Verkkouutiset

Historia

Josif Stalinin vainoissa kuoli noin 25000 suomalaisperäistä ihmistä

23.09.2023 | 11:00

Ennen joukkokarkotuksia inkerinsuomalaiset muodostivat selkeän, noin 85 prosentin, enemmistön Neuvostoliitossa asuvista suomalaisista. FT, historiantutkija Anni Reuter pyrkii teoksessaan luomaan kokonaiskuvan suomalaisten puhdistuksista eli heihin kohdistetuista joukkokarkotuksista ja terrorista Josif Stalinin ajan Neuvostoliitossa.

Reuter on laskelmissaan päätynyt siihen, että kaikkiaan Stalinin vainoissa kuoli noin 25 000 suomalaisperäistä ihmistä. Uhrit eivät suinkaan kuolleet virkamiesten ja poliittisen johdon tehokkaan toiminnan tuloksena, kuten natsi-Saksassa.

Neuvostojärjestelmän karkotuskoneistoa ei ollut varsinaisesti organisoitu tappamaan massoittain ihmisiä, vaan suurin osa vangeista kuoli viranomaisten tehottomuuteen, yleiseen kaaokseen, kulkutauteihin ja välinpitämättömyydestä johtuneisiin laiminlyönteihin.

Useita suomalaisryhmiä

Ennen joukkokarkotuksia inkerinsuomalaiset muodostivat selkeän, noin 85 prosentin, enemmistön Neuvostoliitossa asuvista suomalaisista. Heitä oli noin 115 000. Nämä Itä-Suomesta 1600-luvulta lähtien Inkeriin siirtyneiden suomalaisten jälkeläiset puhuivat ja kirjoittivat suomea ja olivat valtaosin luterilaisia.

He asuivat Leningradia ympäröivällä maaseudulla ja suurin osa heistä oli pientilallisia ja talonpoikia. Inkerinmaalla asui myös suomalaistaustaisia ortodokseja noin 26 000 henkilöä ja heitä kutsuttiin inkerikoiksi.

Muista ryhmistä voi mainita kuolansuomalaiset, jotka olivat Jäämeren rannikolle ja Muurmanniin 1800-luvun puolivälin jälkeen siirtyneiden suomalaissiirtolaisten jälkeläisiä. Heitä asui alueella 1920-luvulla muutamia tuhansia.

Oman kokonaisuutensa muodostivat Suomesta Neuvostoliittoon eri syistä loikanneet tai muuttaneet suomalaiset. Amerikansuomalaisia puolestaan innoitti uusi neuvostovaltio ja heitä saapui 1930-luvulla itäiseen ihannevaltioon noin 6 500 henkilöä.

Kaiken kaikkiaan ei siis voida puhua yhtenäisestä suomalaisesta kansasta Neuvostoliitossa. Stalinin vainot eivät kuitenkaan tunnistaneet eri ryhmiä, kaikki saivat kärsiä. Etenkin pienemmät kokonaisuudet, kuten kuolansuomalaiset tuhottiin lähes täysin teloituksissa ja työleireillä.

Stalin alkoi epäillä ulkomaalaistaustaisia kommunistijohtajia, joilla oli kannatusta omissa kansallisissa ryhmissään. Siten puhdistuksilta eivät välttyneet edes punasuomalaiset, jotka olivat paenneet Suomesta vuoden 1918 tapahtumien jälkeen itään. Etenkin Karjalassa suomalaiskommunistit olivat hätää kärsimässä ja kiristyvässä tilanteessa yrittivät kieltää suomalaiset juurensa.

Karjalasta lähetettiin avunpyyntöjä tovereille Moskovaan Suomen kommunistisen puolueen vaikuttajille. SKP ei kuitenkaan auttanut, vaan päinvastoin moitti paikallista puoluejohtoa ja monet heistä vangittiin. Samoin puna-armeijan palveluksessa upseereiksi edenneistä suomalaisista valtaosa teloitettiin 1930-luvulla.

Vapaaehtoisia siirtolaisia

Reuterin mukaan inkerinsuomalaiset olivat ensimmäisiä etnisin perustein karkotettuja. Neuvostojohdon motiivit liittyivät etenkin aluksi inkerinsuomalaisten talonpoikaiseen taustaan ja rajaseudun turvallisuuden parantamiseen, mutta syyt muuttuivat koko ajan suomalaisen kansallisuuden painottamiseen.

Monissa tapauksissa karkotus alkoi konkreettisesti, kun viranomaiset herättivät perheen ja heille annettiin muutama tunti aikaa varustautua lähtöön. Elintarvikkeita kehotettiin ottamaan mukaan kahdeksi kuukaudeksi, mutta vain harvalla oli sellaiseen mahdollisuutta. Rautatieasemalla lähtijät sullottiin pienikokoiseen tavara- tai eläintenkuljetusvaunuun. Heidän matkansa kohti tuntematonta määränpäätä kesti useimmiten yli viikon.

Nykyisin Venäjällä kutsutaan Ukrainan sotaa erikoisoperaatioksi. Samaan tyyliin 1930-luvulla neuvostoviranomaiset nimittivät karkotettuja erikoissiirtolaisiksi ja karkotuspaikkoja virallisesti erikoissiirtoloiksi. Karkotusjunien vaunuissa saattoi lukea ”vapaaehtoisia siirtolaisia”.

Perillä selviytymistaistelua

Perillä karkotuskohteessa suurelle osalle suomalaisista kyse oli selviytymistaistelua alkeellisissa oloissa. Aluksi ei ollut asuntoja, työkaluja tai ruokaa. Arkangelista raportoitiin syyskuussa 1930, että karkotetuille suunnitelluista 1 640 asuinrakennuksesta oli valmistunut seitsemän. Talvi ja pakkaset olivat tulossa, mutta perheet asuivat edelleen taivasalla.

Neuvostoliiton karkotuksista puhuttaessa mainitaan aina Siperia, mutta kaikkia suomalaisia ei suinkaan viety sinne, vaan myös Keski-Aasiaan, erityisesti nykyisen Kazakstanin alueelle. Pakkosiirtolaiset joutuivat kulttuurisesti ja maantieteellisesti täysin outoon ympäristöön.

Suurin osa Kazakstanista oli lähes asumatonta, aavikkomaista aroa ja ilmasto oli armoton. Kesällä aurinko paahtoi ja kuivatti puuvillapellot ja talvella pakkanen saattoi laskea alle –30 pakkasasteen. Alueen puuvillapelloilla suomalaisetkin kuokkivat kovaa maata ja keräsivät puuvillaa käsin.

