Münchenin NS Dokumentationzentrumin näyttely kertoo kansallissosialistisen aatteen noususta ja vallasta kaupungissa sekä ajasta toisen maailmansodan jälkeen. Näyttelykeskus on rakennettu aivan natsivallan ytimeen, alueelle jossa Adolf Hitlerin kaupungissa perustama puolue piti päämajaansa aina vuoteen 1945 asti.
Näyttely on vaikuttava, konstailematon ja koruton. Parisataa paikalla olevaa kävijää liikkuvat hitaasti ja kuin yhteisestä sopimuksesta aivan äänettöminä. Käsittämättömän edessä ihminen vaikenee.
Seinälle on nostettu otsikko: ”Denatsifikaatio ja uusi aika”. Venäjän diktaattori Vladimir Putinin työkalupakkiinsa varastama termi lyö katsojaa kuin leka. Juuri näinhän hirmuhallitsijat ovat aina tekonsa oikeuttaneet, irvokkailla yrityksillä kirjoittaa historiaa uudelleen aina sanojen sisältöä uudelleen määrittämällä.
Pariviikkoinen matka Saksassa antoi pitävää pohjaa mietteisiin siitä, miksi Venäjä ei ole muuttunut. Uutta aikaa ei ole eikä tule ilman deputinisaatiota ja destalinisaatiota. Rauha ei ole todellinen rauha, jollei se ulotu sodan eri osapuolten kotirintamille ja koulukirjoihin saakka.
Nürnbergin oikeuspalatsin länsisiivestä löytyy istuntosali numero 600. Oikeuspalatsi on oikea termi kuvaamaan paikkaa, jossa käytiin toisen maailmansodan sotarikoksia koskevista oikeudenkäynneistä tunnetuin ja merkittävin. Rakennuksesta löytyy sieltäkin oma tapahtumia esittelevä näyttelynsä, taiten laadittu mutta vailla museotekniikan spektaakkeleita. Asia on niin raskas kerrottavaksi, että vain perinteiset menetelmät pystyvät siihen.
Kaupungin toisella laidalla on valtaisa alue, jossa natsipuolue järjesti puoluepäiviään ja nuorisotapahtumiaan. Propagandan teollinen mittakaava tulee todeksi katsellessa Colosseumia, rakennusta, jonka sisäpiha piti kattaa lasikuvulla, joka taittaisi ”jumalaisen valon” yhden puhujan ylle. Nimen tiedätte. Kuulijoita katin alle olisi mahtunut 50 000. Lasikupu ei ehtinyt valmista ennen sotatoimien alkua. Sodan aikana tämäkin alue toimi vankileirinä, tänne tuotiin suuri osa Ranskan juutalaisista ennen heidän lähettämistään tuhoamisleireille.
Saksan keskitysleireillä sodan aikaisen vankityövoiman käyttö saa mittakaavansa. Pelkästään Dachaun keskitysleirillä oli 91 ”alaleiriä” eli paikkoja johon työkykyisiä vankeja marssitettiin töihin tehtaisiin ja rakennushankkeisiin. Koko yhteiskunta tiesi, mitä tapahtuu – ja ummisti silmänsä ja suunsa.
Samoin on tänään Venäjällä.
Venäjän muuttuminen Ukrainan sodan tauottua edellyttää kansainvälistä oikeutta. Yhdysvaltain armeija teki tärkeää työtä kootessaan Nürnbergin oikeudenkäynnissä käytetyt dokumentit sotatantereiden keskeltä. Syytteet ja tuomiot perustuivat natsivallan omiin dokumentteihin. Tämä on ollut Saksan muutoksen ydin.
Voiko sodan jälkeen tulla muutosta, mikäli sota ei ulotu todella Venäjälle ja venäläiseen arkeen? Kysymys on lyijynraskas. Miten kulttuuri, joka ei arvosta omien sotilaidensa henkiä kykenisi edes jälkikäteen osoittamaan kunnioitusta omien hirmutöittensä uhreille?
Tämänhetkinen kansainvälispoliittinen keskustelu mahdollisesta rauhasta Ukrainan ja Venäjän välille on torso. Keskustelua käydään tavoitteina tulitauko ja jäätynyt konfliktin. Koko sodan aikana Venäjä ei ole ollut todellisten hyökkäystoimien kohteena – sellaisten, joiden seuraukset pakottaisivat venäläiset kohtaamaan sen, mitä Ukrainassa tapahtuu joka ikinen päivä ja yö.
Ukrainaan saavutetaan tila, jossa ei ole sotaa. Rauhaksi tuosta tilasta ei tule olemaan kenties koskaan. Todellisen rauhan edellytyksenä olisi venäläisen yhteiskunnan muutos, jonka kivijalkana tulisi olla sekä Putinin mutta myös häntä edeltäneiden kommunististen vallanpitäjien rikosten avoin ja koruton käsittely.
Museoita venäläiset osaavat rakentaa, nyt tarvittaisiin sellaisia, jotka rakentavat totuutta siitä, mitä on todella tapahtunut. Lännen tulisi osaltaan huolehtia kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisten tuomioistuinten toimintaedellytyksistä. Euroopalla on tässä paljon työtä edessä, jotta Yhdysvallat ymmärtäisi noiden rakenteiden merkityksen rauhalle.
