Verkkouutiset

Blogi

Osaaminen turvaa työllisyyden

Tilastokeskuksen mukaan 1970-luvulla syntyneet ovat jäämässä koulutetuimmaksi sukupolveksi. Heitä nuorempien sukupolvien koulutustaso on kääntynyt jo laskuun ja olemme tipahtaneet OECD:n keskikastiin.

Tämä huono kehitys on pysäytettävä. Tarvitsemme tulevaisuudessa enemmän osaamista, emme vähemmän. Ilman osaamista ja korkeakoulutettujen määrän tuntuvaa kasvattamista yhteiskunnassa emme pysty saavuttamaan tarvitsemaamme 80 prosentin työllisyysastetta ja vahvistettua Suomen houkuttelevuutta kansainvälisesti. Myös työnteon kannusteiden pitää olla paremmat. Työn verotusta pitää alentaa. Lähtökohtana pitää olla, että on aina oltava kannustavampaa olla töissä kuin elää tulonsiirroilla.

Jokaisella suomalaisella on oltava tulevaisuudessa vähintään toisen asteen tutkinto. Pelkän perusasteen varassa olevien työllisyysaste on Suomessa erittäin heikko, se oli vuonna 2020 vain 41,8 prosenttia. Meidän on varmistettava, että nuorilla on tosiasialliset valmiudet selviytyä toisen asteen opinnoista. Perusta ja koko osaamisketju on laitettava kuntoon aina varhaiskasvatuksesta alkaen.

Korkeakouluun pääsyä on vauhditettava edelleen. Tilastojen mukaan uusien ylioppilaiden pääsy sekä yliopistoihin että ammattikorkeakouluihin helpottui vuonna 2020. Vastaavasti niiden määrä laski, jotka eivät jatkaneet opintoja samana vuonna. Hyvän kehityksen syitä saattavat olla aloituspaikkojen lisäykset, yleistynyt todistusvalinta tai ensikertalaisten kiintiöt.

Siirtymää kannattaa kuitenkin sujuvoittaa. Suomen on avattava ovet korkeakouluun niin monelle kuin mahdollista. Meidän on lisättävä jatkossakin aloituspaikkoja, jotta 50 prosentilla nuorista on korkeakoulututkinto vuoteen 2030 mennessä. Lisäksi on tehostettava korkeakouluun pääsyä. Ei-toivottuja välivuosia pitää ehkäistä kaikin keinoin, jotta siirtymä opintoihin ja opinnoista työelämään toimisi.

Akava on ehdottanut avoimen väylän kautta tapahtuvan valinnan lisäämistä. Tämä toisi korkeakouluihin sitoutuneita opiskelijoita ja parhaimmillaan poistaisi painetta yhteishausta. Tämän lisäksi yhteishakua olisi syytä järjestää useammin kuin vain keväällä ja syksyllä. Vuosi on pitkä aika 19-vuotiaana odottaa seuraavaa hakukierrosta.

Koulutus on keskeistä Suomen talouden ja työllisyyden saattamiseksi takaisin raiteilleen. Valtio ottaa aivan liikaa velkaa joka vuosi. Korkeasti koulutettu osaaja työllistyy hyvin ja luo osaamisellaan uutta työtä. Politiikan on toimittava sen hyväksi, että korkean arvonlisän työtä, työpaikkoja ja tekijöitä riittää Suomessa. Osaamistaso on saatava uuteen nousuun.

 

Kiireellä ei synny muuta kuin…

On niin kiire, että nyt ei oikein ehdi ajattelemaan! Kunhan edes saisimme palkat maksettua ensi vuoden tammikuussa! Parempi on, että meillä on oma inhouse-yhtiö, koska nyt ei ehdi kilpailuttamaan! Tällaisia vastauksia on viime kuukausina kuulunut monilta hyvinvointialueiden johtavilta virkamiehiltä.

Tuoreen Suomen Yrittäjien tilaaman selvityksen mukaan viimeisen kymmenen vuoden aikana on perustettu 136 uutta kuntaomisteista inhouse-yhtiötä. Vuonna 2020 ilman asunto- ja kiinteistöyhtiöitä kuntayhtiöitä oli yhteensä 880 kappaletta. Uusien hyvinvointialueiden myötä vauhti on vaan kiihtymässä.

Hyvinvointialueiden osalta huolestuttavaa on se, että kysymys ei ole ainoastaan sote-palveluista, vaan monista muista tukipalveluista. Julkisomisteisia yhtiöitä otetaan hyvinvointialueiden palvelujen tuottajaksi esimerkiksi kiinteistönhuollossa, palkkahallinnossa, siivouspalveluissa, ruokahuollossa ja ict-palveluissa.

Kuvaavaa on esimerkiksi Kymenlaaksossa joulukuussa 2021 tehty päätös. Kymenlaakson hyvinvointialueen VATE-toimielon päätti hankkia omistukseen 1 500 kappaletta Sarastia Oy:n osaketta hintaan 6 510 euroa. Sarastia on talous- ja henkilöstöhallinnon palveluja tuottava yhtiö.

Mielenkiintoisen yhtiön Sarastia Oy:stä tekee se, että se on valtakunnallisesti toimiva inhouse-yhtiö, jonka omistajina on kuntia, kuntayhtymiä ja kuntaomisteisia inhouse-yhtiöitä. Onko siis ajattelumallina se, että markkinoilta ei löydy yksityisiä palkkahallinon hoitamiseen kykeneviä yhtiöitä?

Kun näistä asioista kyselen asianomaisilta, vastaukseksi tulee aina kiire. Nyt ei ole aikaa kilpailuttaa, koska palkat on maksettava. Kilpailutamme sitten myöhemmin. Kun on ostettu omistusta, saattaa olla, että kilpailutus tulee paljon myöhemmin. Onneksi Kymenlaaksossa osakassopimukseen merkittiin takaisinlunastusehto, eli toivoa vielä on.

Pohjois-Pohjanmaalla päätettiin puolestaan perustaa hyvinvointialueelle ruokahuoltoon alueellisia inhouse-yhtiöitä. Tavoitteena on perustaa enintään 2-3 alueellista yhtiötä Oulun Tuotantokeittiö Oy:n lisäksi. Alueen sosiaali- ja terveyspalveluja varten tuotetaan 11,5 miljoonaa ateriaa vuodessa.

Jos ajatellaan koko maakunnan elinvoiman näkökulmasta, olisiko reilu ja tarkasti ositettu kilpailutus ollut sittenkin parempi ratkaisu? Moni yksityinen ja vahvaan paikallisuuteen perustuva catering-yritys olisi varmasti kiinnostunut osallistumaan tällaiseen kilpailuun. Monen pikkukunnat kahvilat sekä lounas- ja illallispaikat olisivat samalla vahvistaneet elinvoimaisuuttaan. Matkailukin olisi varmasti hyötynyt.

Nyt todella toivoisin hyvinvointialueiden poliittisilta päättäjiltä ja virkamiesjohdolta harkintaa siitä, mitä päätöksenne aidosti vaikuttavat yrittäjyyteen omalla alueellanne. Jos vastauksenne on se, että kokeillaan nyt pari vuotta inhouse-mallilla ja sitten kenties kilpailutetaan, se voi olla liian myöhäistä. Enää ei ole yrityksiä, mitä kilpailuttaa.

Viitoittaako Nato-päätös ensi kevään hallitusneuvotteluja?

Poliittiset puolueet ja eduskunta ovat kyenneet edistämään Suomen hakemusta liittyä Natoon hämmentävän tyylikkäästi. Sivistynyttä prosessia edisti jäsenyyden kannatus kansalaisten keskuudessa. Se minimoi poliitikkojen ylilyönnit paria poikkeusta lukuun ottamatta lähes täysin.

Nato-kysymys on suuri ja periaatteellinen asia. Mikään ihme ei siis ole, että myös puolueiden gallupkannatuksissa on Nato-plussa tai -miinus. Selvänä ykköshyötyjänä on ollut kokoomus. Syy on selvä. Puolue on kannattanut liittoutumista jo pitkään ja puolustanut maanpuolustusta myös niinä aikoina, jolloin se ei Suomessa ole ollut muotia.

Kun poliitikot palaavat eduskunnan kesätauolta alkaa valmistautuminen tuleviin eduskuntavaaleihin. Aika lailla turhaa on esittää arvioita siitä, onko Nato-päätöksellä vaikutusta ihmisten äänestyskäyttäytymiseen vai keskustellaanko maalis-huhtikuussa enemmän työllisyydestä, ruoan- ja polttoaineiden hinnoista tai joistakin jo aivan uusista teemoista. Mutta ehkä hakemuksen jättäminen kuitenkin yhdisti joitakin enemmän kuin toisia ja selvää on, että itse päätös jakoi sisäisesti joitakin puolueita enemmän kuin julkisuuden kautta saattoi päätellä.

Politiikka henkilöityy vuosi vuodelta yhä enemmän, on ilmiön järkevyydestä mitä mieltä tahansa. Kiistatta Nato-prosessi oli tässä suhteessa kahden kauppa, tasavallan presidentti Sauli Niinistön ja pääministeri Sanna Marinin.

Suomen järjestelmässä presidentti ei ole puoluepoliitikko. Tämä näkyi Niinistön toimissa aivan erityisesti. Monet Nato-jäsenyyden kannattajat ehtivät jo polttaa proppunsa, kun päämies panttasi omaa kantaansa ja toi esiin runsaasti haasteita, joita jäsenyydestä seuraisi. Kuumakallet eivät ymmärtäneet, että sitouttamisprosessi ei voi olla mikään jyrähdys, vaan sen pitää tapahtua monipuolisen keskustelun kautta.

