Verkkouutiset

Listaa kullankaivajien kultalöydöistä. LEHTIKUVA/MARTTI KAINULAINEN

Risto Mäläskä lukeutui harvoihin kullankaivuun onnistujiin

Äkkirikastuminen on jäänyt monelle kullankaivajalle kaukaiseksi haaveeksi.

Toimittaja ja kirjailija Seppo Konttinen on kirjoittanut elämäkertateoksen legendaarisesta inarilaisesta kullankaivaja Risto Mäläskästä. Hän sai jo lapsena 1940-luvun lopulla kuulla tarinoita Lemmenjoen kultaesiintymistä.

Nuorena Mäläskä työskenteli sekatyömiehenä, kunnes päätyi 1960-luvulla renkipojaksi erään kullankaivajan valtaukselle. Työ oli fyysisesti hyvin raskasta ja henkinenkin puoli oli koetuksella, jos vaskooliin ei jäänyt päiväkausiin ainuttakaan hippua. Mielen päällä oli koko ajan se, kaivoiko sittenkin väärästä paikasta. Kullan löytäminen tosin auttoi kaiken tavoin ja myöhemmin Mäläskällä oli jo oma valtaus.

Mäläskä lukeutui kullankaivuualan onnistujiin, mutta useimmille yrittäjille kävi huonosti. Täysin epäonnistuneita hankkeita kutsuttiin pullahtamisiksi, ja silloin oli edessä häpeällinen kotimatka sivistyksen pariin. Äkkirikastuminen jäi monelle kaukaiseksi haaveeksi.

Konekaivuuseen

Lemmenjoella alkoi koneellinen kullankaivuu 1950-luvun alussa, jolloin Kullervo ”Kulta” Korhonen päätti tehostaa kaivamista koneen avulla.

Korhonen oli hankkinut kauppa- ja teollisuusministeriöstä avustuksia sekä lainoja muilta tahoilta ostaakseen kaivinkoneen Ruotsista. Tämä kone painoi noin seitsemän tonnia ja sen tuominen tiettömän erämaan halki esiintymälle vei kaksi viikkoa.

Aluksi kaikki sujui hyvin, Korhonen palkkasi 20 miestä avukseen ja kultaa kertyi ensimmäisenä kesänä yli kahdeksan kiloa, mutta sekään ei riittänyt kuluihin. Palkat jäivät maksamatta ja lainat lyhentämättä. Kaiken lisäksi kaivinkone kaatui syyssateiden aikana mutavelliin ja nostotyöt veivät kallisarvoista aikaa. Lopulta Korhonen pakeni velkojiaan Ruotsiin.

Risto Mäläskä siirtyi konekaivuuseen 1970-luvulla, tosin hänellä oli varovaisempi ote asiaan. Hän teki itselleen selväksi, ettei turvautuisi velkaan tai ulkopuolisiin työntekijöihin. Ensimmäisen traktorikaivurin Mäläskä kuljetutti omalle esiintymälleen vuonna 1975.

Alkuvuosina Mäläskä maksoi konekaivamisen oppirahoja. Hän hätäili ja kaivoi summittaisesti sieltä täällä. Vähitellen hän ymmärsi, että menestyäkseen kaivuusuunnitelmasta oli pidettävä kiinni ja edettävä maastossa kärsivällisesti. Sinnikkyys kannatti ja kultaa löytyi riittävästi. Suurin Mäläskän löytämä hippu painoi 166 grammaa ja toiseksi suurin vajaat sata grammaa, pienempiä kappaleita löytyi lukematon määrä.

Myynti tarkkaa työtä

Kun kultaa oli tarpeeksi, Mäläskä matkusti Etelä-Suomeen luotettavien kultasepänliikkeiden johtajien luo kaupankäyntiin. Myyntimatka oli ajoitettava oikein, sillä kullan markkinahintaa oli seurattava tarkasti. Palkan suuruus heitteli siten vuosittain suuresti. Lisäksi oli otettava huomioon keräilijät. He olivat kiinnostuneempia puhtaista ja erikoisen muotoisista hipuista, jolloin hinta nousi moninkertaiseksi.

Kaivattuja lisätuloja kertyi turisteista, joita oli aina käynyt Lapissa ihmettelemässä kullankaivajien elämää. Matkailijamäärien kasvaessa 1980-luvulla helpottui myös kullan myynti paikan päällä. Oheistuotteena kullankaivajat järjestivät turisteille eräänlaisia näytelmiä, joita he halusivat nähdä.

Rooliasuihin kuului iso parta, lierihattu, ruudullinen paita, sarkahousut henkseleillä ja kumisaappaat. Jutteluun sisältyi satuja kulta-aarteista, uskomattomia tarinoita karhujen ja susien vierailuista sekä kaksimielistä huumoria.

Byrokratia puuttuu peliin

Mäläskä sai kaivaa koneillaan viitisen vuotta rauhassa, vaikka Lemmenjoen kulta-alue liitettiin kansallispuistoon 1970-luvun alussa. Viranomaiset eivät puuttuneet toimintaan mitenkään edes silloin, kun Lemmenjoen kansallispuiston säännöksiä uudistettiin. Viranomaiset olivat enemmänkin kiinnostuneita rakennuksista, joita kultamiehet olivat vuosien saatossa rakentaneet.

Vähitellen viranomaiset alkoivat kiinnittää huomiota etenkin koneelliseen kullankaivuuseen. Kullankaivajien ja viranomaisten väliset jatkuvat kärhämät nousivat julkisuuteen ja samalla loivat pohjan pitkään jatkuville kiistoille siitä, miten kullankaivuun ja luonnonsuojelun eturistiriidat saataisiin ratkaistuksi kansallispuiston alueella.

Mäläskän mukaan viranomaisten toiminta tiesi kullankaivajille lisää ongelmia ja kaikenlaisten papereiden täyttöä. Lisäksi tulivat vielä erilaisten maksujen vuosittaiset korotukset. Kaivajista vaikutti siltä, että viranomaisilla oli selkeä tarkoitus lopettaa yksi elinkeino ja heikentää matkailuelinkeinon kannattavuutta pysyvästi.

Kieltoja ja määräyksiä sateli jatkuvasti ja Mäläskä alkoi jo pohtia, milloin eläminen erämaassa kiellettäisiin. Lupaviidakosta selviytymiseen ei enää tavallisen kullankaivajan taidot riittäneet. Lopulta koneellinen kullankaivuu kiellettiin vuoden 2011 kaivoslain uudistuksen myötä, tosin siirtymäajan jälkeen.

Tammikuun alussa 2019 tuli viranomaisilta kohtalokas ilmoitus, jonka mukaan koneellinen kullankaivuu päättyisi Lemmenjoen kansallispuistossa sijaitsevalla kaivospiirillä kesäkuussa 2020. Tämän jälkeen alueella sai tehdä vain jälkihoito- ja maisemointitöitä.

Seppo Konttinen: Kultakiima. Kullankaivaja Risto Mäläskän tarina. 204 sivua. Minerva Kustannus Oy.

JARKKO KEMPPI

Uusimmat
› Uutissyöte aiheesta
MAINOS