Verkkouutiset

Rekisteröidy tästä
Kirjaudu sisään

Näkökulma

MAINOS (artikkeli jatkuu alla)

Oikeat uusnatsit löytyvät Vladimir Putinin virkahuoneen porstuasta

Pekka Väisänen 24.04.2024 | 10:46

Tulevan kesän eurovaaleissa piirretään askelmerkit monella tapaa sille, millaiseksi maanosan Euroopan unionin tulevaisuus muodostuu. Jos politiikan äärilaidat menestyvät, EU ottaa varmuudella taka-askeleita niin itse unionin oman kehityksen kannalta kuin erityisesti sen kanssa, miten Ukrainaa kyetään jatkossa auttamaan.

Kaikki viimeaikaiset mielipidetiedustelut ennustavat äärioikeistoon kuuluville puolueille jopa jättimenestystä. Äärioikeistolaiset tai niihin rinnastettavat puolueet keräävät suosiota tällä hetkellä poikkeuksetta kaikkialla ja Euroopan ja EU:n tulevaisuuden kannalta kehitys on monella tapaa huolestuttava.

Erityisesti Ranskan ja Saksan vaalitulos on kiinnostava. Vanhastaan muistetaan, miten unionin ja Euroopan kehitys on ollut riippuvainen kahden vaikutusvaltaisimman EU-maan välisestä suhteesta. Nyt liittokansleri Olaf Scholzin ja presidentti Emmanuel Macronin välit ovat jäässä, mutta kummankin maan äärioikeisto on löytänyt tandemin lailla toisensa.

Saksassa äärioikeistolainen ja hyvin radikaaliksi puolueeksi luokiteltava AfD kerää joissakin osavaltioissa jopa 30 prosentin kannatuksen ja valtakunnallisella tasolla (22 prosentin kannatus) suosio on ohittanut sosialidemokraatit jo kauan aikaa sitten. Euroopan historian tuntien puolueen arvomaailma heijastaa eurooppalaisuuden pimeämpää puolta.

AfD on Vladimir Putinin rintataskussa

Suomessa AfD:stä on puhuttu puolueen painoarvo ja ideologia huomioiden aivan liian vähän. Euroopan ja unionin tulevaisuuden kannalta puolue, joka on maanosan johtava Venäjä-myönteinen puolue, on jo lähtökohtaisesti arveluttava. AfD:n ideologia lähtee liikkeelle autoritaarisesta kansallisesta radikalismista, joka korostaa hierarkioita, hierarkkista johtamista ja etnisesti homogeenistä yhteiskuntaa.

Edellä mainitussa viitekehyksessä puolue suhtautuu hyvin kriittisesti pakolaisiin, ulkomaalaisiin, juutalaisiin, muslimeihin ja seksuaalivähemmistöihin. Saksan historia tuntien puolueen ideologiassa on vahvoja kaikuja 1930-luvun kansallissosialismista.

AfD:n politiikan ytimeen kuuluu myös kansallisen suvereniteetin ensisijaisuus. Koska isänmaa on aina ensin, puolue suhtautuu nykyiseen Euroopan unioniin kriittisesti. Puolueen johtaja Alice Weidel julisti jopa tämän vuoden tammikuussa haluavansa kansanäänestyksen EU:n jäsenyydestä.

Ulkopolitiikassa puolue kuitenkin tavoittelee hyviä ja toimivia suhteita Vladimir Putinin Venäjän lisäksi kaikkien unionin jäsenvaltioiden kanssa. Kuten kaikille muillekin radikaaleille äärioikeistolaisille puolueille myös AfD:lle on tärkeää yhteiskunnallinen järjestys, laki ja oikeus. Poliisin voimavaroista huolehtiminen ja rajaturvallisuus ovat olleet puolueelle aina niin ikään keskeisiä politiikan arvoja ja tavoitteita.

Nykyisen kriisiytyneen Euroopan paradoksi onkin siinä, että Putinin Venäjän puhuessa omaa fiktiivistä narratiivia Ukrainan denatsifikaatiosta, todelliset uusnatsit löytyvät Putinin virkahuoneen porstuasta.

AfD:n johtohahmot ovat olleet jo vuosien ajan säännöllisiä ja arvostettuja vieraita Venäjällä. Tässä kontekstissa on siten luonnollista, että puolue vastustaa kiivaasti Ukrainalle suunnattua aseapua. Avun sijaan puolue on toistanut julkisuudessa toistuvasti rauhanneuvottelujen aloittamista, joka on samalla synonyymi sille, että Putinin sota, sotarikokset ja kaiken mahdollisen infrastruktuurin ja luonnon tuhoaminen on ollut oikeutettua.

Kuka äänestää äärioikeistoa Saksassa?

AfD:n äänestäjäprofiilissa on ollut pitkään ammattimiehiä ja -naisia, jotka ovat kokeneet jääneensä usein hyvästä asemastaan huolimatta perinteisen poliittisen eliitin ja vanhojen valtavirtapuolueiden ulkopuolelle.

Ammattitaitoinen työväestö ei ole lähtökohtaisesti kiinnostunut esimerkiksi ammattinsa vaihtamisesta. Heidän sosiaalinen liikkuvuutensa on rajallinen tai sitä ei ole lainkaan. Tässä suhteessa on luonnollista, että he uskovat enemmän suojeltuun ja säänneltyyn talouteen kuin vaikkapa perinteiseen avoimeen markkinatalouteen, jonka koetaan uhkaavan jo saavutettua asemaa työmarkkinoilla.

Toinen äänestäjäryhmä puolueen suosion taustalla sijoittuu vähemmän koulutettuun perinteiseen työväenluokkaiseen kansanosaan.

Tämä osa väestöstä kokee jääneensä kroonisesti yhteiskunnalliseen marginaaliin. He muodostavat siten sen kuuluisan unohdetun kansanosan. Edellä mainittu joukko on perinteisesti hyvin taipuvainen äänestämään populistisia puolueita, niin oikealta kuin vasemmalta. Vähemmän koulutettu työväenluokkainen äänestäjäkunta ei usein enää usko esimerkiksi perinteiseen hyvinvointivaltioon ja poliittiseen liturgiaan, jota sosiaalidemokraatit ja CDU ovat vuosikymmeniä viljelleet. He haluavat sen sijaan suoria vastauksia usein monimutkaisiin kysymyksiin – ja niitä AfD:llä on ollut annettavaksi.

Maahanmuuttokeskustelun tyhjiö

Äärioikeistolainen Ranskan kansallinen liittouma on ollut jo vuosikymmeniä omassa maassaan suurin niin sanottu työväenpuolue. Kuten AfD:n kannatus Saksassa, myös kansallisen liittouman kannatus on ollut joissakin eurovaalikannatusmittauksissa jopa 30 prosentin luokkaa ja ennusteet puolueen saamasta jättipotista ovat olleet koko ajan voimistumaan päin.

AfD:n ja kansallisen liittouman syntyhistoriassa on vahva analogia toisiinsa. Puolueita yhdistävät usein myös samat arvot ja politiikan lähestymistavat. Jean Marie Le Penin vuonna 1972 perustama kansallinen rintama oli AfD:n tapaan reilun vuosikymmenen politiikan marginaalissa. Merkittävä käänne kansallisen rintaman kannatuksen kehityksessä tapahtui vuoden 1983 aluevaalissa. Erityinen käännekohta oli kuitenkin vuoden 1988 presidentinvaali. Le Pen keräsi tuolloin vaalin ensimmäisellä kierroksella yli neljä miljoonaa ääntä.

Le Pen oli haistanut alusta asti maahanmuuttokysymyksessä poliittisen tyhjiön, jonka ympärille hän rakensi puolueensa ideologisen perustan.

Ranskassa maltillinen oikeisto ja sosialistit eivät Saksan ja monen muunkin Euroopan maan tapaan ymmärtäneet 1980-luvulle tultaessa maahanmuuttokysymyksen tulevaa merkitystä politiikan uutena jakolinjana.

Tämän virhearvioinnin myötä pelitila jäi äärioikeiston ulottuville. Kummallekin ranskalaiselle valtavirtapuolueelle jäi myös laajemmin ongelmaksi se, että heillä ei ollut uskottavia vastauksia miljoonia ranskalaisia askarruttaviin kysymyksiin, toisin kuin sanavalmiilla ja karismaattisella Le Penillä. Oli kysymys taloudesta tai kansallisesta identiteetistä, Le Pen lausui ääneen asioita, joita äänestäjät halusivat kuulla.

Talouden suuri rakennemuutos toimi lisäksi Ranskassa äärioikeiston politiikan suosion ajurina. Savupiipputeollisuuden näivettyminen vapautti vanhoilta tehdaspaikkakunnilla koko ajan kasvavaa äänestäjäpotentiaalia Le Penin puolueen ulottuville. Sama ilmiö on nähty Saksassakin.

Saksan itäiset osat ja vanhat teollisuuspaikkakunnat ovat jääneet kroonisesti köyhimmiksi kuin läntiset osat. Täällä AfD:n kannatus on ollut jo pitkään myös suurinta.

”Me vastaan muut”

Historiallisessa mielessä kiinnostavaa kansallisen liittouman ja AfD:n välillä on ollut myös politiikan lähestyminen niin sanotun toiseuden käsitteen kautta. Se konkretisoituu erityisesti ”me vastaan muut” -asetelmana. Politiikan lähestymistavassa on siten vahva heijastuma saksalaisen pitkän linjan oikeustieteilijän Carl Schmittin ajatukseen, jossa ystävät vastaan viholliset -asetelma luovat perustaa politiikalle.

Tästä on helppo johtaa kumpaakin puoluetta yhdistävä lähes historiallinen vastakkainasettelun tendenssi, jossa etninen, uskonnollinen sosiaalinen ja taloudellinen homogeenisuus ovat olleet politiikan ja maailmankuvan peruslähtökohtia.

Tarkemmin sanottuna kansallinen liittouma, kuten AfD Saksassa, on asettanut itsensä taisteluasemaan, jossa hyvä ja paha, järjestys ja epäjärjestys, kansallinen identiteetti ja ylikansallisuus, sekä sivistys ja barbarismi ovat olleet vastakkain.

Kummankin puolueen toiminnassa on siten piirteitä siitä, miten he viestivät olevansa ”hyvän puolella pahaa vastaan”. Kumpikin puolue edustaa omasta mielestään samalla järjestystä, lakia ja oikeutta sekä ranskalaisen tai saksalaisen kansallisen identiteetin puolustamista barbarismia ja yhteiskunnallista epäjärjestystä vastaan.

Venäjä ja kansallisen suvereniteetin korostus yhdistävät

Kansallisen liittouman Marine Le Pen ilmoitti vuoden 2022 presidentinvaalikampanjassaan kannattavansa kahdenvälisten suhteiden Eurooppaa, jossa kansallisvaltioiden suvereniteetti olisi peruslähtökohta toisin kuin nykyisessä Bryssel-vetoisessa Euroopassa.

Isänmurhastaan huolimatta Marine Le Pen lähestyi Eurooppaa samanlaisella otteella kuin mitä hänen isänsä Jean Marie Le Pen edusti aikoinaan. Edellä mainittuun kaksi vuotta sitten kuvattuun asetelmaan liittyi myös Ranskan erkaantuminen Naton komentojärjestelmästä, josta maa oli poissa vuodet 1966-2009 ja jota Le Pen puolueineen siis edelleen haluaa.

Jo käynnistyneestä Venäjän hyökkäyssodasta huolimatta Le Pen näki tärkeänä Venäjän ja Euroopan välisen yhteyden palauttamisen. Sen avulla Venäjä voitaisiin pitää irti Kiinasta ja strategisesta kumppanuudesta, jonka nämä kaksi valtiota saattaisivat yhdessä luoda.

Kansallisen liittouman ja AfD:n välille voidaan kiinnostavalla tavalla vetää yhtäläisyysmerkit lähes kaikkien edellä mainittujen politiikan keskeisten linjausten kanssa.

Vaikka kansallisen liittouman retoriikka onkin pehmentänyt retoriikkaansa ja lähtenyt pyrkimään kohti poliittista keskustaa,  on harhaluulo, että puolue olisi jotenkin lieventänyt poliittisia tavoitteitaan.

Puolueessa on myös jo kasvanut puolueen nykyisen johtajan Jordan Bardellan johdolla osaava, taitava ja erityisesti suosittu uusi vaikuttajasukupolvi, joka hallitsee oikeistopopulismin pelisäännöt ja osaa lyödä kiilaa keskustaoikeistolaisten puolueiden väliin.

Euroopan kannalta erityisen huolestuttavaa on se, miten kahden unionin suurimman valtion sisäinen koherenttius on rapautumassa koko ajan syvenevän polarisaation seurauksena.

Sekä kansallisen liittouman että AfD:n ongelma on jatkossakin se, että niiden tarjoamat poliittiset vaihtoehdot jäävät usein hyvin vaillinaisiksi ja epärealistisiksi.

Kahdenvälisten suhteiden Eurooppa, Venäjän peesailu ja ymmärtäminen, eurosta eroaminen, sekä Ukrainan jättäminen yksin palvelevat niin pitkällä, kuin lyhyelläkin aikajänteellä vain ja ainoastaan Kremlin ja Kiinan intressejä.

Saksalaisen ja ranskalaisen äänestäjän olisi hyvä muistaa myös maailmanpolitiikan peruslähtökohta: Suurinkin eurooppalainen valtio on liian pieni maailmalle. Tämä koskee niin politiikkaa, taloutta kuin erityisesti turvallisuuspoliittista ulottuvuutta.

Kuin se nihkeän hiostava ilma ennen ukkosta

Kristiina Katajikko 20.04.2024 | 15:35

Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään: jokainen on palanen mannermaata, kokonaisuuden osa. Näillä John Donnen runon sanoilla alkaa Ernest Hemingwayn klassikkoromaani Kenelle kellot soivat. Sanat tulivat mieleeni viime päivien uutisointia seuratessa. Skärholmenissa (suom. Luotosaari) tapahtunut perheenisän raaka tappo on koskettanut ruotsalaisia syvästi. Kuolemaan johtaneista ampumisista ja räjähdyksistä raportoidaan niin taajaan, että se on kuin uutislähetyksen päättävä säätiedotus; navakkaa pohjoistuulta ja ajoittaista sadetta. Väkivaltauutiset ovat valitettavasti niin normaalia, etteivät ne enää yllätä. Tällä kertaa kellot soivat kautta maan. 39-vuotias Mikael pyöräili yhdessä poikansa kanssa kohti Skärholmenin keskustan lähellä sijaitsevaa uimahallia. Aurinko ei vielä ollut painunut mailleen. Jotain sanaharkkaa tuli nuorisojengin kanssa alikulkutunnelin kohdalla. Isä pyysi lastaan pysymään kauempana kun hän palasi ojentamaan nuoria. Jotain tapahtui. Joku ampui Mikaelia kasvoihin. Hänen 12-vuotias poikansa näki kaiken, kukaan muu ei mitään.