Karkotettujen suomalaisten asema saattoi vaihdella suurestikin. Osaavasta työvoimasta oli paikoin huutava pula ja joskus erikoissiirtolaiset pääsivät pakkotöistä palkkatöihin. Esimerkiksi Krasnojarskissa palopäälliköksi nousi alun perin suomalainen vanki.

Anni Reuter: Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa. 396 sivua. SKS Kirjat.

DDR:n perusti saksalaisten kommunistien neuvostomielisin ja armottomin ydinjoukko

17.09.2023 | 11:00

Saksalais-brittiläinen historioitsija ja toimittaja Katja Hoyer kuvaa teoksessaan DDR:n eli Saksan demokraattisen tasavallan noin 40 vuotista taivalta.

DDR:n syntyvaiheisiin vaikutti hyvin vahvasti vuonna 1893 syntynyt Walter Ulbricht. Hän oli mukana perustamassa Saksan kommunistista puoluetta vuonna 1918 ja kansallissosialistien noustua valtaan hän pakeni ensin Ranskaan ja vuonna 1938 Neuvostoliittoon.

Ulbrichtilla oli onnea, sillä Neuvostoliittoon paenneista saksalaiskommunisteista vain neljännes selvisi hengissä tuolloin käynnissä olleista Josif Stalinin puhdistuksista.

Jäljelle jäivät saksalaisten kommunistien neuvostomielisin ja armottomin ydinjoukko. Uskollisuus palkittiin, sillä jo helmikuussa 1944 Stalin antoi Walter Ulbrichtille ja Wilhelm Pieckille tehtäväksi alkaa suunnitella sodan jälkeisen Saksan järjestystä. Kun Berliini viimein kukistui toukokuun alussa 1945, Ryhmä Ulbricht lähetettiin suorittamaan tehtäväänsä.

Kehitys johti vähitellen Saksan demokraattisen tasavallan syntyyn 7. lokakuuta 1949 ja uutta valtiota johti Sosialistinen yhtenäisyyspuolue, Sozialistische Einheitspartei Deutschland, SED. Wilhelm Pieckistä tuli maan presidentti, jonka rooli oli lähinnä seremoniallinen. Otto Grotewohl oli pääministeri, tosin kaikki tiesivät, että todellinen valta oli Walter Ulbrichtilla, jonka muodollinen titteli oli varapääministeri, mutta SED:n pääsihteerinä hän käytännössä johti maata.

Neuvostoliittolaiset eivät juurikaan arvostaneet Itä-Saksan johtajaa, mutta parempaakaan ei puhdistusten jälkeen ollut enää tarjolla. Stalinin turvallisuuskoneiston johtajan Lavrenti Berijan tiedetään 1950-luvun alussa luonnehtineen Ulbrichtia: ”En ole eläessäni nähnyt suurempaa typerystä.”

Uudessa valtiossa oli 18,4 miljoonaa ja Saksan liittotasavallassa 50,4 miljoonaa asukasta. Berliinin itäisellä sektorilla asukkaita oli noin puolet Länsi-Berliinin 2,1 miljoonasta asukkaasta.

Merkittävä ero oli myös taloudessa, Länsi-Saksa sai länneltä talousapua, kun taas neuvostoliittolaiset ottivat DDR:lta sotakorvauksia. Itä oli pitkälti maatalousyhteiskunta, kun lännessä sijaitsivat teollisuuden ydinalueet. Eroja oli paljon ja lähes kaikki läntisen Saksan eduksi.

Kansannousu

Vuosi 1953 oli neljä vuotta vanhalle valtiolle poikkeuksellisen raskas. Talousongelmien takia maasta poistui pelkästään alkuvuoden aikana 330 000 ihmistä Länsi-Saksaan, ja heidän mukanaan menetettiin paljon osaamista.

Kaiken lisäksi Stalin kuoli maaliskuussa 1953 ja tämä menetys osui horjuvan DDR:n heikoimpaan hetkeen. Walter Ulbrichtille menetys oli hyvin henkilökohtainen, olihan Stalin ollut hänen ideologinen esikuvansa vuosien ajan.

Toukokuussa 1953 kansalaisten työkiintiöitä nostettiin kymmenellä prosentilla ja tämä oli monelle työläiselle viimeinen pisara. Mielenosoitukset alkoivat kesäkuun 7. päivänä ja monessa paikassa mellakat kärjistyivät väkivaltaisiksi, kun protestoijat hyökkäsivät turvallisuusjoukkoja vastaan. Eräs nuorisoporukka kiipesi Brandenburgin portille ja repi alas siellä hulmuavan punalipun.

DDR:n hallitus oli menettänyt tilanteen hallinnan, Hoyerin mukaan koko maassa protestiin osallistui yli miljoona ihmistä. Moskovassa tilanteen kehittymistä ei katseltu pitkään. Berliiniin lähetettiin toisessa maailmansodassa mainetta niittänyt marsalkka Vasili Sokolovski, jonka johdolla vastarintaa ryhdyttiin tukahduttamaan.

Protestoijilta puuttui selkeä johto ja itse asiassa myös todelliset tavoitteet, joten heillä ei ollut mitään mahdollisuuksia puna-armeijan joukkoja vastaan. Useimmat kansannousuun liittyneet poistuivat kaduilta hyvissä ajoin, mutta jäljelle jääneet ryhtyivät yhä väkivaltaisempaan ja voimakkaampaan vastarintaan.

Ylivoiman edessä kansannousu sammui nopeasti ja noin 15 000 ihmistä pidätettiin, ja heistä 2 500 sai eripituisia vankeustuomioita. Kuolonuhrien kokonaismäärästä kiistellään edelleen, mutta Hoyer arvioi, että vähintään 55 ihmistä kuoli kahakoissa ja ainakin kaksikymmentä protestoijaa teloitettiin.

Hallsteinin oppi

DDR oli diplomaattisesti eristyksissä vuosia, koska Länsi-Saksa noudatti vuodesta 1955 lähtien Hallsteinin oppia. Sen mukaan maa ei solmisi diplomaattisia ja taloudellisia suhteita yhdenkään valtion kanssa, joka tunnustaisi DDR:n suvereeniksi valtioksi.

Käytännössä kyse oli kauppasaarrosta ja se pakotti DDR:n niin taloudellisesti kuin diplomaattisesti eristyksiin ja sitä kautta täysin riippuvaiseksi Neuvostoliitosta.

