Blogi

Isku lukemiseen iskee aina takaisin

Lukeminen ei aiheuta jengiytymistä. Väite on mieletön, mutta se tuli mieleeni seuratessani hallituksen lukemiseen kohdistamia leikkauksia. Aivan kuin lukeminen olisi häiriötekijä, johon on pikaisesti puututtava!

Istuva hallitus iskee lukemiseen niin monin tavoin, että se vaikuttaa jo systemaattiselta.

Miksi hallitus haluaa vähentää lukemista ja heikentää kirjailijoiden mahdollisuutta tehdä työtään? Suomi on pieni kielialue ja suomalaista kirjallisuutta kirjoitetaan vain täällä. Eikö lukutaidon vahvistamisen pitänyt olla yhteinen kansallinen hanke?

Hallitus aikoo korottaa kirjojen arvonlisäveroa 10 prosentista 40 prosenttiin, mikä nostaa paperikirjojen hintaa ja vähentää niiden myyntiä. Kirjailijoiden tulot pienenevät ja mahdollisuudesta ostaa kirjoja tulee entistä enemmän hyvin toimeentulevien etuoikeus.

Samalla kirjailijoille ja kääntäjille tarkoitetut lainauskorvaukset ulotetaan äänikirjojen lukijoille, mikä on epäoikeudenmukaista tekijöitä kohtaan ja leikkaa heidän tulojaan entuudestaan.

Hallitus heikentää myös kirjastojen mahdollisuutta hankkia lainattavaa aineistoa kokoelmiinsa. Kirjastojen vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotuki ja selkokirjallisuuden tuki lakkautetaan. Molemmat toimenpiteet heikentävät kirjallisuuden saavutettavuutta olennaisesti.

Poistettavat tuet ovat  säästöinä pieniä mutta kohtalokkaita lukutaidolle, kirjojen saavutettavuudelle ja kirjastoille. Ne iskevät kotimaisten kirjailijoiden, kääntäjien ja pienkustantajien toimeentuloon eri suunnista tavalla, jota ei voi pitää loppuun asti harkittuna. Eihän meillä ole mitään syytä vähentää lukemista ja kotimaisen kirjallisuuden moninaisuutta!

Vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotuen poistaminen tarkoittaa, että varsinkaan pienemmillä kirjastoilla ei ole enää varaa ostaa uusia selkokirjoja, runoutta, aforismeja, esseistiikkaa tai tilata pienlevikkisiä lehtiä. Välillisesti näiden tilausten loppuminen iskee korvaamatonta kulttuurityötä tekeviin pienkustantajiin ja kääntäjiin. Pieni levikki ei tarkoita, että kirjan tai lehden merkitys olisi pieni, vaan päinvastoin: juuri näillä teksteillä rakennetaan elinvoimaista kulttuuria, sivistyneen yhteiskunnan perustaa.

Esimerkiksi tuoreet filosofiakäännökset tuovat suomalaisten ulottuville käsitteitä, joilla nimetään ja ratkotaan ihmiskunnan suuria ajankohtaisia ongelmia. Emmekö halua osallistua tähän keskusteluun?

Rajut leikkaukset kirjallisuuteen ja lukemiseen eivät ole vain haitallista kulttuuripolitiikkaa vaan nakertavat demokratiaa ja sivistysyhteiskunnan kestävyyttä kautta linjan. Ilman riittävää lukutaitoa ihmisellä ei ole edellytyksiä ymmärtää tehtyjä päätöksiä, viranomaisten lomakkeita tai laissa säädettyjä perusoikeuksia.

Etenkin selkokielisen kirjallisuuden tuen leikkaamisella on vakavia seurauksia. Selkokielinen kirjallisuus on olennaista maahanmuuttajien kotoutumiselle ja elintärkeää ikääntyneille, heikosti lukeville aikuisille, vammaisille ja lukihäiriöstä kärsiville. Ellei ymmärrä viranomaisen tiedotteita ja kaavakkeita, voi jäädä kokonaan ilman yhteiskunnan perustuslaillisia palveluita ja tukia – esimerkiksi rokotteita ja terveyspalveluita, eläkettä ja kuntoutusta. Lukeminen on täysivaltaisen kansalaisuuden ehto. Se on eloonjäämistaito, niin kuin Aleksis Salusjärvi sanoo.

Siksi toivon, että ministerit Petteri Orpon (kok.) hallituksessa malttaisivat lukea saamansa asiantuntijalausunnot vielä kerran ja kysyä, onko vaikutusarvioinnit tehty kunnolla ja loppuun saakka. Iskut lukemiseen ja sivistykseen kun iskevät aina takaisin, tavalla jos toisellakin, ja koko kansakuntaan.

BRICS-maiden yhteisö haluaa muuttaa maailmaa

Nykyinen maailmanjärjestys perustuu pitkälti länsimaiseen liberaaliin malliin, joka luotiin toisen maailmansodan päätyttyä. Globaalilla pelikentällä on kuitenkin monia toimijoita, joista osa kokee mallin toimimattomaksi ja haluaa edistää toisenlaista mallia. Kasvava joukko valtioita tavoittelee moninapaisempaa maailmaa ja haluaa luoda vastavoiman lännelle. Haastajaksi noussut on erityisesti BRICS-yhteisö, jonka voi nähdä vastaiskuna Yhdysvalloille ja Euroopan maille.

BRICS-ryhmä tarjoaa ennen kaikkea kaveripiirin Kiinalle ja Venäjälle. Ensimmäinen BRICS-huippukokous järjestettiin vuonna 2009 Venäjän aloitteesta. Alkuperäiset jäsenet olivat Venäjän lisäksi Brasilia, Intia ja Kiina, Etelä-Afrikan liittyessä mukaan vuotta myöhemmin. Elokuussa koettiin historiallinen hetki ryhmän laajentuessa ensimmäistä kertaa viisikon muodostumisen jälkeen.

Tammikuun ensimmäisenä päivänä Argentiina, Egypti, Etiopia, Iran, Saudi-Arabia ja Yhdistyneet Arabiemiraatit tulevat virallisesti jäseniksi. Ovi on jätetty auki uusille jäsenille, ja halukkaita on jo kymmeniä.

Jäsenyyshalukkuus on suurta etenkin globaalin etelän maiden keskuudessa. Ryhmän suosio perustuu vaihtoehtoisen mallin tarjoamiseen sekä toiveisiin talouskasvusta, kaupasta ja investoinneista. Periaatteena on, että yhteistyötä korostetaan ja eroavaisuudet ohitetaan. Ryhmä tekee myös turvallisuusyhteistyötä ja se on viime aikoina kokoontunut keskustelemaan Lähi-idän tilanteesta. Marraskuussa ryhmä tuomitsi Israelin hyökkäyksen Gazaan – siitä huolimatta, että Intialla ja Kiinalla on siteitä Israeliin.

Monia jäseniä yhdistää länsivastaisuus, mutta ryhmä ei ole hegemoninen tarkoitusperissään ja suhtautumisessaan länteen. Siinä missä Kiina, Venäjä ja Iran kokevat tavoitteekseen lännen aseman murtamisen, ovat toiset halukkaita yhteistyöhön ja hyviin suhteisiin Yhdysvaltojen ja Euroopan kanssa.

Maiden talous- ja ulkopolitiikat ovat myös erilaisia keskenään, mikä vaikeuttaa yksimielistä päätöksentekoa. Tästä huolimatta BRICS-yhteisön yhdistävä voima, ja perimmäinen tarkoitus, on vastavoiman luominen läntiselle maailmalle. Jäsenillä vain on erilaisia visioita siitä, miten tämä tehdään. Tavoitteena on siten pikemminkin lännen jälkeisen maailmanjärjestyksen luominen.

