Sanotaan, että Suomeen mahtuu yksi totuus kerrallaan. Suomen lähihistoria myös osoittaa, että jotain perää tuossa väitteessä on. Meillä on ollut kouristuksenomainen tarve legitimoida kulloinenkin ulko- ja turvallisuuspoliittinen ratkaisu ainoana oikeana vaihtoehtona.
Yhden totuuden tarve kumpuaa eksistentiaalisesta uhasta nimeltään Venäjä – tai Neuvostoliitto. Toisen maailmansodan jälkeen Suomi joutui mahdottomalta tuntuvaan tilanteeseen. Sankarillisista torjuntataisteluista huolimatta kuuluimme sodan häviäjiin ja jouduimme kahden suurvaltablokin väliin. Puna-armeijan paraatimarssi Helsinkiin ei toteutunut, muttemme olleet myöskään riippumattomia itänaapurista. Ainoaksi vaihtoehtoehdoksi jäi luoviminen.
Itänaapurin leppymisellä oli hintansa. Sodissa hoikistuneen Suomi-neidon oli hankittava olemassaolonsa oikeutus henkisellä aseistariisunnalla. Voimattomana ja yksinäisenä Suomen oli polvistuttava itänaapurin edessä ja myönnettävä syyllisyys niissäkin asioissa, joihin emme olleet syyllisiä.
Aikaa myöden pakotetusta polvistumisharjoituksesta tuli hyve ja reaalipolitiikkaa. Osa oppi tavoille jatkosodan aikana, osa myöhemmin. Joillekin reaalipolitiikka tarkoitti Neuvostoliiton toiveiden ennakointia, liittyivät ne sitten marxilaisen historiakäsityksen mukaisiin oppikirjoihin tai Commodore 64:n neuvostovastaisiin tietokonepeleihin.
EU-jäsenyyden myötä Suomen kylmän sodan perintö lakaistiin maton alle. Kansallisen itsekritiikin sijaan keskityimme vaalimaan myyttiä kylmän sodan menestystarinasta, jonka mukaan Suomi taipui muttei taittunut. Menestystarinaan kuului näkemys, että elämä Vesuviuksen juurella oli ollut meille peräti hyödyksi. Tulivuoren muinoin suoltama tappavan kuuma tuhka oli uuden ulkopoliittisen viisauden myötä muuttunut hedelmälliseksi maaperäksi idänkaupan muodossa – ja harvoinhan tulivuori purkautuu, kun suomalaiset ymmärtävät olla hiljaa ja kiltisti.
Jälkiviisaina poliittiset kiintotähdet omaksuivat kerronnan, jossa YYA-ajan kipupisteet poikkeuslakeineen olivat vain kaukonäköistä valtioviisautta, Neuvostoliiton sumutusta ja EU-jäsenyyden esipuhetta.
Suomessa kylmän sodan jälkeinen pesänselvitys oli sitä, ettei mitään selvitettävää ollutkaan. Kukaan ei ollut oikeassa, muttei myöskään väärässä. Suurin meriitti, jonka Urho Kekkosen kauden toisinajattelija saattoi nyt saada, oli pääsy Saska Saarikosken haasteltavaksi ja kuulla, ettei ollutkaan niin hullu, kuin joskus oli kerrottu.
Monesti kylmän sodan aikaisten päättäjien kriittinen tarkastelu torjutaan politiikkaa tehdään aina ajassa -toteamuksella. Samalla menneisyydestä tehdään vaihtoehdotonta ja moraalisesta pohdinnasta vapaata. Mikäli tälle linjalle lähdetään, niin silloinhan samaa tulisi noudattaa natsi-Saksankin kohdalla, sielläkin politiikkaa tehtiin ajassa.
Väitän, että suomalaisten turvallisuusrakenteiden romuttuminen helmikuussa 2022 on käsittelemättä jääneen menneisyyden väistämätön seuraus. Maanpuolustuksessa opimme inhorealisteiksi vuosina 1939–1945, mutta ulko- ja turvallisuuspolitiikan laajaan kuvaan kylmä sota jätti jälkensä. Opimme liikaa varomaan, vaikenemaan ja ajattelemaan ratkaisujamme itänaapurimme ehdoin.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistön toteamus: ”Nyt naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät” onkin vain osatotuus. Kyse ei ollut vain Putinin ja Venäjän naamioista, vaan meistä itsestämme.
Totuus on, että Ukrainan sodan sytyttyä silmiemme edestä putosi itsetyytyväisyyden harso. Tuo harso oli kyllästetty kylmän sodan menestystarinalla, Helsingin hengellä ja vakauspolitiikalla. Tuota harsoa pidimme kaksin käsin silmillämme. Venäjän voimapolitiikka oli paljain silmin nähtävissä jo pitkään. Päätimme olla näkemättä totuutta, koska emme uskaltaneet.
Jälkeenpäin on sanottu, että ”emmehän me voineet tietää” ja että ”kaikki olivat väärässä Venäjän suhteen”. Puhujat ovat tietenkin heitä, jotka tiukimmin vastustivat vanhan politiikan haastamista. On historiallista, että meillä on veteraanipoliitikkoja, joiden idänpoliittinen linja koki konkurssin jo toistamiseen. Pitäisiköhän tästä antaa jonkinlainen mitali?
Nato-käännöksen aikana tuli tavaksi sanoa, että fiksuimmat poliitikot pystyvät vaihtamaan mielipidettään. Entäpä poliitikot, jotka kykenevät ja uskaltavat puhua ongelmista silloin, kun muut vaikenevat? Missä on heidän arvostuksensa?
Pitkäjänteinen politiikka on kaiketi jotain muutakin kuin sarja oikea-aikaisia takinkäännöksiä ja tarinointeja siitä, miten ”minäkin kannatin salaa Natoa jo 2000-luvun alussa.” Suomettumisen ja vakauspolitiikan mahalaskun myötä meidän on pysähdyttävä pohtimaan, miksi teemme samoja virheitä vuosikymmenestä toiseen.
Yhdenmukautumisen pakon ja yhden totuuden sijaan meidän on opittava sietämään ja kuulemaan vastakkaisia mielipiteitä. Enemmistö ei ole aina oikeassa eikä vähemmistö väärässä. Valitettavasti oppi ei näytä menevän perille.
Tuorein takinkäännöksemme on johtanut Nato-jäsenyyden kannatuksessa lähes pohjoiskorealaisiin lukuihin. Huolestuneena katselen iltapäivälehtien mustia listoja niistä harvoista kansanedustajista, jotka uskaltavat yhä olla Nato-jäsenyyttä vastaan. Ehdottomasta Nato-kielteisyydestä on yhdessä yössä siirrytty puhdasoppiseen Nato-myönteisyyteen, eikä asiaa edes ihmetellä.
Pitkäaikaisena ja kovaäänisenä Nato-jäsenyyden kannattajana tunnen oloni oudon epämukavaksi tämän kaiken keskellä. Tämä tuoksuu aivan liian tutulta.
Totuudesta toiseen siirtymisen me selvästikin osaamme. Milloin opimme katsomaan itseämme peilistä?
Kirjoittaja Riku Keski-Rauska on FT, historioitsija ja arkistonjohtaja. (Kuva: Mikko Mäntymäki)