Tilanne muuttui 1960-luvun puolivälissä, jolloin Länsi-Saksa myönsi Israelille lainan asehankintoja varten. Tämä päätös herätti suuttumusta arabimaissa ja tällöin DDR käytti tilaisuutta hyväkseen. Ulbricht teki virallisen valtiovierailun presidentti Gamal Abdel Nasserin johtamaan Egyptiin vuonna 1965 ja kesäkuussa 1967 kuuden päivän sodassa Itä-Saksa tuki arabimaita. Vuosikymmen lopulla useat valtiot tunnustivat Itä-Saksan diplomaattisesti ja Länsi-Saksa luopui Hallsteinin opista vuonna 1970.

Katja Hoyer: Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-1990. Suomentanut Mari Janatuinen. 550 sivua. Atena Kustannus Oy.

Ilkka Kanerva oli alusta loppuun saakka vilpitön poliitikko

16.09.2023 | 11:00

Kaikki muistavat ennen niin nuoren ja sittemmin ikinuoren Ilkka Kanervan. Harva voi väittää hänen loukanneen tai pahasti ilkeilleen. Sovinnollisuus oli hänen luonteenpiirteensä. Markku Heikkilän Kanervan omaisten kanssa yhteistyössä kokoama elämänkerta ei päästä kerronnassa piruja irti, mutta toimii kuin Kanervan kuvastimena: ymmärtävänä heijastuksena, täydellä sydämellä, tuomitsematta.

Ilkka Kanervan onni oli syntyä kokoomuslaiseksi uudistajien ketjun luottomieheksi: Juha Vikatmaa, Anders Blom, Unto Hämäläinen ja muut, jotka halusivat Kokoomuksen Nuorten Liiton rakentavan uutta. Se merkitsi enemmän tai vähemmän harkittua vastakkain asettelua ukkopuoluetta kohtaan. Puoluetta uhkasi kahtiajako, mitä vallassa olleet puolueet ja media kernaasti hyödynsivät.

Asetelma nosti Kanervan Juha Vikatmaan yhteistyökumppanina ja sielullisena perijänä Varsinais-Suomen ääniharavaksi. Kanervan sanankäytön tyylilaji oli korrekti, remonttimiehiksi nimetyn falangin äänenpainot koettiin ärsyttävän myönteisiksi presidentti Urho Kekkoselle. Nuoret pyrkivät saamaan kokoomuksesta hallituskelpoisen, mikä tarkoitti kumartelua. Ajettiin vasemmalta ohi.

Monille Kanervan linja tuli todistetuksi, kun Tehtaankadun suurlähetystön kekkereissä alkoi näkyä kokoomuslainen uudistaja. Markku Heikkilä kuvaa, miten remonttimiehet yrittivät murtaa hallituspuolueiden ja presidentin sementoimaa kokoomuksen vastaista turvamuuria.

Urho Kekkosen päiväkirjamerkinnät ja muut aikalaistodistukset kertovat, että idän nöyristely otettiin vastaan pokeri-ilmein. Varsinkin neuvostoliittolaiset päästivät vasta omissa piireissään hörönaurut. Olivatpa UKK:n luona vierailleet kokoomusuudistajat kysyneet presidentiltä jopa, että tulisiko heidän erota puolueestaan! Selvä tyylivirhe.

Asetelman nurinkurisuudesta kertoi, että vasta kokoomuksen 1987 vaalivoiton jälkeen Mauno Koivisto salli Harri Holkerin muodostaa sinipunahallitus, vaikka Holkeri ei ollut puolueensa puheenjohtaja. Se rikkoi Holkerin ja Ilkka Suomisen välit. Syynä oli ns. kassakaappisopimus, joka oli tehty SDP:n syrjäyttämiseksi, mutta jonka Koivisto oli kuullut ja siitä Suomiselle suuttunut.

Hallituksessa oli demareilla yliote. Ilkka Kanervasta tuli liikenneministeri, noustakseen paria vuosikymmentä myöhemmin poliittisen uransa huipulle ulkoministeriksi, jolloin kiito tyssäsi.

Poliittinen itsemurha tekstiviestein

Paikoin Kanerva-elämänkerta on jopa äitelän imartelevaa, mutta kun ulkoministeriämme kohtaa seinä, kirjoittajan on pakko kertoa kaikkien kannalta nolon episodin aiheuttama maineen menetys.

Ainahan Kanerva oli tiedetty naisten mieheksi, joka muinoin Holkerin, Jukka Uunilan yms. vanavedessä viiletti Lapin taikayössä. Ajat olivat tuolloin tyystin toiset. Kaikki tiesivät, monet osallisina, mutta media oli vaitonainen. Jopa Tamminiemen pesänjakajat -kirjan (1981) tehneet Hesarin toimittajat vain vihjailivat: paras luisto saatiin hinkkaamalla sukkahousujen kärkikiilalla….

Kun vuonna 2008 Kanerva sitten erehtyi harkitsemattomasti lähettämään tekstiviestejä tanssijatar J. Tukiaiselle, sensaatiomylly käynnistyi. Vaikka Tukiainen ja Kanerva yrittivät saada viestejä julkaisukieltoon, Hymy-lehti ne jakoi maailmalle. Paniikki, hätävalheet ja tekstareiden mauttomuus johtivat Ilkka Kanervan eroon, vaikka valtakunnan ylimmät rohkaisivat jatkamaan.

Kokoomus itse päätti Ilkka Kanervan näkyvän kansainvälisen uran, joka toki sai jatkoa muissa yhteyksissä. Opposition ja valtamedian painostus oli kova. Tulipa noina hetkinä Yleisradiosta keskusteluohjelma, jossa naistutkija- ja aktivisti ilmaisi järkytyksensä moisesta niin, että kertoi jättävänsä lukematta kaikki miesten kirjoittamat kirjat. Kanervan maine ”hameholistina” (erään kirjaan haastatellun luonnehdinta) nostatti miesvastaista hyökyaaltoa.

IKE-talk ja loppumaton tarmo

Kanervan kyky kohdata ihmiset toreilla ja turuilla saa kirjassa yleisessä tiedossa olleen vahvistuksen. Hän, jos kuka, oli jo alusta pitäen ymmärtänyt poliitikolle kaikkein tärkeimmän: suuren yleisön – olivatpa sitten kannattajia tai vastustajia.

Kirja kuvaa jatkuvaa, liki kroonista kampanjointia ja satoihin nousevaa valtaisaa määrää Turun suunnan kannattajia, jotka olivat aina ja kaikessa Kanervan puolella. Tämä osasi olla maakuntansa edun ajaja.

