi olla kampanjoinut ehkä enemmän kuin kukaan muu presidenttiehdokas koskaan. Enemmän tapahtumia, laajin kiertue, eniten itse tavattuja suomalaisia. Samalla Stubbin kampanja tuntuu uudelta mutkattomine lähestymisineen, jumppatapahtumineen, yhdistävine lenkkeineen ja suoran puheen somesisältöineen.

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

 

Henkilön Alexander Stubb (@alexstubb) jakama julkaisu

Sauli Niinistön talousesitys meni Petteri Orpon taskuun

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö sai politiikan näyttämään mustasukkaisten puoluejohtajien näpertelyltä. Uudenvuodenpuheessaan hän patisteli päättäjiä ”etsimään kansantalouden kohentamiseksi yhteisiä näkemyksiä, joilla olisi jatkuvuutta yli vaalikausien”.

Niinistö kajosi hänelle rakkaaseen talouspolitiikkaan, jossa presidentillä ei ole toimivaltaa. Hän korosti, että kyse ei olisi päiväkohtaisista kiistakysymyksistä.

Pian televisioiden sulkemisen jälkeen koitti arki. Se tarkoitti presidentin ehdotuksen tulkitsemista omaksi edukseen. Sosiaalidemokraattien puheenjohtajan Antti Lindtmanin mukaan hallituksen pitäisi tarkistaa linjaansa.

Keskustan johtaja Annika Saarikko opasti pääministeri Petteri Orpoa (kok.) tottelemaan presidenttiä. Vasemmistoliiton Li Andersson epäili, että hallitus ja oppositio eivät pysty sopimaan esimerkiksi veropolitiikasta.

Orpo ei tietenkään asettunut poikkiteloin presidenttiä vastaan eikä antanut oppositiolle mitään lupauksia. Hallitus ei lähde ropeloimaan omia esityksiään eduskunnassa yhdessä opposition kanssa.

”Kestävää talouspolitiikkaa täytyy harjoittaa yli vaalikausien. Suomi tarvitsee sitoutumista yhteiseen tilannekuvaan”, Orpo kirjoitti viestipalvelu X:ssä.

Tilannekuvan voi hyvinkin tehdä parlamentaarisesti koottu ryhmä. Se olisi saavutus, jos eduskuntapuolueet pääsevät yhteisymmärrykseen kansantalouden tilan lisäksi siihen vaikuttavien muuttujien merkityksestä ja keinoista, joilla asiat korjataan.

Niinistön viesti on Orpon takataskussa. Orpolla on parhaat mahdollisuudet edistää aloitetta.

Yrityksen onnistuminen olisi kaikkien vastuulla. Ensikommenttien perustella ajankohtaiset asiat häiritsevät yhteisen tilannekuvan tekemistä.

Maaseudun Tulevaisuuden Kantar Agrilta tilaaman kyselyn mukaan sosiaalidemokraattien kannattajista 95 prosenttia vastustaa hallituksen esityksiä poliittisten lakkojen rajoittamisesta ja irtisanomissuojan heikentämisestä. Kokoomuksen tukijoista kolme neljästä puoltaa hallituksen hankkeita.

Työmarkkinauudistukset ovat hankalia perussuomalaisille. Puolet vastanneista puolueen kannattajista tukee hallituksen esityksiä. Lähes 40 prosenttia puolestaan hyväksyy ammattiyhdistysliikkeen toimet ja vastustaa hallitusta.

Perussuomalaisten hajaannus on Orpolle myös mahdollisuus. Pääministeri voi nousta poliittisen keskustelun ehdottomaksi johtajaksi, jos hallitus pystyy rauhoittamaan työmarkkinat.

Liikaa saattaa olla toivomus, että samalla löytyisi ammattiyhdistysliikkeen kanssa sovinto työmarkkinauudistuksista. Kun presidentti viittasi parlamentarismiin, Hakaniemen ammattiyhdistyslinnake pani radiosulun päälle.

Menneiltä vuosilta löytyy esimerkkejä. 1990-luvun laman aikana kaksi vientiliittoa kaatoi pankinjohtaja Kalevi Sorsan (sd.) luonnosteleman yhteiskuntasopimuksen. Samaan aikaan oppositiossa ollut SDP vältteli innokkaasti luisumasta Esko Ahon (kesk.) porvarihallituksen apuriksi.

