Verkkouutiset

Blogi

MAINOS (artikkeli jatkuu alla)

Sähköverkon yhtiöiden on saatava kehittyä

Suomessa kaupunkien sähköistäminen etenee nopeasti. Tai eteni aina viime vuodenvaihteeseen saakka, kunnes Energiaviraston uudet valvontamenetelmät astuivat voimaan. Verkkoyhtiöt valmistelevat parhaillaan Energiavirastolle toimitettavia kehittämissuunnitelmia, mutta jo julkistettujen aineistojen perusteella voidaan todeta, että verkkoyhtiöiden investoinnit ovat uhattuina – rahat eivät riitä tarpeellisiin investointeihin.

Kaupunkien sähköistyminen näkyy esimerkiksi sähköistyvän joukkoliikenteen ja henkilöautoilun kautta, mutta myös sähköistyvän kaukolämmön ja uusiutuvan energian käytön yleistymisenä. Mitä enemmän kulutamme sähköä, sen vahvemmat sähkön jakeluverkot kaupunkimme tarvitsevat. Viimeisten vuosien aikana Energiakaupunkien sähkön jakeluverkkoyhtiöt ovat tehneet merkittäviä investointeja, mutta nyt kestävään energiasiirtymään tähtäävä työ uhkaa pysähtyä.

Tarve sähköverkkojen kehittämiseen ylittää nykyiset Energiaviraston sallimat voimavarat.

Uusien valvontamenetelmien lopputuloksena sähkön jakeluverkkoyhtiöiden investointikyky näyttää heikentyvän rajusti. Syynä tähän on muun muassa verkkoyhtiöiden tasearvojen jäädyttäminen, mikä vaikeuttaa niiden mahdollisuuksia käyttää näitä arvoja velkojen vakuutena tai kasvattaa liikevaihtoa.

Tämä kehitys on potentiaalinen uhka kestävälle siirtymälle. Tarve integroida uusiutuvaa energiaa, kuten aurinko- ja tuulivoimaa sekä teollisuuden suurenergiaprojekteja kaupunkiverkkoihin, edellyttää moderneja ja kestäviä sähköverkkoja. Ilman asianmukaisia päivityksiä verkkojen kapasiteetti ei yksinkertaisesti riitä vastaamaan kasvaviin tarpeisiin, mikä voi johtaa liittymien pullonkauloihin tai jopa sähkökatkoksiin ja muihin ongelmiin.

Kun sähköverkkoyhtiöt eivät kykene investoimaan uusiin siirtojohtoihin tai päivittämään vanhoja verkkoja, kestävän siirtymän toteutuminen on vakavasti uhattuna. Laskentamallin muutos näyttää johtavan siihen, että monet yhtiöt ovat joutuneet leikkaamaan tai lykkäämään investointejaan. Lukitut sähköverkkojen arvot tekevät uusien investointien rahoittamisesta vaikeaa, mikä voi viivästyttää tai jopa estää innovatiivisia energia-alan hankkeita. Sääntelymuutoksen tavoitteena on ollut hillitä kuluttajahintojen nousua, mutta sen kielteiset vaikutukset voivat itse asiassa heikentää sekä palvelutasoa että luotettavuutta. Energiaviraston olisi tärkeää uudelleenarvioida valvontamallejaan siten, että ne ottaisivat paremmin huomioon kestävän siirtymän vaatimat investoinnit.

On välttämätöntä, että regulaattori, lainsäätäjät ja energia-alan toimijat työskentelevät yhdessä löytääkseen ratkaisuja, jotka turvaavat sähköverkkojen riittävyyden ja luotettavuuden. Sähköverkkoyhtiöille on annettava mahdollisuus kehittää infrastruktuuriaan niin, että se tukee kestävää kasvua ja innovaatioita.

Tämä olisi järkevää tehdä ennen kuin maito on maassa ja visio Suomesta puhtaan energian suurvaltana jää vain uneksi.

Halutaanko neutraalia verotusta vai julkisia monopoleja?

Hallitus aikoo korottaa yleistä arvonlisäverokantaa 25,5 prosenttiin syyskuun alusta. Korotus on tarpeen julkisen talouden vahvistamiseksi, mutta samalla se muodostaa uhan julkisten palvelujen tuottavuudelle – ellei valmistelussa huomioida hyvinvointialueiden ja kuntien niin kutsuttua laskennallista palautusta.

Asian ymmärtämiseksi on sukellettava arvonlisäverotuksen ihmeelliseen maailmaan.

Arvonlisäverolain 130 pykälän mukaan hyvinvointialueet ja kunnat saavat hankintoihinsa sisältyvät arvonlisäverot takaisin valtiolta eräin poikkeuksin. Hyvinvointialue saa esimerkiksi omien hoivakotiensa tarvike- ja palveluhankintoihin sisältyvän arvonlisäveron valtiolta takaisin. Palautus on täysimääräinen riippumatta siitä, onko arvonlisävero 24 tai 25,5 prosenttia.

Myös yritysten ja järjestöjen ylläpitämissä hoivakodeissa tehdään vastaavia palvelu- ja tarvikehankintoja. Yksityisillä toimijoilla ei ole kuitenkaan vastaavaa arvonlisäveron palautusjärjestelmää, eikä hyvinvointialue voi saada palautusta yksityisen palveluntuottajan tekemästä hankinnasta. Hyvinvointialueiden ostamiin sote-palveluihin jää tällöin niin sanottua piilevää arvonlisäveroa.

Piilevä arvonlisävero tuottaa tilanteen, jossa hyvinvointialueen tai kunnan olisi verotuksen näkökulmasta kannattavampaa tuottaa sote- tai varhaiskasvatuspalvelu itse sen sijaan, että hankkisi palvelun yrityksiltä tai järjestöiltä. Tämä verotuksellinen ongelma on tunnistettu ja sitä on pyritty ratkomaan: arvonlisäverolakiin on säädetty 130 a §, jonka mukaan hyvinvointialueilla ja kunnilla on oikeus saada niin sanottu laskennallinen palautus sote-hankinnoista. Kunnan osalta oikeus koskee myös varhaiskasvatuspalveluja.

Tämä laskennallisen palautus on nykyisin viisi prosenttia palvelun tai tavaran ostohinnasta. Se ei riitä. Jotta verotus olisi todellisuudessa neutraalia ja kannustaisi hyvinvointialueita fiksuihin hankintoihin, laskennallisen arvonlisäveron tulisi vastata sote- ja varhaiskasvatuspalvelujen piilevän arvonlisäveron määrää.

HALI:n tilaaman arvion mukaan vuonna 2022 sote- ja varhaiskasvatusalan yritysten piilevä arvonlisävero oli 8,3 prosenttia niiden liikevaihdosta. Piilevä arvonlisävero on siis jo nyt 66 prosenttia arvonlisäveron laskennallista palautusta suurempi. Verotuksellinen epätasa-arvo kärjistyy merkittävästi, jos laskennallista palautusta ei korjata, kun arvonlisävero korotetaan 25,5 prosenttiin.

Jos laskennallista palautusta ei korjata, voi hyvinvointialueilla ja kunnissa tulla eteen tilanne, jossa vääristyneiden veronpalautusten takia alueen kannattaa valita tehokkaamman ostopalvelun sijaan tehottomampi oma palvelutuotanto. Tilanne olisi haitallinen koko julkisen talouden kannalta. Verotuksellinen ohjaus kohti julkisia monopoleja olisi myrkkyä tuottavuudelle myös pitkällä aikavälillä.

Arvonlisäverolain 130 a §:n 4. momentissa mainittu viiden prosentin laskennallinen palautus on korjattava yhdeksään prosenttiin, jotta se vastaa piilevän arvonlisäveron määrää verokannan korotuksen jälkeen. Muutos edellyttää vain yhden numeron muuttamista laissa.

Korjaus on valmistelun näkökulmasta helppo, mutta esimerkiksi hyvinvointialueiden päätöksenteon ja julkisten palvelujen tuottavuuskehityksen kannalta hyvin merkittävä toimi. Hallituksella on nyt näytön paikka: halutaanko neutraalia verotusta vai julkisia monopoleja?

Mistä kiikastaa saada naisia yrityselämän johtopaikoille?

Vuosikaudet on taivasteltu naisten vähyyttä yrityselämän johtopaikoilla. Vuonna 2021 EU:n suurimpien pörssiyhtiöiden hallitusten jäsenistä vain vajaa kolmannes (30,6 prosenttia) oli naisia. Jäsenmaiden välillä on luonnollisesti suuria eroja: Ranskassa osuus oli tuolloin 46,3 prosenttia ja Virossa 8,3 prosenttia. Pörssiyhtiöiden hallitusten osalta Suomessa ovat asiat paremmin kuin monessa muussa maassa. Meilläkin riittää vielä tehtävää, sillä naisten 36 prosentin osuudella ylitämme vain jonkin verran EU:n keskiarvon.

Tuore eurooppalainen direktiivi (2012/0299(COD)) vaikuttaa jo nyt myös meillä listayhtiöiden ja suurimpien pörssin ulkopuolisten yhtiöiden hallitusvalintoihin. EU:n kaikkien suurten pörssiyhtiöiden täytyy lisätä aliedustetun sukupuolen hallituspaikkoja heinäkuuhun 2026 mennessä.

Suhtaudun varauksella kaikenlaisiin kiintiöihin. Omaisuuden suoja ja osakkeenomistajien vapauden kunnioittaminen ovat olennaisia osakeyhtiöiden taloudelliselle menestykselle, sillä ne luovat perustan luottamukselle, tehokkaalle päätöksenteolle ja vastuulliselle hallinnolle. Kiintiöt rajaavat omistajien mahdollisuutta valita parhaaksi katsomansa henkilöt yhtiöiden hallituksiin.

