Olemmeko luopumassa markkinataloudesta?

Markkinatalous näyttäytyy julkisessa keskustelussa yhä enemmän eilispäivän ihanteena. Suuntaus valtionvetoiseen yhteiskuntamalliin on ollut havaittavissa vuoden 2008 finanssikriisistä lähtien, mutta viime vuosien kriisit ovat vahvistaneet rakennemuutosta ennennäkemättömällä tavalla.

Vihreä siirtymä tarkoittaa käytännössä teollista suunnittelua. Jopa itse termi on kuin suora lainaus Franklin D. Rooseveltin New Deal -ohjelmasta, jolla presidentti pyrki pelastamaan Yhdysvaltoja 1930-luvun talouslamasta vahvan valtionohjauksen kautta. Koronapandemia taas avasi ovet rajattomalle velanotolle ja sitä kautta rajattomalle valtionpolitiikalle, ja myös EU:ssa ajetaan yhä rajummin yhteisvelkaa, federalismia ja jäsenmaiden suvereenisuuteen puuttumista. Ukrainan sodan, pakotepolitiikan ja Kiinan taloudesta irtautumispyrkimyksien myötä kehitys eskaloituu entisestään.

Olemme todistamassa eräänlaista hätätilapolitiikkaa, jossa poliitikot voivat erilaisiin kriiseihin ja konflikteihin viittaamalla perustella jatkuvasti laajenevaa hallintoa tukipakettien, valtiontakausten, sääntelyn ja ekspansiivisen finanssipolitiikan muodossa.

Historioitsija ja markkina-analyytikko Russel Napier on kutsunut tätä suuntausta ”dirigismeksi”. Tämä tarkoittaa järjestelmää, jossa valtio hallitsee pääoman allokaatiota yhteiskunnassa ja rahoituspolitiikka siirtyy yhä enemmän keskuspankeilta valtiolle. Taloutta ei enää nähdä kansalaisten vapaiden valintojen, yhteistyön ja kilpailun summana, vaan reservinä, josta valtiovalta voi vapaasti imuroida resursseja erilaisiin strategioihin ja pyrkimyksiin.

Orkestroivan valtion ajatus

Kehitys näkyy Suomessakin. Edellisen hallituksen aikana Demos-ajatuspajalta tilattu ja viime vuoden huhtikuussa valmistunut raportti ”ECONCHANGE Valtion muuttuva rooli taloudessa murrosten aikakaudella” sekä tähän kuuluva päätöksenteon tueksi laadittu tiivistelmä ”Globaalit muutospaineet haastavat Suomen talouspolitiikan lähtökohteita” tarjoavat kiinnostavaa lukemista.

Heti raportin alussa viitataan finanssi- ja eurokriiseihin, koronapandemiaan, sotaan, energiakriisiin ja siihen, miten nämä vaikuttavat EU:n päätökseen kääntyä ”väliaikaisesti” pois talousperiaatteistaan. Tähän lisätään myös ”tarve torjua ilmastonmuutosta ja luontokatoa sekä siirtyä nopeasti fossiilittomaan energiajärjestelmään, geopoliittisten blokkien ja jännitteiden vahvistuminen, väestön ikääntyminen ja uusien teknologioiden vaikutus työllisyyteen”.

Näiden kaikkien kerrotaan edellyttävän valtiolta entistä aktiivisempaa roolia taloudessa.

Tätä aktiivisempaa roolia kutsutaan ”orkestroivaksi valtioksi”. Valtio ohjaa eli orkestroi taloutta tekemällä yhteistyötä ”keskeisten sidosryhmiensä kanssa saavuttaakseen demokraattisesti asetettuja tavoitteita”.

Sidostyhmiin kuuluvat elinkeinoelämä, ammattiyhdistysliikkeet, tiede ja koulutuskenttä, joiden työpanoksia voidaan valtion orkestraation avulla suunnata kohti niin sanottuja yhteisiä tavoitteita.

Ei-valtiollinen toimija voi myös toimia koordinaattorina, mutta valtio on aina se taho joka varmistaa, että koordinointi todella tapahtuu. Tätä kuvaillaan ehdottoman tärkeäksi, sillä ”keskeinen orkestroivan valtion kyky on ohjata resursseja, jotka eivät ole valtion suorassa hallinnassa”.

Tässä mainitaan esimerkkinä vihreä siirtymä, jossa yksityissektorin resursseja tarvitaan keskusjohdon tavoitteiden läpiviemiseksi. Raportissa kuitenkin huomautetaan, että orkestrointi ei tarkoita komentotaloutta, koska kyseessä on ”yhteistyö” demokraattisessa järjestelmässä.

Tämä yhteistyö on kuitenkin käytännössä valtiovetoinen, sillä raportin mukaan vain valtio pystyy kokonaisvaltaisen tilannekuvan muodostamiseen.