Räjäyttävän hauska oli Jyrki Kataisen Kanervalle pitämä syntymäpäivän puhe tämän täyttäessä 60 vuotta. Se sanallisesti imitoi sankarille tyypillistä fraasikiekurointia, jossa Kanerva tapansa mukaan ei sano oikeastaan yhtään mitään:

”Olet kokenut sellaiset politiikan turbulenssit ja joutunut sellaiseen suohon, ettei siinä ole auttanut edes köliin nojaaminen. Olet elämässäsi kokenut sellaiset myrskyt ja tuulet, joissa ennätyksiä ei olisi enää hyväksytty, ja joissa monelta olisi sauva katkennut ja piikkari tarttunut kurkkuun…”

Ne, jotka Kanervaa sattuivat kuulemaan, tunnistavat tuon hänelle tyypillisen, omalaatuisen lauseenrakentelun.

Kirjan ulkopuolelta omakohtainen manaus pahimmalta suomettumisen ajalta. Pidin kauan sitten Hangossa kokoomuslaisten kulttuuriseminaarissa elokuvapoliittisen, tilannekatsauksen. Kerroin, että jännitystä on odoteltavissa: Aleksandr Solzenitsynin kirjaan perustuva elokuva on tulossa kohtaa Suomeen, kuinkahan sen käy? Filmiä ei ollut vielä nähty. Silti tuohon Kanervan huuto: ”Kiellettävä, välittömästi kiellettävä”. Ehkä Tehtaankadulla merkittiin taas kok-sarakkeeseen plussamerkki.

Ministeripaikan menettäminen oli Kanervalle kova kolaus, mutta aikaa myöten hän putosi jaloilleen ja palasi uusiin kansainvälisen politiikan tehtäviin, menestyksellä. Oppi ja rauhoittui.

Markku Heikkilä: IKE. Unohtumaton Ilkka Kanerva. Readme.fi 2023.

Jopa puolet Euroopan väestöstä vienyt musta surma muutti kuoleman merkityksen

03.09.2023 | 13:30

Historiantutkija, FT Jyrki Nissin teos on ensimmäinen suomenkielinen kirjamittainen tutkimus myöhäiskeskiaikaisen kuoleman prosessin eri vaiheista ja niihin liittyvistä uskonnollisista, sosiaalisista ja yhteisöllisistä ulottuvuuksista. Nissin käsittelemät aiheet ovat sikäli ajankohtaisia, että koronaviruspandemia on muistuttanut jokaista elämän ennakoimattomuudesta.

Keskiajan ihmisille kuolema ei ollut kaiken loppu, vaan sitä pidettiin uuden alkuna. Se, miten ihminen oli elänyt elämänsä ja kohdannut kuolemansa, viitoitti sen, millainen elämä odotti tuonpuoleisessa.

Vuonna 2019 tehdyn tutkimuksen mukaan nykyajan ihmisten toive kuolla on menehtyä nopeasti ja kivuttomasti nukkuessa, jolloin elämän loppua ei tiedosteta. Keskiajalla ajattelu oli täysin päinvastainen, sillä äkillistä kuolemaa pidettiin pelottavana ja häpeällisenä. Äkillinen kuolema nähtiin myös osoituksena vainajan pahoista teoista.

Kirkko yritti muistuttaa ihmisiä siitä, että hänen oli oltava valmis heittämään hyvästit maalliselle elämälleen minä hetkenä hyvänsä. Tunnettu latinankielinen sanonta muistutti ihmisiä keskiajalla, että kuolema oli varmaa, mutta kuolinhetki epävarmaa.

Kirkko tarjosi apua yllättäen tapahtuneeseen kuolemaan myös pyhimysten välityksellä. Uskomuksen mukaan Pyhä Kristoforos suojasi ihmisiä nopealta kuolemalta. Kristoforos oli suosittu hahmo myös sormuksissa tai muissa pienesineissä, joiden avulla niiden kantaja pystyi rukoilemaan tarvittaessa.

Itsemurha oli keskiajalla yksi suurimmista synneistä ja takasi sen suorittaneelle ikuisen kadotuksen. Itsemurhan tehneen ruumis ei päässyt kirkkomaahan vaan se heitettiin kuoppaan tai jokeen. Itsemurhatapaus syöksi myös vainajan perheen häpeään.

Hyvä kuolema

Kirkolla oli mekanismi, jonka avulla saattoi välttyä kadotukselta tai ainakin sai aikansa kiirastulessa mahdollisimman lyhyeksi. Itse asiassa Raamatussa ei mainita kiirastulta sanallakaan, mutta kiirastulioppi määritti vahvasti myöhäiskeskiaikaista roomalaiskatolista uskoa. Tuonpuoleiseen tuli taivaan ja helvetin oheen siis uusi kohde, kiirastuli.

Tarve tälle kolmannelle tekijälle oli selkeä, opin mukaan valtaosa ihmisistä ei ollut täysin pahoja, mutta ei kuitenkaan täysin hyviäkään, joten helvetti tai taivas ei heidän kohdallaan tullut kysymykseen. Siten kiirastuli muodostui välipysäkiksi keskivertouskovaisten sieluille.

Teologisena pääajatuksena oli, että kiirastuleen joutuneet sielut olivat jo pelastuneita, mutta sieluja oli vielä puhdistettava ennen taivaaseen menoa. 1300-luvulla elänyt ruotsalainen Pyhä Birgitta totesi, että sielua puhdistettiin kuumassa tulessa kuin kultaa, kunnes jäljellä oli vain kaikkein puhtain osuus.

Vuosittainen synnintunnustus ja siihen liittyneet katumusharjoitukset olivat yksi tärkeimmistä keinoista välttää ongelmat kuoleman jälkeen. Toinen merkittävä keino oli kuolinvuoderituaalin vastaanottaminen ja sen myötä saatu niin sanottu hyvä kuolema. Nissi toteaa, että vielä kuolinvuoteellaan maatessaan kaikkein syntisinkin ihminen saattoi muuttaa kohtalonsa suuntaa katumalla syntejään, ottamalla vastaan kirkon sakramentit ja antautumalla Jumalan tahtoon.

Kuoleman viimein tullessa sielun uskottiin päästävän kolme äännähdystä poistuessaan kuolevan suun kautta. Nämä hengenvedot olivat sielun keskustelua joko paholaisen tai enkelin kanssa riippuen siitä, kumpi näistä vei sielun mennessään.

Musta surma

Myöhäiskeskiajan suurin yksittäinen kriisi oli musta surma. Perinteinen arvio taudin aiheuttamasta kuolleisuudesta on yksi kolmasosa Euroopan väestöstä. Tuoreimmassa tutkimuksessa on kuitenkin arvioitu, että vähintään puolet Euroopan väestöstä menehtyi.