Pääministeri Marin oivalsi pienen alkukankeuden jälkeen nopeasti, mitä kello oli lyönyt. Hän irrottautui itsenäisesti puolueen vanhoillisesta, Amerikkaa karsastavasta siivestä, ja alkoi viedä SDP:ta ja koko hallitusta kohti jäsenyyshakemuksen jättämistä.

Keskustalle ei liittoutumattomuuden hylkääminen ollut sunnuntaikävely. Nuorille ihmisille saattaa olla yllätys tieto siitä, että muutama vuosikymmen sitten Neuvostoliiton ykkössuosikkipuolue Suomessa ei oikeastaan ollut kommunistiliike, vaan Maalaisliitto, myöhemmin keskusta. Luin Venäjän hyökkäyksen jo alettua erään tunnetun keskustaveteraanin syntymäpäivähaastattelun. Ohjeet valtiojohdolle olivat entiset: itänaapurin kanssa pitää keskustella sovun hengessä. Onneksi puheenjohtaja Annika Saarikko oli hereillä, eikä uskonut menneisyyden kuiskaajia ja ymmärsi, että naapuri halusi Ukrainan kysymyksessä sotaa, ei neuvotteluja.

Vaikeinta liittoutuminen on taatusti ollut vasemmistoliitolle. Alun perin puolue oli päättänyt jättää hallituksen, jos Nato tulisi esityslistalle. Li Andersson on tehnyt sen, mikä hänelle on ollut mahdollista. Kun kuuntelen vasemmistoliiton Nato-vastustajia, myönnän tuntevani myötätuntoa ministeri Anderssonia kohtaan.

Nato-juna on raiteilla hyvin. Mutta kysymys kuuluu, oliko viime kuukausien tapahtumilla vaikutusta kevään hallitusneuvotteluihin? Virallinen vastaus tietenkin kuuluu, että vaalitulos ratkaisee. Vastaus on klisee, mutta ei silti pelkkä hokema. Uudehkon valtiosäännön voimassa ollessa pääministerin paikka on aina mennyt suurimmalle puolueelle.

Maa tarvitsee vaalien jälkeen hyvähenkisen hallituksen, joka ymmärtää, että talouden realiteetit ovat haastavat, ja että Suomen tulee satsata nykyistä enemmän omiin vahvuuksiinsa. Itse olen tehnyt johtopäätökset Nato-prosessista pelkästään julkisuuden kautta. Sillä menetelmällä en ole voinut välttyä käsitykseltä, että käyty turvallisuuspoliittinen keskustelu ja tehdyt toimet ovat lähentäneet kokoomusta ja SDP:ta. Kuluvat kuukaudet näyttävät, oliko arvio oikea.

 

 

 

Venäjä, Kiina ja muut geopoliittiset riskit

Suomi etenee viimein määrätietoisesti kohti Nato-jäsenyyttä. Se on myös elinkeinoelämän vahva toive. Suomalaiselle ulkomaankaupalle ja osaamiselle turvallisuutta lisäävä päätös on tärkeä. Se vahvistaa yritysten toimintaympäristön ennakoitavuutta ja vähentää Suomeen kohdistuvien investointien maariskiä. Vahvistuva läntinen kumppanuus avaa uusia mahdollisuuksia yrityksille.

Sota on tuonut paljon epävarmuutta yritysten tulevaisuudennäkymiin. Keskuskauppakamarin kyselyn mukaan lähes 70 prosenttia yrityksistä arvioi sodan heikentäneen vientinäkymiä. Venäjän käynnistettyä hyökkäyssodan Ukrainassa kaupankäynti Venäjän kanssa on vähentynyt jo yli 70 prosenttia. Kiristyvien pakotteiden myötä kaupankäynti hiipuu hyvin marginaaliseksi. Venäjän kanssa kauppaa ei tulla tekemään ainakaan vuosikymmeneen. Paljon täytyy raakalaismaisen sodan ja siviilejä tuhoavan maan hallinnossa tapahtua ennen kuin pakotteita purettaisiin. Edellisetkin ovat olleet voimassa vuodesta 2014 lähtien. Nyt tapahtuvat sotarikokset jättävät syvät muistijäljet läntisiin mieliin.

Moni Venäjän kauppaa käynyt yritys kirjaa nyt suuria tappiota vetäytyessään Venäjältä. Maksuliikenteeseen kohdistuvat pakotteet käytännössä estävät rahan liikkumisen maiden välillä. On tärkeää, että suomalaisten yritysten varat saadaan mahdollisimman hyvin kotiutettua, muutoin on vaarana, että ne päätyvät Venäjän sotakassaan. Sodan seuraukset tuntuvat yrityksissä myös laajemmin. Kaikkien ulkomaankauppaa käyvien yritysten riesana ovat sodan aiheuttamat raaka-aineiden saatavuusongelmat ja komponenttipula. Myös vakavat häiriöt globaaleissa logistiikkaketjuissa ovat kasvaneet.

Kiina on kauppakumppani, jota on nyt tarkasteltava hyvin kriittisesti. Kiinan kasvaneet ongelmat ovat jääneet osin Ukrainan sodan varjoon. Riippuvuus Kiinasta on suurta ja kytkentää kiinalaisten ja suomalaisten yritysten välillä on monella eri tasolla. Kiinan ideologinen sisäänpäin vetäytyminen vaikeuttaa länsimaisten yritysten toimintaa ja tiedonsaantia.  Kiinan tavoitellessa yhä suurempaa taloudellista ja teknologista omavaraisuutta, sen liiketoimintaympäristö länsimaisille toimijoille on hankaloitunut ja politisoitunut. Keskuskauppakamari julkaisi huhtikuussa Kiina-maakatsauksen. Kesäkuussa julkaisemme ajankohtaista tietoa yrityksille Intiasta.

Maailmankauppa hakee nyt uutta järjestystä. Blokit vahvistuvat ja vastakkainasettelu kiristyy. On tärkeää kiinnittää enemmän huomiota Yhdysvaltain ja Kiinan suhteiden kehitykseen. Yritysten on entistä huolellisemmin arvioitava geopoliittisia riskejään oman liiketoimintansa näkökulmasta. Riskit ovat erilaisia eri toimialoilla. Yrityksen maine haavoittuu herkästi, jos arvoja rikotaan ja yritysvastuusta ei piitata. Yrityksissä on mietittävä paitsi tuotantoketjuja, niiden vastuullisuutta myös sitä kenen kanssa kauppaa käydään, minkälaista kauppaa käydään tai minkälaiseen toimintaympäristöön uudet investoinnit kannattaa tehdä.

Yritysten johdon tarve ajantasaisen tiedon hankkimiseksi on korostunut. Myös pienten ja keskisuurten yritysten on aiempaa paremmin ymmärrettävä geopolitiikkaa ja jatkuvasti arvioitava oman liiketoimintansa kasvavia riskejä eri maissa.

Maailman Kauppajärjestö WTO kokoontuu pitkästä aikaa koronavuosien tauon jälkeen kesäkuussa Genevessä. Odotukset kokouksen tulosten suhteen eivät ole korkealla. Heikentynyt turvallisuustilanne lisää globaalilla tasolla kauppapoliittisia jännitteitä. Sääntöperäiseen maailmankauppaan on vielä pitkä matka. Sen puolustajia tarvitaan kipeästi enemmän.

Itsellekin pitää kyetä antamaan armoa

Olen itse onnettemuuteni jälkeen saanut todella paljon tukea ystäviltäni ja ilman tätä kaikki olisi ollut huomattavasti vaikeampaa ja raskaampaa. Haluankin sydämestäni kiittää teitä kaikkia. Upeata on ollut, että olette olleet armollisia ja ymmärtäneet, että esimerkiksi liikkuminen minulle on hitaampaa ja vaikeampaa kuin ennen. Varsinkin siinä vaiheessa, kun olin pyörätuolissa.

Kiitos myös siitä, että minua on ihmisenä koko ajan kohdeltu kuin vanhaa Panua. Siksi haluaisin kaikille muistuttaa siitä, että pyörätuoli ei tarkoita sitä, että ihmisen kohtelua pitäisi muuttaa. Valitettavasti Merenpisarassa, missä pääosa muista asukkaista oli MS-potilaita kuulin tarinoita siitä, että kun on joutunut sähköpyörätuoliin, jopa vanhat tutut alkavat kohdella kuin lasta.

Muistakaa, että pyörätuoli tai sähköpyörätuoli ei tarkoita sitä, että ihmisellä olisi päässä jotain vikaa, vaan ihminen on sama persoona kuin ennenkin. Kiitos älkää muuttako käytöstänne ja kyllä sähköpyörätuolissakin voi skoolata kuohuviinillä. Kyllä jokainen tietää itse, mitä haluaa ja omat rajansa. Niitä ei tarvitse ulkopuolisena yrittää määrätä tai arvailla.

Itselleni kaikkein vaikeinta on ollut se, että en enää jaksa tehdä töitä samaan tapaan kuin ennen. Neljän tunnin työpäivän jälkeen minun täytyy nukkua 12 tuntia. Esimerkiksi tästä syystä olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Töihin liittyvissä asiassa armon antaminen itselle on ollut erityisen vaikeaa, koska hektinen työ on itselleni ollut tärkeimpiä asioita elämässäni.