Suomelle ryhmä aiheuttaa tarvetta tasapainoiluun. Kiinan ja Venäjän kasvattaessa vaikutusvaltaa globaalissa etelässä myös meidän täytyy edistää omia suhteitamme kehittyvien maiden kanssa. Osalla BRICS-maista tavoitteena on saada äänensä kuuluviin. Tämä tarkoittaa, että meidän täytyy työskennellä myös toisin ajattelevien maiden kanssa, jotta emme tue autoritaaristen valtioiden narratiiveja blokkiajattelusta.

Vaikka monet BRICS-maat ovat pidättäytyneet esimerkiksi äänestämästä Venäjän hyökkäyssotaa vastaan, eivät ne välttämättä sitä hyväksy. Tästä syystä turhaa vastakkainasettelua ei kannata lietsoa. Monenkeskisyys on Suomen ulkopolitiikassa keskeistä, ja siksi vastakkainasettelu suurvaltojen kesken tuo haasteita.

BRICS-yhteisö luo vaihtoehtoista visiota maailmasta. Yhteistyötä kaikkiin ryhmään kuuluvien maiden kanssa ei tule kokonaan välttää, sillä monet globaalit haasteet vaativat yhteisiä toimia. Keskeistä on, että Suomi yhdessä liittolaistensa kanssa ajaa jatkossakin meille tärkeitä arvoja samalla kun parannamme suhteitamme globaaliin etelään, ja kuulemme heidän näkemyksiään.

Kymmenkunta EU:n metsäaloitetta vailla arviota vaikutuksista

EU:ssa on nykyisen komission viisivuotiskauden aikana tuotu pöytään niin paljon metsiä koskevia aloitteita, että metsäsektorin edustajan päätä huimaa. Niin varmasti huippaa ministeriöiden virkahenkilöitäkin, kun he miettivät kaikkien aloitteiden toimeenpanoa ja lisäkustannuksia jo valmiiksi heikossa julkisen talouden tilanteessa.

Maankäyttösektorin ilmastotoimia koskevan LULUCF-asetuksen sekä uusiutuvan energian direktiivin päivitysten lisäksi EU:ssa on laadittu metsäkatoa, ennallistamista ja kestävää rahoitusta koskevaa lainsäädäntöä. Maaperädirektiivi on vielä jäsenvaltioiden ja Euroopan parlamentin käsittelyssä, ja metsätiedon keruuta ja metsien käytön suunnittelua koskeva direktiiviehdotus on juuri julkaistu.

Eikä sovi unohtaa EU:n biodiversiteettistrategiaa sekä sen tuomaa 30 prosentin suojelutavoitetta koko EU:n maa-alasta sekä jäljellä olevien vanhojen ja luonnontilaisten metsien suojelua. Suomen kontribuutiota tuohon EU:n yhteiseen suojelutavoitteeseen pohditaan parhaillaan. Vanhojen ja luonnontilaisten metsien osalta Suomen ympäristökeskus ja Luonnonvarakeskus puolestaan viimeistelevät kriteeristökehikkoa.

Kysymys kuuluu, onko näin nopeassa aikataulussa mitään järkeä. Ei ole, sen voi suoraan sanoa. Vajaa kymmenen metsiä koskevaa aloitetta laitetaan läpi hyväksymisprosessin vajaassa viidessä vuodessa, eikä kukaan pysty arvioimaan aloitteiden yhteisvaikutuksia metsäsektorin toimintaedellytyksiin. Komissiota se ei ole edes kiinnostanut.

Ennallistamisasetus on aiheuttanut Suomessa eniten keskustelua. Eikä ihme, sillä päätetty lopputulos on Suomelle haastava. Ennallistaminen on tärkeä osa kestävää maankäyttöä ja meilläkin on kohteita, esimerkiksi epäonnistuneita ojituksia, joita kannattaakin aktiivisesti ennallistaa tai jättää ennallistumaan.

Ennallistamisasetus on kuitenkin paljon laajempi kysymys. Asetus katsoo enemmän peruutuspeiliin kuin etulasin läpi tulevaisuuteen, vaikka juuri tulevaisuuden ilmastoon meidän tulisi ekosysteemejämme aktiivisesti sopeuttaa. Onneksi vertailusta 1950-luvun tilaan sentään luovuttiin.

Metsäkatoasetuksesta on myös vaikea kirjoittaa ilman sykkeen kohoamista. Me kaikki haluamme estää metsäkatoa, ja Suomessa asetuksen kattamaa metsäkatoa on tapahtunut hyvin vähän. Valitettavasti komissio kuitenkin rakensi tästäkin lainsäädännöstä yhdessä jäsenvaltioiden ja parlamentin kanssa käsittämättömän himmelin.

Viime keväänä Suomessa otsikoihin noussut navettojen rakentamisen aiheuttama metsäkato on vain osa kokonaisuuttaa. Keskustelussa unohtui kokonaan se valtava byrokratia ja kustannus, joka metsäsektorille koituu hakkuiden ja puun jatkojalostuksen raportoinnista ja Suomelle toimien tarkastuksista.

Metsäkatoasetuksen prosessi lähtee liikkeelle hakkuukohteen tarkkojen geokoordinaattien syöttämisesti EU-järjestelmään. Tietojen syöttäminen jatkuu läpi koko tuotantoprosessin, jotta yksittäisen lopputuote-erän sisältämä raaka-aine voidaan jäljittää metsään saakka. Komissio ei ole luvannut rajapintoja järjestelmien välille, ja kehottaa syöttämään tiedot käsipelillä. Mietitäänpä työmäärää ja virheriskiä, kun hakkuiden lisäksi myös eri välivaiheiden siirrot syötetään järjestelmään. Kyse on miljoonista syötöistä.

Tähän lisätään vielä komission halu kerätä yhä tarkempaa ja pienipiirteisempää tietoa jäsenvaltioiden metsistä juuri julkaistun metsätietoa koskevan lakiehdotuksen muodossa. Euroopan parlamentti ja jäsenvaltiot eivät ehdi sitä tämän kauden aikana käydä läpi, joten toive merkittävistä muutoksista heitetään tulevalle parlamenttikaudelle.

Komission varapuheenjohtaja Frans Timmermans lähti takaisin kotimaansa politiikkaan. Sen jälkeen komission ylemmiltä portailta on alkanut kuulua metsäteollisuuden näkökulmasta myönteisempää hollannikkaiden kopinaa. Komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen korosti EU:n tilaa koskevassa puheessaan teollisuuden merkitystä vihreässä siirtymässä sekä EU:n omavaraisuuden vahvistamista. Haluan nähdä tämän positiivisena signaalina myös puupohjaiselle biotaloudelle, jota nykyinen komissio ei ole ratkaisuna nähnyt.

Suomelta tarvitaan nyt määrätietoista otetta näiden signaalien konkretisoimiseksi uuden komission ohjelmassa. Samaan aikaan on kuitenkin hoidettava jo päätettyjen asetusten ja direktiivien fiksu toimeenpano, jotta metsäsektorin toimintaedellytyksiä ei hallitusohjelman mukaisesti heikennetä. Ei ole ihan helppo homma.

Suomea ei voi horjuttaa

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on todennut julkisuudessa toistuvasti, että Venäjän hyökkäyssodan ja Suomen Nato-jäsenyyden myötä meidän on varauduttava kaikenlaisiin Venäjän ilkeyksiin. Turvapaikan hakijoiden marssittaminen uudestaan Suomen itärajalle on viimeistään osoittanut tämän todeksi.

Valtiot – erityisesti suurvallat – käyttävät laaja-alaisen vaikuttamisen eri työkaluja tavoitteidensa edistämiseen. Monet yksittäisistä toimintatavoista ovat historiasta tuttuja, mutta nykyisen kaltaista kokonaisvaltaista yhteiskuntien horjuttamista emme ole aiemmin juuri kohdanneet. Toiminnan yhtenä tarkoituksena on aiheuttaa ihmisissä huolta, pelkoa ja ahdistusta. Samalla raja sodan ja rauhan välillä liukenee vaarallisen epämääräiseksi.