Ruttopandemia ja sitä seuranneet muut taudit epidemiat vaikuttivat monella tavalla myöhäiskeskiajan Eurooppaan. Oli selvää, että suuri kuolleisuus muutti kiistatta kuoleman merkitystä ihmisten ajattelussa.

Mustan surman kuolleisuusluvut olivat vertaansa vailla, ja yhteisöjen oli ajoittain vaikeaa saada vainajat haudattua. Kun kuolleisuus lisääntyi äkillisesti, jouduttiin tekemään poikkeuksellisia ratkaisuja.

Monissa kaupungeissa kaivettiin hautausmaille isoja ja syviä kuoppia ja niihin ladottiin satoja vainajia kerroksittain, kunnes hauta lopulta tuli täyteen. Kirkkomaalle sattui siis pääsemään vainaja, joka normaalisti olisi haudattu kirkkomaan ulkopuolelle tai poltettu. Näitä olivat itsemurhan tehneiden lisäksi muun muassa ekskommunikoidut eli kirkon yhteydestä erotetut, kastamattomat ja vääräuskoiset.

Ruttoepidemioiden myötä kirkko joutui kohtaamaan ongelman, jossa papeilla ei ollut enää mahdollisuutta tulla jokaisen kuolevan luokse. Lisäksi papiston määrä väheni radikaalisti suurten kuolleisuusaaltojen aikana. Katolisen kirkon ratkaisu asiaan oli myöntää, että kuoleva ihminen saattoi tunnustaa syntinsä maallikolle, tarvittaessa jopa naiselle, mikäli pappi ei ollut läsnä kuolevan äärellä.

Jyrki Nissi: Kuolema keskiajalla. Hyvä kuolema mustan surman ajan Euroopassa. 381 sivua. Gaudeamus Oy.

”Imperialismissa ei ole mitään hienoa”

31.08.2023 | 08:40

Liettuan ulkoministeri Gabrielius Landsbergin mukaan Venäjä on ja on aina ollut imperialistinen valtio.

– Tämän päivän venäläiset ovat perineet tapansa menneisyydestään. Liettuassa tiedämme kaiken venäläisen ”kulttuurin ja ihmiskunnan” historian katkerasta kokemuksesta, Landsberg kirjoittaa.

Tällä hän viittaa siihen, että Liettua oli osa Neuvostoliittoa. Kun Liettua pyrki irti sosialistisesta unionista, Kreml pyrki aluksi estämään sen.

– Kreml lähetti panssarivaunuja murskaamaan Liettuan itsenäisyyden. Tämä oli tavanomainen kohtelu kaikille maille, jotka yrittivät vapautua Neuvostoliiton miehityksestä. Tämä on venäläistä imperialismia, Landsbergis muistelee.

Hän muistuttaa, että Venäjän diktaattori Vladimir Putin on avoimesti sanonut Neuvostoliiton hajoamisen olleen koko 1900-luvun suurin geopoliittinen virhe.

– Hän yrittää ”korjata” tämän miehittämällä alueita Georgiasta ja Ukrainasta. Tämäkin on venäläistä imperialismia.

Neuvostoliitto perustettiin vuonna 1922. Vielä joitakin vuosia aiemmin maa oli tunnettu Venäjän keisarikuntana. Landsbergis huomauttaa, että nykyisen Venäjän ja Neuvostoliiton tavoin myös keisarillinen Venäjä edusti imperialismia.

Venäjän keisarikunta, kuten muut läntiset imperiumit, kävi läpi julman kolonisaation ajanjakson, jota monet imperiumin jälkeiset kansakunnat pyytävät nyt anteeksi. Venäjä ei pyydä anteeksi. Tämä on venäläistä imperialismia.

Hän muistuttaa myös, että vuonna 1795 Venäjä ja muut keisarilliset vallat päättivät piirtää uusia viivoja karttoihin, joiden johdosta Venäjä miehitti Liettuan ja Puolan.

– Eikä viimeistä kertaa. Tämä on venäläistä imperialismia.

Liettualla on pitkä yhteinen historia Venäjän kanssa. Landsberg korostaa, että Venäjän imperialismista huolimatta Liettuan unelma vapaudesta ja itsenäisyydestä ei kuollut koskaan.

– Unelma toteutui kansakuntien keväänä 1918 (itsenäistyminen Venäjästä), mutta se murskattiin vuonna 1940 (liittäminen Neuvostoliittoon)…Venäjän imperialismi ja toinen miehitys, Landsbergis toteaa.

Edellä mainittujen esimerkkien johdosta Venäjän historian ”suuret johtajat” ovat Landsbergin mukaan liettualaisille sortajia ja miehittäjiä. Neuvostoliitto seurasi hänen mukaansa samaa imperialistista perinnettä, ja nyt Putin on avoimesti ilmaissut haluavansa tuoda sen kaiken ”suuruuden” takaisin.

– Ei kiitos.

– Imperialismissa ei ole kunniaa, kenenkään ei pitäisi tuntea nostalgiaa sitä kohtaan eikä kenenkään pitäisi olla ylpeä siitä. Imperialismissa ei ole mitään suurta, olipa se sitten 1700-luvulta tai 2000-luvulta.

Hotellien tähtiluokitus, kivi suussa, katkaistu pikkusormi – symbolien salat

26.08.2023 | 11:30

Taiteentutkija Liisa Väisänen on erikoistunut symboleihin ja uutuuskirjassaan hän esittelee symboleita ja niiden käyttöä eri yhteyksissä. Symboleilla on aina ollut vahva merkitys ihmisille ja ranskalainen kirjailija René Alleau jopa väitti, että yhteisö ilman symboleita kuihtuu väistämättä. Viihdeteollisuus, kuten kauhuelokuvat, osaavat hyvin käyttää symbolien salaperäisyyttä hyväkseen.

Väisänen katsoo, että kristinuskossa lähes koko ilmaisu perustuu symboliikkaan ja sitä kautta kristillinen symboliikka on koko länsimaisen symboliikan perusta.

Alkukristityt ottivat vainojen aikaan käyttöönsä kalasymbolin, joka muodostuu kahdesta kaarevasta viivasta. Kristitty piirsi kepillä kaarevan viivan maahan. Jos toinen ei reagoinut viivaan, oli paras olla hiljaa, mutta jos toinenkin piirsi maahan viivan niin, että viivoista muodostui kala, niin oli turvallista puhua. Vainojen päätettyä kalasymboli jäi tarpeettomaksi, mutta se jäi elämään ja näkyy nykyisinkin eli jotkut symbolit kestävät hyvin aikaa.