Siksi armon antaminen siinä, etten kykene tähän ja itseni hyväksyminen on ollut erittäin vaikeaa. Välillä tuntuu, että olen jotenkin huono ihminen, vähän kuin epäonnistunut kappale. Siksi itselleni on ollut suuri helpotus, että ehkä körttiläisen taustani takia olen nyt vuoden jälkeen kyennyt antamaan armon ja pidän hyvänä suorituksena sitä, että jaksan vähän tehdä töitä. Itselleni armon antamisen jälkeen minulla on olo, että olen täysivaltainen osa yhteiskuntaa ja tyytyväinen itseeni.

Koska huomasin, kuinka vaikeaa armon antaminen itselle on, toivon, että kaikki, joilla on vaikea tilanne kuten esimerkiksi työttömyys, muistavat, että myös itselle saa olla armollinen. Se pelastaa elämän.

Lopuksi haluan kiittää Sosiaali- ja terveysjärjestöjen kattojärjestö SOSTEa siitä, että nyt kun aloitin selvitysmiehenä kykenimme luomaan mallin, jossa itselläni työaika on sidottu omaan jaksamiseen ja saan tietyissä asioissa hyvää tukea siinä, että työni selvityshenkilönä tulee varmasti onnistumaan. Tämä olkoon mallina siitä, että myös osatyökykyisten ihmisten osaaminen ja kyvyt saadaan käyttöön kunhan ollaan ratkaisukeskeisiä.

Siksi kehotankin työministeri Tuula Haataista siihen, että hän kannustaisi työvoimaviranomaisia luomaan yksinkertaisen ja ymmärrettävän ohjekirjan työnantajille siitä, miten käytännössä osatyökykyisiä kyettäisiin palkkaamaan yrityksiin. Järjestöillä on paljon tietoa tästä ja he todella mielellään ovat apuna. Ja Tuula muista, että ohjekirjan on oltava yksinkertainen ja ymmärrettävä eikä mikään perinteinen julkishallinnon luoma opas, josta kukaan ei ota selvää. Tämä vinkki sopii kokemuksen perusteella myös Kelalle, että lomakkeita pitäisi osata täyttää ilman, että on ollut Kelassa töissä.

Itsellekin pitää kyetä antamaan Armoa. Vaikka se on kaikkein vaikeinta.

Suomen tärkein riskienhallintapäätös onnistuu

Suomi tekee nyt tärkeimmän riskienhallintapäätöksensä vuosikymeniin. Nato-päätös syntyy.  Suomen iso turvallisuusriski tulee hallintaan. Riskejä silti jää.

Valtiojohto on hoitanut prosessin hienosti. Suomesta tulee Naton jäsen jo syksyllä. Emme ole yksin.

Riskit ja kriisit ovat nyt yhä enemmän globaaleja. Sanna Marinin hallitus on joutunut tekemään töitä erityisesti kahden globaalin riskin kanssa. Koronakriisi voi tulla uudestaan syksyllä hallituksen pöydälle meillä ja muualla. Hyökkäyssota Ukrainaan voi olla pitkä.

Globalisaatio ja digitalisaatio edistävät riskien leviämistä. Globaaleja riskejä  – sota, sään ääri-ilmiöt, tartuntataudit – voidaan hyvin hallita vain kansainvälisellä yhteistyöllä.

Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan liittyy uusien riskien syntyminen. Energia ja ruoan hinta ja saatavuus kriisiytyvät. Tähän voi liittyä jatkossa levottomuuksia eri puolilla maat

Ongelma on, että globaalit riskit voivat linkittyä. Ilmaston ääri-ilmiöt vaikeuttavat jo nyt myös ruoantuotantoa.  Talouskriisi on seurannaisriski. Se liittyy hyökkäyssotaan kuten on liittynyt finanssikriisiin ja Koronaankin.

Varautuminen on tärkeää. Suomessa on tämä ymmärretty, mutta esimerkiksi Saksassa energian osalta varauduttu huonosti. Toiseksi riskienhallinta on entistä tärkeämpää. Samalla pitää luoda kansallista sietokykyä eli resilienssiä. Niin valtionkin kuin yrityksen ydinstrategiaan pitää kuulua resilienssissuunnitelma.

Riskienhallinta on aina johdon vastuulla. Sitä ei voi delegoida. Niin presidentin kuin erityisesti hallituksenkin agendalla on riskienhallinta jatkossakin. Nyt tärkein turvallisuusratkaisu tehdään.  Voidaan katsoa rauhassa peiliin.

Kansa taisteli Natosta – poliitikot kertovat

Syksyllä 2014 olin järjestämässä seminaarikeskustelua Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä, kun Venäjä oli aiemmin samana vuonna aloittanut oikeudettoman hyökkäyksensä Itä-Ukrainassa ja miehittänyt laittomasti Krimin niemimaan.

Linjasin tilaisuudessa toimittaja Satu Schaumanille, että ”oli asioista [Suomen Nato-jäsenyydestä] mitä mieltä tahansa, olisi päätösten aika suuntaan tai toiseen”. Juha Sipilän (kesk.) hallituksen ohjelmassa päätettiin vuonna 2015 säilyttää niin sanottu Nato-optio ja teetettiin asiantuntijoilla Nato-selvitys, joka julkaistiin vuonna 2016. Olin tuolloin kansanedustajana mukana tekemässä näitä päätöksiä.

Suomalaiset pysyivät pitkään epäileväisinä Nato-jäsenyyttä kohtaan. Itä-Ukrainassa olleesta sodasta huolimatta maailma jatkoi radallaan ja päivä nousi uudestaan. Nato-jäsenyys oli yksinkertaisesti kysymys, joka oli helppo jättää vaille suurempaa huomiota.

Ulko- ja turvallisuuspoliittiset olosuhteet muuttuivat ratkaisevasti joulukuussa 2021, kun Venäjän presidentti Vladimir Putin vaati Natolta kirjallista lupausta siitä, ettei se aio laajentua kohti itää. Euroopan unionin jäsenmaista vain Suomi, Ruotsi, Itävalta, Irlanti, Malta ja Kypros eivät kuulu Natoon. Venäjä halusi kaventaa Suomen ja Ruotsin omaa päätösvaltaa sekä kietoa maat etupiiriinsä, mikä ei luonnollisesti miellytä suomalaisia ja ruotsalaisia.

Kysyin blogikirjoituksessani 27. joulukuuta 2021, että ”ajaako Venäjä Suomen viimein Naton jäseneksi”?

Niin sitten kävi. Venäjä laajensi sotaansa Ukrainaa vastaan 24. helmikuuta 2022, mikä käänsi nopeasti suomalaisten selvän enemmistön Suomen Nato-jäsenyyden kannattajiksi. Ukrainan kohtalo on todistanut, että nälkäinen karhu ei lepyttelemällä rauhoitu.

Ukraina on osoittanut, että sillä on kyky, halu ja mahdollisuudet vaikuttaa kansakuntana omaan kohtaloonsa. Venäjän armeija ei saanut haluamaansa paraatimarssia Kiovaan ja osoitti mädäntyneisyytensä murhaamalla silmittömästi ukrainalaisia siviilejä. Suomalaiset sisuuntuivat: kyllä mekin pystymme muutoksiin!

Pääministeri Sanna Marin (sd.) linjasi uutistoimisto Reutersille vielä 19. tammikuuta 2022, että Suomen liittyminen Naton jäseneksi hänen hallituksensa aikana ”on erittäin epätodennäköistä”. Onneksi pääministerin näkemys jäi valtiojohdon viimeiseksi virheeksi koskien Nato-jäsenyyttä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja pääministeri Sanna Marin ovat osoittaneet yhteisellä kannanotollaan määrätietoista johtajuutta.

Suurin kiitoksemme Suomen halusta liittyä Naton jäseneksi kuuluu Ukrainan kansalle. Ilman Ukrainan vahvaa puolustustaistelua ei olisi Nato-Suomea. Toiseksi kiitos kuuluu Suomen kansalle, joka nopealla mielipidemuutoksella loi valtavan paineen poliitikoille toimia. Kolmanneksi kiitos kuuluu poliitikoille ja virkahenkilöille, jotka myös toimivat ripeästi, mutta harkitusti. Kansa taisteli Natosta ja poliitikkojen tehtävä oli kertoa, että miksi, miten ja milloin jäsenyys puolustusliitossa toteutetaan. Tällainen on mahdollista terveessä demokratiassa.

Nato-jäsenyys on Suomelle luonnollinen askel historiallisella tiellä, jossa ulko- ja turvallisuuspoliittinen tavoitteemme on ollut tehdä Suomesta kiistaton osa länsimaita taloudessa, turvallisuudessa ja kulttuurissa. Nato-jäsenyys on Suomen kansallisen edun mukaista.

On pohdittu, että miten Venäjä reagoi Suomen Nato-jäsenyyteen. Kuvailen maiden välistä tilannetta Tuntematon sotilas -romaanin ajatuksia mukaillen:

Kassoha sie. Tää asja on näi. Jos sie lähet juoksemaa, nii sie saat juossa Pohjalahel saakka. Kyl hää tulloo peräs, älä yhtää eppäile. Mut jos sie liityt ensi tilas Natoon etkä lähe hitoilkaa, nii minkä hää tekköö?

Opiskelijoiden hätään on vastattava nyt

Vaikka opiskelijoiden jaksaminen ja toimeentulo on huolestuttavan heikkoa, sitä pidetään helposti normaalitilana. Moni näkee opiskeluajan vain väliaikaisena vaiheena ennen työelämää ja parempaa tulotasoa – elämänvaiheena, joka pitää vain kestää. Samalla sumealla logiikalla puolustetaan eriarvoistavia lukukausimaksuja.