Ehkä tragediassa on kaikki se samaistumispinta mikä saa ihmiset kokemaan, että tässä menee raja. Isä matkalla poikansa kanssa uimahalliin arki-iltana kuin kuka tahansa medelsvensson. Hän joka osoittaa siviilirohkeutta, ja sanoo sitä mitä kukaan muu ei uskalla. Sivullinen, kunnon kansalainen, tolkun ihminen. Miksi minä sitten uskaltaisin sanoa vastaan tai todistaa oikeudessa? Olisinko minä valmis riskeeraamaan oman henkeni, ja minkä tähden? Millaiseen yhteiskuntaan me olemme matkalla jos kukaan ei tee niin?

Yhteiskuntasopimus on yleinen eettinen, julkisen moraalin yhteiskuntafilosofinen perustelu, jonka mukaan luonnontilassa olevat ihmiset solmivat keskenään sopimuksen, jolla he perustavat valtion. Sopimuksessa määritetään kansalaisten ja valtion oikeudet ja velvollisuudet. Esimerkiksi todistaminen on kansalaisvelvollisuus, eikä siitä voi kieltäytyä. Mutta kukaan ei voi pakottaa ketään muistamaan näkemäänsä ja kokemaansa. Omertà on puolestaan eteläitalialainen tapa, jonka mukaan ihmisen täytyy muun muassa vaieta poliisikuulusteluissa, vaikka olisi rikoksen silminnäkijä. Valitettavasti näin on monissa tapauksissa nyt myös Ruotsissa, ja siksi niin monet näistä jengirikoksista jäävät selvittämättä. Kun oikeus ei tapahdu, on se uhrille uusi trauma työstettäväksi. Pala palalta yhteiskuntajärjestys rapautuu. Näin ei saisi olla pohjoismaisessa oikeusvaltiossa.

Ei tähän ole tultu viikossa eikä kahdessa, ei kuukausissa eikä vuosissa vaan vuosikymmenissä. Kun päättäjät kaikista puolueista ja yhteiskunta kokonaisuudessaan on ummistanut silmänsä uhkilta, osin heikkouttaan, osin naiiviuuttaan. Vuosia elettiin tilanteessa, jossa rasisti-korttia heristettiin aina kun joku uskalsi kyseenalaistaa vallitsevan järjestyksen. On leikattu mielenterveyshoidosta ja vähennetty matalan kynnyksen palveluja. Ehkä syy on myös ruotsalaisessa mielenlaadussa. Ikävistä asioista on epämukavaa puhua. Kuin se nihkeän hiostava ilma ennen ukkosta. Parempi välttää vaan. Selitys löytyy myös valtionhallinnosta. Siinä missä esimerkiksi Tanskassa on helppoa ja nopeaa muuttaa lakeja, on se Ruotsissa monen selvityksen ja diskuteeraamisen takana. Parempi toki tutkia kuin hutkia, mutta mikään ei tällaisella tavalla muutu käden käänteessä. Myös muissa eurooppalaisissa maissa on vakavia ongelmia, mutta niihin puututaan nopeammin.

Ja kuitenkin suurimmalla osalla ihmisistä ovat asiat todella hyvin. Viikonloppuna joku suomalaispolo erehtyi kysymään tukholmalaisten someryhmässä, mitä kaupunginosia kannattaa tulevalla reissulla välttää. Joku muistutti, että edelleen tilastollisesti eniten väkivaltaa naisiin kohdistuu kodin seinien sisäpuolella ja miehiin öisellä nakkikioskilla. Eräs irvileuka vinoili, ettei Östermalmilta kannata poistua lainkaan. Ei tämä mikään villi länsi sentään ole, onneksi.

Poliitikot vaelsivat viikko sitten Skärholmenin torille pitämään tiedotustilaisuuksia. Latelemaan pää kenossa samoja latteuksia kuin ennenkin. Julistipa ruotsidemokraattien Jimmie Åkesson jopa sodan jengejä vastaan. Kirveellä olisi töitä ja kaikkia keinoja tarvitaan, sekä kovia tekoja että pehmeitä ratkaisuja. Tutkimusten mukaan ampumaväkivalta saadaan pienenemään tarkasti suunnatuilla toimilla, niin sanotulla kohdistetulla pelotteella. Tosiasiassa muutamat henkilöt ovat vastuussa suurimmasta osasta ampumatapauksia. Tähän ryhmään tulee kohdistaa resursseja ja osoittaa, että teoilla on vakavat seuraukset. On moraalisesti tärkeää että tekijät saadaan edesvastuuseen teoistaan. On myös estettävä uusien jäsenten rekrytointi, jotta kierre saadaan katkaistua.  Tarvitaan myös tukea ongelmaperheille ja varhaista puuttumista. Valitettavasti tilastot osoittavat, että näin on myös tehty. Ehkä seuraava keino on vielä varhaisemmat huostaanotot. Nyrkinheristämisen, sodanjulistamisen ja kumbayan sijaan tarvitaan toivoa ja tekoja, yhteisöllisyyttä ja yhteisvastuuta. Tulisieluja, nappulaliiganvalmentajia ja mokkapalojen leipojia. Ajatusta, ettei omaa osallistumista makseta vain verokortilla. Yhteiskunta olemme me. Maltillisen kokoomuksen entinen kansanedustaja Hanif Bali ja yhteiskuntavaikuttaja Mustafa Parsi eivät vain puhuneet vaan toimivat. Viikossa he keräsivät Mikaelin pojalle ja muille läheisille ennätyssumman; 2,6 miljoonaa kruunua joka luovutetaan heille lyhentämättömänä. Raha ei tuo Mikaelia takaisin, mutta helpottaa elämää. Se on ennen kaikkea symbolinen tuki Ruotsin kansalta; vi backar er!

…jos meri huuhtelee mukaansa maakimpaleen, niin Eurooppa pienenee vastaavasti, samoin kuin pienenee niemimaa ja myös maatila, joka kuuluu sinun ystävillesi tai sinulle itsellesi; Jokaisen ihmiset kuolema vähentää minua, sillä minä sisällyn ihmiskuntaan; äläkä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään kenelle kellot soivat; ne soivat sinulle.

Joe Biden on hätää kärsimässä, tärkeä muutos voi ratkaista voiton Donald Trumpille

Markku Ruotsila 18.04.2024 | 11:06

Joe Biden on hätää kärsimässä monestakin syystä. Istuvalle Yhdysvaltain presidentille ja demokraateille aiheuttaa päänvaivaa juuri nyt varsinkin Bidenin suosion kertakaikkinen romahtaminen kahdessa demokraattien vaalimenestyksen kannalta ensiarvoisen tärkeässä etnisessä ryhmässä – mustien ja latinoiden parissa. Jo useiden vuosikymmenien ajan nämä kaksi äänestäjäryhmää ovat muodostaneet demokraattien vaalikoalitiosta miltei puolet. Ilman näitä he eivät voi menestyä.

Nyt vuonna 2024 mustista ja latinoista on kyselyiden mukaan kuitenkin lipeämässä Donald Trumpin ja republikaanien taakse hyvin huomattavia, mahdollisesti ratkaisevan suuria määriä. Ilmiössä on kyse jo jonkin aikaa käynnissä olleen pääpuolueiden kannattajakuntien uusjaosta, joka nyt on selvästi kiihtynyt. Demokraattien on pikaisesti vastattava tähän kehityskulkuun, sillä edes parin prosenttiyksikön menetykset näissä kahdessa äänestäjäryhmässä voisivat taata Trumpin voiton.

Uusimpien tutkimusten mukaan mustien äänestäjien identifioitumisessa demokraattipuolueeseen on viimeisten kolmen vuoden aikana tapahtunut peräti kahdenkymmenen prosenttiyksikön lasku. Vielä vuonna 2020 Biden sai heidän äänistään 87 prosenttia ja Trump vain 12 prosenttia, mutta uusimmassa New York Timesin/Sienan kyselyssä heistä aikookin nyt äänestää Trumpia ennen kokemattomat 23 prosenttia.

Historiallisessa katsannossa tällaiset luvut ovat järisyttäviä. Yksikään demokraattien ehdokas ei näet ole saanut presidentinvaaleissa mustien äänistä vähempää kuin 80 prosenttia kertaakaan sitten 1960-luvun eikä yksikään republikaanien ehdokas yli puoleen vuosisataan enempää kuin tuo Trumpin viimekertainen 12 prosenttia. Edes lähelle Trumpin nykyisiä kannatuslukuja pääsivät ainoastaan Dwight Eisenhower vuonna 1956 ja Richard Nixon neljä vuotta myöhemmin.

Vieläkin selvemmin Trumpin kannatuksen noususuuntaus on havaittavissa latinoväestössä. Koska äänestysikäisistä on latinoja enemmän kuin mustia ja koska heidän äänestysaktiivisuutensa on ollut viime vuosina kasvussa, ovat he vuoden 2024 vaalien kannalta mustiakin äänestäjiä tärkeämpiä. Täysin riippumatta siitä, että oli tullut rasistiksi ja muukalaisvihaajaksi jo kauan sitten leimatuksi, Trump sai heiltä enemmän ääniä jo vuonna 2016 kuin kaksi aiempaa republikaanien ehdokasta. Neljässä vuodessa hänen äänisaaliinsa nousi vielä tuolloisesta 28 prosentista viime vaalien 32 prosenttiin.

Uusimmassa Fox Newsin kyselyssä jo peräti 46 prosenttia latinoista kertoo aikovansa äänestää Trumpia tällä kertaa. Aina viime joulukuusta lähtien hän on johtanut useimmissa muissakin latinoiden aikomuksia kartoittaneissa kyselyissä. Sanalla sanoen kukaan aiempi republikaaninen presidentti tai presidenttiehdokas ei ole ollut yhtä suosittu latinoiden parissa kuin Donald Trump. Vain George W. Bush pääsi lähelle vuonna 2004.

Ongelma on nyt käynyt demokraateille jo niin akuutiksi, että Biden on jo lähetetty kiertueelle latinoväestöltään väkirikkaisiin Arizonaan ja Nevadaan, jotka tämän vuoden vaaleissakin kuuluvat ratkaiseviin vaa’ankieliosavaltioihin. Kummassakin Trump johtaa selvin luvuin. Niissä Biden on toistanut samaa vanhaa, viimeiset kahdeksan vuotta lakkaamatta vuodatettua mantraa siitä, kuinka Trump on rasisti ja ”halveksuu latinoita”, eikä välitä mistään näille tärkeästä asiasta.

Aivan näin heppoisin eväin ei Bidenin kadonnutta kansansuosiota saada toki palautettua. Toisin kuin demokraattien ja valtamedian vaalipuheista voisi kuvitella, rasismi ja rodullisuus eivät näet ole latinoille ja mustille suinkaan kaikki kaikessa, eikä niitä nähdä kaikkialla ja koko ajan. Myös heitä kiinnostavat ensisijaisesti aivan muut, jokapäiväisen elämän konkreettiset asiat. Näiden suhteen republikaanien sanoma näyttää vetoavan heihin aina vain enemmän.

Mustat ja latinot muistavat hyvin, kuinka heidän työllistymisasteensa ja tulotasonsa nousivat Donald Trumpin vuosina ja kuinka huonoksi heidän tilanteensa on sittemmin käynyt.

Keskimäärin molemmat yhteisöt ovat varsin arvokonservatiivisia ja enenevästi myös talouskonservatiivisia. Kummankaan enemmistö ei enää ole kiinnostunut demokraattien yhä kaupittelemasta valtiokeskeisen vasemmistolaisen talouspolitiikan ja woke-identiteettipolitiikan sekoituksesta. Elleivät demokraatit pian osaa tarjota jotain ihan muuta, he eivät näissä yhteisöissä tule kohta enää menestymään.

Rasismihysteria on ajanut meidät pelkotilaan

Tero Tähtinen 17.04.2024 | 09:14

Lensin uuden vuoden alla vaimoni kanssa Edinburghiin tapaamaan vanhaa ystäväämme. Helsinki-Vantaan lentokentällä edessämme jonotti nuori pariskunta, jolla oli ehkä vuoden ikäinen tytär. Kun lapsi huomasi Koillis-Kiinasta kotoisin olevan vaimoni, hän alkoi virnuilla ja osoitella tätä sormella. Tytön äiti yritti hädissään estellä, mutta lapsi tuntui tästä vain huvittuvan.

Koetin keventää tunnelmaa toteamalla, että vaimoni näyttää hieman erilaiselta kuin me suomalaiset. Äiti tuntui panikoituvan vain entistä enemmän ja selitti, että lapsi kiinnittää huomiota vaimooni vain, koska hänellä on silmälasit. Hymyilin ja mietin, miksi tyttö ei kiinnitä minuun huomiota, vaikka minullakin on silmälasit. Sanoin, että tilanne on meille kovin tuttu, sillä Kiinassa ollessamme kaikki pikkulapset aina nauravat ja osoittavat minua sormella.

”Niinkö?”, nainen hämmästeli ja tuntui viimein rauhoittuvan.

Tapaus sai ajattelemaan, millaiseen pelkotilaan nykypäivän rasismihysteria on yhteiskunnan ajanut. Ihmiset ovat ulkomaalaiselta näyttävän ihmisen äärellä niin varpaillaan, että pikkulapsen viaton ja luonnollinen reaktio saa hengityksen salpautumaan. Jatkuva pelko poliittisen korrektiuden alati vaihtuvien pelisääntöjen rikkomisesta tekee normaalin ihmisten välisen kanssakäymisen vaikeaksi. Han-kiinalainen näyttää erilaiselta kuin vaikkapa kaltaiseni hämäläinen, eikä tämän asian ääneen sanomisessa ole tietenkään mitään ihmeellistä tai ongelmallista.

Yksi syy vallitsevaan hysteriaan on valtavirtamedia, joka tasaisin väliajoin syöttää eetteriin mielikuvaa suomalaisista umpimielisenä, sisäänpäin kääntyneenä ja muukalaisvihamielisenä kansakuntana.

