Pian 90 vuotta täyttävän ministeri Jaakko Iloniemen elämänkerran Eminenssi julkistustilaisuuden toinen isäntä – Suomen Atlantti-Seura – kertoo, mistä on kysymys, toisena kutsujana oli kustantaja Docendo.
Ostrobotnian sali on harvoin nähnyt ulkopolitiikanteon kermaa kuin nyt: määrää ja tasoa.
Hannu Himasesta Iloniemi sai arvoisensa muotokuvan tekijän. Herrojen pitkä työhistoria takaa keskeisen ymmärryksen ja vankan tietotaustan.
Tämä huolimatta siitä, että Himanen on 20 vuotta nuorempi, Tampereen yliopiston tiedotusopin taistolaiskasvatti, jollaisena hänet otettiin ajan hengen mukaisesti UM:n diplomaattikoulutukseen. Elettiin Urho Kekkosen ja Kalevi Sorsan aikaa. Hän aikuistui ja julistautuu Natoon liittymisen suosittelijaksi. Himasesta tuli isänmaallinen porvari.
Yksi Eminenssin kuva kertoo Jaakko Iloniemen roolista kaikkein eniten.
Joukko ulkopolitiikkamme satraappeja istuu Finlandia-talossa Etykin Helsingin -huippukokouksessa 1975. Kuvassa presidentti Urho Kekkonen on vääntäytynyt takanaan istuvan suurlähettiläs (”mister Etyk”) Iloniemen puoleen: kongressin isäntä ja hänen tärkein neuvonantajansa keskustelevat. Muut yhdeksän seuraavat kuuliaisina vierestä silmät ja korvat tarkkana. Tilanteeseen sopii Iloniemen arvio Kanava-lehdessä 1984:
– Virkamiehen on joskus helpompi osoittaa itsenäisyyttä ja integriteettiä voimakastahtoiseen presidenttiinkin päin kuin poliittisesti presidentistä riippuvaisen ministerin.
Presidentin sairaus: peli likeltä nähtynä
Urho Kekkosen uran suuri saavutus oli Etyk 1975: hän asteli kuvissa ikäisekseen reippaana, mutta jo muutamaa vuotta myöhemmin asia alkoi olla toisin. Iloniemi kertaa havaintojaan: Washingtonin suurlähettiläänä olonsa aikana huoli presidentin terveydentilasta kasvoi. 1979 Iloniemi kävi Helsingissä varapresidentti Walter Mondalen Suomen-vierailun yhteydessä. Tamminiemen tapaaminen oli kauhistuttava, siitä ei tullut mitään.
Yhdysvaltain suurlähettiläs Rozanne Ridgway kommentoi jälkikäteen Iloniemelle Kekkosen terveydentilaa suorasukaisesti. Kekkosta lähellä olleet kiistivät itsepintaisesti muiden havaitsemat ongelmat. Osa Kekkosen taustajoukosta näytti käyttävän tilannetta hyväkseen. Kirja käyttää termiä ”manipulointi” erityisesti presidentin kansliapäällikkö Juhani Perttusen yhteydessä:
– Presidentille annettiin valikoidusti tietoa, johon hän otti kantaa.
Samaan aikaan kaupungilla liikkui aika paljon tyyppejä, jotka kertoivat, miten ”presidentin kanssa on ollut puhetta” milloin mistäkin asiasta.
Kekkosen tahto varastettiin moneen käyttöön.
Kekkosen valtakauden ja suomettuneisuuden ajoista asetelmat ovat kääntyneet liki päälaelleen. Iloniemi luonnehtii kylmän sodan aikaista ”Kekkosen paradoksia”: mitä paremmat suhteet Suomella oli Neuvostoliittoon, sitä suuremmat mahdollisuudet sillä oli läntisen yhteistyön kehittämiseen. Oli aika kääntää paradoksi toisin päin: mitä paremmat suhteet Suomella olisi läntisiin yhteisöihin, sitä helpompaa olisi kehittää hyvää Venäjä-suhdetta (SK 2003).