Tosiasiassa iso osa korkeassa asemassa olevista päättäjistä ja virkamiehistä tulee koulutetuista perheistä, joissa lasten opintoja on tuettu monella tavoin niin taloudellisesti kuin kannustamalla korkeakouluopintojen pariin. Ei väliä, että opinnot ovat jälleen muuttuneet lainapainotteisiksi ja kouluttamattomuus alkanut uudelleen periytyä. Näinhän se oli ennenkin ja silti pärjättiin.

Ei muuten pidä paikkansa. Kaikki eivät pärjänneet eivätkä edes uskaltaneet lähteä opiskelemaan ilman kodin tukea ja esikuvaa.

Iso osa opiskelijoista joutuu jälleen rahoittamaan elämisensä opintolainalla. Erityisesti ammatillisessa oppilaitoksissa opiskelleiden velkaongelmat lisääntyivät hälyttävästi vuoden 2017 opintotukiuudistuksen myötä. Joka kuudes opiskelija pelkää, etteivät rahat riitä joka kuukausi ruokaan. Useampi kuin joka kolmas opiskelija kokee masennusta ja muita mielenterveyden ongelmia, kuten liiallista henkistä kuormitusta ja ahdistusta. Kaikki tämä vaikeuttaa opiskelua ja pahimmillaan keskeyttää sen.

Eriarvoisen koulutuksen hyväksyvät poliitikot sulkevat silmänsä siltä tosiasialta, ettei korkeakoulutus enää automaattisesti takaa työllistymistä tai korkeita tuloja. Koska sosioekonominen tausta vaikuttaa halukkuuteen ottaa taloudellisia riskejä eikä kaikilla ole vauraan perheen turvaverkkoja, koulutuksen maksullisuus heikentää köyhien ja kouluttamattomien perheiden lasten tosiasiallisia mahdollisuuksia pärjätä.

Korkea koulutustaso hyödyttää koko yhteiskuntaa – ainakin, jos opiskelija pystyy valmistuttuaan työllistymään ja tekemään töitä. Opiskelijoiden mielenterveysongelmia ei kannata lakaista maton alle, sillä pitkittyessään ne voivat tuhota opiskelu- ja työkyvyn koko elämäksi.

Korona-aikana ymmärrys opiskelijoiden tilannetta kohtaan kasvoi hetkellisesti, mutta kevään rahojen jaossa opiskelijat ovat taas vaarassa unohtua. Opiskelijoiden mielenterveyspalvelut ovat ruuhkautuneet pahoin korona-aikana, ja YTHS:n jonojen purkamiseksi olisi seuraavassa lisätalousarviossa osoitettava määrärahoja opiskelijoiden hyvinvointiin.

Pidemmällä tähtäimellä tarvitaan opintotuen tasokorotus ja lisäpanostuksia koulutukseen. Näihin löytyy riittävästi poliittista tahtoa vain, jos päättäjät keskittyvät kuuntelemaan opiskelijoiden tarpeita ja huolia. Missä siis viipyvät poliittiset lausunnot opiskelijoiden hätään vastaamiseksi?

Nahkatakista Suomi-kuvaan

Kuten kaikki uutisia seuraavat lukijat tietävät vieraili pääministeri Sanna Marin kuukausi sitten Tukholmassa. Agendalla oli puolustusliitto Naton promoaminen, mutta päähuomion vei hänen päällään ollut nahkatakki.

Aftonbladetin kolumnistin mielestä koko lehdistötilaisuus oli teatteria alusta loppuun. Yhdessä lauseessa hän mainitsi, että ruotsalainen puoluejohtaja ei laittaisi päälleen sellaista nahkarotsia kuin ehkä mennessään tapaamaan puolueen nuorisojärjestöä. Tämä ei ollut negatiivinen kommentti, vain toteama.

Suomessa lause kuitenkin tulkittiin suorastaan suomineidon häpäisemisenä. Eräs poliittinen kommentaattori vilautti naisvihakorttia, toiset keskittyivät Marinin puolustamiseen. Joidenkin mielestä nahkatakki oli rohkea valinta pääministeriltä. Se, että kaunis ja timmi nainen pukee päälleen istuvan ja laadukkaan nahkatakin ei mielestäni ole merkki rohkeudesta. Sen sijaan poikkeuksellista rohkeutta on Marinin hallituksessa osoittanut keskustan Annika Saarikko, joka lukuisissa haastatteluissa on tuonut esille omat kipupisteensä kokonsa ja sen tuoman epävarmuuden suhteen.

Ruotsalainen poliitikko olisi ehkä jopa valmis väittämään sitä uhkarohkeudeksi, sillä täällä moinen avoimuus saattaisi olla suorastaan naiivia masokismia. Aivan kuin itse osoittaisi kivikasaa, ja sanoisi vastustajilleen Twitterissä, että alkakaa viskoa. Se, että poliitikko voi Suomessa julkisesti paljastaa henkilökohtaisen kipukohtansa ilman ,että sitä käytetään lyömäaseena, kertoo turvallisesta ilmapiiristä, jota kannattaa vaalia. Tämä ilmapiiri sallii myös liikuttumisen, olipa kyse sitten tilanteesta, jossa ministeri kertoo toivotusta raskaudesta medialle tai äärimmäisestä pahuudesta puhuttaessa.

Ehkä en itse kiinnittänyt kolumniin sen enempää huomiota, koska se oli aivan normaalia täkäläistä tyyliä. Ruotsissa poliitikon pitää olla valmis kestämään mitä tahansa lokaa. Peli on jo paikallistasolla paljon raaempaa kuin Suomessa. Täältä puuttuu myös vallan suomalainen naistenlehtijulkisuus, jossa poliitikko voi omien luottotoimittajiensa avulla kiillottaa imagoaan tyyliin: onko tukka hyvin, näkyykö kello? Tiedättehän ne sellaiset sopivasti ennen ehdokasasettelua ilmestyvät jutut, jossa poliitikko katsoo päättäväisesti kohti horisonttia ja kertoo “kentältä tulleista toiveista asettua ehdolle.”

Paineensietokykyä pitää toki olla kaikilla politiikoilla, mutta Ruotsissa myös panettelunsietokyvyn pitää olla huipussaan. Viime päivinä Ruotsissa on ruodittu Aftonbladetin Lena Mellinin kirjoitusta, jossa äärimmäisen ilkeästi vihjailtiin kristillisten puoluejohtajan Ebba Buschin olevan huono äiti, vieläpä eronnut sellainen. Ylimmällä tasolla uhka omasta tai lähipiirin fyysisestä turvallisuudesta on todellinen. Jokaisella ruotsalaisella puoluejohtajalla ja ministerillä on koko ajan SäPo kintereillään, pääministerillä peräti viisi turvamiestä ympärillään. Se on kova hinta maksaa siitä, että haluaa vaikuttaa.

Jonninjoutavan artikkelin Suomessa saama julkisuus oli mielestäni sääli myös siksi, ettei se peilaa sitä kuvaa, mikä ruotsalaisilla tällä hetkellä on Suomen valtiojohdosta. Yli kahdenkymmenenviiden Ruotsissa viettämäni vuoden aikana en ole todistanut vastaavaa Suomi-hypetystä, kuin mikä nyt on meneillään. Se alkoi jo muutama vuosi sitten loistavilla Pisa-tuloksilla, jatkui läpi pandemian ihailuna Suomen päättäväisyyttä ja varmuusvarastoja kohtaan huipentuakseen nyt Nato-keskustelun yhteydessä.

Tänä keväänä lehtien pääkirjoitusosastot ja lukuisat kolumnistit ovat kilvan ylistäneet Suomen poliittista johtoa. Jos tämä kehitys olisi Mauricio Ravellin Bolero, niin olisimme nyt jossain yhdentoista minuutin kohdalla matkalla kohti crescendoa. Suomi ei ole enää vain Muumit, Lordi ja joulupukki, vaan vihdoinkin palstatilaa saa muutkin kuin satuolennot. Kaikesta tästä ollaan kuitenkin Suomessa oltu vaiti. Olen odottanut, milloin jossakin julkaisussa ilmestyy pitkä ja analysoiva juttu Suomi-kuvan kirkastumisesta lahden toisella puolella. Uskon, että tällaiselle kirjoittelulle olisi etenkin näitä aikoina vahva tilaus.

Entä se nahkatakki sitten. Itse ostin samanlaisen rotsin jostakin pop-up fashion-kirpputorilta vuoden 2015 pakolaiskriisin yhteydessä, kun muotiväki halusi kantaa kortensa kekoon. Muutamaa vuotta myöhemmin kaikilla tukholmalaisilla naisilla oli samantyylinen nahkatakki päällään. Nykyään “kaikilla” silloin, kun tarkoitetaan lähinnä lähiömutseja. Cooli se ei enää ole, mutta en ole minäkään. Keski-ikäisenä ja keskiluokkaisena naisena omaan sen verran hyvän itsetunnon, että minulle riittää se, että viihdyn takissani. Sitä samaa voi sanoa Sanna Marinista keväisessä Tukholmassa. Johtuipa hyvä ryhti sitten leuanvedosta leikkipaikan tangossa tai uudesta nahkatakista, niin hän selvästi viihtyi nahoissaan. Kun on sinut oman olemuksensa kanssa, niin voi keskittää huomionsa siihen kaikkein tärkeimpään; asiaan.

 

Puolustuspolitiikan pitkä linja vie Natoon

Natoon liittyminen on merkittävä askel puolustuspolitiikassa. Puolustuspolitiikan pitkässä linjassa se edustaa kuitenkin pikemminkin askelta eteenpäin, eikä suunnanmuutosta. Puolueettomuudesta on luovuttu ajat sitten. Suomi on ollut lännen tiellä aina.