Tuorein esimerkki tästä tendenssistä on Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla sunnuntaina 14. huhtikuuta julkaistu syytöskirjelmä Kaikki valkoiset ihmiset Suomessa ovat kasvaneet rasistiseen ajatteluun, jossa kirjailija Maija Laura Kauhanen laukoo näkemyksiään suomalaisista.

Teksti on juuri niin sakeaa kuin otsikosta voi päätellä. Kauhasen mukaan me valkoihoiset suomalaiset olemme kaikki rasisteja, koska olemme, no, valkoihoisia. Kauhasen mukaan ”suomalaisen yhteiskunnan rasismia ei voi purkaa, jos valkoiset eivät suostu näkemään niitä asenteita ja ennakkoluuloja, joihin he ovat tottuneet”. Lisäksi hän toden totta toteaa, että kaikki valkoiset ihmiset Suomessa ovat kasvaneet rasistiseen ajatteluun.

Teeseissä ei sinänsä ole mitään uutta tai omaperäistä. Itse asiassa Kauhanen on kopioinut ne suoraan Ibram X. Kendiltä ja Robin DiAngelolta. He ovat uuden rotuajattelun maailmankuuluja supertähtiä, jotka ovat tehneet ”antirasistisilla” koulutuksillaan näyttävän ja taloudellisesti kannattavan uran.

Kauhanen ampuu siis haastattelussa kovilla. Ongelma vain on, että Kendin ja DiAngelon tapaan rajuille väitteille löytyy perusteiksi lähinnä mutuilua, perustelemattomia yleistyksiä ja epämääräisiä viittauksia orjakaupan ja kolonialismin aikakauteen. Haastattelussa viitataan ohimennen myös Punaisen Ristin tuoreeseen kyselytutkimukseen, jonka mukaan 82 prosenttia suomalaisista on joko kokenut itse tai todistanut rasismia. Siis 82 prosenttia suomalaisista? Tarkoittaako tämä siis sitä, että suurin osa meistä on rasismin kohteena?

Tällaisenaan heitot jäävät liian epämääräisiksi.

Lisäksi rasismia koskevien tutkimusten ongelma on, että ne tuntuvat antavan keskenään kovin ristiriitaisia tuloksia. Esimerkiksi vuonna 2018 julkaistun World Happiness Reportin mukaan Suomessa asuvat maailman onnellisimmat maahanmuuttajat. Aika hyvä saavutus umpirasistiselta maalta. Näyttää siis siltä, että jokainen voi rasismitutkimusten joukosta valita ne, jotka tukevat omaa argumenttiaan, ja sujuvasti unohtaa muut.

Yhtenä esimerkkinä suomalaisen kulttuurin syvään juurtuneesta rasismista Kauhanen mainitsee lapsuutensa aapisessa olleen lorun, jossa mustaihoinen yrittää pestä kasvojaan valkoiseksi. En pysty näkemään tuota kovinkaan vakavana syntinä, jolla olisi ollut kauaskantoisia vaikutuksia suomalaiseen mielenmaiseman. 1970-luvun lopulla syntyneenä kuulun itse sukupolveen, jonka ala-asteen luokkahuoneen seiniä kiersivät pahviset aakkoskyltit. N-kirjaimen kuvassa oli mustaihoinen pikajuoksija. Tästä rasistisesta indoktrinaatiosta huolimatta päädyin aikuisena naimisiin ei-valkoihoisen kanssa. Suunnilleen samanikäisten tuttavieni keskuudessa on ainakin srilankalaisen, thaimaalaisen ja chileläisen kanssa avioitunut. Miten Kauhanen tämän selittää?

Haastattelun absurdein kohta on kuitenkin sen loppupuolella oleva lyhyt monologi, jossa Kauhanen tunnustaa omat väärät ajatuksensa puhtaan maolaistyylisessä julkisessa itsekritiikissä. Kakistellen hän kertoo aiemmin esimerkiksi ajatelleensa, että ”maailman maiden elintasoerot jotenkin liittyisivät siihen, kuinka hyvin paikalliset ovat osanneet hoitaa asiansa”. Senkin uhalla, että syyllistyn rasistiseen ajatteluun, rohkenen väittää, että kansalaisten tapa hoitaa asiansa liittyy jotenkin valtion saavuttamaan elintasoon.

Tällaiset kyyniset ja yksiulotteiset ulostulot, joissa kaikki suomalaiset leimataan ajatusrikollisiksi pelkän ihonvärinsä perusteella, eivät mitenkään edesauta eri etnisyyksien välistä yhteiseloa. Päinvastoin, tuloksena on äitejä, jotka saavat paniikkikohtauksen, kun lapsi huvittuu poikkeuksellisen näköisestä ihmisestä. Lisäksi on hämmentävää, miten moni on kritiikittä nielaissut myytin suomalaisen yhteiskunnan rasistisuudesta. Tästä minulla on lukuisia omakohtaisia kokemuksia puolisoni vuoksi.

Viime syksynä erän kirjailijaystäväni oli kylässä ja tapasi ensi kertaa vaimoni, Rupattelun tiimellyksessä ystäväni kysyi vaimoltani, kuinka paljon tämä on kokenut rasismia Suomeen muutettuaan. Vaimoni naurahti ja vastasi, että ei vähääkään vaan Suomessa kaikki ovat ystävällisiä ja palvelut saatavilla myös englanniksi. Ystäväni leuka loksahti. Hetken aikaa asiaa mietittyään hän sanoi: ”Onpa yllättävää kuulla.”

Ystäväni yllättyi kuulemastaan, koska vaimoni kaltaiset ihmiset – rasismia kokemattomat maahanmuuttajat – eivät yleensä ylitä uutiskynnystä. Sen sijaan palstatila annetaan myrkynkylväjille, joiden iloton sanoma vain aja eri ihmisryhmiä etäämmälle toisistaan.

Yleistävät väitteen jonkin ihmisryhmän tai kansakunnan rasistisuudesta ovat niin leimaavia ja loukkaavia, että niiden tueksi pitäisi olla runsaasti kiistämätöntä dataa. Kehotankin Kauhasta ja muita oman elämänsä antirasisteja aloittamaan ideologisen ristiretkensä perehtymällä ”Rasismi Suomessa” -nimiseen Wikipedia-artikkeliin, johon on koottu runsaasti tutkimustuloksia ja tilastotietoa aiheesta. Artikkelissa todetaan muun muassa: ”Rasismista epäillyt ovat suhteellisesti useammin itsekin maahanmuuttajia. Etenkin ulkomailla syntyneiden osuus rasismirikoksista epäillyissä on noussut lähes puoleen kaikista tapauksista.”

Olisiko aika pohtia rasismikeskustelun lähtökohtia vähän laveammasta näkökulmasta?

Lähetetään Hornetit Ukrainaan ampumaan alas Venäjän ohjuksia

Kasperi Summanen 16.04.2024 | 13:20

– Eri konfliktit, eri ilmatila, eri uhkaympäristö.

Näin Valkoisen talon turvallisuusneuvoston tiedottaja John Kirby perusteli lehdistötilaisuudessa sitä, miksei Yhdysvallat liittolaisineen voisi puolustaa Ukrainaa samalla tavalla kuin Israelia.

Iran iski sunnuntaina sadoilla ballistisilla ohjuksilla, risteilyohjuksilla ja lennokeilla Israeliin. Isku noudatteli samaa kaavaa kuin Venäjän toistuvat hyökkäykset Ukrainan kaupunkeihin. Ilmapuolustusta pyrittiin ylikuormittamaan lennokeilla, että ohjukset pääsisivät läpi. Koko isku pystyttiin käytännössä torjumaan eikä puolustuksen läpäisseistä ohjuksista aiheutunut juuri mitään vahinkoa. Hyökkäys jäi vaikutuksiltaan niin vähäiseksi, että jotkut kiirehtivätkin arvioimaan, ettei Iranin tarkoituksena edes ollut tehdä todellista iskua.

Monien sotilasasiantuntijoiden mukaan tämä tulkinta on kuitenkin erheellinen. Suuri syy iskun epäonnistumiseen on Israelin pienen pinta-alan, vahvan ilmapuolustuksen ja hyvän ennakkovaroituksen lisäksi Yhdysvaltain ja muiden Israelin liittolaisten vahva tuki.

Muun muassa amerikkalaiset, brittiläiset ja jordanialaiset hävittäjät ja torjuntaohjukset pudottivat kymmeniä hyökkäyslennokkeja ja ainakin kolme ballistista ohjusta jo ennen niiden pääsyä Israelin ilmatilaan ja tilannekuvan jakaminen avitti Israelin puolustusta.

Tämä herätti heti kiivaita kysymyksiä siitä, mikseivät länsimaat voisi toimia samoin Ukrainassa.

Washingtonista ja Lontoosta perusteluksi on tarjoiltu tuttua virttä ”eskalaation välttämisestä”.

Esimerkiksi Britannian ulkoministeri, entinen pääministeri David Cameron kuvaili maanantaina, miten vastaavat toimet Ukrainassa veisivät länsimaat ja Venäjän suoraan konfliktiin. Valkoisesta talosta linjattiin presidentti Joe Bidenin tehneen jo Ukrainan sodan alusta lähtien selväksi, ettei Yhdysvalloista tule ”sodan osapuolta”.

Puheet saavat hymyn Kremlin herrojen huulille, länsi käyttäytyy toivotusti.

Diktaattori Vladimir Putinin Venäjä on toiminut jo vuosikausia kuin se olisi sodassa useimpia länsimaita vastaan. Tämä on todistettu niin retoriikassa kuin teoissakin. Moskovan silmissä Suomikin ylitti rajan jo viimeistään silloin, kun ensimmäiset patruunalaatikot lähtivät Ukrainaan kaksi vuotta sitten.

Pelottaa eskalaatio Moskovassakin

Venäjän Ukrainaan kohdistamien lennokki- ja ohjusiskujen saldot ovat surullista luettavaa. Etenkin Yhdysvaltain asetuen jumittuminen näkyy rintaman ahdingon lisäksi vakavana ammuspulana ilmatorjunnassa. Yhä useampi venäläinen ohjus pääsee läpi ja iskeytyy muun muassa voimalaitoksiin ukrainalaisissa kaupungeissa. Kärsijöinä ovat suoraan ja välillisesti siviilit.

Entinen Viron puolustusvoimien komentaja ja nykyinen europarlamentaarikko Riho Terras totesi hiljattain Verkkouutisten haastattelussa, että Ukrainan liittolaisten pitäisi ottaa Ukrainan ilmatilaa hallintaansa. Terras maalasi kuvaa ”halukkaiden maiden koalitiosta”. Virallisesta Naton operaatioista ei siis olisi kyse.

– Tässä on kyse puolustuksellisesta toiminnasta. Tämä ei olisi aggressiota Venäjää vastaan. Puolustaisimme Ukrainan väestöä, Terras kuvasi.

Lennokkeja ja risteilyohjuksia pudottavia länsimaisia hävittäjiä ei sijoitettaisi Ukrainaan. Ne voisivat toimia syvältä Euroopasta ilmatankkauksen tuella tai Ukrainan lähivaltioista kuten esimerkiksi Puolasta tai Romaniasta. Sinne on kesällä lähdössä Naton ilmavalvontatehtävään osasto Suomen Hornet-hävittäjiä.

Monelle tuntuu olevan yhä hämärän peitossa, kuinka vahvasti osallistumme jo sotaan Ukrainassa. Hyvä esimerkki löytyy Norjasta. Maa ei ole juuri esillä Ukrainan tuessa. Sen rooli ohjusiskujen torjunnassa on kuitenkin jo nyt yllättävän suuri.

Venäjä on sijoittanut ohjusiskuissa käyttämiään Tu-95-pommittajia pohjoiseen Olenjan lentotukikohtaan Suomen ja Norjan rajojen lähelle. Norjan yleisradion tästä löytyvässä jutussa kerrottiin äskettäin, kuinka Pohjois-Norjan tutka-asemat havaitsevat koneet ja norjalaiset välittävät niistä tiedot Ukrainaan. Sitten venäläispommittajien Venäjän ilmatilasta ampumia pitkän kantaman ohjuksia torjutaan Ukrainassa muun muassa norjalaisilla NASAMS-ilmatorjuntajärjestelmillä.

Onko tosiaan mahdoton ajatus, että torjuntaohjuksen laukaisisikin tässä tilanteessa Kiovan lähellä kaukana Venäjän ilmatorjunnasta lentävä norjalainen F-16-hävittäjä?

Pinta-alaltaan valtavan ja osaksi Venäjän miehittämän Ukrainan koko ilmatilan sulkeminen on poliittiset realiteetit ja rintaman todellisuus huomioiden ainakin toistaiseksi askel, johon länsimaat eivät ole valmiita. Operointi lähellä Venäjän rajaa tai rintamalinjaa altistaisi länsimaisen kaluston Venäjän ilmatorjunnalle ja hävittäjäkoneiden kohtaamiselle. On myönnettävä, että tässä vaiheessa puhuttaisiin korkeista ennakoimattomien seurausten riskeistä. Niiden hallinta vaatisi tahtotilaa ja pitkän tähtäimen strategiaa, joita länneltä ei juuri nyt löydy.

Vuosia ajatteluamme mädättänyt Moskovan propaganda ja hyödyllisten idioottiemme harjoittama infovaikuttaminen ovat kuitenkin saaneet meidät uskomaan, ettei nykyistä enempää ole tehtävissä ilman jonkinlaista tarkemmin määrittelemätöntä eskalaatiota. Ajattelutapa on hämmentävä. Sama pelko on toistunut ja osoittautunut turhaksi jokaisen uuden Ukraina-avun askeleen kohdalla. Vai muistuuko mieleen, kuinka tavaton ajatus länsimaisten risteilyohjusten antamisesta puolustajalle ja niiden käytöstä iskuihin Krimille ja venäläisiin sotalaivoihin oli vielä hetki sitten.

Totuus on, että sodan eskalaatiota pelätään kuollakseen Moskovassakin. Vladimir Putinille sopii vallan hyvin kertoa tarinaa Venäjästä, joka pärjää Ukrainassa koko lännen sotilaallisille resursseille. Kremlin kauhuskenaariossa tästä tulee kuitenkin todellisuutta.

Venäjä ei ole uskaltanut iskeä esimerkiksi Puolan kautta läntiseen Ukrainaan kulkeviin läntisiin ammus- tai asekuljetuksiin kertaakaan, vaikka reitit ja sijainnit ovat sen asevoimien tiedossa. Uskooko joku todella, että Venäjä yrittäisi ampua ohjuksia pelkästään ohjustorjuntaa osassa Ukrainaa suorittavien hävittäjien tukikohtiin syvällä Nato-Euroopassa?