On kuitenkin pakko myöntää, että suosituksilla naisten määrä pörssiyhtiöiden hallituksissa on lisääntynyt tuskallisen hitaasti. Tämä siitä huolimatta, että oman kokemukseni mukaan pörssiyhtiöiden hallituksissa henki on hyvin tasa-arvoinen ja nimitysvaliokunnissa aidosti pohditaan hallitusvalintoja avoimin mielin ja aina yhtiön etua silmällä pitäen. Monimuotoisuuden lisääminen hallitustyössä taas on yhtiön etu, sillä se tutkitusti monin tavoin parantaa organisaation suorituskykyä ja kilpailukykyä pitkällä aikavälillä.

Miksi sitten kehitys on ollut hidasta? Mistä kiikastaa?

Vanha totuus kuuluu, että täytyy elää taiteilijan elämä tullakseen taiteilijaksi. Tätä mukaillen voisi todeta, että hallituksen jäseneksi nousevilla henkilöillä pitää olla sellainen elämä ja tausta, joka luo edellytykset laadukkaalle hallitustyölle. Naisten osuus yritysten johdossa on kasvanut, mutta vuonna 2022 EU:n suurimmista pörssiyhtiöistä alle kymmenesosalla on naispuolinen puheenjohtaja tai pääjohtaja. Olennainen kysymys onkin, miten saamme lisää naisia niihin tehtäviin, josta kasvetaan operatiivisiin johtotehtäviin ja hallituspaikoille. Hallituksiin haluttaisiin nimenomaan ihmisiä, joilla on kokemusta liiketoiminnan tulosvastuun vetämisestä ja joille on jo karttunut aiempaa hallituskokemusta. Pooli, josta uusia hallitusosaajia etsitään, on Suomessa kuitenkin valitettavan pieni.

Päivi Paanila, Nina Kurola ja Anja Kuparinen Avant Advisors Oy:stä kirjoittivat huhtikuussa suomalaisten hallitusjäsenten yhdistys Director’s Institute of Finlandin blogissa yhdenvertaisista etenemismahdollisuuksista suomalaisissa pörssiyhtiöissä. Kirjoittajien mukaan ”on selvää, että naisten matala edustus tulosvastuullisissa johtoryhmätehtävissä on yksi merkittävimpiä pullonkauloja naisten määrän lisääntymiselle myös hallituksissa. Kirjoitus sisälsi myös paljon mielenkiintoista tilastotietoa.

Suomalaisissa pörssiyhtiöissä on lähes tuhat johtoryhmätehtävää, joista kuitenkin vain reilu neljännes on naisten hallussa. Yleensä naisjohtajat ovat talous-, henkilöstö- ja lakiasiainjohtajia. Tulosvastuullisissa johtoryhmätehtävissä naisia on ainoastaan muutama kymmenen eli alle viisi prosenttia. Kuva on vielä karumpi, jos katsotaan teollisuuden listayhtiöitä. Liiketoimintavastuussa olevien naisten laskemiseen riittävät yhden käden sormet.

Toinen haaste on, että vain harvalla johtoryhmätehtävissä toimivalla naisella on aiempaa hallituskokemusta ainakaan pörssiyhtiöistä. Tunnetusti ensimmäisen hallitusroolin saaminen on sukupuolesta riippumatta kaikkein vaikeinta. Tilanne on johtanut siihen, että naiset, joilla on sekä johtoryhmäkokemusta että aiempaa hallituskokemusta pörssiyhtiöistä, ovat usein täystyöllistettyjä eikä heillä ole mahdollisuutta ottaa enää vastaan uusia hallituspaikkoja.

On selvää, että naisten osallistuminen yrityselämän johtotehtäviin on tärkeää niin tasa-arvon kuin yritysten menestyksen kannalta. Naisten on syytä ottaa vastaan tulosvastuuta, kun sitä tarjotaan. Tätä kautta pätevät naiset nousevat ensin yritysten operatiivisiin johtotehtäviin ja tästä hallituksiin. Tämä ei ole vain kysymys yhdenvertaisuudesta, vaan myös strateginen valinta, joka voi vahvistaa yritysten suorituskykyä ja kilpailukykyä pitkällä aikavälillä.

Hiipuva kannatus ahdistaa Euroopan vasemmistoa

Käsi ylös kaikki, jotka tietävät kuka on Nicolas Schmit. Kiitos, ei tarvitse nolostua, jos kätesi jäi lepäämään, en minäkään vielä muutama kuukausi sitten olisi muistanut tätä näkymätöntä luxembourgilaiskomissaaria, josta Euroopan sosialistit leipoivat talvella oman kärkiehdokkaansa.

Schmitin poliittisista linjauksista ei ole paljoa sanottavaa. Merkittävimmäksi saavutuksekseen Wikipedia kertoo hänen kieltävän vaikuttaneensa pikku ruhtinaskuntansa poliisiin näiden luovuttua syytteistä hänen tuolloin 18-vuotiasta poikaansa vastaan. Voimme kenties päätellä, että komissaari pitää perhearvoja kunniassa.

Viime viikonloppuna Schmit kuitenkin ärähti. Hän jylisi Berliinissä, että sosialistit eivät tee yhteistyötä äärioikeiston kanssa. Jylinää oli edeltänyt EPP:n kärkiehdokkaan, komission puheenjohtaja Ursula von der Leyenin lausunto, jossa tämä antoi ymmärtää, että yhteistyö ECR:n eli oikeistolaisen konservatiiviryhmän kanssa olisi mahdollista. ECR:ään kuuluvat muun muassa Italian pääministeri Giorgia Melonin johtamat Italian veljet, Puolan Laki ja oikeus-puolue sekä Suomen perussuomalaiset.

Jyrkemmän linjan oikeistonationalistinen Identiteetti ja demokratia-puolue jäi Leyenin yhteistyöpohdinnan ulkopuolelle. Monet siihen kuuluvat poliitikot ja puolueet samoin kuin sitoutumattomiin lukeutuva Unkarin Fidesz eivät myöskään täytä EPP:n puheenjohtajan Manfred Weberin kolmea yhteistyön edellytystä: Pro-Eurooppa, pro-Ukraina, pro-oikeusvaltio.

Kysymys Schmitin puheista kuuluukin, rajaako hän myös ECR:n äärioikeistoon, jonka kanssa yhteistyötä olisi syytä välttää. Näin voimme päätellä ainakin siitä raivokkuudesta, jolla muistamme muutamien sosialistimeppien hyökänneen pääministeri Petteri Orpoa (kok.) vastaan maaliskuun täysistunnossa tämän hyväksyttyä Perussuomalaiset hallituskumppaneiksemme.

En epäile etteikö sosialistien murheessa olisi ideologistakin huolta, mutta vielä enemmän on taktista uhoa. Kun vasemmiston yhteiskannatus on huvennut niin, että sosialistit, vasemmisto ja vihreät yhdessä ovat saamassa vain reilut parisataa paikkaa tulevaan parlamenttiin, on mörköä yritettävä huutaa sen minkä palkeista lähtee, jotta omat hupenevat kannattajat saadaan vaaliuurnille.

Vastaavasti vihreät ovat valinneet taktiikakseen yhteistyöhalujen vakuuttamisen. Harmiksi heille vakuutukset ovat tyhjiä niin kauan kuin teot eivät seuraa puheita. Viimeksi tänä keväänä vihreät äänestivät yhdessä äärioikeiston kanssa pitkään valmisteltua maahanmuuttopakettia vastaan. Puhtaalla otsalla voi ylpeästi pyyhkiä neuvottelupöytää, mutta ennen pitkää tällaista neuvottelijaa pyydetään käymään sulkemassa neuvotteluhuoneen ovi ulkopuolelta.

Koko vasemmiston on niinikään käytettävä valtaansa juuri parlamentissa, sillä sen ulkopuolella sitä ei paljoakaan ole. Sosialistit johtavat hallituksia Saksassa, jossa koalitiokumppanit ovat sitoneet puolueen kädet, Espanjassa sosialistit taistelevat korruptiosyytöksiä vastaan, Malta ja Tanska ovat pieniä ja Slovakiassa [Robert] Ficon Smer on toistaiseksi jäädytetty sosialistien jäsenyydestä. Kauas salkut karkaavat, murehditaan sosialisteissa seuraavaa komissiota nimitettäessä.

Toinen asia on suhtautuminen konservatiivisiin populistipuolueisiin. Ruotsin, Suomen ja Italian esimerkit kertovat, että valtaan pääsy maltillistaa. Hallinnon raju realiteetti koalitiohallitusten osana tai niiden tukena opettaa sekä omia kansallisia perustuslaillisia rajoja, että kansainvälisten sopimusten luomia rajoja. Se kertoo myös siitä, että politiikan tulevia rajariitoja ratkottaessa heimoistuneella identiteettipolitiikalla on sijaa vain marginaalissa, vallan kysymyksen ratkotaan politiikan sisällöllä. Järjellä on yhä sijansa politiikassa.

Yli 55-vuotiaat ovat tärkeä voimavara työmarkkinoilla

Petteri Orpon (kok.) hallitus tavoittelee 100 000 työllisen lisäystä vaalikauden aikana. Kaikkien poliittisten puolueiden yhdessä jaettu tavoite on nostaa työllisyysaste yli 80 prosentin 2030-luvun alussa. Näissä tavoitteissa onnistuminen on välttämätöntä, jotta hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohja voidaan turvata.