Parlamentarismi on yhteisymmärryksen hyvä vihollinen. Osa puolueista on oppositiossa, ja sieltä harvoin tullaan hallituksen avuksi. Ei ainakaan silloin, kun maa on taloudellisissa vaikeuksissa.

Eduskunta ei ole ammattiliitto, jonka tehtävä on puolustaa jäsentensä etuja. Kansanedustajien on edistettävä yhteistä hyvää. Parlamentarismissa eduskunnan enemmistö tulkitsee maan etua.

Kenraali Adolf Ehrnrooth oli oikeassa: Tämä on vastaus Venäjän arvoitukseen

Vielä ei ole synkän yksinpuhelun aika.

Päinvastoin, historian voimavektorit pakottavat meidät nyt vuoropuheluun siitä, mihin Venäjä seuraavaksi hyökkää, alkaako kolmas maailmansota jälleen Euroopasta ja mikä on Suomen kohtalo Naton eturintamassa.

On vihdoin tunnustettava, mistä vuosisataiset tosiasiat kertovat: Ainoan realistisen kuvan naapurimme motiiveista antaa laajentumishaluinen imperialismi.

Raja on yhtä pitkä kuin ennenkin ja Venäjän geopoliittisen ahneuden näkökulmasta täynnä mahdollisuuksia.

Kun pääministeri Petteri Orpo (kok.) joulukuun puolivälissä alkoi puhua Venäjän hybridihyökkäyksestä Suomen itärajalla, se oli samalla signaali uudesta kielenkäytöstä. Kylmää terästäytymistä ja pehmentämättömiä määritelmiä tarvitaan vuosikymmeniä jatkuneen sumutuksen ja itsepetoksen jälkeen.

Aikaisemmin meitä opetettiin pitämään hyvät välit naapuriimme suu supussa. Nyt saa naapurimme oppia tulemaan toimeen Pohjois-Atlantin liiton suorapuheisten suomalaisten kanssa.

Selvänäköisyyden ehdot

Suomettumisen varjo vetäytyy hitaasti. Kaksi erehdystä on noussut mieleeni yhä uudestaan. Ensimmäinen on jalkaväkimiinojen poistaminen itärajaltamme ja toinen pitkä viivyttely Naton jäseneksi hakeutumisessa.

Erehdyksiä yhdistää yleiseksi hyveeksi muuttunut virheellinen analyysi Venäjästä, joka rajoitti kansallisen etumme rationaalista ajamista. Mitä voimme näistä vääristymistä oppia ja miksi oli myös niitä, jotka olivat oikeassa ja sanoivat sen ääneen?

Koska turvallisuuden takaaminen koko kansakunnalle on valtion ensimmäinen tehtävä, integraatiomme länteen olisi pitänyt alkaa Naton jäsenyysneuvotteluilla heti Neuvostoliiton romahdettua. Nyt tämä liittoutumisen ensimmäinen, turvallisuuspoliittinen tarve tyydytettiin viimeisenä. Kaikkiin muihin läntisen liittouman pöytiin oli menty täysjäseniksi heti tilaisuuden tullen.

Ihanko todella vasta Venäjän hyökkäys Ukrainaan riisui naamiot?

Miksi näin? Mikä valtiojohtoa ja asiantuntijoita oikein vaivasi, kun he pelkäsivät nähdä Venäjän valloitushaluisena imperiumina, jonka naapurin on syytä liittoutumalla varmistaa selustansa? Suomalaisen itsepetoksen pitkä linja on hyvä pitää mielessä nyt, kun yritämme saada selkoa, miten sotatilanne Euroopassa kehittyy lähivuosina. Selvänäköisyyden ehdot eivät ole muuttuneet.

Voiko julkinen puhe kansallisesta turvallisuudesta koskaan olla niin avointa kuin sen tulisi olla vastatakseen kansainvälisen politiikan realistista analyysia? Tähän on vastattava analysoimalla puhujien sidoksia ja intressejä.

Poliitikkojen puheet ovat aina viestejä paitsi kansalaisille myös toisille päättäjille ja valtioille, joten heidän tehtävänsä ei voi olla tinkimätön totuuden tavoittelu.