Viesti myös USA:lle

Keskustelua Euroopan maiden nykyistä suuremmasta osallistumisesta Ukrainan ilmapuolustukseen käydään parhaillaan. Ukrainan ulkoministeri Dmytro Kuleba on väläyttänyt esimerkiksi Puolan Patriot-ilmatorjuntajärjestelmien käyttöä läntisen Ukrainan suojaamiseen.

– Useita vaihtoehtoja pohditaan. Tämä suojaisi Nato-maidenkin alueita Venäjän ohjuksilta ja lennokeilta, Kuleba muun muassa totesi.

Tarkoin valittujen ukrainalaiskohteiden puolustaminen Venäjän ohjushyökkäyksiltä länsimaisella lentokalustolla olisi vahva viesti Ukrainalle. Se olisi sitä myös Yhdysvalloille, joka on vaatinut toistuvasti Eurooppaa kantamaan vielä nykyistäkin enemmän vastuuta omasta puolustuksestaan ja Ukrainan tukemisesta.

Sotaa kääntävää vaikutusta toimella ei olisi, mutta se osoittaisi meidän todella tarkoittavan mitä me sanomme, kun puhumme Ukrainan tukemisesta kaikin keinoin. Ei ole mahdoton ajatus, että tämä kirittäisi ja ehkä myös säikyttäisi Yhdysvaltoja tekemään oikeita ratkaisuja Ukraina-tuen suhteen.

Tasavallan presidentti Alexander Stubb kehotti viime viikolla Financial Timesin haastattelussa Eurooppaa puhumaan vähemmän ja tekemään enemmän Venäjän uhkaan varautumiseksi. Stubb arvosteli kierroksille lähtenyttä keskustelua siitä, miten Venäjä saattaisi testata Naton 5. artiklaa hyökkäämällä seuraavaksi Nato-maahan ja kehotti Euroopan maita keskittymään siihen, mikä nyt on tärkeintä: Ukrainan tukemiseen.

Tässä olisi Suomelle paikka.

Entä jos sanoisimme ensimmäisenä olevamme valmiita osallistumaan pienellä Hornet-osastolla tällaiseen ”halukkaiden koalitioon”.

Sulaako ”vihreä siirtymä” alta? Tästä miljardien sijoitukset Suomeen ovat kiinni

Antti Korhonen 15.04.2024 | 16:38

Hallitus kokoontuu kautensa ensimmäiseen kehysriiheen tilanteessa, jossa julkinen talous velkaantuu kiihtyvään tahtiin. Pöydällä on kolmen miljardin euron sopeutustoimet, jotka pitävät sisällään menoleikkauksia ja veronkorotuksia. Lähitulevaisuuden näkymät ovat entistä haastavammat, koska reipasta yli kahden prosentin talouskasvua ei ole näköpiirissä.

Tässä tilanteessa katseet kohdistuvat entistä tiukemmin vihreään siirtymään – tai hallitusohjelman termein puhtaaseen siirtymään – pelastavana oljenkortena, joka toisi Suomeen miljardiluokan investointeja, työpaikkoja ja veroeuroja tilkitsemään valtiontalouden alijäämää.

Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) kertoi huhtikuun alussa hyviä uutisia: ilmoitettujen vihreän siirtymän investointihankkeiden euromääräinen summa kasvoi viime vuonna kolmanneksen. EK:n ylläpitämän investointihankkeiden dataikkunan tuoreimpien lukujen valossa Suomessa on vireillä vihreän siirtymän investointihankkeita yli 500 kappaletta ja niiden yhteissumma kohoaa noin 260 miljardiin euroon.

Lupaavasta listasta huolimatta jalat on syytä pitää maassa: realismia on se, että investointihanke on vasta aie selvittää hankkeen tekninen toteutus, hankkia luvitukset sekä laskea perusteellisesti investoinnin kannattavuus. Vihreän siirtymän investoinnit ovat yleensä uusia tuotantolaitoksia. Hankkeen julkistamisesta laitoksen avajaisnauhan leikkaamiseen voi kulua jopa kahdeksan tuskaista vuotta.

Investointihankkeen julkistaminen viestii siitä, että hankkeella on potentiaalia ja tuotteilla kysyntää, joten esiselvitysvaiheeseen kannattaa ryhtyä. Hankekonseptin luominen voi yksinään maksaa useita miljoonia euroja, johon lupaava hanke voi saada julkista rahoitusta esimerkiksi Business Finlandin kautta.

EK:n mukaan investointipäätös on tehty tähän mennessä vihreän siirtymän hankkeissa, joiden arvo on noin 19 miljardia euroa. Tämä tarkoittaa noin seitsemää prosenttia ilmoitettujen hankkeiden arvosta.

Viimeisen kuukauden aikana on kuultu huonoja uutisia parista projektista. Esimerkiksi SSAB ilmoitti huhtikuun alussa rakentavansa fossiilittoman teräksen tuotantolaitoksen Ruotsin Luulajaan – Raahe jäi toiseksi.

Lisäksi useamman suurinvestoinnin päällä on tällä hetkellä harmaita pilviä.

Inkooseen vihreää terästehdasta suunnitteleva Blastr Green Steel on ilmoittanut, että neljän miljardin euron investointipäätöksen tekeminen venyy vuoteen 2030, koska rahoituskierroksen kerääminen on kestänyt odotettua kauemmin.

5,6 miljardin euron vihreän vedyn investointia ja kolmen tuotantolaitoksen rakentamista suunnitteleva yhdysvaltalainen Plug Power puolestaan on pahoissa talousvaikeuksissa: yhtiö teki viime vuonna miljarditappion. Alkuperäisen suunnitelman mukaan investointipäätökset pitäisi tehdä vuonna 2026. Hankkeiden toteutuminen – ainakaan alkuperäisessä aikataulussa – vaikuttaa epätodennäköiseltä.

Markkinoiden toimintaympäristö on tällä hetkellä poikkeuksellisen haastava ja kilpailtu. EU-maat ja Yhdysvallat houkuttelevat miljardiluokan valtiontuilla investointeja kotimaahansa.

Hallitusohjelmassa on osana neljän miljardin euron investointiohjelmaa merkitty 400 miljoonan euron elinkeinopoliittinen varaus, joka voidaan käyttää strategisten investointien vauhdittamiseen. Mittakaavaa kuvaa se, että esimerkiksi Saksa on antanut useita satoja miljardeja euroja valtiontukia maahan suuntaaville investoinneille.

Suomi ei pysty vastaamaan kilpailuun setelipinon paksuudella, joten katseet kääntyvät vahvasti verokannustimiin investointien vauhdittamiseksi.

Sekä ympäristö- ja ilmastoministeri Kai Mykkänen (kok.) että elinkeinoministeri Wille Rydman (ps.) sanoivat Verkkouutisille antamissaan haastatteluissa, että investointien verokannustin on jossain muodossa harkinnassa kehysriihessä.

Verokannustin voidaan toteuttaa esimerkiksi alentamalla uudesta investoinnista saatavan tuoton yhteisöveroa 20 prosentin tasoa alemmaksi. Uusille investoinneille voidaan myös suunnata verohyvityksiä. Esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan (Eva) esittämässä mallissa osa investointikustannuksista, esimerkiksi 15 prosenttia, olisi mahdollista saada hyvitetyksi verotuksessa. Lisäksi investointien korkovähennysten rajoja olisi mahdollista höllentää. Erilaisia malleja vauhdittaa investointeja on monia.

Hallitusohjelmaan on kirjattu myös tavoite siirtyä luvituksessa yhden luukun malliin viimeistään vuoden 2026 alusta alkaen. Vaikka luvituksen sujuvoittaminen on tervetullutta, luvitus ei kuitenkaan ole tällä hetkellä akilleen kantapää, jolla Suomi häviää investointeja.

Sen sijaan enemmän huomiota pitäisi kiinnittää rahoituksen saatavuuteen, joka koskettaa varsinkin p&k -yrityksiä. Tästä muistutti taannoin muun muassa professori Timo Rothovius. Vihreän siirtymän investoijien joukossa on paljon hankekehitysyhtiöitä, joilla ei ole edellytyksiä rahoittaa suurinvestointia edes osin omalla kassavirralla, vaan ne tarvitsevat taakseen hankkeeseen uskovia suuria (ulkomaisia) pääomasijoittajia ja myös julkista tukea. Nimenomaan rahoituksen saaminen on kriittisin elementti sille, että jättihankkeista syntyy lopulta investointipäätöksiä.

Rahoituksen saaminen edellyttää myös sitä, että ulkomaiset sijoittajat näkevät Suomen houkuttelevana investointikohteena. Tämä on myös tärkeä taustaelementti hallituksen uudistaessa ja joustavoittaessa työmarkkinoita. Ulkomaisen sijoittajan on tärkeä luottaa siihen, että investoidessaan Suomeen, esimerkiksi pitkäaikaiset (poliittiset) lakot eivät tule sijoittajasta riippumattomista syistä aiheuttamaan tuotannolle useiden viikkojen katkoksia, joista seuraa taloudellisia menetyksiä.

Investointilaskelmia tehtäessä tämä riski saatetaan suoraan hinnoitella suurempina työvoimakustannuksina tai investoinnilta voidaan odottaa suurempaa tuottoa. Tämä voi lopullisessa laskelmassa vaikuttaa siihen, että investointi siirtyykin Suomen sijasta toiseen maahan.

Investoinnin kriittisin vaihe on, tehdäänkö hankkeesta lopullinen investointipäätös. Tämä tulee aikanaan myös toimimaan mittarina sille, miten Suomi onnistuu vihreässä siirtymässä vai jääkö hankeboomi vain hypetyksen tasolle.

Hallituksen olisi aiheellista tarkastella kehysriihen kasvupaketissa yritysten verokannustimien lisäksi myös muita toimia, jotka lisäävät Suomen vetovoimaa ulkomaisten sijoittajien silmissä sekä sujuvoittavat investointeja suunnittelevien yritysten rahoituksen hankintaa.

Riikka Purra matkii rahaministerinä Sauli Niinistöä, mutta unohtaa tärkeän asian

Heikki Vento 13.04.2024 | 09:30

”Missä Petteri oikein on”, kysytään Helsingin Sanomien Ajatushautomo-sarjakuvan eduskunnan valtiosaliin sijoitetussa puhekuplassa.

Pääministeri Petteri Orpoa (kok.) kaipailee ulkoministeri Elina Valtonen (kok.). Lopulta Orpo löytyy ohi pyyhältävän valtiovaranministeri Riikka Purran (ps.) taskusta.

Sitten paljastuu, että Elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtaja Jyri Häkämies vie ministerikaksikkoa käskynjakoon.

Orpoa on pilkattu näkymättömäksi pääministeriksi ja piileskelystä työmarkkinakriisin keskellä.

”Milloin nostatte päänne pinnalle”. ”Milloin otatte johtajuuden”, sosiaalidemokraattien eduskuntaryhmän puheenjohtaja Tytti Tuppurainen penäsi eduskunnassa.

Porvarihallituksen pääministerin tila on selvästi ahtaampi kuin edellisen pääministerin Sanna Marinin (sd.). Hallituksen johtajan viereen on noussut valtiovarainministeri Purra.

Purra on vahvatahtoinen poliitikko, joka on muuttunut oppositiopuolueen johtajasta nihilistiseksi kirstunvartijaksi. Hän puhuu valtiovarainministerin tehtäviin kuuluvista ikävistä asioista. Suomi on elänyt yli varojensa, ja nyt on tullut pää vetävän käteen.

Marinin hallituksessa valtiovarainministeri vaihtui tiuhaan. Keskustan Katri Kulmuni ja Annika Saarikko pysyivät tiukasti puoluejohtajan roolissa ja varoivat pelottelemasta äänestäjiä leikkauksilla.

Valtiovarainministerin vuorosanat kelpasivat Marinin hallituksessa ministerinä käväisseelle Matti Vanhaselle (kesk.). Hän ei vältellyt talouden epämiellyttäviä totuuksia.

Orpo on samankaltaisessa tilanteessa kuin Esko Aho (kesk.) 1990-luvun alussa ja tämän jälkeen kaksi hallitusta muodostanut Paavo Lipponen (sd.). Pääministerin vieressä on näkyvä valtiovarainministeri.

Kokoomuslaiset valtiovarainministerit Iiro Viinanen ja Sauli Niinistö puhuivat Purran tavoin ikävistä asioista. Erojakin oli. Viinanen ja Niinistö eivät sortuneet ilakoimaan leikkauslistoilla.

Tiedostusvälineet pitävät Purrasta, koska tämä sanoo suoraan eikä kiemurtele vastauksissaan. Saksista ja leikkuulaudoista saa mainiota tilkettä juttuihin. Julkisuutta vahvistaa se, että joskus mediassa hairahdutaan demonisoimaan perussuomalaisia.

Pääministerin johtajuus joutuu testiin itsenäisten valtiovarainministereiden kanssa. Aho ja Lipponen pärjäsivät. Nyt vaakakupissa on Orpon uskottavuus.

Politiikan huutokaupassa pääministeri jää helposti toiseksi. Hallituksen johtaja ei voi riviministereiden tapaan täyttää lehtien palstoja ehdotuksilla, jotka tarkoittavat lipeämistä hallituksen ohjelmasta.

Orpo on hallituksensa viimeinen sopija. Vaalit voitetaan ideologialla, mutta maata hallitaan kompromisseilla.

Ensi viikon talouden kehysneuvotteluissa pitäisi olla Orpon vuoro. Säästötavoitteista ei tule pakettia ilman pääministerin myötävaikutusta.

Ahoon ja Lipposeen verrattuna Orpolla on yksi tukija enemmän, työnantajat. Elinkeinoelämän keskusliitosta on julkisuudessa tullut hallituksen imagon kannalta harmillisen innokas apuri.

EK:n johto on koko hallituksen toiminnan ajan korostanut, että työelämän rakenneuudistukset on toteutettava. Hankkeet ovat myös hallituksen tavoitteita.

Eniten äänessä on ollut Häkämies. Hän on Orpon puoluetoveri.

Seuraajalle EK:n toiminnasta herää kaksi kysymystä. Havaitseeko EK, että liian innokas tuki hallitukselle kärjistää tunnelmia työmarkkinoilla ja rapauttaa ministeristön uskottavuutta? Vai, onko kyse siitä, että työnantajien mielestä ministereille pitää varmuuden vuoksi toistuvasti muistuttaa, missä asioissa ei saa antaa periksi?