Osana kokonaisuutta on tärkeää vahvistaa yli 55-vuotiaiden työllisyyttä. Pohjoismaisessa vertailussa Suomi jää 55-64-vuotiaissa hännänhuipuksi 71,2 prosentin työllisyysasteella. Suuri ero on myös sukupuolten välillä. Naiset pärjäävät pohjoismaisessa vertailussa melko hyvin, mutta miehet heikosti.

Selityksenä sukupuolten erilaiselle pärjäämiselle työmarkkinoilla on sukupuolittuneet työmarkkinat. Naisten hyvää tulosta auttaa erityisesti sosiaali- ja terveysala, jossa on huutava pula työntekijöistä, jolloin myös ikääntyville ja eläkeläisille on hyvin työtä tarjolla. Opetusalalla puolestaan työssä jatketaan tyypillisesti eläkeikään asti ja sekin vahvistaa naisten työllisyyttä.

Yli 55-vuotiaiden haasteet ovat nimenomaan uudelleen työllistymisessä. Jos työnsä on menettänyt, niin uuden vastaavan työn saaminen ei ole yhtä helppoa kuin nuorempana. Tämä selittää esimerkiksi miesvaltaisen insinöörialan tilannetta. Lisäksi joissakin miesvaltaisissa fyysisesti raskaissa töissä ikääntyminen saattaa vaikeuttaa työn tekemistä.

Hallitus on pyytänyt entisen työministerin Jari Lindströmin selvittämään keinoja yli 55-vuotiaiden työllisyyden edistämiseksi. Yhden lakimuutoksen Orpon hallitus on jo tehnyt. Viimeisen työnantajan vastuuta sairauseläkkeelle jäävästä työntekijästä on vähennetty, jos kyseessä on uutena työntekijänä palkattu yli 55-vuotias henkilö, mikä alentaa rekrytointikynnystä. Lindströmin tehtävänä on selvittää juuri tällaisia täsmätoimia ja käydä läpi mm. muiden pohjoismaiden käytäntöjä, joilla ikääntyvien työllisyysastetta on saatu nostettua.

Paljon on kyse myös asenteista. On tärkeää, että työnantajat näkevät yli 55-vuotiaat nykyistä paremmin voimavarana. Monilla heistä on kova työinto, pitkä työkokemus ja lapsenhoitovelvoitteet jo takana. Toisaalta myös uutta työtä hakevien yli 55-vuotiaiden on tärkeää katsoa työmahdollisuuksia laajemmin, jos pääsy aiemman työn kaltaisiin tehtäviin ei onnistu. Yksi mahdollisuus on alanvaihto ja toisaalta eläkkeelle ei ole pakko jäädä työuran huipulta, vaan tärkeitä töitä on muitakin.

Tuomarivaltio haastaa demokratian

Viime aikoina on käyty keskustelua, kuinka oikeusviranomaisten päätösten arvostelu horjuttaa oikeusvaltiota. Samoin on oltu huolestuneita siitä, että toimittajien arvostelu vaikeuttaa heidän työtään ja lehdistön vapautta. Sen sijaan keskustelua ei ole käyty siitä, kuinka kansanvaltaisesti valittua eduskuntaa yritetään estää säätämästä lakeja.

Länsimaisessa demokraattisessa oikeusvaltiossa kuten Suomessa valta on jaettu lainsäädäntö-, hallitus ja tuomiovaltaa. Siinä eduskunta säätää lait. Hallitus käyttää julkista valtaa lakiin perustuen. Tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet soveltaen säädettyjä lakeja niitä rationaalisesti tulkiten. Vaaleilla valittu eduskunta päättää oikeudenmukaisuudesta ja tuomioistuimet soveltavat näitä moraalisia periaatteita kaikkia yhdenmukaisesti kohdellen.

Valmisteltaessa hallituksen esitystä Suomea uhkaavan välineellistetyn maahantulon torjumisesta on esitetty, että ylintä lainsäädäntövaltaa ei käytäkään eduskunta. Kansainvälisten sopimusten tulkinnat estäisivät parlamenttia säätämästä lakeja, joilla Suomen demokraattinen oikeusjärjestys turvataan. Professori Martin Scheinin toteaa lausunnossaan, että esityksen ristiriita perustuslain kanssa koskee erästä perustuslain perusratkaisua (lukijalle ei selviä mitä, kirj. huom.) viitaten lukuisiin perustuslain pykäliin ja kansainvälisiin sopimuksiin. Asiaan ei vaikuttaisi edes se, että tässä tapauksessa kansainvälisiä sopimuksia väärinkäytetään. Eduskunnan lainsäädäntövallan vastaisia näkemyksiä kutsuisin politiikaksi, joka on oikeudelliseen kaapuun verhottua aktivismia.

Kansanvaltaisuusperiaate lähtee siitä, että kaikki valta on kansan valitsemalla parlamentilla. Lähes kaikissa maissa on kuitenkin katsottu, että kansallisen konsensuksen turvaamiseksi valtiosäännön perusteista ja ihmisoikeuksista voidaan säätää vain määräenemmistöllä.

Suomessakin perustuslakia voidaan muuttaa 2/3-enemmistöllä tai 5/6-enemmistöllä yhden eduskunnan aikana. Lisäksi meillä voidaan säätää perustuslainsäätämisjärjestyksessä lakeja, jotka ovat vastoin perustuslakia. Näin ollen kaiken lainsäädäntövallan pitäisi olla eduskunnan käsissä.

Ihmisoikeudet ovat tavanomaisesti ristiriidassa keskenään. Näin ollen mitään yksittäistä oikeutta ei voida soveltaa ehdottomalla tavalla. Kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kuten Euroopan ihmisoikeussopimuksen tulkinnassa sovelletaankin ihmisoikeuksien rajoittamisoppia. Ihmisoikeuksien loukkaamiselle pitää olla hyväksyttävä peruste ja rajoitusten pitää olla välttämättömiä hyväksyttävän tavoitteen saavuttamiseksi. Näin suomalaisten henkeen ja terveyteen kohdistuva uhka on peruste rajoittaa pakolaispolitiikkaa koskevia säädöksiä. Rajoittamisoppi koskee myös Suomen perustuslain perusoikeuksia.

Perustuslakivaliokunta on 1994 lausunut tarkemmin analysoimatta, että Suomen perustuslain perusoikeuksien rajoittaminen ei saisi loukata kansainvälisiä ihmisoikeuksia sellaisenaan. On mielestäni täysin selvää, että samoja joustoelementtejä, joita ihmisoikeustuomioistuin soveltaa, tulee voida soveltaa kansainvälisten ihmisoikeussopimusten tulkintaan. Näin tapahtuu tulkinnallinen harmonisointi Suomenkin perusoikeuksien kanssa. Suomella on joka tapauksessa ensisijainen tulkintaoikeus kansainvälisen sopimuksen velvoitteeseen aina siihen asti, kunnes sopimusjärjestelmän enemmän tai vähemmän laadukas valvontaelin ottaa asiaan kantaa. Jos Suomen eduskunta velvoitettaisiin tekemään sellaista lainsäädäntöä, mitä se ei halua, voi Suomi aina irtisanoa sopimuksen. Näin voidaan noudattaa eduskunnan tahtoa. Ei ole olemassa mitään Jumalalta saatua luonnonoikeutta, joka ylittää kansanvaltaisuuden. Katolisen kirkon muinainen oikeuskäsitys ei hallitse Suomea.

Suomea sitovia niin sanottuja ihmisoikeussopimuksia on useita kymmeniä. Lähtökohta on, että sopimusvelvoitteet eduskunta hyväksyy Suomen sisäisesti lailla. Sopimuksia ei sovelleta suoraan Euroopan ihmisoikeussopimusta lukuun ottamatta. Esimerkiksi asetuksella, ilman eduskunnan myötävaikutusta, Suomessa aikanaan hyväksyttyjä ihmisoikeusvelvoitteita ei voida pitää suoraan velvoittavina.

Kysymys välineellistetyn maahantulon torjumisesta on kysymys siitä, kuuluuko valta Suomessa kansalle eli eduskunnalle vai onko meillä perusoikeuksien tulkinnan kautta jokin oikeustieteen teoreetikkojen joukko, joilla on oikeus estää demokraattinen päätöksenteko.

Perusoikeussäännökset ovat hyvin yleisiä ja avoimia. Niiden sisältö syntyy tulkinnan kautta. Ne ovat aina poliittista ja moraalista harkinta, eivät oikeudellista harkintaa. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 12 artiklan mukaan miehellä ja naisella on oikeus solmia avioliitto. Nykyisen tulkinnan mukaan tämä oikeus koskee myös samaa sukupuolta olevia. Tulos on saavutettu uudella tulkinnalla.

Yhdysvalloissa, jossa perustuslain muuttaminen on käytännössä mahdotonta, Korkein oikeus vastaa perusoikeustulkinnoista. Sen sijaan Britanniassa, jossa pitkä oikeudellinen historia takaa perusoikeudet, ei ole edes perustuslakia ja parlamentti päättää perusoikeuksien kehityksestä.