Modernissa yhteiskunnassa riittää haavoittuvuuksia. Osa uhista voi yllättää meidät, mutta useimpiin osaamme varautua ennalta. Kriittisen infrastruktuurin haavoittuvuudesta suomalaiset, virolaiset ja ruotsalaiset saivat mieleen jäävän muistutuksen, kun Balticconnector -kaasuputki ja useat Itämeren alaiset tietoliikennekaapelit vahingoittuivat lyhyen ajan sisään toisistaan.

Kyberturvallisuuteen kohdistuvat uhat ovat valtioiden, yritysten ja yksityisen ihmisten arkipäivää. Sodan etulinjassa oleva Ukraina on selvinnyt kyberhyökkäyksistä hyvin erityisesti Yhdysvaltain ja amerikkalaisten yhtiöiden tuella. Teknologiakilpailun saralla 5G- ja 6G-verkkoteknologiaratkaisuihin liittyvät tietoturvahuolet jakavat maailmaa ennen näkemättömällä tavalla kahteen leiriin. Nokian pärjääminen tässä kisassa ei ole vain Suomen intressissä. Kisa mobiiliverkoista lienee kuitenkin vasta esimakua suurvaltojen kilpailusta tekoälyn ja kvanttiteknologian saroilla.

Energia ja teollisuuden raaka-aineet ovat oikoteitä valtaan ja riippuvaisuuksien rakentamiseen. Muun muassa Italian ja Saksan päätökset lopettaa ydinvoiman käyttö pahensivat Euroopan riippuvaisuutta venäläisestä kaasusta. Jälkipolville riittääkin tutkittavaa ydinvoimaa vastustaneiden kansalaisjärjestöjen taustoissa. Tulevien vuosikymmenten keskeisen resurssin muodostavat harvinaiset maametallit, joista Kiinan osuus on huomattavan suuri.

Internet ja sosiaalinen media ovat tehneet disinformaation ja propagandan levittämisen entistä helpommaksi sekä altistaneet ihmiset uskomaan riippumattoman median uutisten sijaan algoritmien nostamiin somepostauksiin. Venäjän Ukrainaa vastaan kohdistettuja disinformaatiotaktiikoita ja -tekniikoita Wagner on testannut Afrikan mantereella tapahtuneissa konflikteissa aiempina vuosina.

Uhkien lista voi tuntua masentavalta, jopa lamauttavalta. Suomi on kuitenkin harvinaisen hyvin valmistautunut torjumaan laaja-alaista vaikuttamista. Meille tehdään opintomatkoja läheltä ja kaukaa opiskelemaan asevelvollisuutta, väestönsuojia ja viranomaisyhteistyötä. Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa on listattu kattavasti tarvittavat toimenpiteet. Samalla on selvää, että meillä on vielä paljon tekemistä kriittisen infran suojaamisessa, kokonaisturvallisuuden johtamisessa sekä yrityksien ja valtiovallan välisessä vuorovaikutuksessa.

Suomi ei ole nykyään yksin. Kuulumme maailman mahtavimpaan liittokuntaan Natoon ja olemme Euroopan unionin jäsen. Ilkeyksiä kohdatessamme on tärkeää jakaa tilannekuvaa ystäviemme kanssa, tehdä yhteiset analyysit ja osata myös pyytää apua. Järjestön piirissä onkin parannettava yhteisiä valmiuksia reagoida artikla V:n kynnyksen alapuolelle jääviin toimiin.

Norjasta Puolaan kulkevalla Naton itärajalla haasteet ovat monin tavoin yhteisiä. Menemme helposti harhaan, jos etsimme viime aikaisten tapahtumien selitystä ensisijaisesti Suomen omista toimista. Siihen ei ole syytä, sillä Nato-jäsenyytemme ei ole tarkoitettu ketään vastaan. Olemme osa paljon laajempaa peliä – taas kerran. Tällä kertaa emme tosin ajopuuna, vaan aktiivisena täysivaltaisena toimijana.

Maanpuolustustahto ja henkinen kriisinkestävyys ovat kansakunnan tärkeimmät voimavarat. ”Ilkeyksien” pelkääminen saattaa kuitenkin mennä myös yli. Kun lööpit huutavat päivästä toiseen uhkia, alkavat järkevätkin ihmiset ajatella, että valtion olemassaolo ja itsenäisyys ovat akuutisti uhattuina. Tällöin jotkut saattavat kyseenalaistaa eriäviä näkemyksiä esittävien poliitikkojen sekä virkatyötään suorittavien viranomaisten ja laillisuusvalvojien lojaaliuden ja isänmaallisuuden. Sille polulle Suomen ei tule astua. Ilman avointa demokratiaa ja oikeusvaltiota meillä ei ole mitään.

Onkin äärettömän tärkeää, että poliittiset johtajat eivät sorru liioittelevaan pelottelupuheeseen, vaan luovat johdonmukaisesti uskoa ja toivoa realistisella pohjalla. Niin kuin pääministeri Petteri Orpo (kok.) totesi eduskunnalle: ”Suomeen ei voi vaikuttaa, Suomea ei voi horjuttaa.”

Kahden valtion malli on entistä epärealistisempi

Monen muun valtion tavoin Suomi kannattaa niin sanottua kahden valtion mallia ratkaisuna Israelin ja palestiinalaisten väliseen konfliktiin. Käytännössä on kuitenkin pakko todeta, että juuri nyt kahden valtion mallilla on perin vähän toteutumisen edellytyksiä. Ratkaisu edellyttäisi sopimista, mutta on vaikea nähdä kenen kanssa Israelin oikein pitäisi sopia.

Ensimmäinen ongelma on sopimusosapuolten tunnustaminen. Palestiinan vapautusjärjestö PLO tunnusti Oslon prosessin yhteydessä Israelin oikeuden olemassaoloon samoin kuin Israel tunnusti PLO:n palestiinalaisten legitiimiksi edustajaksi. Se, että osapuolet tunnustavat toisensa ja toistensa oikeuden olemassaoloon, on käytännössä ehdoton vaatimus sille, että minkäänlainen rauhanprosessi voi edetä.

Palestiinalaisten keskuudessa monet näkivät PLO:n liian myöntyväisenä ja kannatusta alkoivat kerätä jyrkempää linjaa edustavat ryhmät – sellaiset kuin Hamas ja Islamilainen jihad, joista molemmat on kansainvälisesti luokiteltu terroristijärjestöiksi. Hamas voitti vuonna 2006 järjestetyt palestiinalaishallinnon vaalit ja sen katsotaan edelleen edustavan Gazassa asuvia palestiinalaisia.

Tässä on toinen konfliktin ratkaisemiseen liittyvä ongelma. Miten demokraattinen valtio voi sopia rauhasta terroristijärjestön kanssa? Voiko terroristijärjestö olla osapuoli sellaisessa rauhanprosessissa, jossa aidosti tavoitellaan kahden valtion ratkaisua?

Yksi Hamasin ja maltillisempien palestiinalaisjärjestöjen keskeinen erimielisyyden aihe on nimenomaan Israelin olemassaolon ja sen oikeutuksen tunnustaminen. Hamasin peruskirjan alkuperäistä vaatimusta Israelin tuhoamisesta on sittemmin lievennetty, mutta Hamas ei edelleenkään yksiselitteisesti tunnusta Israelin oikeutta olemassaoloon. Hamas syyllistyy jatkuvasti ja järjestelmällisesti monenlaisiin räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin sekä omaa väestöään että israelilaisia kohtaan. On päivänselvää, ettei Hamasin kaltaisen toimijan kanssa voida toteuttaa rauhanprosessia, joka johtaisi kahden valtion mallin toteutumiseen.

