Suomi on saamassa miljoonan reserviläisen armeijan. Luku kuulostaa vaikuttavalta, aivan kuin koko kansa olisi hetkessä mobilisoitu puolustamaan jokaista rajaa ja kalliota. Todellisuudessa kyse on kuitenkin enemmän laskennallisesta määrästä kuin todellisesta taistelukyvystä.
Reservi on meillä ollut jo pitkään poikkeuksellisen suuri, lähes 900 000 ihmistä. Silti todellinen sodan ajan vahvuus on 280 000 sotilasta. Tämä on se joukko, jonka Puolustusvoimat voi tosiasiassa sijoittaa ja varustaa kriisin hetkellä. Miljoonan reservin luku on komea ja suurempi kuin joidenkin Euroopan maiden koko väestö. Käytettävissä ei kuitenkaan ole miljoonaa sotilasta, vaan vain se määrä, jonka koulutus, sijoitukset ja varustus tekevät toimintakykyiseksi. Paperilla olemme suurvalta, kentällä luku on pienempi.
On helppo ymmärtää, miksi uudistus on saanut kannatusta. Moni reserviläinen kokee turhauttavana sen, että heidän osaamisensa ja kokemuksensa mitätöidään syntymävuoden perusteella. Kuvitelkaa 60-vuotias lääkintäupseeri tai kokenut teknikko: kriisitilanteessa hänellä voi olla osaamista, jota ei korvaa mikään. Ikärajan nosto kertoo arvostuksesta ja viestii, että jokainen suomalainen on osa yhteistä puolustusta. Jos katsomme puolustuskykyä kokonaisuutena, ongelma ei kuitenkaan piile ikärajoissa vaan paljon syvemmällä.
Demografia on se hiljainen taustatekijä, joka muuttaa koko kuvan. Suomessa syntyvyys on laskenut yli vuosikymmenen ajan ja vuonna 2023 kokonaishedelmällisyysluku painui 1,26 lapseen naista kohden. Se on alhaisin taso koskaan. Jo nyt alle 15-vuotiaita on väestöstä vain 15 prosenttia, kun taas yli 65-vuotiaiden osuus on noussut 23 prosenttiin. Väestöpyramidi kapenee alhaalta ja levenee ylhäältä. Tulevat varusmiesikäluokat ovat siis väistämättä nykyistä pienempiä.
Samaan aikaan kasvavat palveluksen keskeytykset ja vapautukset. Joka vuosi tuhannet nuoret miehet jäävät kokonaan puolustusjärjestelmän ulkopuolelle. Jokainen menetetty yksilö on entistä suurempi lovi, kun ikäluokat pienenevät. Tämä on puolustusjärjestelmän todellinen kipupiste: emme voi enää nojata määrään, vaan meidän on panostettava laatuun.
Laadullinen kysymys koskee myös osaamista. Moderni sodankäynti tarvitsee kyberosaajia, lääkintähenkilöstöä, teknisiä taitajia ja logistiikan ammattilaisia. Reservistä löytyy potentiaalia, mutta koulutus ja sijoittaminen eivät aina seuraa tarpeita. Ikärajan nosto ei tätä ongelmaa ratkaise, se vain lykkää sen näkyväksi tulemista.
Samalla nousee esiin mahdollisuus, jota ei ole hyödynnetty täysimääräisesti: naisten rooli maanpuolustuksessa.
Kesäkuussa julkaistu ajatushautomo E2:n tutkimus osoitti, että 70 prosenttia suomalaisista naisista on valmis puolustamaan Suomen rajoja ja koskemattomuutta.
Erityisesti vanhemmissa ikäluokissa maanpuolustustahto on korkealla. Esimerkiksi 50–59-vuotiaista jopa 83 prosenttia ilmoitti olevansa valmis osallistumaan myös koulutuksiin, jotka parantaisivat valmiuksia poikkeusoloissa. Tämä kertoo, että potentiaali ei ole vain ikävuosissa, vaan myös tahtotilassa.
Jos Suomi haluaa aidosti vahvistaa puolustustaan, ratkaisu ei löydy miljoonan reserviläisen tilastosta. Se löytyy siitä, että sodan ajan vahvuutta kasvatetaan, että varusteet ja koulutus vastaavat todellisia tarpeita ja että koko ikäluokka, miehet ja naiset, saadaan tavalla tai toisella mukaan maanpuolustukseen. Väestötilastot ovat meitä vastaan. Siksi ikärajan nosto ei voi olla vastaus yksinään, vaan katse on käännettävä siihen, kuinka koko ikäluokka saadaan mukaan ja kuinka sodan ajan vahvuutta ja osaamista kasvatetaan.
Miljoona reserviläistä näyttää hyvältä otsikossa, mutta todellinen puolustuskyky mitataan varusteilla, koulutuksella ja sillä, kuka seisoo oikeassa paikassa oikealla hetkellä.