Kristityt ottivat käyttöön myös useita tähtisymboleita, johdattihan muun muassa Betlehemin tähti kolme tietäjää Jeesuksen syntymäpaikalle. Mytologian mukaan itämaan tietäjien maalliset jäännökset tuotiin Milanoon, mistä tosin on ristiriitaisia tietoja.

Joka tapauksessa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija Fredrik I Barbarossa (1125-1190) määräsi arkkipiispansa hakemaan tietäjien jäämistöt Kölniin. Milanosta Kölniin oli pitkä matka, joten arkkipiispa seurueineen yöpyi matkan varrella useasti.

Ne onnekkaat kievarinpitäjät, joiden tiloissa arkkipiispa itämaan tietäjien jäännösten kanssa majoittui, merkitsivät kievarinsa kolmella tähdellä ikään kuin mainokseksi. Näin syntynyt hotellien tähtiluokitus on edelleen voimassa.

Alamaailman symbolit

Italian alueella toimivat vanhat mafiajärjestöt, kuten Cosa Nostra, Camorra ja ’ndrangheta ottivat käyttöönsä paljon katolisen kirkon symboliikkaa ja ne elävät vahvasti kollektiivisessa tajunnassa viihdeteollisuuden ansioista. Kuuluisia tapoja on paljon, kuten kädenpuristus, suudelma huulille, pistohaava sormeen, josta puristetaan veripisara pyhimyksen kuvan päälle, kumarrus ja sormuksen suuteleminen.

Edelleen tärkeitä symboleja ovat italialaisten rikollisjärjestöjen tavat tehdä murhat ja tapot. Tekotapa on selkeä viesti, jolla pidetään ympäristöä pelon vallassa. Kohteelta leikattu käsi tarkoittaa, että hän oli varas. Jos ruumilta on kaivettu silmät päästä ja ne on laitettu hänen käteensä, oli hän tappanut jonkun järjestön miehistä. Viikunakaktuksen lehti ruumiin rinnan päällä kertoo, että hän oli ottanut haltuunsa rahaa, joka ei kuulunut hänelle. Nenäliina tai kivi suussa kertoo, että edesmenneen olisi pitänyt vaieta.

Symboleilla voidaan viestiä oman rikollispiirin sisällä tehdyistä virheistä, rangaistuksista tai katumuksesta. Kuuluisin esimerkki on Japanin vanhan yakuza-järjestön tapa, jossa virheen tehnyt jäsen katkaisee vasemman käden pikkusormensa.

Jengisymboleita voi käyttää myös tervehtiessä. Esimerkiksi kaksi Los Angelesin katujengiä, Bloods ja Crips käyttävät tervehdyssymbolissaan samaa logiikkaa eli ryhmittymänsä alkukirjainta. Nykyisin vuonna 1960 perustettu Bloods on Los Angelesin suurimpia katujengejä. Jengin symboliväri on veren väri eli punainen ja jäsenet käyttävät punaisia kenkiä, huiveja ja paitoja.

Kilpailijajärjestö Crips kuuluu myös Los Angelesin vanhimpiin katujengeihin. Heidän värinsä on sininen ja tervehdyksensä sormet, jotka muodostavat C-kirjaimen. Jengissä on noin 35 000 jäsentä.

Rikollismaailman symboleissa tatuoinnit ovat todella yleisiä. Väisäsen mukaan nykyisin kirjainyhdistelmää A.C.A.B. näkee paljon tatuoituna vankien ja alamaailman edustajilla. Kirjaimet ovat alkukirjaimet sanoista All Cops Are Bastards, kaikki poliisit ovat paskiaisia.

Kyseisen symbolin käyttö alkoi Isossa-Britanniassa 1960-luvulla levottomilla asuinalueilla. Kirjainyhdistelmä oli lähinnä sosiaalipoliittinen kannanotto poliisia vastaan. Englantilaiset jalkapallohuligaanit ottivat symbolin käyttöönsä, ja heidän mukanaan se levisi muualle Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. 1970-luvun skinhead-kulttuuri otti symbolin omaan käyttöönsä.

Erityisesti venäläiset rikolliset käyttivät aiemmin paljon symbolisia tatuointeja. Venäläisessä rikolliskulttuurissa tatuoitu risti rinnassa kertoi, että kyseessä oli pomo. Toisinaan rintaan tai selkään saatettiin tatuoida kokonainen kirkko, sen jokainen kupoli edusti yhtä vuotta vankilassa. Kaulaan tatuoidut tikarit symboloivat ihmisiä, jotka rikollinen oli tappanut.

Jos joku tatuoi ilman lupaa tai syytä esimerkiksi asemasta kertovan tatuoinnin, se pakotettiin itse poistamaan joko lasinpalalla tai hankaamalla tiiliskivellä ihoa. Myös sormukset olivat tärkeitä, koska niistä näki kyseisen ihmisen arvoaseman.

Nykyisin venäläisrikollisten piireissä erilaisten symbolien käyttö on vähentynyt, koska symbolit ovat kaikkien, myös poliisien nähtävillä.

Liisa Väisänen: Salaiset symbolit. Avain esoterian maailmaan. 176 sivua SKS Kirjat.

Pettynyt herttua rakennutti alkemistilleen raudasta hirsipuun

19.08.2023 | 15:00

Filosofian tohtori Sara Norja käsittelee teoksessaan alkemian historiaa. Läntiseen Eurooppaan alkemia saapui arabialaisena tieteenalana vuonna 1144.

Keskiajalla tunnettiin vain seitsemän metallia, kulta, hopea, kupari, rauta, tina, lyijy ja elohopea. Monille ainoa mielikuva alkemiasta on, että sen päätavoitteena oli tehdä viisasten kivi, jolla lyijy muutettiin kullaksi. Viisasten kivi on kiistämättä näkyvin osa alkemian kulttuuriperintöä.

Länsimaiset alkemistit olivat kiinnostuneita metallien transmutaatiosta eli muutoksesta Alkemian monista ulottuvuuksista transmutatiivinen alkemia oli viisasten kiven etsintää ja vähäisempien metallien muuttamista kullaksi. Viisasten kivi liittyy tähän olennaisesti, sillä se on juuri se tekijä, jonka kautta muutos onnistui. Valkoinen kivi muutti metallit hopeaksi, punainen taas kullaksi.