Koska Suomessa eduskunnalla on oikeus muuttaa perustuslakia, ei meillä ole tarvetta siirtää tuota valtaa tuomioistuimille. Demokratian kannalta olisi onnetonta, jos päätyisimme tuomarivaltioon, jossa tärkeimmät moraaliset päätökset tekevät juristit, joita ei ole demokraattisesti valittu. On ymmärrettävää, että ne, jotka ovat eduskunnan enemmistön kanssa eri mieltä, pyrkivät estämään eduskunnan päätöksenteon. Mutta demokratiaan kuuluu, että kansan tahto toteutuu. Siksi eduskunnan on aktivismista huolimatta käytettävä perustuslakimme mukaisesti sitä lainsäädäntövaltaa, joka sille kuuluu. On oltava todella huolissaan, jos perustuslain peruskiven, kansanvallan, toiminta estetään.

Lasten ja nuorten mielenterveyden ongelmiin hoitoa kuukaudessa

Viime viikolla eteni vähän huomiota saanut, mutta erittäin merkittävä uudistus: hallituksen esitys-luonnos lasten ja nuorten terapiatakuusta lähti lausuntokierrokselle. Tiivistetysti esitys tarkoittaa, että alle 23-vuotiaille lapsille ja nuorille on jatkossa tarjottava takuun piiriin kuuluvaa tukea tai hoitoa lähtökohtaisesti kuukauden kuluessa tarpeen toteamisesta. Hyvinvointialueille ollaan ohjaamassa 35 miljoonaa euroa takuun toteuttamiseen ensi vuodesta alkaen. Käyttäjälle apu olisi maksutonta.

Terapiatakuun piiriin kuuluvaa hoitoa ja tukea tarjottaisiin sekä sosiaali- että terveydenhuollossa. Takuun piiriin kuuluisi perusterveydenhuollon lyhytpsykoterapioita ja varsinaista psykoterapiaa lyhempiä psykososiaalisia menetelmiä. Uudistuksen on tarkoitus astua voimaan keväällä 2025.

Tavoitteena on vahvistaa nimenomaan lasten ja nuorten perustasoista tukea. Kaikki tiedämme, että mielenterveyshuolista kärsivän voi olla vaikea jaksaa etsiä apua. Mahdollisimman nopea ja matalan kynnyksen apu on erityisen tärkeää lasten ja nuorten kohdalla, jotta ongelmat eivät ehdi kasvaa entistä vaikeammiksi. Tässä työssä tarvitaan laajalti kaikkien osaamista, myös esimerkiksi järjestöjen ja kolmannen sektorin.

Työurani alussa olin töissä mielenterveysasioiden parissa järjestössä. Se opetti, miten tärkeää on erilaisen tuen verkosto ja sen piiriin pääseminen nopeasti. Jokaisen mielenterveyshuolet ovat omanlaisiaan, mutta yhteistä kaikille on se, että nopeus niiden hoidon aloittamisessa on valttia. Joskus avuksi on muutama matalan kynnyksen keskustelukerta, mutta joku toinen saattaa kaivata syvällisempää terapiaa.

Lasten ja nuorten terapiatakuu on järkevää paitsi heidän itsensä, myös yhteiskunnan kannalta. Mielenterveysongelmat ovat suurin yksittäinen syy työkyvyttömyyseläkkeisiin, ja etenkin työeläkkeelle jääneistä nuorista aikuisista enemmistöllä eläkkeen syy liittyy mielenterveyteen. Yleisimmin syy on masennus. Siksikin mielenterveyden haasteisiin kannattaa tarttua niin aikaisin kuin mahdollista.

Ei ole oikein hukata ihmisiä työkyvyttömyyseläkkeelle siksi, että ongelmat ehtivät kasautua liian suuriksi tai apua ei saa oikeaan aikaan. Yhteiskuntana se on meille myös täysin järjetöntä. On fiksua sijoittaa mielenterveyspalveluiden parantamiseen ja avun tarjoamiseen.

Lasten ja nuorten pahoinvointi ja mielenterveyden ongelmat ovat aikamme suuria haasteita. Terapiatakuu on erittäin merkittävä uudistus, jota me kokoomuksessa olemme puskeneet tätä eteenpäin vuosikaudet – nyt työ on vihdoin edennyt loppusuoralle.

Samaan aikaan hoitoon pääsyn parantamisen kanssa on tärkeää katsoa myös lasten ja nuorten arjen ja ongelmien ennaltaehkäisyn kokonaisuutta.

Lasten ja nuorten hyvinvoinnin pohjan rakentamisessa merkittävässä asemassa ovat myös kunnat, vaikka varsinaiset sosiaali- ja terveyspalvelut ovat siirtyneet niiltä pois. Kunnat luovat mahdollisuuksien tasa-arvoa ja hyvän elämän pohjaa muun muassa varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksessa.

Hallituksessa olemme päättäneet sijoittaa 200 miljoonaa euroa perusopetuksen ja oppimisen tuen vahvistamiseen. Tämä on yksi syy sille, miksi hallitus pyrkii ja pyrki kehysriihessäkin turvaamaan kuntien rahoitusta: varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksessa tehdään erittäin merkittävää työtä lasten ja nuorten kehityksen, oppimisen ja hyvinvoinnin puolesta.

Lisäksi kuntien työ on laaja-alaista ja kattaa oikeastaan lasten arjen koko verkoston. Laajemmassa mielessä kunnat vahvistavat hyvinvointia myös esimerkiksi liikunta-, harrastus- ja ulkoilumahdollisuuksien kautta. Segregaation vähentämisessä kaavoitus on yksi erittäin tärkeä avain.

Tulevaisuuden palvelujen ja hyvinvoinnin pohjan rakentamisessa tarvitaankin entistä vahvempaa yhteistyötä kuntien, hyvinvointialueiden ja järjestöjen välillä. Tämä koskee toki myös aikuisten palveluita, mutta etenkin lasten ja nuorten. Tätä varten on paitsi istuttava yhteisiin pöytiin, myös esimerkiksi selvitettävä tiedon liikkumisen esteitä – työ, jota valtiovarainministeriössä parhaillaan valmistelemme.

Päättäjien vastuu korostuu julkisen keskustelun sävyssä

Ylen uutisten raporttiin sananvapauden tilasta on syytä kiinnittää huomiota. Raportti herätti odotetusti laajaa keskustelua.

Sananvapaus on demokratian kulmakivi, se pilari, joka mahdollistaa avoimen keskustelun, erilaisten näkemysten esiintuomisen ja yhteiskunnallisen kehityksen.

Mutta samalla kun puolustamme ja vaalimme tätä vapautta, meidän on ymmärrettävä vapauteen liittyvä vastuu. Sananvapaus ei ole pelkästään oikeutta puhua, vaan myös velvollisuus kunnioittaa ja kuunnella muita. Se on rakentavaa vuoropuhelua, jossa pyrimme ymmärtämään toisiamme ja rakentamaan yhteistä hyvää.

Erityisen tärkeää on, että poliittiset päättäjät – kaikilla päätöksenteon tasoilla – toimivat tässä esimerkkinä. Heillä on suuri vaikutus siihen millainen keskustelukulttuuri yhteiskunnassamme vallitsee. Heidän sanansa ja tekonsa heijastavat sitä, millaista käytöstä pidämme hyväksyttävänä ja millaista tuomitsemme.

Siksi heidän vastuunsa on korostunut: heidän on toimittava rakentavan keskustelun edistämiseksi ja kunnioituksen ilmapiirin luomiseksi.

Tämä ei tarkoita sitä, että kaikkien tulisi olla samaa mieltä tai pidättäytyä kriittisestä keskustelusta. Päinvastoin – erimielisyys ja kritiikki ovat olennainen osa demokraattista prosessia. Mutta se tarkoittaa sitä, että ilmaisemme näkemyksemme kunnioittavasti ja pyrimme rakentamaan siltoja sen sijaan, että kaivamme kuoppia Suomi-joukkueeseen.

Tutkimusten mukaan suurin osa suomalaisista arvostaa rakentavaa ja kunnioittavaa keskustelukulttuuria. Se ei ole vain kaunis idea, vaan välttämätön edellytys sille, että voimme ratkaista yhteiskunnan kohtaamat haasteet ja luoda paremman tulevaisuuden seuraaville sukupolville.

Joten tänään, kun pohdimme sananvapauden tilaa, muistakaamme myös sen vastuu. Muistakaamme, että meillä kaikilla on rooli tämän rakentavan keskustelukulttuurin luomisessa. Ja poliitikoille muistutus siitä, että heidän tehtävänsä on johtaa tätä pyrkimystä esimerkillään.

Työnteko kunniaan

Kansaneläkelaitos laittoi 25. huhtikuuta 2024 tiedotteen otsikolla: ”Kelan laskelma: sosiaaliturvan leikkaukset heikentävät kannustimia pienipalkkaiseen ja osa-aikaiseen työhön Kelan työttömyysturvaa saavilla”. Kommentaattorit innostuivat. Eikös hallituksen tarkoituksena ollut parantaa työnteon kannustimia eikä heikentää niitä? Vasta tiedotteen tekstissä mainittiin: ”kannustimet siirtyä osa-aikatyöstä kokoaikatyöhön vahvistuvat.” Mistä on siis kyse?

Ajattele tilannetta, jossa teet osa-aikaista työtä palvelualalla noin kolmena päivänä viikossa. Yhdessä eri saamiesi sosiaalitukien kanssa käytettävissä olevat nettotulosi ovat 1956 euroa. Työnantajasi tarjoaa sinulle kokoaikaista työtä ja bruttopalkkasi nousisi 1 500 eurosta 2 500 euroon. Hetken laskettuasi huomaat kuitenkin, että tukien laskiessa ja verotuksen kiristyessä nettotulosi kasvaisivat tästä 1 000 euron korotuksesta ainoastaan 32 euroa kuukaudessa 1988 euroon. Vaihtaisitko siis kolmipäiväisestä viikosta joustavin työajoin viisipäiväiseen täyden työajan viikkoon 32 eurolla kasvavan kuukausiansion vuoksi? En minäkään.