Neuvostoliitto ja Venäjä ovat olleet aina suurin turvallisuusuhka suomalaisille. Puolustuspolitiikka on Venäjä-suhteemme ytimessä. Miten pieni kansa voi rakentaa turvallisuutta aggressiivisen suurvallan naapurissa. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan rakennetta on historian saatossa aina muokattu Venäjän ja Euroopan asettamiin olosuhteisiin sopivaksi. Kulloinenkin valtiojohto on tehnyt niitä turvallisuuspoliittisia ratkaisuja, jotka ovat olleet tarjolla siinä ajassa. Paasikivellä ei ollut niitä ovia auki, joita tämän päivän päättäjillä on.

1930-luvulla valtiojohto sokaistui puolueettomuuden ja Kansainliiton suojaan niin pahasti, ettei C. G. E. Mannerheimin vaatimiin puolustuksen määrärahoihin suostuttu ajoissa. Käänne puolustuspolitiikassa tehtiin myöhässä, talvisota ehti alkaa. Sotien aikana yhteistyö Saksan kanssa Neuvostoliiton torjumiseksi oli merkittävä suunnanmuutos puolustuksessa ja ulkopolitiikassa. Ideologisesti rumaa, mutta lopputuloksena itsenäisyys ja vapaus.

Sotien jälkeen uusi puolustuspolitiikan perusta rakentui Pariisin rauhansopimuksen ja YYA-sopimuksen puristuksessa. Tuon sopimuksen myötä Suomi asemoitui pakon sanelemana puolueettomaksi. Puolueettomuutta tukemaan tarvittiin edelleen oma maanpuolustuskyky. Oman puolustuskyvyn vahvistaminen eteni Urho Kekkosen toimesta erityisesti noottikriisin aikana 1960-luvun alussa. Suomen alueen koskemattomuus oli Neuvostoliiton intressissä – ja täten Suomen puolustuspolitiikka tähtäsi oman puolustuskyvyn kautta alueemme turvaamiseen. Viime kädessä tämä varmistettiin YYA-sopimuksen artiklalla, jolla sitouduttiin puolustamaan Suomen yhdessä Neuvostoliiton kanssa. Tällaisessa ulko- ja puolustuspolitiikan rakenteessa Suomi oli jatkuvasti altis Neuvostoliiton painostukselle.

Suurin puolustuspolitiikan murros tapahtui Neuvostoliiton ja YYA-sopimuksen kahleiden hajottua 1990-luvun alussa. Suomi sai vapautta päättää suuntaansa. Aikaikkunaan piti tarttua. Suomi kiihdytti länteen ja puolustuspolitiikka kansainvälistyi. Liityttiin Euroopan unioniin, Nato-kumppaniksi ja puolustusta ryhdyttiin integroimaan eurooppalaisiin ja transatlanttisiin rakenteisiin. Materiaalihankinnoissa ei enää tarvinnut kumartaa itään, vaan Hornetit voitiin hankkia USA:sta puolustuskyky edellä. Puolustuspolitiikan suuria käytännön askelia.

2000-luvun alun poutasäässä moni valtio teki virhearvion puolustuspolitiikassa. Neuvostoliiton hajottua 1990-luvulla luultiin, että perinteiset sotilaalliset uhat ovat kadonneet ja voidaan keskittyä terrorismin torjuntaan ja kriisinhallintaan. WTC-iskut 2001 vahvistivat turvallisuuspolitiikan painopisteen siirtymisen pois perinteisestä puolustuksesta. Globalismi voitti realismin. Ruotsi ja moni muu maa ajoi alas puolustuskykyään.

Onneksi Suomessa puolustuspolitiikan pitkä linja ja historian muisti pitivät puolustuskyvyn iskussa. Veteraanipäivät ja muut perinteet pitivät Suomen ajatuksen kirkkaana, Ruotsissa perinteet puuttuivat. Suomessa asevelvollisuutta, reserviläistoimintaa ja maanpuolustustahtoa oli vaalittu kaikki vuosikymmenet. Näistä ei luovuttu, vaikka muu Eurooppa hairahtui. Miinasopimus ja muutamat muut kokonaisuudet jäänevät ainoiksi isoiksi virheiksi Suomen osalta.

Venäjän aggressio nousi 2000-luvun kuluessa. Hyökkäys Tsetseniaan tai Georgiaan ei vielä herättänyt riittävästi. Viimeistään vuonna 2014 alkoi uusi puolustuspolitiikan aika Euroopassa. Venäjän hyökkäys Krimille palautti Naton kovan puolustuksen äärelle. Myös Suomi terästäytyi. Juha Sipilän (kesk.) hallituksessa määrärahoja korotettiin, kalustohankintoja vauhditettiin ja puolustusyhteistyötä laajennettiin. Esimerkiksi Sipilän hallituksen aloittaessa Suomella oli puolustusyhteistyösopimus vain Viron ja Puolan kanssa, vaalikauden lopussa yhteistyösopimuksia oli jo yhdeksän: Ruotsi, Norja, USA, Saksa, Ranska, Iso-Britannia, Puola, Viro ja Japani. Kiinteistökauppalaki, tiedustelulait, aluevalvontalaki, kansainvälisen avun antamisen laki ja monet muut hankkeet vietiin maaliin.

Helmikuussa 2022 Venäjän täysmittainen sota Ukrainaa vastaan muutti taas kerran Suomen turvallisuusympäristön. Saksa, Ruotsi ja erityisesti Suomi joutuvat tekemään puolustuspolitiikassa uudelleenarvioinnin. Kylmän sodan jälkeen Suomen puolustuspolitiikka on rakentunut oman puolustuskyvyn ja laajan läntisen puolustusyhteistyön varaan. Jatkossa puolustuspolitiikkamme rakentuu kolmen keskeisen pilarin varaan: asevelvollisuuteen perustava puolustusjärjestelmä, laajeneva puolustusyhteistyö kumppanimaiden kanssa ja puolustusliitto Naton jäsenyys. Sotilaallinen liittoutuminen ei ole isossa kuvassa suunnanmuutos, vaan luonteva jatko kylmän sodan jälkeen harjoitetulle ulko- ja puolustuspolitiikalle.

 

Venäjän pelko ja sen loppu

Venäjä on läpi tuhatvuotisen historiansa ollut raakalaismainen, laajentumishaluinen ja yhtä hyvin vieraita kansoja kuin omia kansalaisiaankin säälimättömästi ryöstävä, orjuuttava ja tuhoava valtio. Se on vaihtanut nimeään ja hallintomuotoaan useita kertoja, mutta sen perimmäinen luonne ei ole olennaisesti koskaan muuttunut. Ajoittain se on ollut barbaarisuutensa ilmaisemisessa varovaisempi, mutta enimmäkseen se on käyttäytynyt luonteenomaisella tavallaan täysin pidäkkeettä ja ulkoisesta arvostelusta piittaamatta.

Karmeat tekonsa Venäjä on oikeuttanut kuvittelemalla itsensä milloin Rooman keisarikunnan perilliseksi, milloin kaikkien slaavilaisten kansojen ”suojelijaksi”, milloin sosialistisen maailmanvallankumouksen airueksi ja milloin joksikin muuksi fantasiamaailman valtioksi, jota mitkään moraalin tai ihmisyyden pidäkkeet eivät rajoita. Viikunanlehti on vaihtunut, mutta rujo, alaston totuus sen takana pysynyt samana.

Venäjä ei toki ole ainoa eurooppalainen valtio, joka historiansa kuluessa on syyllistynyt käsittämättömiin julmuuksiin. Mutta mikään muu eurooppalainen valtio ei ole syyllistynyt julmuuksiin niin laajasti, systemaattisesti ja pitkäkestoisesti kuin se. Toisin kuin muut eurooppalaiset maat, Venäjä on ollut myös täysin haluton tarkastelemaan kriittisesti omaa veristä menneisyyttään ja tekemään tiliä sen kanssa. Sen sijaan se on jatkanut brutaalia toimintaansa näihin päiviin asti, eikä loppua näy.

Neuvostoliiton hajottua Venäjä olisi voinut valita demokraattisenkin tien, mutta toisin kävi. Kun Putinin klikki vuosituhannen taitteessa kaappasi maassa vallan, se teki ensiksi lopun valtakunnan enemmästä hajoamisesta Tšetšenian brutaalin tuhoamissodan muodossa. Seuraavaksi alkoi toisinajattelijoiden ja kiusallisten oppositiopoliitikkojen systemaattinen ja jatkuvasti tihentynyt vangitseminen ja surmaaminen. Kun maa sitten tukevasti oli uuden diktaattorinsa otteessa, oli mahdollista aloittaa jälleen myös imperialistiset valloitussodat. Georgiaan hyökättiin vuonna 2008 ja vuodesta 2014 alkaen Ukrainaan.

Venäjän uusin, kuluvan vuoden helmikuussa alkanut hyökkäys Ukrainaan ei ollut käännekohta Venäjän toiminnassa. Sen sijaan se oli käännekohta läntisen maailman tavassa reagoida Venäjän sotiin. En aivan täysin edes ymmärrä, miksi tämä uusin hyökkäys herätti läntisen maailman Vladimir Putinin roistomaiseen politiikkaan tavalla, jota hänen aiemmat hirmutekonsa ja valloitussotansa eivät olleet saaneet aikaan. Mutta vaikka herätys olisikin saanut tulla jo paljon aiemmin, on hyvä, että se tuli edes nyt.