Ylen Jouko Jokinen ja Matti Apunen jättävät totuuden havaitsemisen lukijalle

Heikki Vento 26.03.2024 | 17:03

Kirjoitusta on täsmennetty 28.3.2024 09.45.

Perjantaina Yleisradio ilmoitti hakevansa vastaava päätoimittajaa. Seuraavana päivänä nykyinen päätoimittaja Jouko Jokinen pohjusti luvun työhistoriaansa, kun hän puolusti toimittaja Matti Kuuselaa.

Jokinen on Aamulehden entinen päätoimittaja ja Kuusela eläköitynyt lehden toimittaja. Kirjassaan Kuusela tunnusti käyttäneensä jutuissaan keksittyjä henkilöitä, haastatteluja ja tapahtumia.

Paljastuksen jälkeen Aamulehden päätoimittaja Sanna Keskinen poisti lehden julkisesta arkistosta Kuuselan jutut. Tekstien todenperäisyys tarkistetaan ennen niiden palauttamista yleisön käyttöön.

Jokinen puolusti Kuuselaa Helsingin Sanomissa.

– Sepitekin voi toimia oikein hyvin. Journalismissa on mahdollista kuvitella asioita, Jokinen sanoi.

Tuekseen hän sai Ylen hallituksen puheenjohtaja Matti Apusen, joka toimi AL:n päätoimittajana ennen Jokista. HS:n haastatteleman Apusen mukaan useimmat lehden lukijat tietävät, että Kuuselalta voi odottaa ihan muuta kuin uutistekstiä.

Alaisen puolustaminen on kunniakasta. Se on päälliköiden tehtävä. Tuoreessa muistissa on, kuinka päätoimittaja yritti livistää vastuusta selittämällä, ettei hän ollut tietoinen esitutkintaan ja oikeuteen joutuneesta jutusta ennen sen julkaisua.

Päätoimittajan pitää ottaa vastuunsa myös virheistä. Niiden tunnustaminen ei ole median parhaita ominaisuuksia.

Journalistin ohjeiden mukaan ”Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta”.

Oikean tiedon välittäminen ja tietojen tarkistaminen ovat toimituksen työtä. Siitä lehtien tekijät saavat palkkansa.

Miten Aamulehden lukijat olisivat voineet erottaa oikean ja väärän tiedon, kun siihen eivät pystyneet Aamulehden toimituksen johto ja muu toimitus yhdessä?

Jokinen pillastui Keskisen ratkaisusta poistaa Kuuselan jutut arkistosta. Se oli oikea toimenpide. Juttuja, joiden todenperäisyys on kyseenalainen, ei yleensä julkaista.

Matti Apunen johti Aamulehteä 1998–2010 aikana, jolloin lehteä uudistettiin voimakkaasti. Kunnianhimo oli valtava ja vauhti kova.

Muutosta veti päätoimittaja Apunen. Lehti haastoi HS:n ja halusi nousta sen rinnalle ja ohi johtavaksi päivälehdeksi.

Lehden organisaatiota madallettiin ja kirjoittavien toimittajien osuutta vahvistettiin. Lehti ryhtyi ensimmäisten joukossa tutkimusten avulla selvittämään, minkälaisia juttua yleisö haluaa.

Tärkeä työkalu oli Risc Monitor -asenneanalyysi. Se oli esillä useissa toimituksen sisältöpalavereissa.

Lehti pyrki tarinallistamaan juttujaan. Uutisiin etsittiin tavallinen ihminen, prosessien selittämistä vihattiin.

Erityisen tärkeää oli, että muu media lainasi Aamulehteä. Tämä johti uutisvoittoihin ja ylilyönteihin.

Joskus tekstiin lisättiin perättömyys, tai sopiva aihe toteutettiin suunnitellusti, vaikka tapahtumat olisivat saaneet ennakko-odotuksista poikkeavan käänteen. Nämä olivat poikkeustapauksia.

Kuuselan avaama keskustelu on koskettanut voimakkaimmin kahta tiedotusvälinettä, Aamulehteä ja Yleisradiota. Sanna Keskisen tehtävänä on vakuuttaa lukijansa, että Apusen perinnöstä on jäljellä parhaat osat.

Yleisradiota asia koskee siksi, että Jokinen on Ylen päätoimittaja ja Apunen yhtiön hallituksen puheenjohtaja.

Maanantaina Ylen toimitus irtisanoutui Jokisesta. Uutis- ja ajankohtaistoimituksen päätoimittaja Riikka Räisänen arvosteli päällikkönsä kannanottoa niin selvästi kuin vain voi.

Räisäsen teksti julkaistiin pian sen jälkeen, kun Ylen toimittajat olivat keskustelleet Jokisen kanssa.

”Sepite ei kuulu journalismiin”, Räisänen kirjoitti, viittasi journalistin ohjeisiin ja korosti, että journalismi ei saa koskaan olla keksittyä.

Seuraavaksi Jokinen ja Apunen joutuvat selittämään kannanottojaan poliitikoille. HS:n tietojen mukaan Ylen hallintoneuvoston työvaliokunta on kutsuttu koolle keskiviikoksi.

Kuuselan paljastukset ovat ahdistavia niille, jotka ovat huolissaan journalistien ammattietiikasta. Toiset ovat syyttäneet noitavanoista ja Kuuselan jahtaamisesta.

Journalismissa ei kannata liikaa murehtia tiedonvälittäjien motiiveja. Keskustelun aloitti Matti Kuusela.

Kuuselan ratkaisu oli ryhdikäs teko. Se puhdistaa Aamulehden arkistojen lisäksi myös journalismia yleensä.

Juttujen tarinallistamisessa on sudenkuoppia. Journalismin uskottavuuden turvaamiseksi ne kannattaa etsiä toimituksissa eikä sysätä vastuuta maksavalle yleisölle.

TÄSMENNYS 28.3.2024 klo 09.45: Kirjoituksen kohtaa: ”Erityisen tärkeää oli, että muu media lainasi Aamulehteä. Tämä johti uutisvoittoihin ja ylilyönteihin. Joskus tekstiin lisättiin perättömyys, tai sopiva aihe toteutettiin suunnitellusti, vaikka tapahtumat olisivat saaneet ennakko-odotuksista poikkeavan käänteen” on saatettu tulkita erheellisesti väitteenä laajasta ja systemaattisesta toiminnasta uutisissa, vaikka tekstissä näin ei sanota. Tämän takia tekstiin on kuitenkin lisätty väärinkäsitysten välttämiseksi maininta, että nämä olivat poikkeustapauksia.

Velka-Suomen pelastaminen vaatii uuden yhteiskuntamallin

Jari Ehrnrooth 25.03.2024 | 12:00

Rautakansleri Otto von Bismarck kuvasi politiikkaa mahdollisuuksien taiteeksi. Se oli osuva kiteytys.

Voivatko vallankäyttäjät yhä globalisaation ja digitalisaation aikakaudella lunastaa kuvauksen? Vai menikö politiikka rikki instagrammaation ja polarisaation myötä?

Suomessa tilanne on kutkuttava. Historian monsuuni puhaltaa ja konsensuksen lippu roikkuu repaleisena hyvinvointivaltion tangossa kuin muisto hävitystä sodasta.

Eduskuntaa uhmaavan ay-liikkeen lakkoaalto nostaa sieraimiin kalman löyhkää työväenliikkeen kapinavuosilta.

Draama kaartuu käännekohdan partaalle.

Porvarihallitukselle lankesi niin suuri tehtävä, ettei siitä voi selviytyä ilman suuria suunnitelmia. Murros kutsuu esiin politiikan uusia lähtökohtia. On alettava laatia käsikirjoitusta suomalaiseen yhteiskuntaan, jossa kukaan ei ole elänyt.

Kun vanhan hyvinvointivaltio-opin sanat yksi toisensa perään muuttuvat tuhkaksi kielellä, jonkun on luotava uudet periaatteet, uusi rakenne, uudet kuviot. Edessä on Bismarckin tehtävä, poliittisen arkkitehdin työ.

Siitä mahdollisuuksien taide alkaa.

Suomalaisen keskustelun kaksi ajatusvirhettä

Tänä keväänä media on myötätuntoisesti kertonut kuinka Maijan tai Matin asumiskulut kasvavat jopa sadoilla euroilla, kun hallitus leikkaa asumisen tukia.

Missään en ole nähnyt myötätuntoisia kertomuksia siitä, kuinka paljon Leena tai Leevi joutuu maksamaan paitsi omia myös toisten ihmisten asumisen kuluja, kun julkinen valta siirtää heiltä perittyjä verotuloja Maijan tai Matin pankkitilille.

Kelan tilaston mukaan asumisen tuet vuonna 2022 olivat yhteensä 2574,8 miljoonaa euroa. Nyt hallitus aikoo leikata niistä vajaat 400 miljoonaa. Se on hyvä alku mutta aivan liian vähän, sillä saman aikaisesti otetaan uutta valtion velkaa ainakin 14 miljardia.

Huolestuttavasti velkaantuva valtio ottaa siis lisää velkaa maksaakseen kansalaistensa asumiskuluja yli kaksi miljardia vuodessa. Kuulostaako järkevältä?

Moni varmasti kummastelee, miksi oikeistohallitus ei tee isompia leikkauksia ja katkaise velkaantumista. Suomen politiikassa tuntuu kohtalonomainen jatkuvuus, joka viittaa syviin dogmeihin, mahdollisuuksien taiteen estoihin.

Kun nousee päiväkohtaisen keskustelun yläpuolelle ja etsii yhdistäviä tekijöitä suomalaisten väkevistä linjauksista, kaksi seikkaa pistää silmään.

Olipa ongelma mikä tahansa, vastaus on aina yhteiskunnan apu ja tuki. Asumiskulut, rakennusalan lama, lasten liikunta, yritysten innovaatiot, vanhusten hoiva, maaseudun autioituminen, elintapasairaudet, kulttuuritarjonta, sanokaa vain oma murheenne ja huutakaa valtiota käsi ojossa apuun.

Niin pientä toimialaa ei ole, ettei sille riittäisi kovaäänistä edunvalvojaa vaatimaan osaansa verovaroista.

Surkea kakunjakokamppailu on kauhistuttavaa ennen muuta siksi, että se vie kehitystä alaspäin. Vastuun ulkoistaminen on tyhmyyden alku. Vain itsenäinen kekseliäisyys kovien haasteiden edessä luo innovaatioita ja uutta arvoa, kuten esimerkiksi Nobel-ekonomisti Bengt Holmström on usein korostanut. Tämä koskee niin yksilöitä kuin yrityksiäkin.

Toinen suomalaista keskustelua yhdistävä piirre on yksilön vastuusta vaikeneminen. Rikon säännöllisesti sovinnaista moraalikoodia sanoessani, että mielestäni jokainen vapaa yksilö on vastuussa omasta toimeentulostaan, työllistymisestään, asumiskuluistaan ja elintavoistaan. Miten hän muuten voisi olla vapaa itsenäinen yksilö? Jostakin syystä suomalaiset poliitikot eivät oikeallakaan ole – vielä – ottaneet tällaista näkökulmaa oman linjansa perustaksi.

Suomea passivoivassa hyvinvointivaltioideologiassa yhteiskunta (lue: valtio) vastaa yksilöiden hyvinvoinnista.

Nuoret oppivat jo varhain, että Kelan tukilaskureista katsotaan, mitä sieltä voi saada, ja vasta sitten aletaan miettiä, miten voisi itsekin työllään jotain ansaita. Saman sosialidemokraattisen ideologian vangiksi joutunut julkinen valta elää yli varojensa ja ottaa uutta velkaa, jonka kulut jäävät niiden maksettavaksi, jotka ovat taloudellisesti itsenäisiä ja sosiaalisten tulonsiirtojen kautta maksavat myös muiden kulut. Tällainen sosialistinen malli jakaa kansaa ja tulee romahtamaan, koska talous ei kestä.

Olen jo useamman vuoden ajan ihmetellyt niitä, jotka tahtovat pelastaa suomalaisen hyvinvointivaltiomallin. Miksi ihmeessä? Heikkenevät oppimistulokset, rapistuva terveydenhoito, paheneva pula hoitajista ja tiloista lasten päivähoidossa samalla kun julkisen talouden velkakierre syvenee. Sosiaalikulut kasvavat kovaa vauhtia, kun väestö ikääntyy, mutta bruttokansantuote polkee paikoillaan viidettätoista vuotta. Kukaan ei ole esittänyt uskottavaa ratkaisua mallin pelastamiseksi.

Työllisyysasteen kohottaminen ei auta, ellei Suomeen saada niitä puuttuvaa puolta miljoonaa hyvin koulutettua, hyvin läntisiin arvoihimme sopeutuvaa, hyvin vaikeaa kieltämme oppivaa maahanmuuttajaa, jotka ahkerasti ja ilolla tekevät työtä alle verrokkimaiden palkkatasolla pelastaakseen suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan. Uskookohan joku aivan tosissaan tähän utopiaan? Onneksi on Pasi Saukkosen tapaisia lahjomattomia tutkijoita, jotka kertovat kylmät tosiasiat. Ei, työperäinen maahanmuutto ei tule pelastamaan julkisen talouden tasapainoa ja suomalaista hyvinvointivaltiota.

Ainoa tapa selviytyä ja pelastaa Suomi on purkaa malli osiksi ja miettiä kaikki 1960-luvulla luodut yhteiskuntapolitiikan peruslähtökohdat uusiksi. Siis aivan kaikki.

Uuden yhteiskuntamallin periaatteet

Ensiksi on kysyttävä, mitä suomalaiset haluavat pelastaa, kun he haluavat pelastaa hyvinvointiyhteiskunnan?

Nähdäkseni vastaus on selvä: hyvälaatuiset helposti saavutettavat yhteiskunnalliset palvelut. Terveydenhuolto, koulutus, lasten päivähoito, vanhusten hoito. Juuri näiden palvelujen laatuhan on heikentynyt, koska rahoituspohja pettää eivätkä asiakkaat voi markkinamekanismin puuttuessa valinnoillaan vaikuttaa palvelujen tarjontaan. Lisäksi etenkin koulutuksessa on joukko ideologisia vääristymiä, joiden vuoksi oppilaitoksia käytetään sosiaalipolitiikan välineinä sen sijaan että niissä keskityttäisiin parhaaseen mahdolliseen oppimiseen.