Tässä tullaan rauhanprosessin kolmanteen edellytykseen. Palestiinalaisten olisi kyettävä puhumaan yhdellä äänellä ja järjestäytymään tavalla, joka tekisi heistä uskottavan osapuolen. Rauhansopimus ja kahden valtion malli edellyttävät sitä, että osapuolet kykenevät toimeenpanemaan sitoumuksensa ja vastaamaan niistä uskottavasti. Ei voi olla niin, että rauhansopimuksesta huolimatta osa palestiinalaisjärjestöistä jatkaa edelleen rauhan vastustamista, terrorismia ja hyökkäyksiä Israelia ja sen kansalaisia vastaan.

Hamasin lokakuinen terroristihyökkäys Israeliin oli niitti rauhansopimusten arkkuun – jos ei lopullisesti niin ainakin hyvin pitkäksi aikaa. On vaikea nähdä sellaista kehitystä, jossa Hamasista tulisi uskottava palestiinalaisten edustaja rauhanprosessissa. Siinä mielessä puhe kahden valtion mallista tai siihen tähtäävästä rauhanprosessista kuulostaa tässä ajassa ontolta. Hamas ja sitä kannattavat palestiinalaiset ovat omilla terroristisilla toimillaan haudanneet rauhanprosessin edellytykset sellaiseen ikiroutaan, että pelkkä neuvottelupöytään pääseminen edellyttää pitkää ja perusteellista diplomaattista prosessia.

Edellytykset kahden valtion mallista tai mistään muustakaan ratkaisusta konfliktiin ovat nyt vähäisempiä kuin vuosiin. Tästä kovinta hintaa maksavat tavalliset ihmiset. Ne israelilaiset, joita jatkuva terrorismi ja hyökkäykset käytännön arjessa koskettavat, mutta myös ne palestiinalaiset, jotka toivovat rauhaa ja sen myötä säällisempiä olosuhteita, joissa rakentaa elämäänsä. Sodan jaloissa palestiinalaisten siviilien asema heikkenee entisestään.

Puheet kahden valtion mallista ja konfliktin ratkaisusta ovat nyt syväjäässä. Rauhaa on edistettävä, mutta se on nyt aloitettava perustavaa laatua olevien edellytysten luomisesta. On löydettävä uskottavat osapuolet, joiden välillä ratkaisua voidaan aidosti etsiä. Palestiinalaisten äänen pitää kanavoitua jonkun muun tahon kuin terroristijärjestön kautta. Palestiinalaisilla on oltava yksi ja uskottava edustaja, joka kykenee huolehtimaan mahdollisen sopimuksen toimeenpanosta. Israelin ja sen kansalaisten turvallisuus on taattava. Ilman näiden perusedellytysten täyttymistä puheet mistään malleista ovat pelkkää löysää poliittista puhetta, jolla ei ole realistista sisältöä.

Rauhan rakentaminen on lopulta varsin pragmaattista puuhaa. Se edellyttää yhteistä tahtoa ja kykyä keskustella erimielisyyksistä rakentavasti. Sellaista ei ole, joten Lähi-idän umpisolmu kiristyy valitettavasti entisestään.

Mikä on oikea palkankorotus opettajille?

Hallituksen tavoitteet julkisen talouden tasapainottamiseksi ja työllisyysasteen nostamiseksi ovat kannatettavia, mutta hallitusohjelman keinot työelämäuudistusten osalta eivät tätä tavoitetta tue. Sen sijaan ne aiheuttavat merkittävää ja kiihtyvää turbulenssia työmarkkinoilla. Erityisesti hallituksen tahtotilaa puuttua liittojen palkkaneuvotteluihin ei voi ymmärtää. Eikö vuodesta 2007 ole opittu yhtään mitään?

Yritysten ja vientialojen kilpailukyvyn edistäminen on tärkeää myös julkisen sektorin näkökulmasta. Yksityinen sektori ja vientialat eivät kuitenkaan pärjää ilman julkisen sektorin osaavaa työvoimaa ja lakisääteisiä palveluja. Ilman koulutusta ei ole yhtään osaajaa vientialoillakaan, ja koulutuksen mahdollistavat opettajat. Myös opettajilla on oikeus koulutusta, työn vaativuutta ja osaamista vastaavaan ansiokehitykseen.

Kunta-alan vuosien 2022-2027 palkkaohjelma ja palkkakuilun korjaaminen eivät vaaranna yritysten kilpailukykyä. Yritysten kilpailukykyyn ja talouskasvuun vaikuttaa merkittävällä tavalla moni muu tekijä kuin julkisen sektorin palkankorotukset. Suomessa työn hinta on maltillinen, investoinnit ovat vähäisiä ja osingonjako on runsasta. Muun muassa nämä vaikuttavat yritysten kilpailukykyyn sekä talous- ja tuottavuuskasvuun.

Koulutuksen ja osaamisen merkitystä talouskasvun ja tuottavuuden kirittäjinä ei tunnisteta riittävästi. Jotta oppimis- ja koulutustaso saadaan nousuun, on varmistettava, että maassamme on riittävästi koulutettuja opettajia. Opettajapula on jo nyt ongelma, ja laahaava palkkakehitys vaikuttaisi jatkossa alan houkuttelevuuteen ja alalla pysymiseen.

Lainsäädännöllä ei pidä rajoittaa liittojen oikeutta neuvotella itsenäisesti palkoista ja palkankorotuksista. Palkkakierrettä ei kukaan vastuullinen neuvottelija tavoittele, mutta lakiin sidottu muutaman vientialan määrittämä palkankorotustaso tekisi käytännössä erittäin vaikeaksi neuvotella alakohtaisia ratkaisuja ja varmistaa osaavan työvoiman saatavuus ja pitovoima esimerkiksi koulutus-, kasvatus- ja tutkimusalalla.

Valtakunnansovittelija on keskeinen osa sopimus- ja neuvottelujärjestelmää, joten sovittelijan käsien sitominen vain muutaman vientialan määrittämään palkankorotustasoon lailla jäykistäisi neuvottelutoiminnan, vaikeuttaisi sopimista, lisäisi työrauhahäiriöitä ja rapauttaisi neuvottelu- ja sopimusjärjestelmää sekä työehtojen kehittämistä.

Työministeri Arto Satosen (kok.) työmarkkinaseminaari oli arvokas ja siellä käytiin hyvää keskustelua. Parhaillaan käynnissä on lausuntokierros, josta ei kuitenkaan ole odotettavissa asiaan mitään uutta. Tämän jälkeen käynnistetään lainsäädäntövalmistelu, elleivät neuvotteluosapuolet pääse neuvotellen ratkaisuun uudesta työmarkkinamallista.

Työministeri esitti vetoomuksen työmarkkinaosapuolille neuvotella työmarkkinamallista vaihtoehtona hallitusohjelmakirjaukselle. On hyvä, että neuvottelut uudesta työmarkkinamallista käynnistyvät 24. marraskuuta keskeisten liittojen ja neuvottelujärjestöjen kesken. OAJ on esittänyt neuvotteluja uudesta työmarkkinamallista koko syksyn.

Yhteisen tilannekuvan ja luottamuksen rakentaminen neuvotteluosapuolten kesken on tärkeää, sillä työ- ja virkaehtosopimuksista neuvotellaan jatkossakin. Työmarkkinamallissa on otettava huomioon sekä yksityisen että julkisen sektorin ja eri toimialojen tilanteet ja tarpeet.

Hallitusohjelmassa ehdotettujen muiden työelämäuudistusten työllisyysvaikutuksia ja seurauksia pitäisi tarkastella avoimesti. Esimerkiksi määräaikaisten työsopimusten perusteiden väljentäminen, työttömyysturvan työssäoloehdon pidentäminen ja ansiosidonnaisen nopea porrastaminen liittyvät toisiinsa ja osuvat kipeästi erityisesti nuoriin.