Tällainen järjestelmämme todella oli ennen [Petteri] Orpon (kok.) hallituksen aloittamista. Edellä mainittu tilanne oli kahden lapsen yksinhuoltajalla. Vastaava tilanne on ollut esimerkiksi kahden huoltajan perheessä, jossa toinen on keskituloinen ja toinen osa-aikainen: kokoaikaiseksi siirtyminen ei kasvata juurikaan nettotuloja, koska tuet osa-aikaisen työn tueksi ovat olleet niin hyvät.

Oheisissa Kaupan liiton pääekonomistin Jaana Kurjenojan tekemissä kuvissa tilanne on havainnollistettu hyvin.

Tulojen ja verotuksen muutos, kun huoltaja siirtyy kokoaikatyöhön. JAANA KURJENOJA/KAUPAN LIITTO
Tulojen ja verotuksen muutos, kun toinen huoltaja siirtyy kokoaikatyöhön. JAANA KURJENOJA/KAUPAN LIITTO

Olemme siis luoneet hyvässä tahdossa järjestelmän, joka julkisella tuella kannustaa ottamaan vastaan ja tarjoamaan palvelualoilla osa-aikaisia töitä kokoaikaisen sijaan. On ajateltu, aivan oikein, että ihmisten on parempi tehdä hieman työtä kuin olla kokonaan työttömänä. Soviteltu päiväraha, suojaosa, asumistuki, lapsikorotukset ja täydentävä toimeentulotuki ovat mahdollistaneet tämän. Samalla olemme kuitenkin vahingossa luoneet julkiselle taloudelle kalliin järjestelmän, joka koko talouden tasolla kannustaa haitallisiin valintoihin sekä työntekijöiden että työnantajien toimesta.

Jos ihmiset reagoivat rationaalisesti tällaisiin kannustimiin, niin yritykset ne vasta voimakkaasti reagoivatkin. Kun osa-aikaisen työn tarjonta on vähitellen lisääntynyt, yhä useamman ihmisen huomatessa, että tulotaso on sama kolmen päivän työviikolla kuin kokoaikaisena, on monilla aloilla tarjottu paljon osa-aikaista työtä. Osa-aikainen työvoima on toki ollut työnantajillekin kätevää ja joustavaa.

Lopputuloksena olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa liian suuri osa työllisistämme tekee osa-aikaista työtä. Tämä on ongelma monestakin näkökulmasta. Koko rakenne on erittäin kallis julkiselle taloudelle. Sen sijaan, että ihmiset olisivat kokoaikaisissa työsuhteissa ja maksaisivat nettona veroja, ovat he nettona rasite julkiselle taloudelle. Yhtä aikaa kärsimme rakenteellisesta työvoimapulasta. Meillä ei siis olisi varaa siihen, että useita prosenttiyksiköitä työllisistämme tekee osa-aikaista työtä kokoaikaisen sijaan, ja vielä julkisin tuin maksettuna.

Kannustinloukut ovat tällaisia tilanteita, joissa lisätyön tekeminen ei ole taloudellisesti kannattavaa, koska lisätulot kuluvat suurelta osin verotuksen kiristymiseen ja tukien vähenemiseen. Tämä kaikki on korostanut tarvetta kattaville uudistuksille, joilla parannetaan kokoaikaisen työnteon houkuttelevuutta ja puretaan pitkään jatkuneita kannustinloukkuja.

Vaikka tukien avulla osa-aikaiseksi työllistyvillä ongelma on ilmeinen, vaivaa tämä lisätyön ja vastuullisempien tehtävien vastaanottamisen kannustinongelma myös monia kokoaikaisessa työssä olevia.

Työn verotuksen kireä progressio leikkaa jo keskituloisella puolet palkankorotuksesta. Hyvätuloisella vielä enemmän. Liian moni jättää lisätyön tekemättä ja etenemättä urallaan, koska arvostaa vapaa-aikaa enemmän kuin pientä lisätuloa, joka käteen jää kovemmasta ponnistelusta. Tällainen yhteiskunta on passivoiva ja köyhtyvä. Tämä on yksi juurisyy, miksi Suomi ei kasva ja kukoista, vaan köyhtyy ja kuihtuu.

Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) on myös tunnistanut tämän ongelman ja listannut keinoja, joilla Suomi voi parantaa työllisyyttä. Työn kannusteiden parantaminen onkin yksi keskeinen suositus. Orpon hallitus on asettanut tavoitteeksi sosiaaliturvan kannustinloukkujen purkamisen ja marginaaliverotuksen alentamisen kaikilla tulotasoilla. Ensimmäisessä se on onnistumassa. Verotuksen puolella on tarvetta suuremmille uudistuksille jatkossa.

Leikkaukset sosiaaliturvaan ovat poliittisesti haasteellisia ja aiheuttavat muutosvaiheessa ihmisille ja perheille vaikeita tilanteita. Väliinputoajia on myös aina. Työmarkkinalla kestää aina hetken reagoida kannustimien muutoksiin ja kokoaikaisia töitä ei välttämättä saa heti, varsinkaan heikossa taloudellisessa tilanteessa. Uudistukset on kuitenkin tehtävä, koska vääriä kannustimia luova järjestelmämme on käynyt aivan liian kalliiksi. Toimeentulotukemme huolehtii viimesijaisena sosiaaliturvana ihmisistä tällaisissa murrosvaiheessa. Lopputuloksena meillä on kuitenkin terveempi työmarkkina, kasvava talous ja parempi hyvinvointi kaikille. Onneksi siis Orpon hallitus on ollut tarpeeksi rohkea tarttumaan näihin työlinjan uudistuksiin.

Työnantajan ja työntekijän etu on yhteinen

Työmarkkinoilla ja eduskunnassa on viime aikoina käyty käden vääntöä hallituksen työmarkkinauudistuksista. Yksittäisten uudistusten yksityiskohtien varjoon jää usein se, miksi niitä tehdään. Viime kädessä kyse on suomalaisen työn kilpailukyvyn vahvistamisesta kansainvälisessä kilpailussa.

Jos yritys menestyy, niin sillä on myös palkanmaksukykyä. Toisaalta yrityksen menestyksen keskeinen tekijä on osaava ja motivoitunut henkilökunta. Menestystä auttaa se, kun työehdoista voidaan sopia paikallisesti siten, että siitä hyötyvät sekä työntekijät, että työnantaja. Juuri tämän vuoksi paikallisen sopimisen laajentaminen TES:n puitteissa myös järjestäytymättömiin yrityksiin on tärkeää.

Keväällä pidetyt poliittiset lakot näkyvät selkeästi vientiyritysten tuloksissa ja heijastuvat myös työllisyyteen. Lakko-oikeus on työelämän perusoikeus ja sen ydintä on oikeus lakkoilla omien työehtojen puolesta. Se oikeus säilyy jatkossakin koskemattomana. Sen sijaan poliittisia lakkoja ja suhteettomia myötätuntolakkoja on rajoitettava, jotta vahingot ulkopuolisille eivät ole kohtuuttomia. Kyse on liiketoimintaympäristön turvaamisesta. Suomen pitää olla toimitusvarmuudeltaan luotettava kohde investoijille.

Kaikille vientivetoisille kansantalouksille on erittäin tärkeää, että viennin kilpailukyky määrittelee palkankorotusten tason. Siitä voidaan poiketa paikallisesti tai valtakunnallisesti työvoimapula-aloilla, mutta yleisen linjan on oltava kattava. Ruotsissa neljännesvuosisadan hyvin toimineesta järjestelmästä voidaan Suomeen ottaa oppia ja järjestöjen kesken neuvotella toimiva malli.

Helsingin Sanomien pääkirjoitus 25. huhtikuuta päätyi johtopäätökseen, että ”ammattiliitot eivät ole asemoituneet uuteen aikaan ja sitoutuneet yhteisen kakun kasvattamiseen samalla tavalla kuin vaikkapa Ruotsissa”. Toisaalta työnantajapuolella ei ole ollut vastaavaa kiinnostusta esimerkiksi henkilöstöedustavuuden laajentamiseen yritysten hallinnossa samaan tapaan kuin Ruotsissa on tehty.

Vierailen paljon erilaisissa yrityksissä ja monesti olen kuullut miten yhteistyö työnantajan ja työtekijöiden edustajien kanssa toimii hyvin yritystasolla. Toivoa sopii, että samanlaista yhteistyötä syntyy myös järjestötasolla. Suomi ja suomalaiset ovat vakavassa paikassa. Vientimarkkinoiden kasvu on heikkoa ja kilpailu aiempaa kovempaa.

[Petteri] Orpon (kok.) hallituksen tavoitteena on luoda talouden ja työllisyyden kasvun mahdollistava toimintaympäristö. Menestys tehdään kuitenkin yritystasolla ja se edellyttää sen oivaltamista, että kansainvälisessä kilpailussa suomalainen työnantaja ja työntekijä eivät ole eri puolella, vaan samalla puolella.

Järjestöt ovat liian riippuvaisia valtion rahoista

Poliittinen riski on sijoittamisesta tuttu käsite. Se nousee esiin, kun yrityksen tai vaikka sijoitusrahaston toiminta suuntautuu tai peräti painottuu yhteiskunnallisesti epävakaaseen maahan.