Erityisesti tämä yhteiskunnallisten palvelujen näkökulma on tärkeä sille kolmannekselle, joka rahoittaa työtä ahertamalla enemmistön etuudet ja palvelut. Nämä yhteiskunnan hyvin koulutetut, yritteliäät ja toimeliaat vastuunkantajat haluavat, että palvelut hoidetaan paremmin eikä huonommin kuin tähän asti. He haluavat saada korkealle verotukselle eli omille rahoilleen vastinetta. Siksi he äänestivät oikeistohallituksen korjaamaan talouspolitiikkaa ja tekemään muutosta yhteiskuntapolitiikkaan.

Ensimmäinen uuden yhteiskuntamallin periaate on siis selvillä. Aiempaa paremmin toimivat ja korkealaatuisemmat yhteiskunnalliset palvelut, jotka järjestetään dynaamisen markkinamekanismin avulla.

Toiseksi on kysyttävä, mitä mätää ja eettisesti hyväksymätöntä on vanhassa hyvinvointimallissa?

Nähdäkseni vastaus tähänkin kysymykseen on hyvin selvä: toisten kustannuksella eläminen, vapaamatkustus, sosiaaliturvan hyväksikäyttö elinkeinona. Ei siis ole hyväksyttävää, että valtio ottaa tehtäväkseen taata jokaiselle maassa asuvalle elanto, asunto ja hyvinvointi ikään kuin taivaan lahjana. Tähän on tultava selkeä ja tiukka muutos. Kelasta sähköisesti haettavat sosiaalituet ovat verovaroista rahoitettuja avustuksia eivätkä itselle kuuluvaa tuloa kuten työstä tai sijoituksista saatavat ansiot.

Toinen uuden yhteiskuntamallin periaate on näin selvillä. Oikeusvaltiossa ja tasavallassa jokainen omistaa elämänsä ja myös vastaa siitä. Sosiaaliturvan ei pidä rikkoa tätä periaatetta vastaan.

Valtaisa joukko julkisen vallan hoitamia sosiaalisia tulonsiirtoja ja erinäisiä sosiaalitukia voitaisiin ajaa alas ja lakkauttaa, koska ne tekevät ihmisistä tukiriippuvaisia alamaisia. Niiden sijasta myös sosiaaliset vakuutukset tulisi järjestää henkilökohtaisten sopimusten pohjalta ikään kuin puskureiksi turvaamaan vaiheita työstä toiseen siirryttäessä tai uusia rahoituksia hankittaessa.

Esimerkiksi yleinen asumistuki tulisi lakkauttaa ja vain erityisryhmien (opiskelijat, työkyvyttömät, vanhukset) asumista tulisi tukea harkinnanvaraisesti. Julkisia varoja säästyisi oitis 1,5 miljardia. Luulisi tällaisen helpotuksen valtion talouteen houkuttelevan ketä tahansa laskutaitoista.

Kolmanneksi on kysyttävä, mikä uusi filosofinen periaate voisi ratkaista vanhan mallin rahoitusongelmat ja eettisen rappion?

Nähdäkseni tähänkin voidaan vastata johdonmukaisesti, vaikka ratkaisu edellyttääkin kokonaan uuden ajattelutavan tuomista yhteiskuntapolitiikan perustaksi. Olen itse nimittänyt ajattelutapaa hyvintoimintamalliksi (esimerkiksi teoksessani Hyvintoimintayhteiskunta, 2016).

Peruskäsite ei siis olekaan well-being, vaan well-doing. Näin painopiste siirtyy yksilön vastuuseen toimia hyvin ja hoitaa oma elämänsä hyvin. Lähtökohta on siis vastuullisen vapauden moraalista lähtevä, koska vapaus ei ole lahjaksi saatu ominaisuus vaan kyky, joka saavutetaan sivistyksen ja harkinnan avulla tietoisesti siihen pyrkimällä.

Kaikki uuden mallin yhteiskuntapoliittiset kannustimet tulisi virittää vapaata yhteiskuntaa kiistatta yhdistävän arvon suuntaisiksi. Tämä arvo on itsenäinen yksilön vapaus, joka ei voi toteutua sosialidemokraattisessa valtioriippuvuudessa.

Yhteiskuntamallia ei tule perustaa ohimenevälle aatesuunnalle vaan filosofisesti kestävälle perusarvolle.

Kolmas uuden yhteiskuntamallin periaate on siis selvillä. On kannustettava yksilöt vastuuseen omasta hyvästä elämästään ja itsensä toteuttamisesta niin, että he työn ja toimeliaisuuden kautta samalla antavat panoksensa ja ovat hyödyksi myös muille. Tällä tavoin yhteiskunnassa säilyy vapauden ja vastuun moraalinen tasapaino, joka on ratkaisevan tärkeä tavoite myös hyvinvointisairauksista, addiktioista ja merkityskadosta kärsivälle liberaalille lännelle.

Uuden mallin avainkäsite on vastuullinen vapaus.

Kirjoitus on toinen osa artikkelisarjasta, joka käsittelee demokratian tulevaisuutta ja uuden yhteiskuntamallin tarvetta. Ensimmäinen osa löytyy täältä.

EU-kollegatkin ihmettelevät: Mitä Teuvo Hakkarainen on puuhannut kaikki nämä vuodet?

Antti Korhonen 24.03.2024 | 11:00

Perussuomalaisten Teuvo Hakkaraisen meppikausi Brysselissä lähenee loppuaan. Jatkokautta ei ole luvassa. Puolueen puheenjohtaja Riikka Purra vahvisti keskiviikkona MTV Uutisten haastattelussa, ettei Hakkarainen ole ehdolla kesäkuun eurovaaleissa. Purra ei kertonut syytä, miksi puolue ei aseta Hakkaraista ehdolle. Hakkarainen ehti jo helmikuussa ilmoittautua ehdokkaaksi eurovaaleihin.

Viitasaarelaisen sahayrittäjän Teuvo Hakkaraisen poliitikon ura on ollut poikkeuksellisen värikäs. Hän on kuitenkin saanut kolme kertaa kansalta mandaatin eduskuntavaaleissa, vieläpä joka kerralla nousevin äänimäärin. Kesän 2019 eurovaaleissa Hakkarainen valittiin Brysseliin yli 29 000 äänen potilla.

Kollegoille tuntuu kuitenkin olevan mysteeri, mitä Hakkarainen on europarlamentissa oikeastaan puuhannut.

Suomi sai Brexitin seurauksena neljännentoista meppipaikan vuonna 2020. Yhteensä Euroopan parlamentissa istuu 705 meppiä 27 jäsenmaasta. Europarlamentaarikon tehtävänä on edustaa unionin kansalaisia. Käytännössä mepin ainoa velvollisuus on osallistua äänestyksiin. Työ on tunnetusti hyväpalkkaista.

14 meppiä tarkoittaa sitä, että Suomella on kaksi prosenttia parlamentin paikoista. Jokaista paikkaa ja edustajan työpanosta tarvitaan. Suomesta on valittu parlamenttiin pitkän linjan poliitikkoja ja ministereitä. Peräti kuudella nykyisistä suomalaismepeistä löytyy ministerikokemusta.

Europarlamentaarikon työ on dynaamista ja kansainvälistä. Työssä voi oikeasti vaikuttaa asioihin pitkäjänteisellä työllä, substanssiin perehtymällä ja suhteita rakentamalla. Pikavoittoja tästä ei ole tarjolla.

Vaikutusvaltaisimmista europarlamentaarikoista julkaistaan listauksia. EU Matrixin julkaisemalta tuoreelta sadan vaikutusvaltaisimman mepin listalta löytyvät muun muassa Petri Sarvamaa (kok.) (sijalla 25), Eero Heinäluoma (sd.) (26.) ja Heidi Hautala (vihr.) (42.).

Europarlamentaarikon työssä vaikuttavuuden yhtenä mittarina on pidetty mietintöjen eli lainsäädäntöpohjien määrää.

Helsingin Sanomien selvityksen mukaan Teuvo Hakkarainen ei ole niitä kaudellaan tehnyt. Yhdessä mietinnössä hän on toiminut varjoesittelijänä eli kertonut oman mielipiteensä toisen parlamentaarikon mietintöön.

Hakkarainen selitti HS:lle mietintöjensä vähäistä määrää sillä, että muiden poliittisten ryhmien päätöksellä ID-ryhmälle ei jaettu poliittisesti merkittäviä raportointivastuita. Perussuomalaiset kuului parlamenttikauden alussa EU-kriittisten ja oikeistopopulististen puolueiden ID-ryhmään. Huhtikuussa 2023 puolue siirtyi konservatiivien ja reformistien ECR-ryhmään.

Tarkasteltaessa kaudella tehtyjen mietintöjen, lausuntojen ja päätöslauselmaesitysten määrää Hakkarainen jää myös suomalaisista mepeistä. Hän on toiminut yhdessä lausunnossa varjovalmistelijana ja tehnyt yhden päätöslauselmaesityksen. Muilla mepeillä mietintöjen, lausuntojen ja päätöslauselmaesitysten määrää mitataan useissa kymmenissä.

Europarlamentaarikot ilmoittavat rekisteriin, keitä he ovat tavanneet tai missä ovat kokoustaneet. Hakkaraiselle on koko viisivuotisen kauden aikana rekisteröity vain kolme tapaamista. Hakkaraisen mukaan hänellä on ollut enemmän tapaamisia, mutta hän ei ole ilmoittanut niitä rekisteriin, koska kaikkien tapaamisten ilmoittaminen oli vapaaehtoista viime marraskuuhun asti. Vaikka jokunen tapaaminen olisi unohtunut mainita rekisteriin, on määrä hämmentävän pieni, vaikka nykyiselle kaudelle osui esimerkiksi covid-pandemia ja parlamentti vähensi kokoontumisia.

Hakkarainen on parlamenttiurallaan pitänyt puheenvuoron tai jättänyt kirjallisen lausuman täysistunnoissa 44 kertaa. Hakkarainen istuu europarlamentissa ympäristövaliokunnassa, jonka kokouksiin hän on kuitenkin usein osallistunut.

Hakkaraista kuvataan Verkkouutisille kiltiksi ja ujoksi mieheksi, joka ei viihdy taustatilaisuuksissa ja välttelee mediatapaamisia.

Hakkaraisen kerrotaan jäävän puutteellisen kielitaidon takia väistämättä ulkopuoliseksi parlamenttityössä ja tärkeissä taustakeskusteluissa. Parlamentaarikon arki on puheiden ja valiokuntatyön lisäksi sidosryhmien tapaamista, spontaaneja käytävä- ja kahvilakeskusteluita, kirjallisia töitä ja muuta vaikuttamista. Brysselin ja Strasbourgin parlamentin käytävät vilisevät poliitikkojen ja avustajien lisäksi lobbareita, virkamiehiä ja median edustajia. Kalenterin saa helposti täytettyä tapaamisilla, jos on aktiivinen.

Verkkouutisten haastattelemien lähteiden mukaan parlamentissa työskentelevät kollegat eivät tosiasiassa tiedä, mitä Hakkarainen on viime vuosina tehnyt parlamentissa tai ylipäänsä, miten hänen viikkonsa konkreettisesti kuluvat.

– Kyllä hänet täällä on nähty ja myös istunnossa, mutta muuten ei ole tietoa, miten hän viikkonsa käyttää, kuvailee yksi lähde.

Eräs Hakkaraisen kollega oli istunut samalla lennolla ja kysynyt, miten työviikko on mennyt.

– Taas sitä sammoo EU-paskoo, oli Hakkarainen kiteyttänyt työviikon annin.

Hakkarainen välttelee mediatilaisuuksia. Taannoisella toimittajille järjestetyllä Strasbourgin matkalla hänen nimensä loisti poissaololla meppi-infoista, joihin olivat ilmoittautuneet kaikki muut Suomen mepit.

Verkkouutisille Hakkaraisen kuvaillaan olevan täysin väärässä paikassa. Lähteiden mukaan Hakkarainen olisi useamman kerran kautensa aikana sanonut haluavansa pois parlamentista, koska ei viihdy siellä. Siksi hänen helmikuinen ilmoituksensa halusta jatkokaudelle löikin ällikällä osan kollegoista.

Puheenjohtaja Purran ilmoitus sulki lopullisesti Hakkaraisen oven eurovaalien ehdokkuudelle.

Verkkouutiset yritti saada taannoin Teuvo Hakkaraiselta haastattelun ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä, mutta haastattelupyyntöön ei vastattu.

Hakkaraisella on Euroopan parlamentin sivujen mukaan kaksi parlamenttiin akkreditoitua avustajaa. Ihmetystä herättää myös avustajakunnan passiivinen mediastrategia. Haastattelupyyntöihin tai meppikyselyihin ei tule mitään vastausta. Verkkouutisten haastattelemat parlamentissa työskentelevät lähteet ilmaisivat epätietoisuutensa, ovatko avustajat oikeasti Brysselissä vai eivät.

Edellä mainittujen seikkojen valossa voikin esittää kysymyksen: onko Suomella ollut tosiasiallisesti 13 meppiä tällä kaudella?

Suomi on pieni maa, jolla ei ole jatkossa varaa siihen, että europarlamentissa maata ovat edustamassa vajavaiset resurssit.

Totuus viisikko-hallituksesta: Vain Sanna Marinia voi syyttää vastuun pakoilusta

Heikki Vento 16.03.2024 | 11:00

Pääministeri Sanna Marinin (sd.) hallituksen puoluejohtajista rakennettiin tarina yhtenäisestä viisikosta, vaikka se oli hyvin riitainen.

Ei tarvitse olla Enid Blyton eikä yleensäkään kirjailija, jotta voi tehdä tarinan. Riittää, kun tekijällä on valmiudet kirjoittaa tai politikoida. Sellaisia ovat journalistit ja poliitikot.

Tarinan ytimessä on Marinin hallituksen yhtenäinen johtoviisikko. Ryhmä johtavia naispoliitikkoja hallitsee Suomea koko vaalikauden, ja nyt sen jäsenet livistävät porukalla vastuusta.

Viisikon jäseniä olivat Marinin lisäksi puolueidensa puheenjohtajat Annika Saarikko (kesk.), Maria Ohisalo (vihr.), Li Andersson (vas.) ja Anna-Maja Henriksson (r.).

Tarina herättää väkisin kysymyksiä sen todenperäisyydestä. Oliko viisikko niin yhtenäinen kuin annetaan ymmärtää?

Ei ollut.

Keskustavasemmistolaisen hallituksen johto oli harvinaisen riitainen. SDP ja keskusta nokkivat jatkuvasti toisiaan. Toinen rintamalinja kaivettiin keskustan ja vihreiden väliin.