Ensimmäisen sairaspäivän palkattomuus johtaisi sairaana työskentelyyn ja tartuntojen leviämiseen tai automaattisesti vähintään viiden päivän poissaoloihin. Tämä lisäisi työnantajien ja kansantalouden kustannuksia entisestään. Palkattomuuden sijaan olisi tarpeen uudistaa työturvallisuuslakia ja ennaltaehkäistä psykososiaalista kuormitusta, mikä vähentäisi sairauspoissaoloja ja kustannuksia.

Määräaikaisten asemaa ei tule heikentää, mutta jos hallitus vie eteenpäin perusteettomia määräaikaisuuksia, työntekijällä pitää olla oikeus irtisanoutua perusteettomasta määräaikaisesta työsopimuksesta ilman irtisanomisaikaa. Tällöin työntekijä pystyy vastaanottamaan esimerkiksi vakituisen työsuhteen.

Työelämäuudistuksia on tarpeen tehdä, mutta nyt ollaan ajamassa työmarkkinoita kriisiin aivan turhaan. Vaihtoehtoisia ja tasapainoisia ratkaisuja on olemassa ja esitetty. Kaikki mahdollisuudet hyviin ja kestäviin kompromisseihin on yhä olemassa, jos siihen on tahtoa.

Venäjä-selittäjien aika on vihdoin ohi

Silmien ummistamisesta suurin kiitos kuuluu Venäjä-selittäjien eliitille, jotka saivat lähes yksinoikeudella selittää mediassa itädiktaattorin metkuja parhain päin.

Vuosien saatossa on tapahtunut muun muassa:

– Tsetshenia, Georgia, Krim, Ukraina.

– Anna Politkovskaja, Mihail Hodorkovsky, Sergei Skripal ja monet muut.

– Euroopan kaasuriippuvuuden ruokkiminen, informaatiovaikuttaminen, länsimaiden korruptoiminen.

– Pienet vihreät miehet, MH17, hybridioperaatiot, salamurhat.

KAIKKI näkivät, että näiden takana ovat Venäjä ja Vladimir Putin. KAIKILLE oli selvää, että Krimin vallanneet tunnuksettomat sotilaat olivat venäläisiä. KAIKKI tiesivät, kuka salamurhauttaa hallintonsa vastustajia ympäri Eurooppaa.

Tästä kaikesta huolimatta kaikenkarvaiset punaprofessorit, suomettuneet poliitikot ja järjestöstallarit pääsivät mediaan vakuuttelemaan, kuinka ei voida tietää varmaksi. Eikä ainakaan liity Venäjään. Ja jos liittyykin, niin rauhankumppania pitää liennyttää. Eikä Venäjä ainakaan Krimiä liitä itseensä. Tai hyökkää Ukrainaan. Ja jos Venäjä tekeekin jotain pahaa, niin se johtuu korkeintaan siitä, että Suomi, EU, NATO, USA tai länsi pakottivat rauhankumppani-Venäjän taas kerran turvautumaan väkivaltaan.

Muistutan, ettei tämä ole mitään muinaishistoriaa, vaan kaikki on tapahtunut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Venäjän hyökkäyksestä Krimille ei ole vielä edes kymmentä vuotta.

Kaksi vuotta sitten Venäjä järjesti Puolan rajalle hybridioperaation ja puski rajavyöhykkeelle tuhansia ”turvapaikanhakijoita”. JA samalla kokosi armeijaansa Ukrainan rajoille. Oliko Venäjä-selittäjien Suomi valmis? Ei sinne päinkään. Ja miksi olisi ollutkaan? Venäjähän on rauhankumppani ja sitä pitää miellyttää! Itse asiassa tuolloinen hallitus sisäministereineen käytti kuukausia vakuutellakseen suomalaisille, ettei Suomi voi laittaa rajojaan kiinni edes hybridioperaation edessä.

Venäjä aloitti offensiivinsa Ukrainassa alle kaksi vuotta sitten. Muutamaa päivää myöhemmin (25. helmikuuta 2022) SDP:n kansanedustaja Kimmo Kiljunen haukkui minut pystyyn, kun ehdotin Nato-jäsenyyttä Suomen turvaksi ja vankkaa asettautumista Ukrainan puolelle. Kolme viikkoa myöhemmin suurin osa kansanedustajista edelleen vastusti Nato-jäsenyyttä tai ei tiennyt, mitä mieltä olisi.

Jokaisen rajakriisin alla, kuten tälläkin kertaa, Venäjä-selittäjät ovat vakuutelleet mediassa, ettei ”turvapaikanhakijoiden” joukossa ole rikollisia, vieraan vallan agentteja tai sotilaita. Tietysti on. Erityisesti Venäjän kohdalla on täysin sinisilmäistä olettaa mitään muuta.

Mikä on pointtini? Se, että Suomessa Venäjän tekoja ei ole haluttu nähdä jatkumona, toisiinsa kytkeytyvinä putinistisen ulkopolitiikan strategian palasina. Mediassa tilaa saaneet ”asiantuntijat” eivät pääosin kyenneet tai halunneet nähdä omaa nenäänsä pidemmälle. Siitä ajattelumallista muodostui Venäjä-selittäjien houreisiin ihastuneen median vetoavulla vuosikymmeniksi suomalainen totuus, jonka varjo ulottuu tähän päivään asti.

Ja ihminen, joka ei näe Venäjän toimintaa jatkumona tuskin näkee itärajan auki pitämisen seurauksiakaan. Näin on helppoa päätellä lukuisista puheenvuoroista, joissa lällätellään Suomen olevan kriisissä ”parinsadan siirtolaisen takia”. Sillä eihän parisataa ”turvapaikanhakijaa” vielä tarkoita mitään, eihän? Kuten ei tarkoittanut Anna Politkovskajan murhaaminen, Krimin valtaus tai Venäjän ajamat kaasuputkihankkeetkaan? Roskaa.

Todellisuudessa Venäjä eskaloi kaikkia luomiaan kriisejä, kunnes tulee kova vastaan. Jos itäraja jätettäisiin auki, Venäjä tuo rajalle tuhansia ”turvapaikanhakijoita”. Yhtäkkiä parikymmentä päivittäistä tulijaa onkin muuttunut eksistentiaaliseksi uhaksi koko Suomelle. Kuka olisi arvannut?

Tuolloin Suomi ajautuisi sisäiseen kriisiin ja Ukrainan asia siirtyisi taka-alalle. Venäjä olisi taas askeleen lähempänä tavoitettaan Ukrainassa. Ja Ukrainan tuhoamisen jälkeen Venäjän huomio kääntyisi uuteen uhriin, kenties Suomeen.

Tämä kaikki on helppoa ymmärtää, jos tiedostaa Venäjän valheiden ja rikosten olevan pitkä jatkumo. Askel kerrallaan, rikos kerrallaan, vuosien saatossa hirmutekoja hivuttamalla. Jokainen Venäjän rajallemme pakkosiirtämä ”turvapaikanhakija” on osa tätä vuosikymmenien jatkumoa.

Joka ei tätä ymmärrä, on kuin suomalainen Venäjä-selittäjä tai ihmisoikeusnaivisti, kuin hummeri hiljalleen lämpenevässä vedessä. Hummeri, joka tyhmyyttään huutaa kokkia laittamaan lisää lämpöä pataan.

Vaan ei enää. Venäjälle näytetään nyt, ettei Suomi taivu välineellistetyn pakkosiirtolaisuuden edessä. Jos se ei nykyisten lakiemme puitteissa onnistu riittävän nopeasti ja tehokkaasti, niin sitten lakeja pitää muuttaa. Jos se tarkoittaa aivan eri maailman aikaan tehtyjen sopimusten hylkäämistä, niin hylkyyn vain. Jos se tarkoittaa jonkun onnettoman paleltumista rajavyöhykkeelle, niin olkoon sitten niin.