Asiantuntijoiden tulisi pyrkiä mahdollisimman totuudenmukaiseen tosiasioiden erittelyyn, mutta heitä ohjaa taustayhteisön intressi. Instituutit ja tutkimuslaitokset eivät ole vapaiden yksilöiden vapaita yhteenliittymiä, vaan niillä on jokin kollektiivinen tehtävä, jonka toteuttaminen rajaa asiantuntijoiden julkista toimintaa ja puheita.

Suomessa aivan liian suuri osa myös näennäisesti vapaasta älymystöstä on suoraan tai epäsuorasti valtion palveluksessa. Esimerkiksi yliopistojen opettajat ja tutkijat hyvin harvoin kyseenalaistavat Suomen hyvinvointivaltiollista ja turvallisuuspoliittista konsensusta, joka on heidän palkanmaksajansa virallinen oikeutusperusta.

Mistä siis voisi löytyä lahjomaton selvänäköisyys, jonka arvo korostuu silloin, kun kansainvälinen turvallisuus järkkyy? Emmehän halua taas kerran langeta toiveajatteluun tai vääriin uhkakuviin.

Vain ani harvat riippumattomat intellektuellit voivat puhua ja julkaista ajatuksiaan vapaasti. Heitäkin on. Lisäksi on täysin palvelleita virkamiehiä, asiantuntijoita, tutkijoita ja sotilaita, joiden suusta vasta eläkkeellä kuullaan suoraa ja pehmentämätöntä puhetta.

Juuri sellaista aidosti riippumatonta puhetta Suomi nyt tarvitsee vuosikymmeniä kerrotun Venäjä-sadun jälkeen. Olemme vasta paranemassa suomettumisen jälkitaudeista ja samalla opimme arvostamaan moniarvoisuutta, erimielisyyttä ja täysin avointa keskustelua kaikkein vaikeimmista ja vaarallisimmista asioista. Intellektuellien ja kansalaisten tehtävänä ei ole varoa sanomisiaan kuten valtiomiesten ja poliitikkojen.

Olisi pitänyt kuunnella vanhaa kenraalia

Jalkaväkimiinoja täyskiellon puolesta kampanjoitiin myös Suomessa 1990-luvun jälkipuoliskolla. Julkisia kannanottoja esitettiin, myös laajan sukumme piiristä. Me kirjailijat, taiteilijat ja humanistit tunsimme myötätuntoa miinoihin astuneita viattomia uhreja kohtaan. Itsekin kannatin täyskieltoa juuri elämän suojelun vuoksi.

Tältä ajalta on jäänyt mieleeni suuren jalkaväen kenraalimme Adolf Ehrnroothin sanat. Oletteko te unohtaneet, mitä Pietari Suuri sanoi: Minä aion Atlantille asti! Silloin hänen aina karismaattinen jylinänsä kaikui menneisyydestä emmekä voineet ottaa sitä todesta.

Mutta nyt tiedän, että Adolf oli täysin oikeassa. Kokemusasiantuntijana hän ei nojannut tulevaisuuden toiveisiin vaan historian koviin tosiasioihin. Monet muistavat hänen lauseensa, joka puolsi liittoutumista: Ei enää koskaan yksin. Ja kas, niin kävi, että kansan Nato-vastaisuus haihtui, kun sodan uhka Euroopassa muuttui todeksi.

Kenraali ehti esittää arvionsa myös Vladimir Putinin noustua valtaan. Hän varoitti huimapäisistä valtiojohtajista, jotka haluavat painaa jälkensä historiaan ja ajattelevat, että minä poika näytän maailmalle, mistä pesee. Kun Putin parikymmentä vuotta myöhemmin puhui maailmalle Venäjän hyökättyä Ukrainaan, hän sanoi: Älkää aliarvioiko minua!

Muistan silloin ajatelleeni: Täysosuma Adolfilta, jälleen kerran. Samalla hänen varoituksensa todistaa, että Putinin kaltaisen johtajan psykologia ei ollut vaikeasti tulkittavan naamion takana. Pikemminkin Suomen poliittisilla johtajilla oli tarve uskoa omiin toivekuviinsa, koska selvänäköisyys olisi pakottanut heidät katkaisemaan turvallisuuspolitiikan jälkisuomettunut jatkuvuus.