Sopuisasti irti demareista
Jaakko Iloniemi ehti palvella maamme neljää tasavallan presidenttiä: Urho Kekkosta, Mauno Koivistoa, Martti Ahtisaarta ja Sauli Niinistöä.
Koiviston ja Ahtisaaren kanssa hän oli ystävä ja aatetoveri, joka ei osallistunut demareiden toimintaan. Luettelosta puuttuu Tarja Halonen.
Iloniemi sanoutui puolueesta irti kokeillakseen siipiään Nuorsuomalaisen puolueen eurovaaliehdokkaana, onnistumatta. Se oli irtiotto sosialismista. Elinkeinoelämän palvelukseen siirtynyt Iloniemi kirjoitti:
– Malli, joka perustui oletukseen kansantulon jatkuvasta kasvusta, oli osoittautunut kestämättömäksi. Hyvinvointiyhteiskunta oli alkanut syödä oman olemassaolonsa edellytyksiä, siis tyrehdyttää kansantulon kasvua. Järjestelmä ei kannustanut eikä palkinnut oma-aloitteisuutta. Mallin ongelmia pahensi yhteiskunnan eri osien toiminta omien edunvalvojiensa suojissa. Vallitsi äänetön sopimus siitä, että järjestelmään ei kajota.
Vakavia asioita, vakavaan sävyyn
Henkilöä joka on ollut perustamassa Paasikivi-Seuraa, Suomen Atlantti-Seuraa, Ulkopoliittista instituuttia ja joka on ollut keskeisessä roolissa Etykin Helsingin-huippukokouksen valmisteluissa 1975, suurlähettiläänä, SYP:n ja EVA:n palveluksessa, ei hevillä saa kireäsanaiseksi.
Kansainvälisen politiikan teko on sen verran vakavaa puuhaa, että huumorilla on sijansa hyvin harvoissa yhteyksissä. Onnistumisen ilo on toki ansaittua, mutta viileä diplomaatin olemus viihtyy Iloniemessä yhä hyvin. Toisaalta esimerkiksi mukana olo UM:n haastavissa tehtävissä ei houkutellut häntä nyt kuvailemaan minkälaista elo Suomen etujen puolesta oli aikana, jolloin presidentti salli Kalevi Sorsan käymään ministeriössä Keskustapuolueen ylivaltaa vastaan.
Muutamat ulkoasiainhallinnon palveluksessa olleet ovat kuvailleet muistelmissaan tuota suomalaista versiota pitkästä marssista läpi instituutioiden. Iloniemi välttelee muistelemasta yrityksiä puhdistaa lähetystöjämme jopa Helsingin Sanomain tuella ja peittelyllä. Joukko lehden toimittajia ryyditti presidenttikeskustelua kirjalla Tamminiemen pesänjakajat (1991). Jälkikäteen luettuna: sehän on Mauno Koiviston suosiota pönkittävä kaskukokoelma!
Pientä hauskaakin vakavaa tulee ilmi. Iloniemen silloin 9-vuotias poika Eero (toiminut Verkkouutisten toimittajana) muisteli Himaselle perheen Geneven aikaa vuosikymmenten takaa:
– Vieraiden joukossa oli engelsmanni, joka jutteli minulle minuutin kaksi. Kun kerroin hänelle, että isä vannoo pienen punaisen kirjan nimeen, engelsmannille meni jauhot kurkkuun, kunnes hänelle selvisi mistä kirjasta oli kyse. Se ei ollut Maon punainen kirja vaan punakantinen Michelin-opas, jota isä käytti aina, kun mentiin Ranskan puolelle syömään.
Diplomatian parissa puuhailevan perheen kaikkien jäsenten tulee olla varuillaan.
Hannu Himanen: Iloniemi, eminenssi. Docendo 2022.
