On kyse oikeuksista ja velvollisuuksista
Jos yksikään suomalainen ei hallitusohjelmasta huolimatta muuttaisi käyttäytymistään eli kaikki tekisivät työtä täsmälleen yhtä paljon kuin ennenkin, hallitusohjelmassa ei olisikaan paljon järkeä. Hallitusohjelman kuningasajatus on kuitenkin – tietenkin – käynnistää muutoksia ihmisten käyttäytymisessä.
Jos tulonsiirroilla eläminen tehdään vaikeammaksi, ihmiset hankkivat itse itselleen lisää tuloja.
Tämä pitää hallitusohjelmaa puolustavien kokoomuslaisten ja muiden uskaltaa sanoa ääneen. Suomi tarvitsee oikeistolaisia reformeja, jotta suomalaiset ottaisivat enemmän vastuuta omasta taloudestaan ja omasta elämästään.
Kaikki rakastavat hyvinvointivaltiota julkisine palveluineen ja tulonsiirtoineen. Suomessa on kuitenkin hämärtynyt se tosiasia, että tällainen hyvinvointivaltio pysyy pystyssä vain niin, että jokainen työkykyinen ottaa vastuun omasta toimeentulostaan.
Meillä on suhteessa julkistalouteen – eli muihin suomalaisiin – sekä oikeuksia että velvoitteita. Ihminen kasvaa aikuiseksi, kun hän koulutuksen saatuaan ymmärtää, ettei “yhteiskunta” ole hänelle enää velkaa. Toimeentulo on hankittava.
Siksi julkistalouden ja työllisyyden vahvistaminen ovat arvokysymyksiä eivätkä vain valtiovarainministeriön laskentaa. Olen tutkijan urallani seurannut ja analysoinut niitä reformeja, joita Ruotsissa, Saksassa ja Tanskassa on vuosien varrella tehty, ja jotka ovat nostaneet työllisyyttä ja alentaneet työttömyyttä. Erityisesti Tanskan niin sanottu flexicurity-ajattelu ja Saksan Hartz-reformit ovat olleet omana aikanaan uraauurtavia.
Tanskalaiseen sosiaaliturvaan kuuluu vauraalle maalle luonteva työttömyysturvan korkea taso, mutta se on tehty ehdolliseksi. Työnteosta tai harjoittelupaikasta tai päihdehoidosta kieltäytyvälle kerrotaan kohteliaasti, että toimeentulotukea ei makseta, jos ei itse tee voitavaansa elämäänsä parantaakseen.
Saksan Hartz-reformit puolestaan vapauttivat työmarkkinoita vuosituhannen vaihteen jälkeen ja kiristivät sosiaaliturvaa niin, että työttömyys aleni peräti kahdeksalla prosenttiyksiköllä.
Sekä Tanskan että Saksan reformien poliittinen onnistuminen edellytti vahvaa arvopohjaista perustelua. Kummankin maan poliittisessa keskustelussa ja valtiopäiväasiakirjoissa korostettiin tuolloin yksilön ja julkisen vallan kahdensuuntaista oikeuksien ja velvollisuuksien yhteyttä.
Valtiolla on velvollisuus huolehtia ihmisestä, jos toimeentulon hankkiminen ei onnistu, mutta myös oikeus odottaa, että ihminen ottaa itse elämästään vastuun. Yksilöllä on oikeus työttömyysturvaan ja työnvälityksen palveluihin, mutta velvollisuus huolehtia toimeentulostaan ja työkyvystään.
Tämä velvollisuuksien ja oikeuksien tasapaino on Suomessa hämärtynyt, ja poliittista puhetta hallitsee etenkin vasemmistopuolueiden parissa näkemys ihmisestä pelkästään uhrina, josta julkisen vallan on pidettävä huolta. Tätä vahvistavat romanttiset utopiat kansalaispalkasta, jolla ihmisen vastuu ja huoli omasta elämästään poistuisi.
Myös perustuslakimme on uudistettu aikana (1990-luvulla), jolloin Suomen ikääntymisen aiheuttama väistämätön julkisen talouden kiristyminen häämötti vasta kaukana edessä. Perustuslakimme sisältää toimeentulon ja talouden osalta vain oikeuksia eikä tasapainottavaa keskustelua velvoitteista.
Siksi hallitusohjelman puolustaminen vaatii meiltä kokoomuslaisilta arvopuhetta, velvollisuuksista ja oikeuksista. Laskelmat ja vaikutusarviot kyllä hoituvat asiantuntijavoimin, eikä niitäkään tarvitse hävetä.
Ansioturvaa leikataan, mutta leikkausten jälkeenkin se on pohjoismaista tasoa. Tanskassa ansioturva voi olla 90 prosenttia palkkatasosta, mutta jo keskimääräisellä palkalla se leikkautuu noin puoleen, koska turvalle on asetettu kruunumääräinen katto noin 2600 euron kohdalle.
Asumistuen säästöt ja työttömyysturvan suojaosan poistot luovat vahvan kannustimen tehdä enemmän työtä, ja se tulee ajan mittaan näkymään työllisyysasteessa suotuisasti.
Hallitusohjelman kriitikot puhuvat myös mielellään siitä, miten sosiaaliturvan säästöt pudottavat ihmisiä toimeentulotuen varaan. Se onkin Suomessa perustuslain takaama ”viimesijainen” etuus, jolla on kaikkien tuhoisimmat kannustinvaikutukset, koska vähäinenkin tulonhankinta johtaa tuen leikkautumiseen.
Mutta juuri toimeentulotuen osalta hallitusohjelma on erityisen kunnianhimoinen. Toimeentulotuen ehtoja uudistetaan, jotta sille ei enää juututtaisi pitkäksi ajaksi. Koska toimeentulotukea ei voi perustuslain mukaan evätä, uudistaminen perustuu siihen, että toimeentulotuelta ohjataan muiden tukimuotojen pariin.
Tämä uudistustie on vaikea, mutta se on pakko käydä. Olemme pohjoismaista ainoa, joka takaa kaikista velvoitteista kieltäytyjällekin toimeentulon, jonka taso vieläpä kilpailee ikävän menestyksekkäästi matalapalkkatyön ansiotason kanssa.
Jos yksilö voi saada pääkaupunkiseudulla toimeentulotuella enemmän käteen kuin esimerkiksi raskasta työtä tekevä lähihoitaja, ei hyvinvointivaltiomme valitettavasti ole elinkelpoinen, olimme miten hyväsydämisiä tahansa.
