Suomi on kaupungistunut hitaammin ja myöhemmin kuin muu Eurooppa. Tämä on näkynyt aluepolitiikan ja maaseudun korostuneena asemana poliittisessa keskustelussa. Julkinen valta on jarruttanut kaupungistumista.
Kun työikäinen väestö nyt vähenee, olisi järjenvastaista koettaa jakaa tätä nuivuutta tasaisesti koko valtakuntaan.
Jos missään työllisyys kasvaa, sen on vähennyttävä jossain muualla. Suuret kaupungit ovat se osa Suomea, jossa kasvu tapahtuu. Ei siksi, että kukaan päättäjä kiilusilmäisesti ohjaisi “keskittymiseen”, vaan siksi, että ihmiset niin Suomesta kuin muualta haluavat muuttaa kaupunkeihin ja asua kaupungeissa. Niissä on tulevaisuudenuskoa, työtilaisuuksia, palveluita, kulttuuria, optimismia ja ne ovat ikkuna koko maailmantalouteen.
Nykyaikainen talouskasvu onkin kaupunkien kasvua. Maailman vauraimmat maat ovat myös kaupungistuneita maita. Talouskasvu edellyttää kaupungistumista, koska ihmiset ovat tuottavampia, kun he ovat lähellä toisiaan. Läheisyyden ansiosta innovaatiot ja uudet ajatukset leviävät kaupungeissa.
Kaupunkien väestötiheys mahdollistaa myös digitaalisuuteen nojaavat uudet elinkeinot. Ajatellaanpa vain kaikkea kuljetukseen perustuvaa vähittäiskauppaa ja liikkumisen vallankumousta. Ruokapalvelut ja elintarvikkeiden myynti ovat tästä ajankohtainen esimerkki. Nykyaikainen elintarvikekauppa ja ruokapalvelu perustuu enenevästi kotiinkuljetukseen, johon löytyy maailmalta ja Suomesta Woltin ja Uberin kaltaisia alustafirmoja.
Suomen kansantalouden merkittävin kasvurajoite on työvoiman niukkuus. Jotta työvoiman saanti ei olisi pelkkää nollasummapeliä Suomen sisällä, tarvitsemme roimasti lisää työvoimaa Suomen ulkopuolelta. Ja kaupungit ovat tässäkin avainroolissa. Muualta maailmasta halutaan muuttaa nimenomaan kaupunkeihin.
Erityisesti yliopistokaupungit ovat silloin avainasemassa, koska ne kykenevät houkuttelemaan lahjakkaita nuoria. Siksi ensi hallituskaudella on muutettava talouspolitiikan suuntaa, kaupunkeja heikentävästä aluepolitiikasta kohti kaupunkeja suosivaa kasvupolitiikkaa. Eikä kehitys edellytä edes uusia julkisia menoja. Riittää, että tähänastisia satsauksia suunnataan uudella tavalla ja tehdään kaupungeille mahdolliseksi tavoitella kasvua.
Yksi tärkeimmistä tavoitteista on opiskelun aloituspaikkojen lisääminen nimenomaan suuriin kaupunkeihin ja erityisesti Uudellemaalle. Uudenmaan osuus maan korkeakoulujen (yhteishaun) aloituspaikoista oli vuonna 2021 selvästi alhaisempi (26 prosenttia) kuin uusmaalaisten nuorten osuus hakijoista (34 prosenttia).
Kun pääkaupunkiseudulla ei ole riittävästi aloituspaikkoja, osa lahjakkaista nuoristamme suuntaa saman tien ulkomaille. Tässä ei ole sinänsä mitään pahaa, mutta moni jää sille tielleen. Ja kun opiskelupaikkoja ei ole pääkaupunkiseudulla riittävästi, tänne jää tulematta sellaisia ulkomaisia nuoria, jotka muuten voisivat tulla opiskelemaan ja vaurastuttamaan maatamme.
Kaikki uudistukset eivät vaadi edes rahaa. Pääkaupunkiseudulle tulisi kyllä enemmän esimerkiksi hyvin koulutettuja insinöörejä Intiasta, jos täällä olisi enemmän tarjolla kansainvälisiä kouluja. Niiden perustaminen tulisi tehdä mahdolliseksi ja niille olisi mahdollistettava nykyistä korkeamman lukukausimaksun kerääminen. Se ei olisi keneltäkään pois. Menestyvien yritysten johto tuo minullekin jatkuvasti viestiä siitä, miten tärkeitä englanninkieliset koulu- ja päiväkotipaikat ovat huippuosaajien houkuttelussa.
Kaupunkien on onnistuttava maahanmuuton toteuttamisessa. Vantaa, Espoo ja Helsinki ovat aivan omassa sarjassaan työvoimansa ja asujaimistonsa kansainvälistymisessä. Se vaatii resursseja erityisesti kouluissa ja päiväkodeissa. Tämä tarve näkyy aivan liian heikosti opetustoimen valtionosuuksissa. Helsingin ja Vantaan koulut ja opettajat ovat aivan erilaisten haasteiden edessä kuin mihin Suomessa on totuttu.
On myös lähes uskomatonta, että valtiovalta haluaa edelleen vaikeuttaa ulkomaalaisten perheiden kotoutumista lahjomalla äitejä ja lapsia jäämään kotiin kotihoidon tuen avulla, sen sijaan että satsattaisiin sekä lasten että äitien integroitumista tukevaan hyvään esikouluun ja varhaiskasvatukseen.
Toinen tuiki tarpeellinen resurssien kohde on kaupunkien liikenteen ja joukkoliikenteen infrastruktuuri. Kaikilla menestyvillä pohjoismaisilla kaupunkialueilla investoidaan liikenteeseen, mutta vain Suomessa nämä investoinnit ovat lähes kokonaan kaupunkien omalla vastuulla.
Tukholmassa, Göteborgissa, Malmössä, Oslossa ja Kööpenhaminassa valtiovalta vastaa 50–60 prosentista alueen liikenneinvestoinneista, kun taas Suomen pääkaupunkiseudulla valtiovallan osuus niistä jää alle 20 prosentin. Sen sijaan valtiovalta rakentaa syrjäseuduille infrastruktuuria, jonka käyttäjämäärä on mitätön.
Ja jos liikenneinfran hyvinvointituotosta oikeasti ollaan kiinnostuneita, suurten kaupunkien joukkoliikenneinvestoinnit päihittävät järkevyydellään kaikki valtakuntaan suunnitellut uudet pitkän matkan ratainvestoinnit.
Maaseutu-uskovaisessa Suomessa ajatellaan herkästi, että kaupunkien kukoistus on muilta pois. Mutta yhteys on päinvastainen. Mitä enemmän kaupungeille annetaan tilaa kasvaa, sitä enemmän syntyy verotuloja koko julkistalouteen.
Kollegani, Espoon kaupunginjohtaja Jukka Mäkelä, muistuttaa mielellään esimerkiksi siitä, että helsinkiläisten ja espoolaisten verokasvu on kattanut valtion verotulojen kasvusta vuosina 2014–2018 lähes 88 prosenttia. Entä jos tämä kasvuvirta olisi ollut kaksi kertaa vuolaampi?