Käänteen merkitystä korostaa ennen kaikkea se, että uusimman Ukrainaan kohdistuneen hyökkäyksensä myötä Putin saattaa olla menettänyt mahtavimman aseensa: pelon. Se tapahtui ensiksi Ukrainassa. Kun Ukraina ei pelosta lamaantuneena antautunutkaan vaan vastasi hyökkäykseen raivokkaalla puolustustaistelulla, paljastui Venäjän asevoimien bluffi. Maa osoittautuikin sotilaallisesti paljon esittämäänsä heikommaksi.

Toisekseen Venäjä menetti pelkoon perustuneen voimansa myös kansainvälisesti. Sen uusin hyökkäys Ukrainaan johti niin laajaan kansainväliseen tuomioon ja tyrmistykseen, että Venäjän oletettuihin reaktioihin liittynyt pelko menetti merkityksensä. Länsimaiden kansalaiset alkoivat vaatia päättäväisiä toimenpiteitä Ukrainan hyväksi riippumatta siitä, miten Venäjä mahdollisesti reagoisi. Poliitikot ja yritykset alkoivat pelätä enemmän Venäjän myötäilystä seuraavaa kansalaistensa raivoa kuin Venäjän omia reaktioita. Se on todellinen käänne, jos jokin.

Tähän asti Putinin hirmuvaltaa on vain siedetty. Yksittäisen kansallisvaltion näkökulmasta se onkin ollut jokseenkin rationaalista: kun riittävän yhtenäistä kansainvälistä painetta diktaattoria vastaan ei ole löytynyt, olisi ollut jokseenkin epäviisasta ehdoin tahdoin hankkiutua tämän nimenomaiseksi silmätikuksi. Suomikin on pyrkinyt vain luovimaan vallitsevissa olosuhteissa, joihin pienellä maalla on aina vain rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa.

Se, että Venäjän uusin hyökkäys on synnyttänyt näin voimakkaan ja yhtenäisen kansainvälisen vastareaktion, on historiallisesti tuhannen taalan paikka. Jos demokraattisten maiden kantti kestää loppuun asti ja Ukrainaa tuetaan sellaisella voimalla, että se todella tämän sodan myös voittaa, tulee tästä sodasta ennakkotapaus, joka säästää monelta tulevalta sodalta. Kun diktaattorit ympäri maailman saavat nähdä, että hyökkääjä joutuu maksamaan sodasta kestämättömän kalliisti ja että hyökkäys johtaa perusteelliseen nöyryytykseen, nostaa se kynnyksen uusille sodille paljon aiempaa korkeammaksi.

Varmistamalla Putinin tappio – ja vain siten – avautuu lopulta myös Venäjälle mahdollisuus uudistumiseen. Putin rakensi suosionsa ensin talouskasvulla ja sitten pienillä voitokkailla valloitussodilla. Kun Venäjän talous on ajettu aivan kuralle ja asevoimien parhaat kyvyt päätyneet Mustanmeren pohjaan tai romuraudaksi ukrainalaisille pelloille, ei diktaattorin kulttia kannattele enää mikään. Silloin se romahtaa.

En usko, että venäläiset ovat ikuisiksi ajoiksi tuomittuja elämään mielipuolisten itsevaltiaittensa maaorjina. Myös kerran niin imperialistisesta Japanista tuli lopulta varsin mallikelpoinen demokraattinen valtio, jonka tuskin kukaan enää ajattelee olevan valloittamassa koko Aasiaa. Ja saksalaiset vasta ovatkin tehneet tiliä menneisyytensä kauheuksien kanssa. Ei uudistumisen ja tosiasioiden kohtaamisen pitäisi olla mahdotonta venäläisillekään, vaikka he oman historiansa ja nykyisyytensä ovatkin lukemattomia kertoja itselleen ja toisilleen vääristäneet ja väärentäneet.

Jakeluvelvoitepommi mäjähtää seuraavan hallituksen silmille

Jo vuosia sitten Suomi sitoutui leikkaamaan liikenteensä päästöt puoleen. Erityisesti fossiiliseen dieseliin lisättävän uusiutuvan biojakeen sekoitussuhdetta nostamalla Suomen pitäisi selvitä päästötavoitteistaan. Tämä jakeluvelvoitteeksi kutsuttu toimenpide on se hopealuoti, joka tuo helposti suuret vähennykset liikenteen päästöihin. Tai ainakin sen piti olla sellainen.

Liikenteen päästökaupan osoittauduttua poliittisesti mahdottomaksi, jakeluvelvoitteen kiristäminen jopa 34 prosenttiin vuoteen 2030 piti kattaa yhteensä lähes kaksi miljoonaa päästötonnia eli leijonan osa koko päästövähennysurakasta. Sitten iski korona. Ja sen päälle Venäjä hyökkäsi raukkamaisesti Ukrainaan. Yhtäkkiä hopealuodista tulikin akilleen kantapää.

Jo ennen vanhan vainolaisen valloitussotaa polttoaineen hinta oli kivunnut nopeasti ennätyslukemiin. Niinpä inflaatio laukkasi ja kansa taisteli. Erityiseen liriin joutui kuljetusala, jolta kaiken kukkuraksi loppui kuorma-autojen päästöpuhdistuslaitteiden käyttämä urea.

Hallitus reagoi nopeasti. Helmikuun puolivälissä se kertoi valmistelevansa työmatkakuluvähennyksen maksimirajan korottamista. Myös niin sanotun ammattidieselin valmistelua väläytettiin. Auto- ja kuljetusala oli äimän käkenä: ettäkö oikein ritsoin ja keihäin inflaatiomörön kimppuun?

Venäjän barbaarisen hyökkäyksen jälkeen hallitus kuitenkin ymmärsi laittaa kriisivaihteen silmään taivaisiin ampuneen polttoaineen hinnan kompensoimiseksi. Ensin toki hoidettiin maataloudelle 300 miljoonaa euroa, mutta kuljetusala kustannuspaineineen tuli maaliin hyvänä kakkosena: sille taiottiin 75 miljoonan euron kustannustuki ja ammattidieseliä koskevan lainsäädännön valmistelun julistettiin alkavan.

Mikä tärkeintä, polttoaineen hintaa kalliin biokomponentin kautta nostanutta jakeluvelvoitetta ilmoitettiin alennettavan tilapäisesti 7,5 prosenttiyksiköllä. Tämän otaksutaan vaikuttavan dieselin hintaan alentavasti noin 12 snt/litra edestä.

Kaikki mainitut keinot ovat äärimmäisen tervetulleita tilanteessa, jossa kuljetusala on enemmän tai vähemmän polvillaan. Itse asiassa, ne eivät olleet tervetulleita vain kuljetusalalle, vaan myös vientiteollisuudelle ja kaupan kustannuksille, sekä meille tavallisille kansalaisille; maito ja leipä kun tulevat kaupan hyllyille kumipyörillä.

Myös valtion itsensä kannalta jakeluvelvoitteen tilapäinen alentaminen oli varsin noheva toimenpide. Sen kassaan nimittäin kilahtaa 60 miljoonaa euroa lisää verotuloja kireämmin verotetun fossiilisen dieselin osuutta kasvatettaessa ja matalammin verotetun biokomponentin määrää dieselblendissä pienennettäessä.

Nyt seuraa osuus, jossa pilaan ilon kaikesta edellä mainitusta ihanuudesta. Krapula osuu nimittäin vuoden 2024 ensimmäiselle päivälle, jolloin jakeluvelvoitteen on määrä nousta takaisin sille tasolle, jolle sitä olisi hissun kissun hilattu alkuperäisenkin aikataulun mukaan.

Tämän vuoden alusta velvoite nousi 19,5 prosenttiin ja vuonna 2024 sen on määrä olla 22,5 prosenttia. Nyt se kuitenkin lasketaan 12 prosenttiin ja 1.1.2023 jakeluvelvoite nousee vain 13,5 prosenttiin. Toisin sanoen, yhdessä yössä vajaan kahden vuoden päästä jakeluvelvoitetta nostetaan yhdeksällä prosenttiyksiköllä. Polttoaineen hintaan tällainen korotus vaikuttaa noin 20 snt/litra. Jakeluvelvoitepommi mäjähtää siis sopivasti seuraavan hallituksen silmille. Sattumaako? Tuskin.

Samalla kun uusiutuvan dieselin osuutta nostetaan Suomessa voimakkaasti kohti vuotta 2030, on sen maailmanmarkkinahinta lähtenyt vielä öljyäkin kiivaampaan nousuun. Uusiutuvien tisleiden kysynnän ennustetaan kasvavan globaalisti jatkossakin ja samalla jäteraaka-aineen saatavuus on rajallista.

Jotta yhtälö menisi vieläkin kinkkisemmäksi, on Suomen ns. taakanjakosektorin mukainen vuoden 2030 päästövähennystavoite nousemassa 39 prosentista 50 prosenttiin EU-komission Fit For 55 -ehdotuksen myötä. Suomi on jo tälle esitykselle nyökännyt. Tämä lisää painetta keksiä uusia päästövähennystoimia, jotka viimekädessä aina vaikuttavat polttoaineen hintaan nostavasti. Lisäksi hallitus tulee antamaan vielä syksyllä esityksen vuoden 2030 jakeluvelvoitteen nostamisesta 30 prosentista 34 prosenttiin. Nosto katetaan biokaasun liittämisestä mukaan jakeluvelvoitteeseen.