Kylmäävää ja epäinhimillistä? Kenties, mutta vaihtoehto on paljon kylmäävämpi. Suomen sisäinen epävakaus, turvallisuuspoliittinen heikentyminen ja mahdollinen ajautuminen Venäjän tulevan hallitsijan tähtäimeen. Se uhka realisoituisi ehkä vasta kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. En usko, että yksikään suomalainen haluaa jättää lapsillemme sellaista perintöä.

Siksi Venäjän painostustoimille täytyy antaa väkevä vastaus. Samalla lakimme tulee koeponnistaa entistä pahempia painostustoimia varten. Lisää tukea Ukrainalle.

Onneksi tahtotila porvarihallituksen sisällä on selkeä. Pääministeri Petteri Orpon ja sisäministeri Mari Rantasen johdolla Suomi on tehnyt nopeita ja määrätietoisia toimia rajakriisin ratkaisemiseksi. Toimia, jotka Suomi-neidon nilkkaa purevat Venäjä-selittäjät olisivat vielä pari vuotta sitten leimanneet sotahulluudeksi ja Venäjän ärsyttämiseksi.

Ei enää. Turvallisuuspoliittisen sinisilmäisyyden aika on kerta kaikkiaan loppu. Hallituksella todella on väliä.

Minne katosi suomalaisten kriisinsietokyky?

Kuvitellaan että olisit ammatiltasi kriisien tutkija. Jos sinun pitäisi luokitella kaikki maailman kriisit eri laatikoihin, miten tekisit jaottelun? Millä perusteella kriisit kuuluvat mihinkin luokkaan?

Yksi tutkija voisi jakaa kriisit koon mukaan: kahvinkeittimen hajoaminen on pieni kriisi, ja avioero on iso. Toinen taas jakaa kriisit henkilökohtaisesta globaaliin. Avioero on kipeä kokemus yksilöille, mutta pandemia tai ilmastomuutos koskettavat koko maapalloa. Kolmas tutkija taas voisi jakaa kriisit aihepiirien mukaan. On poliittisia kriisejä, kassakriisejä, terveyskriisejä, luonnonmullistuksia ja mediakohuja.

Tärkein jako on kuitenkin toisenlainen. Oleellisin kriisien luokitteluperuste on se, pystyykö kriisiä ehkäisemään – ja jos ei, niin pystyykö sitä sietämään ja käsittelemään.

Nämä ovat ne tekijät, jotka voivat pelastaa yksilön ja yhteiskunnan.

Ennakoi ja ehkäise

Ensin meidän pitää tunnistaa, mitä kriisejä pystyy ehkäisemään. Sen jälkeen on ryhdyttävä toimeen.

Ensiaputaito voi pelastaa kuolemalta. Tunneäly ja vuorovaikutustaidot voivat pelastaa ihmissuhdekriisiltä. Turvallinen ajotapa voi pelastaa kolarilta. Talouden perusteiden ymmärtäminen voi pelastaa maksuhäiriöiltä. Terveet elämäntavat voivat pelastaa elintasosairauksilta.

Paras kriisi on vältetty kriisi. Meidän pitää uskoa järjestöjen muistutuksia varautumisesta ja median varoituksia rikollisista. Meidän täytyy valmistautua poikkeustilanteisiin eikä olla hyväuskoisia hölmöjä tai huolettomia heinäsirkkoja.

Jokaisen pitää huolehtia myös oman kodin ja arjen turvallisuudesta. Jos auton jarrupalat ovat lopussa, jos kynttilä jätetään yksin pöydälle palamaan ja jos sirkkelin teräsuoja on rikki, se suorastaan kutsuu kriisiä luokseen.

Onneksi lainsäädäntö pyrkii ehkäisemään monia kriisejä. On erinomaista, että laki määrää käyttämään turvavöitä, palovaroittimia ja pyöräilykypäriä. Sekin on tärkeää, että taloyhtiöillä on väestönsuojat ja julkisissa rakennuksissa hätäpoistumistiet. Kukaan ei halua palata aikaan, jolloin vauva matkusti autossa aikuisen sylissä ilman turvakaukaloa.

Onko silti tästä kaikesta huolehtimisesta syntynyt vääränlainen turvallisuudentunne? Olemmeko tuudittautuneet liikaa siihen, että valtio huolehtii kaikesta ja ettei mihinkään tarvitse varautua itse?

Olemme rakentaneet itsellemme oman turvakaukalon, jossa köllötellään tyytyväisenä ilman huolta huomisesta. Kyllä valtio hoitaa.

Turvakaukalosta on mukava katsoa maailmaa. Aiemmin kaikki oppivat varomaan auervaaroja, jotka huijasivat naisia. Miksi nykyään ihmiset uskovat komeita leskilääkäreitä ja upeita bikinimalleja, jotka ottavat yhteyttä Facebookissa? Onko Auervaaran tarina unohtunut? Tuskinpa unelmien rakkaus löytyy ventovieraasta tyypistä, joka yhtäkkiä lähettää viestin ja kehuu ihanaksi.

Tarvitsemme sitkeyttä ja sietokykyä

Kaikkia kriisejä ei voi välttää, joten niitä pitää oppia käsittelemään. Jokainen meistä sairastuu joskus. Jokaisella vanhemmalla on edessään lapsen uhmaiät ja murrosiät. Jokaisella yrittäjällä on jossain vaiheessa taloudellisesti tiukkaa. Miten selviämme näistä väistämättömistä poikkeustilanteista?

Toimittaja Annikka Mutanen kirjoitti Helsingin Sanomiin 13.11.2023 tärkeän artikkelin nykyihmisen heikosta kriisinsietokyvystä. Yhä useampi suomalainen luulee, että ohimenevä stressi tarkoittaa traumaa. Monen mielestä tavallinen suru on mielenterveyden ongelma, johon tarvitaan lääkitys ja sairauslomaa.

Suomalainen aikuinen on unohtanut, että elämässä tulee väistämättä vastaan pettymyksiä, pahaa mieltä ja kriisejä. Kukaan ei ole luvannut meille ikuista onnea eikä Instagram-sopivaa arkea. Ikävät tunteet ja kurjat kokemukset ovat osa elämää, eikä niiltä voi suojautua mitenkään. Siksi niitä pitää opetella kestämään ja käsittelemään.

Kolme ratkaisua kriisinsietokykyyn

On kolme ratkaisua, joilla voimme parantaa koko yhteiskunnan kriisinsietokykyä.

Ensinnäkin kannattaa uskoa kokeneempia, jotka ovat selvinneet poikkeustilanteista. On harmillista, jos otamme opiksi vain silloin, kun kriisi iskee omalle kohdalle. Oppimisen ei tarvitse tapahtua vain oman kantapään kautta. Meidän kannattaa kasvattaa omaa osaamista myös toisten oppimiskokemuksista ja kokeneempien vinkeistä.

Toisekseen meidän pitää hakeutua ikäviin tilanteisiin ja kerätä hallitun epämukavia kokemuksia. Välttely ei opeta mitään. Jos siis jännittää esiintymistä, voi aloittaa vaikka puhumalla pari sanaa työkaverin läksiäisissä. Sama pätee lapsiin. Jos lapsi pelkää pimeää, kannattaa totutella yhdessä turvallisella kävelyllä kotipihalla taskulamppujen kanssa. Sen sijaan jos poistamme lapselta kaikki pienetkin ikävät tunteet, hän ei opi hallitsemaan aikuisena isoja ikäviä tunteita.

Kolmannekseen peruskouluun pitää saada turvallisuustaidot vahvemmin osaksi opetussuunnitelmaa. Onneksi tunneilla opetellaan kotitöiden tekoa turvallisesti ja mietitään pikavippien seurauksia. Silti tarvitsemme tätä lisää. Olisi tärkeää opettaa muun muassa EA1-kurssin taidot, kyberturvallisuuden perusteet ja hätäkeskukseen soittaminen. Tällä varmistamme sen, että kolaripaikalla yhä useampi osaisi antaa uhreille ensiapua eikä seisoisi vieressä kuvaamassa.