Riskinottoon houkuttelee odotus suurista tai helpoista tuotoista. Riski realisoituu sitten, kun maan poliittisiin oloihin tulee jyrkkä muutos tai se päätyy peräti sotimaan. Se mitä on tapahtunut läntisille sijoituksille Venäjällä on mitä konkreettisin esimerkki poliittisesta riskinotosta, hetken kestäneestä menestyksekkäästä hyödyntämisestä ja lopulta riskin realisoitumisesta brutaalilla tavalla.

Poliittinen riski voi realisoitua myös pienemmässä mittakaavassa, jos yritys tai yhteisö on vain heittäytynyt liian riippuvaiseksi poliittisista linjauksista tai tukiratkaisuista ja sitten syystä tai toisesta tuuli yllättäen kääntyykin.

Valtioriippuvuuden riski

Suomalainen järjestöelämä on kasvattanut omaa poliittista riskiään ajautumalla yhä riippuvaisemmaksi suorasta julkisesta tuesta.

Valtioriippuvuutta on edistänyt vähittäinen vieraantuminen vapaaehtoistoiminnasta, joka aikaisemmin oli kaiken järjestötoiminnan vankka tukipylväs. Ei se toki kokonaan ole kadonnut, mutta vähenemään päin. Myös perinteinen pyyteetön sponsorointi on hiipunut ja sen tilalle on tullut markkinointiyhteistyö. Jos se toimii hyvin ja luontevasti, se on oikein hyvä win-win -keino rahoittaa toimintaa. Jos ei, rahahanat yritysten suunnalta järjestöihin päin ovat tiukassa.

Valtioriippuvuutta on myös kasvattanut suomalainen asenne, jossa viranomainen on lähin omainen. Vannotaan, että ”me ei haluta tänne mitään amerikkalaista mesenaattijärjestelmää, prkl!” Syvän valtioriippuvuuden on kuviteltu olevan olennainen osa hyvinvointivaltiota, vaikka oikeasti kyse pitäisi olla vapaasta kansalaistoiminnasta ja riippuvuussuhteiden pitäisi mennä mieluummin päinvastoin.

Vihamielistä retoriikkaa

Järjestöjen poliittinen riski alkoi hiljalleen kypsyä, kun veikkaus- ja raha-automaattirahoiksi naamioidusta julkisesta tuesta poistettiin naamarit. Rahoituksen määrät kääntyivät alamäkeen. Lopullinen jyrkkyys on vielä avoinna, mutta pahalta näyttää.

Tämä oli kuitenkin vain alkusoittoa. Varsinaisesti poliittinen riski alkoi realisoitua, kun maan hallitukseen merkittävään asemaan nousi puolue, joka haistattaa pitkät koko järjestökentälle. Persujen vihamielisessä retoriikassa järjestöt ovat pelkkiä hyödyttömiä ja tarpeettomia valtion elättejä, joiden tuet voitaisiin paremmin käyttää vaikkapa bensaverojen alennuksiin.

Mahdollisimman jähmeä jakojärjestelmä oli ollut yksi perinteinen tapa koettaa väistää poliittista riskiä. Kun samat järjestöt saivat samanlaisia tukia vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, vältyttiin siltä, että poliittisten voimasuhteiden muutokset olisivat pahemmin heilauttaneet järjestöjen jako-osuuksia. Tämä jarrutti järjestöelämän uudistumista ja piti myös järjestöt nöyrinä valtion suuntaan. Seisovaa vettä ei sopinut käydä sotkemaan.

Miten järjestömaailma on nyt reagoinut tukihanojen tiukkenemiseen? Tietenkin keskittymällä siihen, mitä ne olivat kuluneina vuosikymmeninä oppineet. Siis lobbaamaan. Lobbaamaan sen puolesta, että maailma säilyisi mahdollisimman paljon ennallaan ja että tutuista tukihanoista tavalla tai toisella tihkuisi edelleen rahaa tuttuun tyyliin. Jos ei edes ihan entisissä määrin, niin vain hiukan vähentyneenä.

Kehyspäätöksissä lahjoitusvähennys

Tässä tilanteessa paluuta vanhaan ei kuitenkaan ole. Jos pitäydytään entiseen, tyydytään vain jyrkkenevään alamäkeen, jolta tuskin enää pelastaa aikanaan hallituspohjan vaihtuminenkaan. Jos tuista nyt karsitaan kolmannes tai enemmänkin, seuraava hallitus voi ehkä silmänlumeeksi antaa pari prosenttia lisää. Sen enempää on turha toivoa.

Tarvitaan jotain uutta. Nyt pitäisi lähteä aktiivisesti ponnistelemaan siihen suuntaan, jolle pienen portin saattaa avata tämän kevään kehysriihen kirjaus: ”Lahjoitusvähennys laajennetaan lahjoituksiin nuoriso-, kulttuuri-, liikunta-, urheilu- ja tietyt ehdot täyttäville lapsijärjestöille vuodesta 2026 alkaen.”

Tuo kirjaus ei auta lainkaan järjestöjen akuutteihin rahoitusongelmiin, jotka niiden on pystyttävä kohtaamaan muilla tavoin toimintaansa ja yhteistoimintaansa kehittämällä. Eikä tuo tietenkään auta sosiaali- ja terveysalan järjestöjä, joita ei tuossa mainita lainkaan. Mutta se voi avata pitemmällä tähtäyksellä tien, jossa järjestöjen liika valtioriippuvuus vähenee, yhteys tavallisiin kansalaisiin tiivistyy ja koko rahoituksen ja toiminnan avoimuus lisääntyy. Tämä on mahdollista, jos uudistus tehdään oikealla tavalla.

Tieteen ja taiteen edistämiseen

Millainen se lahjoitusvähennys on, jota nyt on tarkoitus laajentaa?

Tuloverolain 98a §:ssä on säädetty, että ”luonnollinen henkilö ja kuolinpesä voivat vähentää puhtaasta ansiotulostaan vähintään 850 euroa ja enintään 500 000 euron suuruisen rahalahjoituksen, joka on tehty tiedettä tai taidetta edistävään tarkoitukseen.”

Tyypillisiä vähennyskelpoisia lahjoituksia ovat olleet yliopistoille tehdyt lahjoitukset. Alarajan ylittämiseksi on tehtävä vuoden aikana vähintään 850 euron lahjoitukset yhteen kohteeseen. Tukea ei siis voi jakaa useammalle taholle esim 500 euroa yhdelle ja 500 euroa toiselle. Lahjoituksen saaja laittaa tiedot lahjasta verottajalle vuosi-ilmoituksella ja näin lahja tulee huomioiduksi vähennyksenä lahjanantajan veroehdotuksessa. Jos tällainen ilmoitus on syystä tai toisesta jäänyt hoitamatta, vähennystä pitää vaatia veroilmoituksessa itse.

Jos minä olisin järjestövaikuttaja, laittaisin kaikki mahdolliset paukut nyt siihen, että lahjoitusvähennys toteutuisi.

Avoimuutta ja läpinäkyvyyttä

Mitä hyötyä tästä olisi?

Jos järjestön tuloista suuri osa tulee suorana valtionapuna, sen rahanhankinta keskittyy poliitikkojen ja virkamiesten lobbaamiseen ja siinä sivussa sponsorirahan ruinaamiseen isoilta firmoilta.

Lahjoitusten verovähennys kääntäisi katseet suureen yleisöön, meihin tavallisiin kansalaisiin. Liikunta-, kulttuuri- tai (toivottavasti myös) sosiaalialan järjestön pitäisi osoittaa meille, miksi juuri se tekee tärkeää työtä.

Järjestöjen itsenäisyys suhteessa valtiovaltaan kasvaisi. Niillä olisi parempi mahdollisuus itse vaikuttaa tuloihinsa eikä vain odottaa, mitä muruja päättäjien pöydältä putoaa.

Erittäin merkittävää olisi yleisön kasvava kiinnostus järjestöjä kohtaan. Avoimuus ja läpinäkyvyys lisääntyisi, kun niiden pitäisi avata toimintaansa, jotta pääsisivät osille lahjoituksista. Lahjoittajat seuraisivat tukemiaan järjestöjä ja todennäköisesti entistä useampi myös osallistuisi niiden toimintaan. Media seuraisi ja valvoisi järjestöjä aivan uudella mielenkiinnolla ja kriittisyydellä.

Järjestöjen talous nojaisi silloin kolmeen tukijalkaan: suoraan julkiseen tukeen, vähennyskelpoisiin lahjoituksiin ja omaan varainhankintaan. Järjestelmä olisi nykyiseen verrattuna tasapainoinen, avoin ja läpinäkyvä ja turvaisi järjestöjen itsenäisyyden. Aika hyvä, vai mitä?

Elitismi ja kalleus vältettävä

Ennen kuin ollaan toteutumisvaiheessa, on kuitenkin vielä monta mutkaa matkassa. Niihin kannattaa kiinnittää huomiota jo valmistelussa, jottei homma kaadu omaan mahdottomuuteensa. Sellaisenaan laajennettuna vähennys olisi nimittäin a) elitistinen ja b) liian antelias ja kallis eikä c) tarjoaisi niitä hyviä puolia, jotka siihen voisi toisella tapaa toteutettuna liittyä.

a) Jos vähennyksellä on korkea (850 euroa) alaraja, se väistämättä karsii pois suuren osan tavallisista kansalaisista. Se ei tuo sivuvaikutuksena suuria uusia kansalaisjoukkoja järjestöjen tukijoiden piiriin, vaan houkuttelee lähinnä niitä hyvätuloisia, jotka jo valmiiksi ovat jonkun järjestön yhteisöissä vaikuttamassa. Vähennys voi jäädä varsin ”mesenaattihenkiseksi”.

b) Täysimääräisenä vähennys on myös erittäin antelias. Jos keskituloinen lahjoittaa vaikka 1000 euroa, se tarkoittaa 50 prosentin marginaaliverolla sitä, että käytännössä lahjoittaja maksaa itse 500 euroa ja 500 euroa menee vähennyksenä valtion ja kuntien piikistä. Tällainen yhteys, että lahjoittaja tavallaan äänestää haluamansa kohteen puolesta, on ihan terve, mutta 50/50 -jako on turhan antelias. Se voi laskelmissa käydä myös liian kalliiksi valtiovallalle, jos lahjoitusten määrä arvioidaan suureksi. Samasta syystä myös korkea yläraja on hieman kyseenalainen.

c) Toisella tavalla kohdistettuna (matalammat ala- ja ylärajat) lahjoitusvähennyksestä voisi tulla todellinen vahva kansalaisvaikuttamisen keino ja tuoda mukanaan niitä myönteisiä uusia tuulia, joita edellä on esitelty.