Tolstoin historianfilosofia avaa ymmärrykseen uuden tason

On ehkä tilanteeseen sopiva paradoksi, että kiehtovin analyysi poliittisten johtajien asemasta historiassa tulee venäläiseltä klassikolta.

Tolstoi kirjoitti Napoleonin sodista kertovan romaaninsa Sota ja rauha loppuun satasivuisen esseen historianfilosofiasta, joka on varteenotettava vaihtoehto tavallemme ymmärtää poliittinen historia valtiojohtajien tekemien valintojen kautta.

Mitä ylemmällä hierarkiassa henkilö on, sitä pakotetummin hänen on toimittava niin kuin historian voimavektorit vaativat. Jos johtaja alkaa sooloilla, hän on pian entinen johtaja. Korkea-arvoiset poliitikot ja sotapäälliköt ovat siis pikemminkin historian johtamia kuin sen johtajia, Tolstoi päätteli.

Päteekö tämä myös Putiniin? Sitä voimme miettiä ja saada vastauksen Venäjän arvoitukseen.

Valloitushaluinen imperialismi ja veriuhrin pyhittäminen ovat toistuvasti johtaneet siihen, mikä nyt jälleen uhkaa myös Suomen turvallisuutta. Venäjä on pinta-alaltaan maailman suurin maa. Melkein kaksi kertaa Kiinan tai Yhdysvaltojen kokoinen. Mutta Kremlistä katsoen mikään ei riitä.

Nähdäkseni ainoa ratkaisu Venäjän geopoliittiseen suuruudenhulluuteen olisi Moskovan palatseista johdetun imperiumin hajoaminen. Näinhän jo kävikin Berliinin, Pariisin ja Lontoon valloille 1900-luvulla.

Historian voimavektorien suunta voi vaihtua vain suurten kokonaisuuksien hajoamisen ja rakentumisen kautta. Johtajat eivät sitä tee, mutta heidän ylimitoitettu vallantahtonsa voi rikkoa oman astiansa ja silloin maailma muuttuu mullistusten kautta.

Tolstoin mielestä poliittista historiaa voisi tieteellisesti ennustaa, jos vain kykenisimme analysoimaan kaikki yhtä aikaa vaikuttavat voimat. Tähän meidän kapasiteettimme ei riitä, sillä historian tekijöitä ja toimijoita on säätilasta alkaen niin valtaisa määrä, että me voimme vain arvailla, mihin suuntaan voimavektorien kokonaisuus tapahtumia johtaa. Useimmiten osumme harhaan. Siksi historia on aito tragedia.

Jälkeenpäin on silti helppo havaita, missä erehdys tehtiin. Esimerkiksi kun Venäjä oli hyökkäämässä Ukrainaan, Suomessa vain yksi merkittävä asiantuntija, Risto E.J. Penttilä, esitti oikean arvion. Tämä siitä huolimatta, että Yhdysvaltojen tiedustelu lopulta julkisuudessakin sanoi, että hyökkäys on tulossa ja ilmoitti ajankohdankin oikein. Valtion ja tutkimuslaitosten kokeneet venäjäntuntijat eivät halunnut uskoa ikävien tosiasioiden antamaa ikävää kuvausta, koska se ei sopinut heidän taustayhteisöjensä linjaan.

Penttilä ei palvele valtiota, vaan on vapaa intellektuelli, ja siksi hän kykeni selvänäköisyyteen, johon tarvitaan aina itsenäisyys ja ulkopuolisuus varsinaisesta päätöksenteosta.

Voimavektoreita ei oikein voi eikä haluakaan nähdä, jos on niiden otteessa ja niiden ajamaa historian suuntaa toteuttamassa.

Kun kansa päätti ja johtajat panivat toimeen

Vielä selkeämmin Tolstoin historianfilosofia toteutui Suomen hakeutuessa Naton jäseneksi.