Ja lopuksi: kolme kehua

Suomalaisten kriisinsietokyky olisi nykyistäkin heikompi, ellei meillä olisi julkisen ja kolmannen sektorin tärkeitä toimijoita. On aika antaa kiitokset kolmelle taholle:

Kiitos 72 tunnin ja kotivaran takomisesta suomalaisten tajuntaan. Asialla on ollut sekä järjestöjä että viranomaisia kuten Huoltovarmuuskeskus, Martat, SPR ja Suomen Pelastusalan Keskusjärjestö. Heidän ansiostaan yhä useammalla suomalaisella on kotonaan juomavettä, paristoja, säilykkeitä ja kuivaruokaa.

Kiitos myös Kyberturvallisuuskeskuksen Kybersää-palvelulle, jossa kerrotaan säännöllisesti liikkeellä olevista viruksista ja huijauksista. Tällä pystymme vähentämään petoksia ja haittaohjelmia, kun ihmiset osaavat varoittaa toisiaan.Kiitos myös Suomen Partiolaisille, jotka opettavat lapsille ja nuorille ensiaputaitoja, toisten auttamista ja poikkeusoloissa selviämistä. Olin aikanaan itse aktiivinen partiossa, eikä niitä oppeja unohda ikinä.

Hukka perii miljardeja terveydenhuollosta

Hyvinvointialueiden taloustilanne puhuttaa tällä hetkellä laajalti. Väestön ikääntymisen seurauksena kasvava palvelutarve, kertynyt hoitovelka, palkkaratkaisu ja kiristyvä vaatimustaso asettavat valtavat haasteet henkilöstöpulan kanssa rämpiville hyvinvointialueille.

Yli miljardin euron ennustettu alijäämä yhdistettynä tavoitteeseen kustannuskasvun taittamisesta heittää valtavan haasteen tulevien vuosien suunnittelulle. Rakenteet on luotu ja nyt olisi sisältöjen vuoro. Pelkällä palveluverkon muokkauksella tai saatavuuden lisäämisellä ei tavoitteita tulla saavuttamaan, jos ei todella mietitä kansalaisille tarjottavien palveluiden sisältöjä. Pitää kyetä tekemään oikeita asioita oikea-aikaisesti.

Sisältöjen tarkasteluun linkittyy läheisesti myös vaikuttavuus. Sen suhteen etenkin terveydenhuollon alueella on vielä paljon tehtävää. Länsimaisten terveydenhuoltojärjestelmien sisältä on esitetty arvioita, että 10–30 prosenttia tehdyistä tutkimuksista, annetuista hoidoista tai toiminnan muista sisällöistä olisi niin sanottua ”vähähyötyistä” eli hyödytöntä tai jopa haitallista. Järjestelmissä on vaihteleva määrä erilaista vaikuttamatonta toimintaa.

Tätä sisältyy potilashoidon lisäksi henkilöstöpolitiikkaan, hallintorakenteisiin, johtamismalleihin, työnjakoon, toimintojen päällekkäisyyksiin, suoranaisiin virheisiin tai vaikkapa ICT-maailmaan.

Jos nykyisessä järjestelmässämme olisi esimerkiksi kymmenen prosenttia vähähyötyisiä hoitoja ja lisäksi vielä muuta vaikuttamatonta hukkaa, voidaan vaivatta nähdä näihin kytkeytyvä miljardien säästöpotentiaali. Tämän pitäisi herättää jokaisen edes välillisesti järjestelmän kantokyvystä vastuussa olevan mielenkiinto. Paras keino säilyttää totutun kaltainen väestölle hyvinvointia tuottava laadukas palvelutaso, on tunnistaa ja hankkiutua eroon kaikesta vaikuttamattomasta ja haitallisesta. Näin säästetään vähähyötyiseen toimintaan menevät resurssit ja saadaan ohjattua ne vaikuttavampaan käyttöön.

Myös ammattilaisten panos tulee kohdentaa oikein. Lääkäreiden loputonta byrokraattista taakkaa on kevennettävä, työnjakoa tarkasteltava ja annettava ammattilaisille mahdollisuus keskittyä omaa osaamista vastaavaan työhön. Tämä koskee niin hoitajia kuin lääkäreitä. Tietojärjestelmät ja digitalisaatio on valjastettava palvelemaan ammattilaisia eikä päinvastoin. Vaikuttavuus on tässäkin avainsana.

Historiallinen hallinnon uudistus antaa vihdoin mahdollisuuden tarkastella koko sote-kenttää sisältöineen yhtenä kokonaisuutena. Vauhdilla ikääntyvä väestö ja tästä seuraava kasvava palveluntarve velvoittavat kääntämään kaikki kivet, jotta valtavan kallis hukka ei verottaisi valmiiksi rajallisia resurssejamme entisestään. Työhön tarvitaan kaikkia sote-alan ammattilaisia, mutta lopullinen vastuu on poliitikoilla ja johtavilla viranhaltijoilla. Vaikuttavuuteen ja sen lisäämiseen on pyrittävä kaikin keinoin, mutta yhtä tärkeää on hankkiutua aktiivisesti eroon kaikesta vaikuttamattomasta ja haitallisesta.

Tämä koskee niin erikoissairaanhoitoa kuin perusterveydenhuoltoa, erottelematta sen kummemmin yksityistä ja julkista sektoria. Vaikuttamaton terveydenhuolto ei ole hyväksyttävissä, oli toimija kuka tahansa.

Pahan olon ja apatian levittäminen palvelee oppositiota

Kaikkein heikoimmassa asemassa olevat kansanedustajat jättivät viime viikolla välikysymyksen, jonka tavoitteena on kaataa hallitus.

Kysymyksen julkaiseminen vaati erityisolosuhteet. Valtiosali ei kelvannut, sillä tarvittiin enemmän symboliikkaa. Sopivaksi paikaksi valikoitui käyttäjilleen maksuton Oodi, joka on paljon enemmän kuin kirjasto. Oodi kertoo olemassaolollaan, kuinka kaikkein huonoimmassa asemassa olevat voivat opposition suomin rahoin sivistää ahnaasti itseään samalla, kun Kansalaistorin tuolla puolen hallituspuolueet hierovat käsiään riistopolitiikkansa lumoissa.

Vaan ei ollut Oodissakaan tarpeeksi. Viestiä syventämään haalittiin kaikkein heikoimmassa asemassa olevia, nuoria. Näin hellyttävä viesti kiirisi paatuneimmankin hallituspuolueen edustajan korviin. Tai vähintään median luulisi ymmärtävän, kuinka vakavasta asiasta on kyse tässä hyvän taistelussa pahaa vastaan.

Jos näin vahva ja vertauskuvallinen viesti ei mene läpi, seuraavan välikysymyksen julkaisemiseen on haettava lapsia. Lapsia, jotka innosta hypähdellen tuovat kukkia ja kilvan kiipeilevät Isä Opposition kaikkia suojeleville käsivarsille.

Vasemmisto-oppositio on ottanut nuoret mannekiinikseen kaikelle sille, mitä se hallitusohjelmassa vastustaa. Liki kaikelle siis. Yllättävän monet nuoriso- ja opiskelijajärjestöt ovat nielaisseet koukun ja kohonkin.

Jokaisella ikäluokalla on omat ajan hengen mukaiset pelkonsa, joita ympärillä oleva yhteiskunta voi vahvistaa tai lievittää. Peruskouluikäisenä minä pelkäsin ydinasein käytävää kolmatta maailmansotaa, väestöräjähdystä ja otsonikatoa. Ollessani lukiolainen Suomi kynti syvässä lamassa ja Euroopassa jylläsivät Jugoslavian hajoamissodat.

Kansanedustajia hivelee ajatus, että suomalaisten hyvinvointi ja tulevaisuus tai koko maailman pelastaminen lepäisi vain lainsäätäjän harteilla. Ajattelu kielii suuruudenhulluudesta, vaikka lainsäädännön kehystä tarvitaankin.