Olennaista on myös, että järjestön pitää tietysti olla tilinpäätöksiltään ja toiminnaltaan avoin, jotta se voi kuulua lahjoituskelpoisten järjestöjen joukkoon. Ja kun pysytään valtakunnallisten järjestöjen tasolla, riski siitä, että lahjoituksen varjolla tuetaan vaikkapa oman lapsen harrastusta, pysyy riittävän loitolla.

Kansalaisjärjestöjen kannattaa nyt kaikin voimin tarttua esiin nousseeseen lahjoitusvähennyksen mahdollisuuteen. Samalla kannattaa käydä avointa keskustelua vähennyksen muodoista ja mitoista, jotta se parhaalla mahdollisella tavalla palvelisi tarkoitustaan.

Onko Kreikka Suomen tiellä ja Suomi Kreikan tiellä?

Vain vähän aikaa sitten Suomessakin naureskeltiin Kreikalle, kun olivat vääristelleet tilastoja ja hoitaneet taloutensa huonosti. Mutta mikä on tilanne tänä päivänä? Onko Suomella enää varaa naureskella?

The Economist teki vertailun OECD-maiden (“mostly rich countries”) talouskehityksestä vuonna 2023 vertaillen talouskasvua, hintojen kehitystä, työllisyyden sekä osakkeiden hintojen muutosta. Vertailu on pinnallinen ja koskee vain vuotta 2023, mutta on siinä informaatioarvoakin, jos ei tulkitse lukuja liian totisten silmälasien läpi.

Vertailun mukaan parhaiten menestyi Kreikka (sic!). Talouskasvu on suhdannetilanne huomioiden hyvää ja työllisyysaste nousee. Kreikan pörssi on kovassa nousukiidossa eikä inflaatiokaan ole häiritsevän nopeaa.

Core Prices

% increase
Inflation breadth

%-point change

GDP

% change
Employment

% change
Share prices

% change
1. Kreikka 3,4 -13,3 1,2 1,1 43,8
35. Suomi 6,6 -6,3 -0,4 0,5 -12,0

Suomi oli vertailun hännillä. Hinnat nousivat vertailujaksolla 6,6 prosenttia, Helsingin pörssi kyntää ja talouskasvu on pakkasen puolella. Vuosi 2023 oli kieltämättä vähän synkkä vuosi.

Eikä tässä vielä kaikki. Otetaan mukaan julkinen talous, koska se on tärkeä osa keskustelua niin Suomessa kuin Kreikassakin. Kreikan julkisen velan bkt-suhde on tippunut häkellyttävän nopeasti pandemian aikaisista huipuista. Itse asiassa näyttää siltä, että Kreikka onnistui saamaan julkisen taloutensa hyvään tasapainoon vuonna 2019 ja pandemian jälkeinen kehitys on jatkoa tälle.

Vuoden 2018 lopussa kreikan velkasuhde oli 186 prosenttia, kun vuoden 2023 lopussa se oli “enää” 162 prosenttia. Hieno suoritus maalta, jonka taloudelliset vaikeudet horjuttivat koko Eurooppaa ja joka ei enää saanut lainaa markkinoilta viime vuosikymmenen alussa.

Suomen velkasuhde on sen sijaan jäänyt pandemian jälkeiselle tasolle tai oikeastaan hieman noussut. Varsinkin [Sanna] Marinin (sd.) hallitus osoitti piittaamattomuutta julkisen talouden tasapainosta toistuvasti rikkomalla valtiontalouden kehykset, koska ei halunnut tehdä ikäviä julkisen talouden sopeutuksia. Edellinen hallitus siis potki tölkkiä eteenpäin ja toivoi, että joku joskus tulevaisuudessa korjaa tilanteen.

Suomen istuva hallitus on aivan oikein ottanut tehtäväkseen julkisen talouden tasapainottamisen. Tehtävä on tosin sen verran mittava, ettei se oikein tahdo onnistua yhdessä vaalikaudessa. Yksittäisistä keinoista voidaan aina keskustella, ovatko ne järkeviä vai eivät, mutta sopeutuksen suunta on se olennainen asia.

Hallitus leikkaa melko kovalla kädellä esimerkiksi työttömyysturvaa. Edellinen hallitus voi katsoa itseään peiliin. Kun julkinen talous päästetään rappiolle, niin sosiaaliturva altistuu leikkauksille. Mikäli edellinen hallitus olisi ollut fiskaalisesti vastuuntuntoisempi, olisi istuvan hallituksen leikkauslista voinut olla lyhyempi ja kenties tämän mittaluokan sopeutustoimilta oltaisiin voitu välttyä.

Kreikassa ei mene vielä erityisen hyvin moneen maahan verrattuna. Työttömyys on edelleen korkealla ja keskimääräinen tulotaso on vaatimaton. Mutta viime vuosikymmenellä tehdyt vaikeat ja kovat sopeutustoimet sekä rakenteelliset uudistukset alkavat kantaa hedelmää velkasuhteen laskun ja positiivisen talouskasvun kautta. Kreikan tie on hankala tie kuljettavaksi, mutta valitettavasti oikotietä onneen ei ole.

Valitettava tosiasia on, että yli varojensa ei voi elää loputtomasti. Suomi elää tällä hetkellä yli varojensa ja se vaatii ankaraa uudistamista ja uudistumista. Toivottavasti seuraavakin hallitus, väristä riippumatta, jaksaisi vielä kantaa huolta julkisen talouden tasapainosta.

Sosiaali- ja terveyspalveluista on unohtunut tehokkuus ja tuottavuus

Yöpäivystystä ja leikkaussalitoimintaa lakkautetaan. Henkilöstö ei riitä ja vuokralääkäreille menee hurja määrä rahaa. Terveysasemia menee kiinni ja vanhukset ajetaan kotiin. Tuttuja lauseita viime päiviltä ja viikoilta. Mielestäni lisää rahaa tai leikkauksia väittely on turhauttavaa. Tarvitsemme uusia näkökulmia. Yksi niistä on itse toiminnan tehokkuus ja tuottavuus.

Mielelläni kuulisin terveydenhuollon ammattilaisilta, miksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) mukaan terveyskeskuslääkärit hoitavat noin kuusi potilasta työvuorossa (kahdeksan tuntia). Yksityisellä sektorilla erikoislääkärit hoitavat 20 asiakasta työpäivän aikana. Tai miksi julkisen sektorin sairaalassa silmälääkäri hoitaa 5-6 kaihileikkausta työvuorossa, kun yksityisellä sektorilla hän ehtii tehdä 15 kaihileikkausta.

Hyvä olisi analysoida myös sitä, onko asiakkaan järkevä mennä aina ensin lääkäriin. Selkäkipu aiheuttaa 890 000 käyntiä perusterveydenhuollossa vuosittain ja sitoo noin 20 prosenttia lääkärien työajasta. Voisivatko fysioterapian ammattilaiset toimia tietynlaisina portinvartijoina lääkäreille? Samalla tavalla optikot voivat olla portinvartijoina silmälääkäreille.

Suomeen on kasvanut hyvinvointialueiden myötä myös uusi, pelkästään in house-yhtiöitä sisälleen hyväksyvä ”markkina”, jossa julkinen hallinto tekee suorahankintoja omilta yhtiöiltään. Tuoreessa Kilpailu- ja kuluttajaviraston kyselystä kävi ilmi, että 30 prosenttia vastanneista sidosyksiköistä sanoi, että ne eivät tee minkäänlaista kustannusvertailua ostojen yhteydessä.

Kyse ei ole ainoastaan sote-palveluista. Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialueelle on perustettu oma logistiikkayhtiö. Kanta-Hämeen hyvinvointialue käynnisti oman tukipalveluyhtiönsä valmistelun, joka vastaisi hyvinvointialueen ateria- ja ruokapalveluista sekä kiinteistönhoidosta. Haluavatko ihmiset verorahoilla omat pesulat, lounasravintolat, kiinteistöhuoltoyhtiöt sekä ICT- ja taloushallintoyhtiöt? Ei ihme, että paine veronkorotuksiin on kasvanut.

Perusteluna julkisella sektorin omille yhtiöille on usein ollut markkinapuute tai huoltovarmuus. Kilpailu- ja kuluttajaviraston tekemän yrityskyselyn mukaan kuitenkin lähes 90 prosenttia yrityksistä on valmis laajentamaan toimintaansa, mikäli markkinat avautuisivat. Puolustusvoimat sanovat, että huoltovarmuus ei ole riittävä peruste in house -yhtiöiden perustamiseksi.