Onko pommi purettavissa? On ja ei. Voimme vaikuttaa siihen, että räjähdyksestä tulee enemmän tussahdus kuin kaikkien pommien äiti. Yksi asia tuskin kuitenkaan tulee kyseeseen: päästötavoitteista peruuttaminen. Lisäksi jo yksistään (Venäjän) öljyriippuvuudesta poispyristely vaatii biopolttoaineiden osuuden kasvattamista. Kauppa, teollisuus, kotitaloudet ja poliitikkojemme takamus tuskin kuitenkaan kestävät sitä, että kuljetus- ja autoilukustannukset nousevat holtittomasti. Täsmälääke tähän on nykyistä selvästi nopeampi liikenteen sähköistyminen. Tarvitaan kannustimia, jotka saavat autonvalmistajat näkemään Suomen kiinnostavana sähköautomarkkinana ja siten ohjaamaan autoja tänne – keskellä komponenttipulaa – suhteessa muita markkinoita enemmän. Näin ne tekevät mm. Norjan osalta jo nyt.

Populistiset heitot siitä, että ”rikkaat uusien sähköautojen ostajat eivät mitään hankintatukia tarvitse” ovat joko älyllistä epärehellisyyttä tai silkkaa osaamattomuutta. Pikemminkin päättäjiemme olisi syytä saarnata siitä, että autokannan nykyistä nopeampi sähköistyminen on pienituloisen paras kaveri. Tai muistuttaa, että käytettyjä sähköautoja ei valmisteta. Jonkun on uusi sähköauto ostettava, jotta se myöhemmin olisi edullisemmin vähäväkisen hankittavissa.

Autoala on ehdottanut ns. kannusteveromallin toteuttamista. Siinä täyssähköautojen hankintaan kannustettaisiin vuosittain alenevalla tukisummalla, joka ensimmäisenä vuonna olisi 5 000 euroa. Samalla autovero poistettaisiin alle 90 g/km päästäviltä autoilta ja sitä laskettaisiin maltillisesti kaikilta alle 200 g/km päästäviltä autoilta. Näin saataisiin autokanta kiertämään ja sähköistymään nykyistä nopeammin. Tämä kaikki toki maksaisi valtiolle ja siksi ajoneuvoveron perusveroa korotettaisiin kolmen vuoden ajaksi uusilta suuripäästöisiltä autoilta. Kannusteveromalli vähentäisi liikenteen päästöjä vuoteen 2030 mennessä noin 400 000 CO2-tonnia. Siis saman verran kuin neljän prosenttiyksikön korotus jakeluvelvoitteeseen. Polttoaineen hintaan tällä olisi noin 10 snt/litra alentava vaikutus.

Osaltaan myös julkisesti ladatun liikennesähkön liittäminen jakeluvelvoitteeseen ja biodiesellaatujen polttoaineveron poisto auttaisivat päästötavoitteiden saavuttamisessa. Samalla ne poistaisivat painetta polttoaineen hinnan holtittomalta nousulta.

Työmies on palkkansa ansainnut – ja hoitaja palkkaohjelman

Kunta-alan neuvottelukierros on osoittautunut ennakoitua huomattavasti vaikeammaksi kokonaisuudeksi. Järjestöt ovat esittäneet palkkaohjelmia, jotka usean vuoden aikana korjaisivat alan palkkojen jälkeenjääneisyyttä. Jokainen järjestö ja ammattiryhmä on varmasti ohjelmansa ansainnut, mutta keskityn nyt yhteen ryhmään eli hoitohenkilöstöön.

Sanotaan, että työmies on palkkansa ansainnut. Mutta ovatko hoitajat ansainneet oman palkkaohjelman?

Olipa meillä mitkä tahansa vaalit, aina niitä ennen kaikki poliitikot puolueesta riippumatta lupaavat laittaa hoitajien palkka-asiat kuntoon. Se on ymmärrettävää, sillä hoitoalan henkilöstö on koulutettu, hyvin naisvaltainen ja varsin aktiivinen äänestäjäryhmä.

Mistä ihmeestä sitten johtuu, että asia ei tule kuntoon? Siitäkö, että ala on naisvaltainen ja aikojen saatossa naisvaltaiset alat ovat jääneet miesvaltaisten jalkoihin?

Sairaanhoitajan ja insinöörin koulutus on yhtä pitkä. Työtehtävien vaativuudessa ei pitäisi objektiivisesti katsoen olla isoja eroja. Mutta palkoissa on merkittävä ero. – Kun siis koulutus ja tehtävien vaativuus ovat samalla viivalla, mistä siis johtuu, että ihmisen hoitamisen ja hengissä pitämisen katsotaan olevan vähemmän tärkeää kuin koneiden ja laitteiden hoitaminen ja käynnissä pitäminen? Myönnän, että vertaus on vahvasti yleistävä – mutta yhtä kaikki: se on hyvin kuvaava.

Onko arvomaailmassamme jotakin vinksallaan? Onko ihmisen hoitaminen todellakin vähemmän arvokasta kuin koneiden? Eikö koneen pysähtyminen ja kylmeneminen ole aivan eri mittaluokan asia kuin ihmisen sairastuminen ja kuolema? Mikä voi inhimillisesti ottaen olla tärkeämpää ja arvokkaampaa kuin sairaiden tai vanhusten – yleensä ihmisten – hoitaminen?

***

Korona-aikana hoitajien työ sai – ainakin aluksi – osakseen julkisuudessa arvostusta ja kauniita sanoja. Mitä pidemmälle koronan kanssa on edetty, keskustelu hoitajien työtaakasta on hiljentynyt, vaikka korona ei ole maasta eikä maailmasta hävinnyt.

Sanontakin tietää, että ”kissa kiitoksella elää”, mutta ei suomalainen hoitaja. On perusteltua kysyä, eikö päättäjille missään vaiheessa tullut mieleen osoittaa hoitotyön ja sitä tekevien arvostamista esimerkiksi rahallisella kertakorvauksella.

Ei ilmeisesti tullut. Työn arvostaminen kiitoskortein, pizzakupongein tai rakennuksia valaisten oli lähinnä loukkaus koronan vastaisen taistelun etujoukoissa olleiden työtä kohtaan. Jos joku vielä uskoi ikiaikaiseen myyttiin, jossa kutsumusammatissa oleva ”sisar hento valkoinen” liihottaa pitkin sairaalan käytävää, hänen on korkea aika tarkastaa asenteitaan.

Hoitaessaan sairaita hoitajat eri tehtävissä altistivat oman ja läheistensä terveyden joka päivä koronatartunnalle. Jatkuva huoli ja stressi sairastumisesta vaikuttaa henkiseen tilaan. Tämä on myös asia, jota sietäisi tutkia tarkemmin.

Monet vastaavan koulutuksen saaneet ja asiantuntijatyötä tekevät ammattiryhmät siirtyivät koronan puhjettua etätyöhön, jota on jatkunut aina näihin päiviin asti ja edelleen. Toisilla työ on edelleen sen luonteen vuoksi jopa täysin läsnätyötä, jossa on joka päivä mentävä työpaikalle. Tähän joukkoon kuuluu myös hoitohenkilöstö. Korkeasta koulutuksesta ja asiantuntijuudesta huolimatta perinteinen läsnätyö on hoitotyön pääasiallisin muoto.

***

Hoitajien työtaistelun tiimoilta on ollut mielenkiintoista seurata viranomaisten heräämistä ja tormakoitumista potilasturvallisuuden vaarantumiseen. Sairaaloiden jatkuvan vajaamiehityksen seurauksista potilasturvallisuuteen on työrauhan vallitessa täydellisesti vaiettu. En myöskään ole huomannut yhdenkään valvovan viranomaisen tätä ennen tulevan julkisuuteen toteamaan, että sairaaloiden jatkuva alimiehitys johtaa ihmishenkien menetyksiin. Miksi tämä korvia vihlova hiljaisuus?

Terveydenhuolto ja sairaanhoito ovat siinä mielessä erityisiä aloja, että niissä toiminnot turvataan pitkälti henkilöstön vuoronvaihdoilla ja ylitöillä. Tämä viestii siitä, että jo nyt sairaanhoito on räikeästi alimitoitettu. Mikä mahtaa olla tilanne kymmenen vuoden kuluttua, jos asiaa ei nyt korjata?

Hoitajat pyrkivät aika ajoin saamaan alan palkkauksen kuntoon laillisin työtaistelukeinoin. Valitettavasti tällä ammattiryhmällä ei ole samaa mahdollisuutta käyttää painostuskeinoja kuin muilla. Hallitus – olipa se minkä värinen tahansa – vesittää laillisen työtaistelun uhkaamalla pakkolailla ja vetoamalla potilasturvallisuuteen. Potilasturvallisuus painuu unholaan työrauhan palattua.

***

Vastaan alussa esittämääni kysymykseen itse: kyllä ovat ansainneet.

Asia pitäisi korjata kertarysäyksellä ja kunnon korotuksella eikä pieninä osasina ja pitkällä aikavälillä. Perusteluni on hyvin yksinkertainen ja kaikkien ymmärrettävissä: Väestömme ikärakenteesta johtuva hoitotarpeen kasvu ja hoitoalan henkilöstön ikärakenteesta johtuva eläköitymien lähivuosina tarkoittaa, että hoitoalallamme on hätätila jo nyt.

Rahahanat käännettävä pois venäläisestä energiasta

Kaksi kuukautta sitten heräsimme järkyttäviin uutisiin Venäjän laajamittaisesta hyökkäyksestä Ukrainaan. Vielä edellistä blogitekstiäni kirjoittaessani oli vaikea uskoa, että Vladimir Putin todella toteuttaisi mielivaltaiset suunnitelmansa Ukrainan valtauksesta ja aloittamalla sodan Euroopan mantereella.