Pian Venäjän hyökättyä Ukrainaan keskustelu Pohjois-Atlantin liittoon hakeutumisesta vilkastui, mutta suomettuneisuuden pitkä varjo lepäsi yhä raskaana ihmisten mielissä. Kolmekymmentä vuotta YYA-sopimuksen lakkauttamisen jälkeen suurin osa suomalaisista oli edelleen topakasti toteuttamassa Kremlin toiveita vastoin objektiivista etuaan. Valtaosa kansalaisista, puolueista ja kansanedustajista oli epäilevällä tai vastustavalla kannalla siitä turvallisuuspoliittisesta ratkaisusta, joka ainoana tarjoaisi riittävän pelotteen Venäjää vastaan.

Jäsenyyden pitkäaikaiset kannattajat – Kansallinen kokoomus ja RKP – valitsivat kenties viisaan taktiikan. Ei vaadittu, että hakemus on jätettävä heti, vaan aloitettiin hiljainen vaikuttaminen konsensuksen saavuttamiseksi. Vaimeaan ja salamyhkäiseen tyyliin otettiin suunta jäsenyyteen, mutta ei kiirehditty. Myös asiantuntijat olivat varovaisia.

Suorat televisiokeskustelut tuolta ajalta ovat kuin jälkisuomettumisen oppikirjasta. Ollaan kieli keskellä suuta, mutta on vaikea ymmärtää, mitä oikein pelätään.

Kaltaistani Nato-kiihkoilijaa tilanne ensin raivostutti ja sitten huvitti, koska kohta jo kaikki olivat jättämässä hakemusta mahdollisimman pian.

Vuosikymmeniä Nato-jäsenyyttä vastustanut Suomen kansan enemmistö oli yhden viikon kuluessa siirtynyt mielipidemittauksissa jäsenyyden kannalle. Sen pituinen se.

Kuinka olisi käynyt, jos pääministeri Sanna Marin (sd.) olisi pitänyt kantansa eikä olisi suostunut hakemusta jättämään? Tai keskustan Annika Saarikko, joka olisi halunnut alkuun antaa puoluekokouksensa lausua Nato-asiasta.

Eivät he voineet tehdä mitään muuta kuin yhtyä kansan muuttuneeseen mielipiteeseen. Oikeastaan sama koski myös tasavallan presidenttiä, kuten hän itsekin on myöntänyt.

Suomettuneisuuden pitkä varjo väistyi vasta kun kansa päätti ja valtiojohto pani toimeen. Loistava tarina poliittisen historian oppikirjoihin, ja täysin Tolstoin historianfilosofian mukainen. Yleinen mielipide tulkitsi historian voimavektoreiden suunnan, jota sitten toteltiin.

Teoria ja tutkimustieto kansalaismielipiteen muodostumisesta ennustivat hidasta muutosta. Näin raju siirtymä oli eräänlainen mielipidekumous. Historiallinen tapahtuma.

Nyt tulkitsen, että se oli herätys ja korjausliike kansallisessa turvallisuudessa. Kansan ottama johtajuus oli näyttävä alku sille maanpuolustustahdon, liittoutumisen, sotilaskyvykkyyden, varustautumisen ja linnoittautumisen hiljaiselle mutta määrätietoiselle liikkeelle, jolla suomalaiset lunastavat 1900-luvulla hankitun maineensa pohjolan soturikansana.

Historian voimavektorit Suomen itärajalla sanovat: Tänne ei tulla.

Perussuomalaiset vievät nyt poliittista keskustelua

Helsingin Sanomien tiistain 19.12. numerosta sen voi havaita. Perussuomalaisilla on vahva ote poliittisesta keskustelusta erityisesti sisäpolitiikassa. Pääministeripuolue kokoomus on siitä hiukan sivussa.

Lehden uutisetusivulla komeilevat pääministeri Petteri Orpo (kok.) ja valtiovarainministeri Riikka Purra (ps.). Purra katsoo päättäväisesti eteenpäin. Orpo puolestaan tuijottaa käsi otsalla eduskunnan ministeriaition pöytää.

Sisäsivulla ulkoministeri Elina Valtonen (kok.) seuraa taustalla, kun puolustusministeri Antti Häkkänen (kok.) allekirjoittaa Yhdysvaltain ulkoministerin Antony Blinkenin kanssa maiden sopimuksen sotilaallisesta yhteistyöstä.

Kolme sivua on omistettu ”perussuomalaisten asioille”. Purra ja sisäministeri Mari Rantanen (ps.) ovat keskeisiä henkilöitä talouspolitiikkaa ja itärajan sulkemista koskevissa jutuissa. Ne ovat nyt ajankohtaisia asioita.