Marinin ministeristön talous- ja sisäpolitiikka vaikutti jatkuvalta kinastelulta, jos sitä vertaa esimerkiksi Paavo Lipposen (sd.) ja Matti Vanhasen (kesk.) hallituksien toimintaan.

Mielikuva koko vaalikauden hallinneesta joukosta on väärä. Neljä vuotta toimiva hallitus on koossa 48 kuukautta.

Marinin hallitus aloitti vasta joulukuussa 2019 ja lopetti reilun kolmen vuoden jälkeen kesäkuussa 2023. Hallituspäiviä kertyi 1289.

Vaikka Marinin hallitus ei ollut pätkäministeristö, viisikko toimi huomattavasti lyhyemmän ajan.

Ryhmä hallitsi Suomen vain noin 20 kuukautta. Se on alle puolet vaalikaudesta.

Hallituksen ministerikierto oli vilkasta. Se johtui useista syistä: hallituspuolueiden sisäisistä vaikeuksista, ministereiden henkilökohtaisista syistä.

Ydinryhmän lisäksi viisikossa piipahtivat ainakin Katri Kulmuni (kesk.), Jussi Saramo (vas.) ja Emma Kari (vihr.). Lisäksi Saarikko liittyi joukkoon lähes vuosi hallituksen nimittämisen jälkeen.

Viime vuoden eduskuntavaalien jälkeen edellisen hallituksen kaikki johtavat ministerit ovat luopuneet tai luopumassa puoluejohtajan tehtävistä. Kyse ei kuitenkaan ole yhteisestä joukkopaosta.

Viisikko ei livistänyt yhdessä, jos livisti lainkaan. Vaaleissa hallitus sai kansalta epäluottamuslauseen.

Andersson teki selväksi jo 2022, että hän haluaa pois puheenjohtajan tehtävästä 2024. Henriksson on johtanut ruotsalaista kansanpuoluetta kahdeksan vuotta. Lähtö tulee, koska hän haluaa Euroopan parlamenttiin.

Saarikon ratkaisun pääselitys on keskustan historiallisen huono tulos viime vaaleissa. Puheenjohtaja oli jatkuvasti vaikeuksissa hallituksessa ja puolueessaan.

Samoin kävi vihreille. Puolue menetti kolmanneksen edustajapaikoistaan. Vaalitulos ei jättänyt Ohisalolle vaihtoehtoja.

Sanna Marin on poikkeus. SDP voitti vaalit, mutta kokoomus voitti vielä enemmän. Kokoomus oli Marinin SDP:n suurin vastustaja. Kakkossijan jälkeen puheenjohtaja päätti lähteä kansainvälisille catwalkeille.

Viisikon jäseniä on syytetty vastuun pakoilusta. Luodit menevät selvästi kaikkien paitsi Marinin ohi.

Suomen talous on vaikeuksissa, ja Marin teki samalla tavalla kuin SDP vuonna 1991. Silloin se toiseksi suurimpana eduskuntapuolueena jättäytyi vapaaehtoisesti lama-ajan hallituksen ulkopuolelle.

Marin ja ministerit vetivät rekeä ja kantoivat vastuunsa vaalikauden loppuun. Suoritusta voi verrata Matti Vanhasen (kesk.) ja Jyrki Kataisen (kok.) ratkaisuihin. He jättivät pääministerin tehtävät vuosi ennen eduskuntavaaleja.

Näin kävisi, jos USA:n presidenttiehdokas kuolisi tai joutuisi vankilaan kesken kisan

Maria Lindén 15.03.2024 | 09:53

Yhdysvaltojen presidentinvaalien ehdokasasettelu ratkesi tänä vuonna poikkeuksellisen aikaisin: suurten puolueiden esivaalit ovat jo nyt voittaneet Donald Trump ja Joe Biden. Kumpikin ehdokas on poikkeuksellisen epäsuosittu. Tämä on saanut monet pohtimaan, voisiko vielä tapahtua jotain, mikä estäisi jommankumman ehdokkuuden.

Trumpin kohdalla moni miettii, mitä hänen ehdokkuudelleen tapahtuisi, jos hän saisi ennen vaaleja tuomion rikoksesta ja joutuisi kaltereiden taa. Yhdysvaltojen perustuslaki ei estä vankia olemasta ehdolla tai astumasta presidentin virkaan, mutta periaatteessa puolueen saattaisi silti olla mahdollista hankkiutua vankilaan joutuneesta ehdokkaasta eroon julistamalla hänet kykenemättömäksi hoitamaan presidentin virkaa.

Käytännössä on kuitenkin varmaa, että Trump saisi jatkaa puolueensa ehdokkaana vaikka vankilasta käsin. Huomattava osa republikaanien kannattajista nimittäin uskoo Trumpin toisteleman tarinan, jonka mukaan oikeusjutuissa on kyse poliittisesta ajojahdista. Jos puolue kääntäisi vankilassa viruvalle Trumpille selkänsä, oletettavaa on, että varsin moni äänestäjä sanoutuisi puolueesta irti kokonaan. Tämän vuoksi jopa vankilassa istuva Trump olisi puolueelle parempi vaihtoehto kuin hänen korvaamisensa jollakulla toisella.

Niin Trump kuin Bidenkin voisi vielä poistua näyttämöltä siinä tapauksessa, että itse haluaisi tehdä niin – vaikkapa siksi, että laskisi puolueen voitonmahdollisuuksien paranevan pääehdokasta vaihtamalla. On kuitenkin mahdotonta uskoa, että kumpikaan heistä päätyisi tällaiseen ratkaisuun. Niinpä ainoa kuviteltavissa oleva asia, joka saisi jommankumman poistumaan pelistä, olisi erittäin vakava sairastuminen tai kuolema.

Niin Trumpin kuin Bideninkin ikä pyöristyy kahdeksaankymmeneen, joten äkillinen vakavan sairauden riski on heillä tilastollisesti suurempi kuin vaikkapa keski-ikäisillä. Näissä vaaleissa äänestäjät miettivätkin poikkeuksellisen paljon sitä, pysyvätkö ehdokkaat vaalien ja tulevan nelivuotisen presidenttikauden ajan tarpeeksi terveinä ja toimintakykyisinä hoitamaan yhtä maailman vaikutusvaltaisimmista ja stressaavimmista työtehtävistä. Moni miettii myös, mitä tapahtuisi, jos jompikumpi ehdokas joutuisi terveyssyistä luopumaan kilvasta.

Jos näin kävisi, valta korvaavan ehdokkaan valinnasta siirtyisi puolueen käsiin. Jos ehdokasta jouduttaisiin vaihtamaan ennen kesällä järjestettäviä puoluekokouksia, joissa Trump ja Biden on määrä julistaa virallisesti puolueittensa ehdokkaiksi, ehdokas valittaisiin puoluekokouksessa. Kaikesta esivaaleihin liittyvästä jännityksestä ja mediahuomiosta huolimatta puolueilla ei ole minkäänlaista lakisääteistä velvoitetta kuunnella äänestäjiä ehdokasta valitessaan, ja jos esivaalien voittaja ei olisikaan käytettävissä, puolueet voisivat tulkita tai muuttaa sääntöjään niin, että suurin osa valitsijamiehistä olisi vapaita äänestämään ehdokkaaksi ketä hyvänsä. Jos taas ehdokkaan vaihtaminen tulisi eteen puoluekokouksen jälkeen, puolueiden säännöt sanelevat, että puoluekomiteat valitsisivat uuden ehdokkaan.

Joe Bidenin varapresidenttiehdokas Kamala Harris tai Republikaanien esivaaleissa toiseksi sijoittunut Nikki Haley eivät kumpikaan olisi itseoikeutettuja korvaajia riippumatta siitä, missä vaiheessa vaalikamppailua korvaajaa tarvittaisiin. Joidenkin arvioiden mukaan Harris saattaisi kuitenkin olla vahvoilla Bidenin tilalle. Bidenin terveydentilan dramaattinen heikkeneminen tekisi Harrisista istuvan presidentin ja syöksisi maan kriisiin, jonka keskellä puolueaktiivien voi olettaa pyrkivän vakauttamaan tilannetta korostamalla jatkuvuutta.

Jos Donald Trumpille etsittäisiin korvaajaa jo ennen puoluekokousta, Nikki Haley hyötyisi jonkin verran siitä, että hän on ehtinyt kerryttää taakseen joukon omia valitsijamiehiä. Se tuskin kuitenkaan riittäisi voittoon, sillä huomattava osa republikaanien aktiiveista kannattaa paitsi Trumpia myös laajemminkin puolueen trumpistista suuntaa eikä haikaile Trumpin aikaa edeltäneen republikaanipuolueen arvomaailman perään, jota Haley edustaa. Puoluekokouksen jälkeen Trumpin tilalle valituksi saattaisi tulla varapresidenttiehdokas, mikäli hän olisi ehtinyt tällaisen jo nimittää.

Oma erikoisuutensa olisi tilanne, jossa äänestysliput olisi jo ehditty painaa ennen ehdokkaan vaihtumista. Tällaiseen hankalaan tilanteeseen joutunut puolue tekisi oletettavasti kaikkensa viestiäkseen äänestäjille, kenelle heidän äänensä tosiasiassa menisi, jos he äänestäisivät kuvioista poistunutta ehdokasta. Silti tilanne olisi monen äänestäjän kannalta epäselvä ja kaoottinen, ja sillä voisi olla vaikutusta äänestysprosenttiin ja vaalien lopputulokseen.

Vielä vaalipäivän jälkeenkään voittajaehdokkaan varapresidenttiehdokas ei ole automaattisesti voittajaehdokkaan korvaaja, mikäli vaalivoittaja joutuu äkillisesti väistymään.

Koska Yhdysvaltojen presidentti valitaan epäsuoralla valitsijamiesvaalilla, valta on vaalien jälkeen valitsijamiehillä, jotka ovat yleensä puolueaktiiveja. Valitsijamiehet kokoontuvat vasta joulukuun jälkipuoliskolla eli useita viikkoja marraskuun alussa järjestettävien vaalien jälkeen. Osa osavaltioista velvoittaa lailla valitsijamiehet äänestämään osavaltion vaalien voittajaa, mutta lakeja olisi tarvittaessa mahdollista muuttaa varsin nopealla aikataululla sellaisiksi, ettei heidän tarvitsisi äänestää kuollutta tai vakavasti sairasta ehdokasta. Jos kuitenkin vasta valittu presidentti poistuisi pelistä valitsijamiesten annettua äänensä, voitokkaasta varapresidenttiehdokkaasta tulisi automaattisesti seuraava presidentti.

Kaikissa tapauksissa presidenttiehdokkaan äkillinen vakava sairastuminen tai kuolema olisivat Yhdysvaltojen poliittiselle järjestelmälle kova koettelemus, joka muuttaisi vaalien asetelmia. Vaikka kumpikin ehdokas onkin huomattavan epäsuosittu, on aika varmasti silti kummankin puolueen etujen mukaista, että esivaalit voittanut ehdokas pysyisi terveenä ja toimintakykyisenä, eikä hänelle tarvittaisi korvaajaa.

Missä on median Trump-lukutaito?

Markku Ruotsila 11.03.2024 | 11:08

Taas kerran on sekä yhdysvaltalainen että suomalainen media herännyt pelottelemaan Donald Trumpilla ja Natolla. Tämä tarina toistuu säännöllisin väliajoin aina, kun löydetään jostain uusi taikka vanha lauseenpätkä, jossa Trump viittaa aiheeseen tavanomaisella tajunnanvirtamaisella tavallaan.

Heti on tarjolla median varoituksia siitä, että Valkoiseen taloon ehkä palatessaan Trump aikoisi poistaa Yhdysvallat Natosta, kieltäytyä puolustamasta hyökkäyksen kohteeksi joutunutta jäsenmaata tai jollain muulla tavalla alkaisi kaivaa maata Naton alta.

Esimerkiksi Helsingin Sanomat raportoi, kuinka Trump ilmoitti vaalitilaisuudessaan Etelä-Carolinassa, etteivät amerikkalaiset joukot tulisi apuun, jos Venäjä hyökkäisi sellaiseen eurooppalaiseen Nato-maahan, joka ei täytä puolustusmenovelvoitteitaan. Kuulemma hänen mukaansa ”Venäjälle pitäisi antaa vapaat kädet” tällaisissa tapauksissa.

Itse asiassa Trump kertoi kyseisessä Etelä-Carolinan tilaisuudessa vain sen saman tarinan, jota hän on toistellut useissa eri versioissa jo vuosikausia. Yksityiskohtaisemmin hän kertoi tarinan jo vuonna 2021 Princetonin yliopiston professorille Julian Zelizerille kirjaa The Presidency of Donald J. Trump varten. Sittemmin se on ollut esillä useissa eri haastatteluissa ja puheissa. Tarinan tarkoitettu (ja joka kerralla myös ääneen lausuttu) opetus on Trumpin mukaan siinä, miten hänen onnistui uhkailulla ja painostuksella vahvistaa Natoa ja pakottaa yhä useammat sen suurista eurooppalaisista jäsenmaista käyttämään puolustukseensa vähintään yhdessä sovitun kahden prosentin verran bruttokansantuotteestaan, mielellään neljä prosenttia tai siitäkin enemmän.

Jonkun nimeltä mainitsemattoman suuren Nato-maan johtaja oli Trumpin mukaan kysellyt häneltä jossain vaiheessa hänen presidenttikauttaan, josko Yhdysvallat tulisi apuun hädän hetkellä, vaikkei kyseinen maa käyttänyt puolustukseensa tuota sovittua kahta prosenttia. Koska Trumpin päämääränä oli saada jokainen Nato-maa yltämään vähintään tuohon prosenttiosuuteen, hän uhkaili velvoitettaan pakoilevia Yhdysvaltain Natosta eroamisella ja tuen epäämisellä tuollaisessa hypoteettisessa tilanteessa. Näin täytyi tuollaisille maille hänen mielestään puhua, jotta päämäärään päästäisiin.

Yhdessä tarinan versiossa Saksan silloinen liittokansleri Angela Merkel mainittiin suoraan painostuksen kohteeksi. Hänelle Trump väitti painostuksensa kulussa antaneensa myös pienen valkoisen lipun, jottei sellaista tarvitsisi erikseen lähteä hankkimaan kohta kai koittavaa Venäjälle antautumisen hetkeä varten. Trumpin mukaan tämä seuraisi jotakuinkin vääjäämättä puolustuksen laiminlyömisestä – ja alistumisesta riippuvuussuhteeseen Venäjän kanssa silloin rakenteilla olleen Nord Stream-kaasuputken kautta (jota Trump vastusti ja jota vastaan hän asetti pakotteita).