Monissa perheissä tehdään erinomaista työtä nuorten jaksamisen, terveyden ja osaamisen hyväksi. Valtavassa määrässä yrityksiä panostetaan ilmastopäästöjen vähentämiseen ja luontokadon torjuntaan. Kuntien ja hyvinvointialueiden erilaisia toimia unohtamatta.

Jokainen voi vaikuttaa ympäristöasioihin omilla valinnoillaan, mutta on turhaa murehtia sellaista, johon ei itse voi tosiasiallisesti vaikuttaa.

Kaipaan yhteiskuntaamme enemmän aikuisuutta. Täysi-ikäisiä riittää, mutta erityisesti lasten ja nuorten tarvitsemista aikuisista on pulaa. Aikuisista, jotka auttavat suhteuttamaan asioita. Aikuisista, jotka välittävät ja kannustavat, mutta asettavat rajat. Sellaisia ei rahalla saa. Jokaisen pitäisi oppia kantamaan vastuuta. Vastuuta itsestä ja läheisistä. Pitkä linja on vienyt väärään suuntaan. Vastuuta on sysätty yhä enemmän, yhä varhaisemmassa vaiheessa valtiolle, kunnille ja hyvinvointialueille. Kasvaminen aikuiseksi on pysäytetty.

Elämme maailmassa, jossa on yksilön oikeudet ja yhteiskunnan vastuu.

Välikysymysoppositio on huolissaan muun muassa siitä, että vain kolmasosa nuorista odottaa innolla tulevaisuuttaan ja näkee siellä paljon mahdollisuuksia. Ja siitä, että ensiasunnon ostajat joutuvat jatkossa maksamaan osakehuoneiston kaupasta 1,5 prosentin varainsiirtoveron. Täysin kohtuutonta kaikkein huonoimmassa asemassa oleville!

Omalla viestinnällään oppositio vahvistaa nuorten ja vanhempienkin synkkiä tulevaisuudenodotuksia. Miksi?

Kun toimin Tampereella apulaispormestarina ja vastasin omalta osaltani esimerkiksi Ratikan ensimmäisen vaiheen onnistumisesta, ihmettelin monen poliitikon ja yrittäjän viestintää. Vaikka kaikkien edun mukaista olisi ollut kertoa, että työmaista huolimatta Tampereen keskustaan ja sen palveluiden pariin pääsi ihan hyvin, toistettiin viikosta toiseen, että keskusta on läpitunkematon remonttiviidakko.

Yhtä viisasta viestintää ovat harjoittaneet ne työntekijäjärjestöt, jotka ovat määrätietoisesti kertoneet edustavansa ammattiryhmiä, joiden työolot ovat kaameat ja palkka surkea.

Edellisistä poiketen opposition viestintä on loogista. Pahan olon ja apatian levittäminen palvelee sen valtapoliittisia pyrkimyksiä. Hallitus on kaadettava.

Hallituksen linja on selvä. Suomalaisille nuorille, keski-ikäisille ja vanhoille tarjotaan mahdollisuus rakentaa tulevaisuuttaan ja parantaa elintasoaan koulutuksella, työnteolla ja yrittämisellä. Oppositio ei erota sosiaalipolitiikkaa koulutuspolitiikasta. Koulutuksesta ei leikata; koulutukseen panostetaan monin tavoin.

Työpaikkojen lisäämiseksi työmarkkinoita notkistetaan uudistuksilla, jotka vaikuttavat myös etuuksiin. Pahimmillaan voi käydä niin kuin sille onnettomalle vappupuhetta häirinneelle, jolle edesmenneen Ilkka Kanervan kerrotaan uhanneen hankkia töitä.

Varmaa on, että kaikille taataan Suomessa säällisen elämän edellytykset ja tälläkin hallituskaudella pidetään huolta kaikkein heikoimmassa-asemassa olevista, keitä he ovatkin. Vaikka syntyminen Suomeen ei ole vieläkään lottovoitto, mahdollistaa se erinomaiset lähtökohdat elämään.

Sote-investointien arviointiin tarvitaan tiheämpi kampa

Myös sote-kiinteistömme eli sairaalat, terveyskeskukset ja hoivakodit tulevat jatkuvasti käyttöikänsä päähän ja uusia investointeja tarvitaan. Pelkästään neljän suurimman hyvinvointialueen kiinteistöinvestoinnit ovat ensi vuonna noin 560 miljoonaa euroa. Tämä on noin 72 prosenttia kaikista investoinneista, mukaan lukien terveydenhuollon laitteisto ja ICT. 

Julkisen talouden velkasuhde on kasvussa ja moni hyvinvointialue etsii sopeutuskeinoja kissojen ja koirien kanssa. Tiukan talouden tilanteessa Varsinais-Suomen hyvinvointialueen eli Varhan investointisuunnitelma on kiinnostavaa luettavaa. Varha aikoo rakentaa uusia ikääntyneiden ympärivuorokautisen hoivan ja yhteisöllisen asumisen kiinteistöjä noin 130 miljoonalla eurolla seuraavan parin vuoden aikana. 

Osa näistä investoinneista on vielä suunnitteluasteella, mutta ne tulevat sisältämään noin 600 asiakaspaikkaa. Samaan aikaan Varsinais-Suomen yritysten ja järjestöjen hoivakodeissa on satoja paikkoja tyhjillään. Herää kysymys, miksi alijäämäinen hyvinvointialue tekee massiiviset investoinnit, kun vapaata kapasiteettia on valtavasti tarjolla? Mistä palvelusta tämä rahoitus on pois? 

Hyvinvointialueet tarvitsevat valtion hyväksynnän investointisuunnitelmilleen, koska valtaosa niiden toiminnan rahoituksesta tulee valtiolta. Varhakin on saanut investoinneilleen valtionvarainministeriön siunauksen. Itse asiassa Varhan ensi vuoden lainanottovaltuuden muuttamista koskevan päätöksen valmisteluryhmä totesi syyskuussa erikseen, että Varhan esittämät, yhteensä yli 50 miljoonan euron palveluasumisen hankkeet ovat hyvinvointialueesta annetun lain mukaan välttämättömiä. Valmisteluryhmässä oli myös VM:n edustus. 

Uusia hoivakoti-investointeja toki tarvitaan, mutta oliko ministeriö tietoinen siitä, että Varsinais-Suomessa on parhaillaan satoja asiakaspaikkoja tyhjillään? Olisiko kyseiset investoinnit joka tapauksessa katsottu välttämättömiksi palvelujen turvaamisen kannalta? VM:stä on todettu, että niin investointien kuin palvelutuotannon osalta alueilla on suuri tiedollinen ylivoima. 

Muidenkaan hyvinvointialueiden investointisuunnitelmat eivät sisällä kannattavuuslaskelmia tai vaihtoehtoiskustannusten arviointia. Hyviä laskelmia on toki voitu tehdä sisäisesti, mutta julkisten materiaalien joukosta niitä ei tahdo löytyä. Alueiden pitäisi esittää myös luottamushenkilöilleen kattavat laskelmat siitä, mikä ratkaisu tai palvelumuoto on kulloinkin paras. Tai olisiko ostopalvelu parempi ratkaisu uuden investoinnin sijaan? Entä onko uusi investointi todellakin välttämätön palvelujen turvaamiseksi? 

Hyvinvointialueet yrittävät toki vaikeassa tilanteessa parhaansa myös investointien osalta. Niissä kuitenkin on aina varaa parantaa, kuten esimerkiksi Apottia käyttäneet tietävät. Tähän tarvitaan sysäys valtion toimesta. Tulevilla investointisuunnitelma- ja lainanottovaltuuskierroksilla hyvinvointialueilta tulee vaatia parempia perusteluja ja kannattavuuslaskelmia. Moni investointi vaatisi jo nyt tarkempaa tarkastelua.