Keskiajalla uskonto läpäisi koko yhteiskunnan, mutta alkemistien onneksi kirkko suhtautui positiivisesti alkemiaan, sen ei katsottu olevan ristiriidassa uskonnon kanssa. Mahdolliset teologiset ongelmat voitiin ratkaista ajattelemalla, ettei transmutaatio voisi onnistua ilman Jumalan apua.

Monissa maalauksissa tummaan kaapuun pukeutunut pitkäpartainen alkemisti puhkuu palkeisiin elohopeanhuuruisessa laboratoriossa hehkuvan uunin edessä ja vieressä on kirjakasa ja erimuotoisia astioita. Norjan mukaan tämä stereotypia pitää valtaosin paikkansakin.

Alkemiassa tuli oli tärkein työkalu, prosessi vaati tulta lähes joka vaiheessa. Suljettu astia laitettiin uuniin, ja uunin lämpötilaa pyrittiin kontrolloimaan, mikä ei keskiajalla ollut kovin helppoa, koska lämpömittareita ei ollut. Monet alkemistiset vaiheet vaativat jopa neljänkymmenen päivän kuumennusta

Alkemisteilla oli usein vaikeuksia löytää resursseja

Alkemia ei kuulunut keskiaikaisten yliopistojen opetusohjelmaan, eivätkä alkemistit muodostaneet muiden ammattiryhmien tavoin kiltoja. Alkemisteilla oli usein vaikeuksia löytää resursseja, sillä he tarvitsivat uuneja ja tislausvälineitä. Suurin este oli monesti kullan hankkiminen, sillä teorioiden mukaan viisasten kiven alkuainesosan tuli sisältää hieman kultaa. Alkemia oli siis väliinputoaja sekä tieteenalana että käytännön työnä.

Ongelmista huolimatta alkemia oli tiiviisti läsnä keskiajan yhteiskunnassa, koska mahdollisuus saada jalometalleja kiinnosti kovasti valtaapitäviä.

Alkemistit tarjosivat mielellään taitojaan kuninkaiden ja ruhtinaiden käyttöön, mutta sopimusta ei saatu noin vain, taidot piti ensin todistaa. Työnhaussa ollut alkemisti järjesti kokeen, mistä aikaansaatu vähäinen kulta tai hopea lähetettiin testeihin. Todellisuudessa kyse oli jo olemassa olevan kullan erottamisesta, mutta aikalaiset eivät vielä sitä tienneet.

Hyvä esimerkki on 1600-luvulla vaikuttanut alkemisti Johann Joachim Becher, joka kehui saaneensa hopeakolikoista kultaa pelkän tulen avulla. Todellisuudessa Becher onnistui vain erottelemaan kolikoissa jo olleet kultahippuset hopeasta.

Onnistuneen testin jälkeen neuvoteltiin työsopimus, missä mesenaatti lupautui hankkimaan työtilat, laboratoriovälineet ja raaka-aineet. Vuodelta 1573 on säilynyt sopimus, missä alkemistille annettiin kolme kiloa lyijyä, kaksi isoa rubiinia, jonkin verran kultaa, kolme ja puoli kiloa elohopeaa, etikkaa, suolaa ja hevosenlantaa.

Viisaimmat alkemistit vaativat työsopimukseen pykälän mahdollisen epäonnistumisen varalta. Ainakin Claudius Syrrus Romanus -niminen alkemisti sai 1570-luvulla sopimukseensa maininnan, että viime kädessä onnistuminen oli kiinni Jumalasta.

Huijareilla saattoi olla karmea kohtalo

Alkemia houkutteli erilaisia epärehellisiä yrittäjiä, jotka tekivät erilaisia temppuja saadakseen rahoitusta hankkeilleen.

Yksi tapa oli laittaa onttoon sekoitussauvaan pieni määrä kultaa, joka valui astiaan vahatulpan sulaessa. Siten astiassa oli varmuudella jalometallia ja alkemisti saattoi vakuuttaa, että lisävaroja saatuaan kultaa tulisi paljon enemmän. Vuonna 1597 alkemisti Heinrich Khunrath julkaisi teoksen, jossa hän varoitti alkemistisista huijareista. Khunrath listasi yhteensä 46 erilaista konstia, joilla huijari saattoi lavastaa transmutaation.

Huijarialkemistien toiminnassa oli paljon riskejä. Kiinnijääminen merkitsi usein hengenlähtöä tai pitkää vankeutta.

Vuonna 1574 nykyisen Saksan alueella pidettiin oikeudenkäynti, jossa eräs herttua nosti kanteen palveluksessaan olleita kolmea alkemistia vastaan. He olivat syyllistyneet muihinkin rikoksiin, mutta samalla lupaukset kullasta olivat jääneet.

Kaikki kolme todettiin syyllisiksi ja rangaistukset olivat tuonkin ajan mittapuun mukaan järkyttävät. Kahden alkemistin iho riivittiin irti kuumilla pihdeillä, jonka jälkeen heidät paloiteltiin elävältä. Myös kolmannen huijarin iho revittiin irti, jonka jälkeen hänet poltettiin elävältä.

Samoin Saksan alueella jäi 1600-luvun alussa kiinni huijari, jonka työnantaja, Stuttgartin herttua oli ostanut valtavasti rautaa alkemiaa varten. Tulosten osoittauduttua olemattomiksi, kekseliäs herttua rakennutti lopusta raudasta hirsipuun, johon epäonninen alkemisti joutui.

Sara Norja: Alkemian historia. 353 sivua. SKS Kirjat.

Kauhu-unien hahmoja yhä tänäänkin: käärmeet, Saatana, korppi, tuonen tytti…

12.08.2023 | 15:00

Perinteentutkija Pasi Klemettinen on laatinut liki 80 eri muinaisihmisten levottomuutta herättäneen olennon sanakirjan. Sitä lukiessa tämän päivän järkeä käyttävä hymähtelee ihmetellen, mihin kaikkeen herkkä luku- ja kirjoitustaidoton väestön osa on halunnut uskoa.

Jo vuosisatoja sitten kirkko piti kuria seurakunnissa kertoilemalla kauheuksista ja demonien vaaratekijöistä. Osa kansasta eli kuvitelmissaan pikkulasten tasolla. Sen kertovat paholaisia ja Raamatun kertomuksia kuvailevat maalaukset vanhojen kirkkojemme sisäkatoissa. Jotkut olivat niin pelottavia, että ne haluttiin maalata peittoon. Kauhuviihde saattoi viedä huomion pappien saarnoista kohdistaen katseen kirkkokaton karmeisiin kuviin.