Ja mistä tämä valtionhallinnon henkilöstön kyvykkyys sitten tulee? ”Orkestraatiokyvykkyyksiin keskittyvästä ohjelmasta”.

Tämä on tietysti markkinatalouden vastakohta, sillä markkinatalouden logiikan mukaisesti keskushallinnossa ei voi koskaan olla niin viisasta henkilöä tai tahoa, joka tietäisi maailmasta riittävän paljon koko yhteiskunnan ohjaamiseksi globaalilla tasolla.

Orkestraatioajatuksen taustalla on siten vanha sosialistinen ajatus siitä, että keskusjohto on viisas. Kun valtio Neuvostoliitossa tarkalleen tiesi kuluttajatuotteiden tarkan kysynnän, orkestroiva valtio pystyy jopa holistiseen tilannekuvan muodostamiseen globaalitasolla ja tämän pohjalta resurssien allokointiin. Mieleen kumpuaa SKDL:n entisen johtajan Ele Aleniuksen ajatus 1990-luvulta siitä, miten vanha sosialismi muuttuu ”planetarismiksi” ja suunnitelmatalous juurikin ”kokonaiskuvan” muodostamisen politiikkaan.

Demokraattinen totalitarismi

Raportissa esitetty väite siitä, että orkestraation yhteistyötyyppinen malli ei tee järjestelmästä komentotaloutta on tietysti totta poliittisessa mielessä, vaikka lopputulos saattaa olla samankaltainen. Totalitarismi, esimerkiksi vanhasta absolutismista poiketen, tarkoittaa yhteiskunnan yhdenmukaistamista ja koordinoimista. Kyse on ideologisesta mallista, jossa yhteiskuntaa mobilisoidaan jonkin tavoitteen saavuttamiseksi.  Tämä onnistuu sekä demokraattisessa että ei-demokraattisessa järjestelmässä.
Valtion tehtävien ulkoistaminen eri tahoille ja näiden tahojen koordinointi ei tästä syystä vähennä valtiojohtoisuutta tai ”totalitarismia” yhteiskunnassa, vaan lisää sitä.

Esimerkiksi hyvinvointivaltio sentään tarkoittaa, että valtion ja yksityisen sektorin välissä kulkee raja, kun hyvinvointiyhteiskunta häivyttää tämän rajan. Hyvinvointiyhteiskunnassa valtiosta ja yhteiskunnasta tulee korporatiivinen monoliitti, jossa valtio on kaikkialla läsnä samalla kun se on heikko, byrokraattinen ja velkaantunut. Valta vuotaa ”sidosryhmiin” jossa yritykset ja kolmas sektori janoavat verorahoja tukien ja diilien muodossa.

Ollaan siirtymässä kohti talousjärjestelmää, jota Jönköpingin kansainvälisen kauppakorkeakoulun apulaisprofessori Christian Sandström on mieltänyt ”tukikapitalistiseksi”. Sandströmin mukaan järjestelmä on syntynyt sitä myötä, kun tukipolitiikka on sulautunut ympäristöpolitiikkaan. Tuloksena on valtiojohtoinen teollisuuspolitiikka, joka jyrää markkinoita.

Esimerkkejä tästä löytyy Atlantin molemmilta puolin. Yhdysvalloissa Joe Biden on lyönyt läpi Inflation Reduction Actin, jonka avulla valtio tukee ilmasto- ja talouspolitiikkaa 800 miljardilla dollarilla.

EU:n elpymispolitiikkaan ”Euroopan jälleenrakentamiseksi” käytetään yli 2 biljoonaa euroa josta kolmasosa käytetään vihreän siirtymän rahoitukseen. Suomen osuus elpymisvälineestä on 2,3 miljardia euroa, joista viime hallitus aikanaan ilmoitti käyttävänsä vihreään siirtymään vähintään puolet.

Edellisen pääministeri Sanna Marinin (sd.) mukaan ilmastopolitiikkaan tarvittiin ”ennätyksellisiä” julkisia investointeja. Samoihin aikoihin myös silloinen sisäministeri Maria Ohisalo (vihr.) kirjoitti, ettei EU:ssa voida ”palata vanhoihin toimimattomiin velkasääntöihin” koska ”käsillä on myös valtava vihreiden investointien tarve”.

Marinin hallituksen perinnöksi jäi 40 miljardin euron lisäys valtionvelkaan, ja valtiontalouden nykyinen tila onkin kaikkien tiedossa.

Kysymys kuuluu: mitä hallituksen säästökuuri tarkoittaa maailmassa, jossa ollaan siirtymässä kohti talousjärjestelmää joka toimii valtiollisen orkestroinnin kautta. Jos seuraava hallitus omaksuu tämän ideologian täysimittaisesti, voi markkinatalouden aika Suomessa alkaa olla ohi.