Uhkailu epäilemättä kylvi epäluuloa siitä, voisiko Trumpin Yhdysvaltain tukeen luottaa tosipaikassa, ja tällä oli negatiivisia vaikutuksia. Mutta puhtaan konkreettisin mittarein arvioituna Nato oli Trumpin toimien takia todellakin sotilaallisesti vahvempi hänen kautensa jälkeen kuin ennen hänen kauttaan. Sen yhteinen puolustusbudjetti oli suurempi ja Nato-maat käyttivät enemmän rahaa varsinkin sen eniten uhattujen Baltian jäsenmaiden puolustamiseen.

Trumpin kauden alkaessa vain kaksi Nato-maata, Yhdysvallat ja Iso-Britannia, olivat kunnioittaneet tuota kahden prosentin BKT-velvoitetta (teknisesti kolmas oli Kreikka mutta tämä johtui vain sen BKT:n dramaattisesta romahduksesta). Hänen kautensa päättyessä sitä kunnioitti jo seitsemän jäsenmaata ja pian tuon kauden jälkeen yksitoista.

Tätä lopputulemaa Donald Trump oli uhkailuillaan tavoitellut. Samaa olivat tavoitelleet myös George W. Bush ja Barack Obama, mutta tulosta ei vaan heidän tyylillään tullut. Myös Obama oli tukistuksissaan kutsunut Naton suuria eurooppalaisia jäsenmaita ”vapaamatkustajiksi” ja ”pummeiksi”. Trump päätti valtaan tultuaan valita jotakuinkin kovemmat keinot. Aina siitä lähtien hän on ylpeillyt sillä, miten nämä keinot, ilkeitä vaikka olivat, todellakin tuottivat tarkoitetun tuloksen – eli Naton vahvistumisen ja Yhdysvalloista riippuvuuden vähenemisen.

Tässä ei pitäisi olla mitään uutta ja ihmeellistä.

Läpi koko uransa Donald Trump on toistanut, kuinka EU:n rikkaiden Nato-maiden tulee maksaa enemmän omasta puolustuksestaan. Ne eivät voi vain odottaa Yhdysvaltain pitävän yllä koko liittokunnan pidäkettä – kuten se hänen aikanaan teki, kattaen peräti yli 70 prosenttia Nato-maiden yhteenlasketuista puolustusbudjeteista. Kustannus-hyöty-analyysejä harrastavasta ja maksimaalista voittoa tavoittelevasta liikemies-Trumpista tässä vaan ei ollut yhtään mitään järkeä.

Vaalipuheissa asiaa kannattaa pitää esillä, sillä keskivertoamerikkalainen on Trumpin kanssa täysin samaa mieltä näistä asioista. Kyselytutkimusten mukaan alle puolet amerikkalaisista kannattaa enää nykymallista Natoa juurikin näistä samoista syistä. Tilanne on ollut tämä jo vuosikausia. Nato-jäseniä halutaan kyllä olla jatkossakin ja Natoa pidetään tärkeänä ja kannatettavana, mutta sen eurooppalaisilta jäsenmailta halutaan ehdottomasti lisää rahaa. Erään ennen Ukrainan sotaa tehdyn kyselyn mukaan jopa kolme kymmenestä ei haluaisi Yhdysvaltain suojelevan kahden prosentin BKT-velvoitteesta lipeäviä Nato-maita, toisen mukaan tällä kannalla olisi melkein puolet.

Tällaiseen huutoon Trump on puheillaan vastaamassa, eikä median tulisi ottaa hänen tästä asiasta (tai mistään muustakaan) sanomaansa kirjaimellisesti, sillä mitään osaa siitä ei ole kirjaimelliseksi tarkoitettu. Tämän verran luulisi jo opitun aikoja sitten. Missä on median Trump-lukutaito?

Ja sellaisen Nato-maan, joka ei suostu lisäämään puolustusbudjettiaan nykyisessä Euroopan tilanteessa, tulisikin olla huolissaan. Siihen ei pitäisi tarvita Donald Trumpin muistutusta.

Antti Kaikkosen pelot toteutuivat – muuttuuko keskustan linja?

Heikki Vento 02.03.2024 | 12:00

Viima käy keskustan porstuassa, kun puolueen ovi lonksuu lähes tauotta. Puheenjohtaja Annika Saarikko jättää puolueen johtamisen, ja keskusta valitsee viidennen puheenjohtajan reilun kymmenen vuoden aikana.

Lyhyet pestit puoluejohdossa ovat merkki siitä, että asiat ovat huonosti. Politiikassa puoluejohtaja menee usein vaihtoon, kun puolue on kriisissä tai vähintäänkin käymistilassa.

Saarikko lähtee, koska keskusta kärsi rankan tappion eduskuntavaaleissa. Puolue sai vain 10,8 prosenttia äänistä.

Vaalitappion vuoksi Mari Kiviniemi heitti hanskat tiskiin 2012 ja Juha Sipilä 2019. Katri Kulmunin puoluekokous sysäsi 2020 sivuun katastrofaalisen vuoden jälkeen.

Kukaan ei ole vielä ilmoittautunut halukkaaksi vetämään keskustan rekeä. Vahvimpina ehdokkaina on pidetty kansanedustaja Antti Kaikkosta ja eduskuntaryhmän puheenjohtajaa Antti Kurvista.

Kurvinen on jo lähtökuopissa, mutta hän odottelee ennakkosuosikkina pidetyn Kaikkosen ratkaisua. Halukkaat lienevät tiedossa viimeistään keskustan 27.4. pidettävässä puoluevaltuuston kokouksessa.

Kaikkosen ja Kurvisen mahdollisessa kisassa ei ole kyse vain henkilöstä. Samalla puoluekokous päättää strategiasta ja keinoistakin, kuinka keskusta yrittää kavuta ylös kannatuskuopasta.

Viime vuosina Kaikkonen ja Kurvinen eivät ole ministeritehtäviensä vuoksi pureksineet kovin syvällisesti keskustan vaikeuksia ja linjaa. Sävyeroja on.

Uusmaalainen Kaikkosen pelot ovat toteutuneet. Vuonna 2017 hän korosti, että keskusta voi palata isoksi puolueeksi vain, jos se saa kannatusta pääkaupunkiseudulta ja suurista kaupungeista. Puolueen suosio on puolittunut, ja sillä on vain kaksi kansanedustajaa suurista kaupungeista.

Kaikkonen on kaksikosta se liberaalimpi. Eduskuntaryhmää johtaessaan hän korosti, että keskustan pitää olla ”kaikkinaisen tasa-arvo linjalla”.

Puolustusministerinä Kaikkonen oli mukana Suomen Nato-jäsenyyden valmistelussa. Yleisesti hyväksytty tavoite näkyi mittauksissa, joissa Kaikkonen kilpaili suosituimman ministerin asemasta.

Kaikkosen valinta saattaisi vahvistaa keskustan mahdollisuuksia suurissa keskuksissa ja etelän vaalipiireissä. Vaarana olisi kannattajien paon jatkuminen perussuomalaisiin ja muihin ryhmiin.

Politiikassa harva pystyy nauramaan itselleen. Kaikkosella on tämä taito. Siitä todisteina ovat vaalilauseet ”ajankohtainen Kaikkonen” tai Nuorisosäätiökohun jälkeen keksitty ”Mainettaan parempi.”

Antti Kurvinen on Kaikkosta selvästi ristiriitaisempi henkilö. Hän on populisti, jota ihaillaan tai vieroksutaan.

Kurvinen on arvellut, että keskustalla ja perussuomalaisilla on samanlainen politiikan perimä. Viime aikoina hän on kuitenkin arvostellut kärkevästi Riikka Purran (ps.) johtaman puolueen politiikkaa.

Sanna Marinin (sd.) hallituksessa Kurvinen ärsytti muita puolueita. Tapa politikoida on selvästi Kaikkosen tyyliä hyökkäävämpi, ja kohteina ovat usein vihreät ja Vaasan vaalipiirin ykköspuolue perussuomalaiset.

Kauhavalaisen Kurvisen valinta olisi merkki siitä, että keskusta haluaa ensin varmistaa peruskannattajien pysymisen puolueessa ja vasta sen jälkeen tavoitella parempia asemia heikoimmilla kannatusalueilla.

Tyyli olisi tuttu. Kun keskusta on ollut vaalien lähestyessä kannatusvaikeuksissa, puheet aluepolitiikasta ja maakuntien puolueesta ovat korostuneet.

Puheenjohtajapörssiin on listattu kansanedustajat Eeva Kalli, Hilkka Kemppi ja Petri Honkonen. Heistä kukaan tuskin tulee valituksi, jos yksikin Antti on ehdokkaana.

Mikäli kolmikosta joku on ehdokkaana Kaikkosen ja Kurvisen kanssa, tavoitteena on varapuheenjohtajan pesti tai saada hiukan poliitikolle tärkeää julkisuutta.

Anders Adlercreutz oli ehtinyt jo sitoa lenkkarinsa – piikki lähti heti Anna-Maja Henrikssonille

Satu Schauman 29.02.2024 | 13:00

Eurooppa- ja omistajaohjausministeri Anders Adlercreutz oli helposti toimittajien tavoitettavissa heti tiistaina aamupäivästä. Liikuntaa harrastavan ministerin fiiliksiä voisi kuvailla niin, että eteisessä odotti jo malttamaton mies, joka oli sitonut lenkkarinsakin valmiiksi.

Hetki sitten oli päättynyt RKP:n puheenjohtajan Anna-Maja Henrikssonin tiedotustilaisuus, jossa hän oli ilmoittanut luopuvansa puheenjohtajuudesta – riippumatta siitä, tuleeko hän valituksi Euroopan parlamenttivaaleissa.

Adlercreutzilla oli myös vastaus valmiina: Kyllä, tavoittelen RKP:n puheenjohtajuutta. Eikä päätös ollut syntynyt tässä ja nyt, vaan ”kahden kuukauden sisällä”. Sillä Henrikssonin päätös luopua puheenjohtajuudesta ei ollut hänelle yllätys. Tämänkin Adlercreutz kertoi puhelussa avoimesti.

Rivien välistä oli tulkittavissa harmitusta siitä, miten Henriksson oli pantannut asiaa.

– Pidän hyvänä, että hän tuli ulos selkeällä vastauksella. Puolueen kannalta tämä epävarmuus ja epäselvyys on luonut paljon turhaa keskustelua, Adlercreutz kommentoi asiaa Verkkouutisille.

Siinä missä Adlercreutz on jo radalla, kaksi muuta vielä etsiskelevät lenkkareitaan. Puheenjohtajakisaan lähtemistä harkitsevat eduskuntaryhmän puheenjohtaja Otto Andersson sekä puolueen varapuheenjohtaja Henrik Wickström.

Jos jatketaan urheilutermein, RKP:n puheenjohtajan ajatuksenjuoksua on ollut alkutalvesta vaikea seurata. Tammikuun 18. päivänä Anna-Maja Henriksson piti tiedotustilaisuuden, jossa hän kertoi odotetusti pyrkivänsä keväällä EU-parlamenttiin. Ja jos hän tulee valituksi, hän ottaa myös paikan vastaan.

– Ja siinä tapauksessa pidän luontevana, että syksyllä järjestetään ylimääräinen puoluekokous uuden puheenjohtajan valitsemiseksi. RKP:n kenttäväelle on annettava riittävästi aikaa mahdolliseen puheenjohtajakampanjaan, minkä vuoksi katson, että EU-vaalien ja kesän puoluekokouksen välinen aika jää aivan liian lyhyeksi, Henriksson sanoi tammikuussa.

Henriksson ei kysyttäessä edes suoraan sanonut luopuvansa RKP:n puheenjohtajuudesta, mikäli ovet EU-parlamenttiin aukeavat, mutta painotti, että tällöin syksyllä tullaan RKP:ssä järjestämään ylimääräinen puoluekokous.

– Sitten, kun meillä on (EU)vaalitulos, on seuraavan päätöksen aika, Henriksson toisti tammikuussa.

Helmikuun 27. päivänä RKP:n puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson kertoi sitten suoraan, ettei asetu enää ehdolle seuraavassa puoluekokouksessa – missään tapauksessa. Tästäkin syntyi hämmennystä, sillä RKP:n seuraava puoluekokous on kesäkuussa, mutta tilaisuudessa ei täysin poissuljettu ylimääräisen puoluekokouksen järjestämistä syksyllä.

Henriksson perusteli tilaisuudessa puheenjohtajakysymyksen jättämistä aiemmin epämääräiseksi sillä, että hallituksella on keväällä edessä vaikeita talouspäätöksiä, EU-vaalit pitää hoitaa kunnialla maaliin ja puheenjohtajakisa sotkisi tätä kaikkea.

Samalla Henriksson paljasti tehneensä päätöksen luopumisesta jo tammikuussa – kertoen asiasta vain perheelleen.

Strateginen virhe tai valtaan takertuminen. Näistä löytyy mitä ilmeisimmin selitys RKP:n puheenjohtajan välttelevälle tavalle viestiä. Erikoista olivat silti rivien välistä heitetyt syytökset siitä, että hänestä olisi maalattu julkisuudessa kuva, josta hän ei tunnista itseään. Tällöin kannattaisi useimmiten katsoa peiliin.

Tiistain tiedotustilaisuudessa Henriksson korosti, ettei hän missään vaiheessa sanonut (tammikuussa), että jatkaisi puheenjohtajana, jos häntä ei valittaisi EU-parlamenttiin.
Ei, mutta samalla hän ei tehnyt elettäkään selkeyttääkseen aikeitaan.

MAINOS (sisältö jatkuu alla)
MAINOS
Verkkouutiset
© Verkkouutiset | ISSN 1458-4441

Verkkouutisissa mainostamalla tavoitat

100 000 suomalaista päivässä

Meiltä on pyydetty tehokasta, pienille budjeteille sopivaa mainosratkaisua. Niinpä teimme sellaisen, katselet sitä parhaillaan. Tarvitset vain hyvän idean, kuvan, otsikon ja 280 euroa.

Hyvä Verkkouutisten lukija,

Kehitämme palveluamme ja testaamme uusia sisältöformaatteja erityisesti mobiililaitteille. Haluaisitko osallistua testiin tässä ja nyt? Se vie vain muutaman minuutin.

Kiitos mielelläni!

(Uusi sisältö aukeaa painiketta klikkaamalla)