Helmikuun 24. jää synkkänä hetkenä Euroopan lähihistoriaan. Koskaan aiemmin emme ole olleet vastaavassa tilanteessa sitten toisen maailmansodan. Venäjä ei vain uhkaa Ukrainan tulevaisuutta, vaan myös koko Eurooppaa ja sen yhtenäisyyttä.

Tähän mennessä EU on toiminut harvinaisen ketterästi ja yksiäänisesti sodan lopettamiseksi, vaikka keinoista edelleen kiistellään ja vaikuttavimmat niistä ovat vielä käyttämättä. Kaikkien venäläisten pankkien sulkeminen ulos SWIFT-rahansiirtojärjestelmästä sekä täydellinen venäläisten kaasuhanojen sulkeminen kaikkialla Euroopassa ovat näistä kaksi järeintä.

Venäjä on EU-maiden merkittävä maakaasun toimittaja, ja ajankohtainen energiakriisi on vahvistanut entisestään sen markkina-asemaa. Euroopan riippuvuus venäläisistä kaasuhanoista on kuitenkin todellista pienempi, kuin mitä etenkin Putin antaa ymmärtää. Ongelmana on, että hintojen noususta huolimatta on edelleen halvinta ostaa ”venäläistä”.

Sitäkin vakavampi ongelma on, että hinnasta viis paisutamme päivittäin Venäjän sotakassaa lähes 850 miljoonan euron edestä. Fossiilisten polttoaineiden osuus Venäjän viennistä on noin 63 prosenttia ja valtaosa siitä kohdistuu Eurooppaan. Jos haluamme tehokkaasti puuttua Venäjän sotatalouteen, tässä olisi sen ydin.

EU-komissio julkaisi maaliskuussa uuden suunnitelmansa (RePowerEU) katkaista Euroopan riippuvuus Venäjän fossiilisista polttoaineista ennen vuotta 2030. Tämän lisäksi Maailman Energiajärjestön IEA:n mukaan Eurooppa pystyisi jo kuluvan vuoden puolella vähentämään venäläisen maakaasun käyttöä kolmanneksella nykyisestä kohtuullisin kustannuksin. Muutos nykytilaan ei tapahdu itsestään, vaan vaatii yhtenäistä ja pitkäjänteistä poliittista ponnistelua useilla sektoreilla, sekä vahvaa kansainvälistä vuoropuhelua energiamarkkinoiden kehityksestä ja energiaturvallisuudesta.

Strategisen omavaraisuuden vahvistaminen on asetettava EU:n turvallisuuden ykköstavoitteeksi. Globaalien kriisien kohdatessa, kuten pandemian tai mantereella tapahtuvan sodan syttyessä on tärkeää pystyä toimimaan riippumattomana. Energiasta onkin tullut nyt venäläisille vahva geopoliittinen ase, jonka kustantajana olemme valitettavasti me eurooppalaiset.

Keskustelu venäläisestä kaasusta linkittyy myös erityisesti ajankohtaiseen vääntöön EU-taksonomiasta. Emme voi missään nimessä niin ilmaston, kuin meneillä olevan sodan vuoksi leimata venäläistä kaasua kestäväksi. Tämä olisi ristiriidassa kaikkien sanktioiden kanssa ja myös heikentäisi Euroopan uskottavuutta. Nyt, jos koskaan, on uskallettava irtautua kestämättömistä energialähteistä ja investoida aidosti kestävään tulevaisuuteen.

 

 

Kuriositeetti kymmenen vuoden takaa kertoo paljon naapurin pikku diktaattorista

Viime viikolla somessa sattui silmiini kuva Turun kirjamessuilta vuodelta 2018. Kuvassa tasavallan presidentti Sauli Niinistö kyykkii katsomon rappusilla keskellä tungosta kuuntelemassa paneelikeskustelua, jota veti hänen puolisonsa Jenni Haukio. Katsomo oli täynnä, eikä presidentti halunnut viedä paikkaa keneltäkään ajoissa saapuneelta.

Kommentoin itsekin kuvaa kirjoittamalla, että ”tässä ollaan suomalaisuuden ytimessä. Ei tarvita pitkiä pöytiä tai huvipursia arvovallan pönkittämiseen.” Näinhän se on. On vaikea kuvitella oikeastaan mitään muuta maata maailmassa, jossa valtakunnan päämies toimisi näin ja sitä pidettäisiin ihan luontevana, suorastaan arvokkaana käytöksenä.

Päinvastoin. Useissa/useimmissa maissa valta ja rikkaus vaativat mahtipontisia kulisseja ja valtakaluja, ovat ne sitten autoja, pursia, palatseja tai turvamiesten nappikorvaisia laumoja. Kuvitelkaapa esimerkiksi naapurimaamme Venäjän pikku diktaattori Vladimir Putin tuohon tilanteeseen.

***

Niin, Putin…

Tuo Niinistön kuva palautti mieleeni kymmenen vuoden takaisen työvierailun kouvolalaiseen kirjapaino Scanwebiin. Muutamaa vuotta myöhemmin konkurssiin hakeutuneen painon eräs erikoistuote oli Venäjälle toimitetut erittäin korkealaatuiset, paksulle kiiltävälle paperille painetut aikakauslehdet, ammattikielellä glossyt.

Markkina oli lupaava. Venäjältä ei kyllin korkeaan laatuun pystyviä painoja tainnut löytyä ja ostajia ja maksajia taas tuntui riittävän. Suomalainen laatu ja luotettavuus kävivät (vielä hetken aikaa) kaupaksi, Krimin vuosi 2014 oli vielä edessä.

Mallilehtien hyllyssä huomioni kiintyi erityisen koreaan julkaisuun nimeltään VVP. ”Mikäs tämä on?” ”Sehän on Venäjän johtajan henkilökohtainen lehti, VVP niin kuin Vladimir Vladimirovits Putin.”

Kansikuvassa paistatteli tietenkin isä aurinkoinen itse ja sisäsivuilla lukemattomia versioita samasta herrasta.

Sain tuon lehden ikään kuin matkamuistoksi mukaani ja olen monet kerrat sen jälkeen vitsaillut siitä kavereille: ”Tuo lehti on siltä varalta, että sen voi asettaa yöpöydälle näytille, kun vihreät miehet tulevat kyselemään.” Enää ei naurata ollenkaan.

***

Nyt kävin kaivamassa VVP:n esiin hyllystä, jossa olen säilyttänyt matkoilta mukaan tarttuneita lehtiä. Tutustuin siihen vähän tarkemmin. Tai pääasiassa kuvitukseen, kielitaitoni ei riitä venäjänkielisten tekstien ymmärtämiseen.

Kannessa oli numerointi (7) 2012. Se kertoi, että kyseessä oli säännöllisesti ilmestyvä lehti, ei mikään yksittäinen mainoslehdykkä. Numerointi kertoo myös, että lehti oli nimenomaan Putinin, ei presidentin. Putinin kolmas kausihan alkoi juuri toukokuussa 2012. Hänen edeltäjällään, välipresidentti Dmitri Medvedevillä ei todellakaan ollut omaa lehteä.

Kiiltäviä sivuja liimaselkäisessä tuotteessa oli 112. Kuvituksena siis Putinia edestä ja takaa. Asetelma oli tuttu kuluneen kevään lavastuksista. Arvon diktaattori kuuntelemassa alamaisten raportteja ja sitten määräämässä ja sormella opastamassa, miten kulloinkin pitää toimia.

Mutta sitten oli kaikki se, mihin ei aikaisemmin kiinnittänyt erityisempää huomiota. Kenraaleja, paraateja, tankkeja, tykkejä ja kaikkia mahdollisia sotakoneita. T-90 -tankkeja jopa koko aukeaman mainoksissakin. Kaikkea muuta kuin rauhanomaisen, omissa nahoissaan pysyvän valtion kuvitusta.

***

Kymmenen vuoden takainen VPP-lehti on mitättömän pieni kuriositeetti siinä vallan kulissien ja henkilökultin rakentamisessa, vapaan median tukahduttamisessa ja militaristisessa uhossa, joka Venäjällä on tapahtunut parin viime vuosikymmenen kuluessa. Se vain nyt juolahti mieleen, kun näitä asioita taas kerran mietiskeli.

Nyt lehteä tarkasteli uusin silmin, ja se hyvin vahva militaristisuus, mihin ei ollut aikaisemmin kiinnittänyt erityistä huomiota, rävähti esiin erityisen räikeänä. Tätähän se jälkiviisaus usein on, olisi pitänyt silloin tietää se, minkä nyt tietää.

***

Palataan Suomeen ja Niinistöön. Ero maiden ja presidenttien välillä on kuin yön ja päivän. Hyvä esimerkki tästä on se tapa, jolla Suomessa on tänä keväänä yhteistyössä rakennettu tärkeitä turvallisuusratkaisujamme.

On kaikin mahdollisin keinoin vältetty mahtikäskyjä ylhäältäpäin. On vältetty sotilaallista uhoa. On perisuomalaisin vaatimattomin ja nöyrin elein selvitetty perusteellisesti ja huolellisesti näkemyksiä eri puolilta maailmaa, punnittu hyviä ja huonoja puolia. Silti koko ajan selkä suorana, ei kyyristellen kenenkään edessä.

Hyvä näin. Ei ole tarvinnut kurkistella vallan kulissien takaa, ei ole tarvinnut kohottaa itsetuntoa valheellisella uholla. Pidetään tästä kiinni.