Seuraava aukeama on Purran. Hän on kuvassa etualalla. Lehti perkaa hallituksen mahdollisia uusia leikkauksia ja veroratkaisuja. Ne kaikki ovat valtiovarainministeriön valmisteltavia asioita.

Orpo on mukana jokaisessa jutussa. Kuvitus korostaa Purraa, ja pääministeri saa huomattavasti vähemmän tilaa kuin valtiovarainministeri.

Asetelma johtuu sekä kokoomuksesta että perussuomalaisista. Hallitusneuvotteluissa kokoomus halusi ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeiset tehtävät. Näin kävi, ja pääministerin paikan lisäksi puolue sai ulko- ja puolustusministerin salkut.

Talouspolitiikka ja sisäinen turvallisuus jäivät perussuomalaisten vastuulle. Puolueen näkyvyyttä vahvistaa se, että Purra suhtautuu tehtäväänsä ilmeisen intohimoisesti ja ärsyttää oppositiota.

Valtiovarainministeriön virkakunnan mielestä heillä on talouspolitiikan kannalta oiva keulakuva. Purra kuuntelee tarkasti, päätökset syntyvät nopeasti eikä ministerin avustajakaarti käyttäydy hankalasti.

Purra on ensimmäinen valtiovarainministeri sitten Sauli Niinistön (kok.), joka uskaltaa käyttää siekailematta hyväkseen rahaministerin oikeutta pitää ääntä ikävistä asioista, olla pihi ja kannattaa leikkauksia.

Riikka Purra on kuitenkin Niinistöä jyrkempi. Ministeri kyykyttää kansalaisia, jotka eivät hänen mielestään ansaitse nykyistä elintasoaan. Niinistö tyytyi olemaan hankala ministerikollegoilleen, kansanedustajille ja virkamiehille.

Perussuomalaiset on hallituksen kakkospuolue. Jossain vaiheessa pääministeri ja kokoomus nousevat vahvemmin esiin.

Pääministerin on tultava joukkojensa eteen silloin, kun hallitus kenties joutuu tarkistamaan ohjelmaansa. Purran ja ruotsalaisen kansanpuolueen puheenjohtajan Anna-Maja Henrikssonin yhteisymmärrys ei riitä. Sopimukseen tarvitaan Orpon ja kokoomuksen puumerkki.

Presidentti Mauno Koivisto kummasteli pääministeri Harri Holkerin (kok.) hallituksen aikana sitä, että oppositio johtaa poliittista keskustelua. Nyt tällainen asetelma ei ole näköpiirissä.

Näkyvin oppositiovoima tulee eduskunnan ulkopuolelta. Kumma kyllä eturivissä on ammattiliittojen keskusjärjestön puheenjohtaja Jarkko Eloranta (sd.), vaikka SAK oli jo hetki sitten tuomittu haalistumaan ammattiyhdistysliikkeen perinneyhdistykseksi.

Sosiaalidemokraatit metelöivät kovasti hallituksen leikkauksia vastaan, mutta vastakkainasettelua hillitsee Ukrainan sota. Eduskunta on ollut korostetun yksimielisesti hallituksen tukena silloin, kun kyse on ollut maan turvallisuudesta.

Vasemmistoliitto on SDP:n helmoissa. Muu oppositio hakee itseään ja kannattajiaan.

Viime vaalikaudella keskustalla oli vaikeuksia päättää, onko se hallituksessa vai ei. Nyt sama ongelma on oppositiossa, kun se yrittää pitää etäisyyttä sekä hallitukseen että vasemmistoon.

Vihreillä on samanlaisia pulmia. Uusi puheenjohtaja Sofia Virta, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Atte Harjanne ja presidenttiehdokas Pekka Haavisto on pyykänneet punaväriä puolueen kilvestä.

MAINOS (sisältö jatkuu alla)
MAINOS

Hyvä Verkkouutisten lukija,

Kehitämme palveluamme ja testaamme uusia sisältöformaatteja erityisesti mobiililaitteille. Haluaisitko osallistua testiin tässä ja nyt? Se vie vain muutaman minuutin.

(Uusi sisältö aukeaa painiketta klikkaamalla)