Suomessa on puhuttu pitkin syksyä pitkään kehnona pysyneestä työllisyystilanteesta, vaikka työmarkkinoilta on saatu viime aikoina merkkejä myönteisestä käänteestä.
Helsingin Sanomissa kauhisteltiin torstaina, että Espoossa oli kesäkuun lopussa avoinna vain 568 työpaikkaa, kun työttömiä oli 18 981. Artikkelissa katsottiin, ettei ”mikään määrä hallituksen patistusta” saa työttömien määrää mahtumaan niukkoihin avoimiin paikkoihin.
Työllisyyden hoito siirtyi vuoden alussa valtiolta kuntien vastuulle, ja erityisesti pitkäaikaistyöttömyys tulee kunnalle kalliiksi.
HS:n kommenttiin sisältyi erikoinen logiikka siitä, että espoolainen voisi käydä töissä vain Espoossa. Miksi näin? Espoo on osa pääkaupunkiseudun ja laajemmin Uudenmaan työssäkäyntialuetta, joka on Suomen suurin ja dynaamisin.
Helsingin-Uudenmaan alueella on lähes 870 000 työpaikkaa eli 36 prosenttia Suomen kaikista työpaikoista. Niistä 67 prosenttia on yksityisen sektorin työpaikkoja. Alueen julkinen liikenne mahdollistaa työskentelyn suurella maantieteellisellä alueella etätyöstä puhumattakaan, ja monet pendelöivät vielä kauemmas töiden perässä.
On myös kiinnostavaa, että tarkasteluun valittiin juuri kesäkuun luku. Tällä hetkellä Espoossa avoimia työpaikkoja on Duunitorin mukaan 1 660 kappaletta, ja niistä 530 on julkaistu viimeisen viikon aikana. Uudellamaalla avoimia paikkoja on yli 6 200.
Suomessa työmarkkinoiden perinteisenä ongelmana ei ole ollut niinkään työpaikkojen absoluuttinen määrä vaan kohtaanto-ongelma ja pitkittyneet työttömyysjaksot. Kohtaanto-ongelmalla tarkoitetaan sitä, ettei työnhakijoiden koulutus tai osaaminen vastaa työnantajien tarpeita.
Toinen ongelma on, etteivät työikäisen ja -kykyisen henkilön kannustimet ottaa vastaan työtä ole olleet kunnossa. Tilannetta on kohennettu huomattavasti ensin Juha Sipilän (kesk.) ja nyt Petteri Orpon (kok.) hallitusten työmarkkinareformeilla.
Työvoiman tarjontaa lisääviä uudistuksia ajaneet hallitukset ovat usein törmänneet Suomessa myyttiin siitä, että työpaikkojen määrä olisi ikään kuin vakio, jolloin työmarkkinoille saapuva henkilö automaattisesti vaikeuttaisi muiden työnhakijoiden asemaa.
Todellisuudessa taloudessa ei ole kiinteää määrää tehtävää työtä. Kun työvoiman tarjonta kasvaa, myös kokonaiskysyntä, investoinnit ja tuotanto kasvavat pidemmällä aikavälillä, mikä luo lisää työpaikkoja.
Monissa tutkimuksissa on havaittu, että työvoiman tarjonnan kasvu tukee talouskasvua ja julkisen talouden kestävyyttä. Työtä tekevien ihmisten kulutus ja veronmaksukyky lisäävät samalla koko yhteiskunnan pottia eli kokonaistuotantoa. Työvoiman tarjonnan voi jopa sanoa luovan oman kysyntänsä.
Suomen työmarkkinat eivät kuitenkaan pääse pakoon maantiedettä. Tanskassa käytännössä koko maa on yhtä työssäkäyntialuetta, sillä suuri osa väestöstä asuu alle kahden tunnin matkan päässä jostakin suurkaupunkikeskittymästä. Tämä tarkoittaa, että Tanskan ”espoolainen” voisi hakea töitä ja käydä töissä missä vain.
Suomen pinta-ala on lähes kahdeksankertainen Tanskaan verrattuna, minkä lisäksi väestö ja työpaikat ovat keskittyneet muutamiin kasvukeskuksiin. Monilla alueilla matkat potentiaalisiin työpaikkoihin ovat pitkiä, eikä pendelöintiä maakuntien välillä käytännössä tapahdu.
Työssäkäyntialueet ovat Suomessa paikallisempia kuin Tanskassa. Pääkaupunkiseudun työllisyystilannetta tarkastellessa on kuitenkin irvokasta irrottaa Espoo omaksi saarekseen, koska kyseessä on maan mittakaavassa erityisen sujuva työssäkäyntialue. Tämä helpottaa työpaikan vaihtoa ja antaa työnantajille laajemman hakijajoukon.
Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen mukaan 15–74-vuotiaita työllisiä oli vuoden 2025 syyskuussa 16 000 enemmän kuin vuosi sitten. Työllisyys on kasvanut yksityisen sektorin voimin erityisesti teollisuudessa, kuljetuksessa ja varastoinnissa. Näkyvissä on siis myönteisiä merkkejä.