Pääkiistelyn kohteena on edelleen se, tuotetaanko palvelun julkisen vai yksityisen sektorin toimesta. Siinä miljardit eurot vaan vilisevät silmien edessä. Hyvin harva puhuu siitä, voisiko kilpailuttamisesta olla jotain hyötyä ja voitaisiinko kilpailuttamisen takia säästää rahaa ja samalla saada parempaa palvelua. Yksi asia on nykytilanteessa varma. Meillä ei ole varaa nykyisenkaltaiseen kyräilyyn ja blokkiutumiseen perustuvaan järjestelmään.

Norminpurku vie oikeaan suuntaan

Hallituspuolueiden norminpurkuryhmän 32 ensimmäistä ehdotusta purettaviksi normeiksi julkaistiin tiistaina 17. huhtikuuta. Seuraavaksi norminpurkulista etenee työ- ja elinkeinoministeriön johtamaan virkamiesarviointiin.

Hallituksen eduskuntaryhmien hyväksymä lista on saanut osakseen runsaasti myönteistä palautetta. Kiitokset siitä. Itse puolestani haluan kiittää muiden hallituspuolueiden norminpurkuvastaavia tehdystä työstä. Teistä hallitusohjelman tavoite 300 purettavasta normista ei jää kiinni.

On toki totta, että ei maailmaa ja Suomea saada valmiiksi saada näillä 32 ehdotuksella. Purettavia normeja ja sääntelyä, joka ei toimi löytyy kaikilta elämän aloilta. Silti suunta on vihdoin oikea.

Suomalaisten käytännön arkea helpotetaan tällä kertaa muun muassa passien voimassaoloajan pidentämisellä viidestä kymmeneen vuoteen. Muutos lyhentää poliisiviranomaisen lupapalveluiden käsittelyaikoja ja pidentää ihmisten kärsivällisyyttä.

Kevään listassa keskitytään erilaisiin jäykkyyksiin. Listalla on muun muassa perustellusti ampuratojen ympäristölupasääntelyn keventäminen. Maailmanpolitiikan muutos ja Venäjän hyökkäyssota ovat tehneet ratojen sääntelyn keventämisestä kiireellistä. Niin reserviläiset kuin Puolustusvoimat tarvitsevat ratoja riittävää harjoittelun varmistamiseksi.

Norminpurussa on myös löydetty keinoja yrittäjien arjen helpottamiseen. Purkulistalla on muun muassa yrittäjien uuden alun esteenä oleva nk. konkurssikielto.

Nykyisellään osan sinänsä vapaiden elinkeinojen harjoittamiseen tarvitsee luvan, jonka saamisen esteenä on merkintä aiemmasta konkurssista. Konkurssit ovat luonnollinen osa yrittäjyyttä ja vapaata markkinataloutta. Sen sijaan kyse ei ole ihmistä ikiajoiksi leimaavasta häpeämerkinnästä. Jatkossa konkurssin kokeminen ei ole esteenä yrittämiselle, jos prosessi on hoidettu mallikkaasti ja laskut on maksettu.

Sääntelyn jäykkyyksiin puututaan myös sosiaali- ja terveysalalla. Purettavaksi esitetään vaatimusta silmälasireseptien määräämisestä. Maamme lainsäädännössä oleva ammattihenkilöasetus ohjaa kaikki silmäleikkauksessa käyneet uusimaan lasinsa silmälääkärin kautta. Lääketieteellisistä perusteluista vailla oleva asetus lisää lääkäreiden tarpeetonta työtä arviolta 100 000–150 000 lääkärikäynnin verran. Muutettavaksi esitetään muun muassa myös sosiaalihuollon luvitusta, jossa hoivakotien ja palvelutalojen lupavaatimuksia yhdenmukaistetaan. Tavoite on, että jatkossa yksi lupa riittää kumpaankin toimintaan.

Jatkotyöhön esimerkiksi sote-alan parissa on paljon perusteita. Reilu kuukausi sitten YLE julkaisi mielenkiintoisen uutisen, jossa kerrottiin Tampereen yliopistollisen sairaalassa tehdystä hoitohenkilökunnan työajan tutkimuksesta. Mittaus kertoi, että hoitajilla kuluu usein enemmän työaikaa kansliassa byrokratian parissa kuin potilaiden luona. Tämä ei kai voi olla hoivatyön itsetarkoitus?

Hoitajien itsensäkin mielestä erilaisia kirjaamisvelvoitteita voisi karsia ja heidän mielestään kansliatyöajan kasvu voi heikentää myös työmotivaatiota. Norminpurulle hoivatyössä on siis tarvetta jo alan työhyvinvoinninkin takia.

Selvää siis on, että työtä tarpeettomien normien purkamiseksi riittää. Hallituspuolueiden eduskuntaryhmien normityöryhmä jatkaa työtään. Seuraava norminpurkulista koostetaan syksyn budjettiriiheen mennessä. Sillä välin jokaisella suomalaisella – yksittäisistä kansalaisista eturyhmiin saakka – on mahdollisuus nostaa esille sääntelyä, joka ei toimi tai tarvitsisi päivitystä.

Tupakkalakia korjattava turvaamaan savuton koti ja parveke – ihmisiä on suojeltava myös kotona

Nykyinen tupakkalainsäädäntö on pahasti valuvikainen. Laki suojaa tupakansavulta työpaikoilla ja julkisissa tiloissa, mutta moni joutuu omassa kodissaan kärsimään naapurin tupakoinnista.

Tämä on täysin kohtuutonta ja terveyspolitiikkamme vastaista. Tupakkalainsäädäntöä on välttämätöntä muuttaa ripeästi niin, että taloyhtiön yhtiökokous voisi enemmistöpäätöksellä kieltää häiritsevän tupakoinnin parvekkeella ja huoneistoissa.

Viimeisimmän vuonna 2022 voimaan tulleen tupakkalain mukaan tupakointi on jo kielletty asuntoyhteisön yhteisissä ja yleisissä sisätiloissa, kuten rappukäytävissä, pesutuvissa, kerhohuoneissa ja yhteisissä saunatiloissa.

Asuntoyhteisö voi nykylain mukaan kieltää tupakoinnin yhteisissä ulkotiloissa, mutta asukkaiden parvekkeille tai huoneistoon kiellon asettaminen on paljon vaikeampaa. Kunnan viranomainen voi taloyhtiön hakemuksesta tehdä päätöksen kiellon määräämisestä, mikä vaatii pitkän ja kankean hakuprosessin. Vain harva on prosessiin lähtenyt, vaikka tupakointikielto olisi tarpeellinen ja asukkaiden toivoma. Kaiken päälle lasku kiellosta voi nousta lähes tuhanteen euroon. Tupakointikiellon haku kunnalta koetaan raskaaksi ja hankalaksi niin asuntoyhteisöissä kuin kunnissakin.

Tupakointikieltojen oikeudenmukaisuutta tulee tarkastella terveyden- ja työsuojelun näkökulmasta. Tupakansavu on syöpävaarallinen seos, eikä sen pitoisuudelle sisäilmassa ole voitu osoittaa turvallista rajaa. On vahvaa näyttöä siitä, että passiivinen tupakointi aiheuttaa useita kansanterveydellisesti merkittäviä sairauksia sekä lisää niiden pahenemista. Lapsilla passiivinen tupakointi lisää keskikorvainfektioita, alempia hengitystieinfektioita, astmaa ja kätkytkuolemia; aikuisilla astmaa, keuhkoahtaumatautia, keuhkosyöpää sekä sydän- ja verisuonisairauksia.  Passiivinen tupakointi on erityisen vaarallista lapsille ja raskaana oleville naisille.

Tupakansavun haitat koskettavat erityisesti kerrostaloja. Vuoden 2020 lopussa Suomen asunnoista 47 prosenttia oli kerrostaloasuntoja, ja niissä asui noin kaksi miljoonaa henkilöä.

Suomen ASH:n (Action on Smoking and Health) vuonna 2020 tekemän mielipidekyselyn mukaan 49 prosenttia kerrostaloasukkaista raportoi asuntoon tai parvekkeelle kulkeutuvasta tupakansavusta. Heistä 82 prosenttia koki sen häiritseväksi – tupakoivistakin 40 prosenttia.

Ehdotus asuntoyhteisöjen yhtiökokouksen oikeudesta kieltää tupakointi asunnoissa ja parvekkeilla määräenemmistöllä sisältyi sosiaali- ja terveysministeriön viime vuonna julkaisemaan tupakka- ja nikotiinipolitiikan kehittämistyöryhmän raporttiin.

Hallituspuolueiden eduskuntaryhmien norminpurkutyöryhmä on myös hiljattain kannattanut tupakkalain uudistamista turvaamaan savuton koti ja parveke. STM:n on viivytyksettä ryhdyttävä valmistelemaan seuraavaa tupakkalain muutosta. Tupakan savulle altistumiselta on suojeltava kotonakin.

MAINOS (sisältö jatkuu alla)
MAINOS

Verkkouutisissa mainostamalla tavoitat

100 000 suomalaista päivässä

Meiltä on pyydetty tehokasta, pienille budjeteille sopivaa mainosratkaisua. Niinpä teimme sellaisen, katselet sitä parhaillaan. Tarvitset vain hyvän idean, kuvan, otsikon ja 280 euroa.

Hyvä Verkkouutisten lukija,

Kehitämme palveluamme ja testaamme uusia sisältöformaatteja erityisesti mobiililaitteille. Haluaisitko osallistua testiin tässä ja nyt? Se vie vain muutaman minuutin.

(Uusi sisältö aukeaa painiketta klikkaamalla)