Synneillä ja demoneilla uhkailu kävi hyvin yleisen tunnelman ja kurinpidon työkaluna. Kuolema oli kaiken loppu, jollei taivaan ovi ollut avoimena. Kansaa pidettiin vapinassa, ja väki harrasti mielihyvin toinen toisensa pelottelua. Varsinkin lasten kasvatuksessa mitä erilaisimmat oliot toimivat hyvinä kurin ja pelon ylläpitäjinä.

Pahoina henkinä oli niin eläimiä, naisia kuin miehiäkin. Esimerkiksi ajattara on vaarallinen metsänhaltija, joka eksyttää ja viettelee satunnaisia kulkijoita. Kyse on noita-akasta, johon 1600- ja 1700-luvun tiedemiehet suhtautuivat erityisellä vakavuudella.

Rantsilan kappalainen Christfried Ganander kuvailee ajattaran teoksessaan Mythologia Fennica (1789) pahaksi ja hirvittäväksi naispuoliseksi metsänhaltijaksi, vähän kuin kreikkalaisen mytologian Orfeus. Tämähän lumosi lyyran soitollaan Kharonin, jonka kyydissä ylitti elävänä kuoleman virran, kuten kanteleestaan kuuluisa Väinämöinen muualla.

Itse Saatana ei ollut kovin tuttu

Susien pelko, korppien kauhistelu ja karhujen kunnioitus johtivat usein niiden ja muidenkin, tunnistamattomien olentojen lepyttelyyn. Jos pirujen vaara oli arvioitu kyllin suureksi, monelle tuli mieleen eri muotoja saanut uhrilahjojen antaminen. Tietävätpä menneisyyden tarinat jopa ihmisuhreista.

Raamattu todistaa vielä tänäänkin sisältävänsä käsittämättömiä tekstejä demoneista, niiden torjunnasta ja määräyksiä uhrilahjoista, joista osa tuomitaan epäuskoisena tekona. Vaikka Raamattu ei tänään sisällä varsinaista demonien palvontaa, muistuttavat jotkin Mooseksen kirjan katkelmat merkillistä uhrin muodossa tapahtuvaa Jumalan lepyttelyä.

Noista Mooseksen kirjan teksteistä ovat saatananpalvojat tislanneet omiin ajatuksiinsa suoranaista pimeiden voimien palvontaa, josta nk. Musta Raamattu on ammentanut oppejaan. Kuvitella vain voi, miten paljon Raamattu on siistiytynyt vuosisatojen kuluessa ja miten julmaa sen teksti on voinut sisältää ja mihin se on voinut yllyttää. Rahaa, ruokaa ja lahjoja on kulutettu hyvän mielen saamiseksi. Ei Martin Luther tainnut kaikkea anekauppaan viittaavaa saada loppumaan.

Käärmeet, sudet, hämähäkit…

Joihinkin eläinlajeihin liittyvät epäluulot juontuvat niin käytännön kiistattomista kokemuksista mutta myös aikojen kuluessa niiden niskoille kasautuneesta inhosta. Susi on ollut aina pahis, käärmeet jo myrkyllisyytensä vuoksi vastenmielisiä. Tietyt eläimet ovat merkinneet onnettomuuksia ja toimineet pahan enteinä. Veteen on aina liittynyt luonnonvoimien lisäksi vaaroja, esimerkiksi vesihirviöt.

Vihdissä kerrotaan Nummenkylän kartanon kohdalla olevassa lammessa asustavan kruunupäisen haltiakäärmeen. Souteleminen ja varsinkin uiminen oli vaarallista, koska se saattoi viedä uhrinsa vedenalaiseen valtakuntaansa. Vuonna 1937 vanhat ihmiset kuitenkin rauhoittelivat: kyseistä hirviötä ei ollut nähty enää vuosikymmeniin.

Myös herhiläinen – ampiaista muistuttava hörhö – on joutunut ammoisten aikojen kirottujen joukkoon jo senkin vuoksi, että sen pistos on myrkyllinen. Sen lennättämät käärmeen, kusiaisen ja rupikonnan myrkyt pilaavat raudan karkaisuveden. Mahtoiko tuo kansanuskomus olla sen Suomessa toimivan laivatelakan tiedossa, jonka asentamat loistoristeilijän kylkilevyt ovat alkaneet irtoilla saumoistaan?

Korppi on ollut aina kolea kuoleman lintu, joka osattiin yhdistää pahan viestin tuojaksi. Piispa Henrikin legendaan liittyvässä jälkinäytöksessä esiintyy korppi. Vuonna 1155 Lalli-talonpoika surmasi kiivastuksissaan piispan Köyliönjärven jäällä. Niin kerrotaan.

Kansantarinan mukaan – muistiinmerkintä vuodelta 1674 – Nousiaisten pastori Davidsson kertoi kuulleensa jatkon menneisyyden myytille. Muuan sokea isä ja hänen poikansa havaitsivat korpin nokkivan sormea, jossa oli kultasormus. Poika antoi sormuksen ukolle, ja kun tämä pyyhki sormuksella silmiään, sai hän näkönsä heti takaisin. Sormi ja sormus on nähtävissä Turun tuomiokapitulin 1600-luvun sinetissä.

Edellä olevan perusteella voidaan päätellä, että jutut kun tarpeeksi vanhenevat ja niihin uskotaan, ne paranevat ihmeellisesti puolessa vuosituhannessa.

Pasi Klemettinen: Kansanuskon yöpuoli. Hiidet, manalaiset ja muut demonit. SKS Kirjat 2022.

USU: Tiitisen listaa pyydettiin tutkimuskäyttöön, supo hylkäsi hakemukset

08.08.2023 | 16:16

Tutkijat eivät ole vuoden 2020 jälkeen hakeneet suojelupoliisilta (supo) lupaa hyödyntää tutkimuksissaan niin kutsuttua Tiitisen listaa, Uutissuomalainen kertoo.

Pyyntöjä on tehty kaikkiaan kolme. Kaksi muuta pyyntöä ovat vuodelta 2018. Tutkijat ovat voineet hakea listaa tutkimuskäyttöön vuodesta 2015.

Yksikään tutkija ei ole saanut supolta lupaa hyödyntää tutkimuksessaan Tiitisen listaa.

– Kaikki listan osalta tehdyt päätökset ovat olleet kielteisiä, supon viestintäasiantuntija Irene Zidan kertoo USU:lle.

Tiitisen listaa koskevat tutkimuslupahakemukset ovat tulleet suomalaisilta, pääasiassa valtio- ja yhteiskuntatieteiden tutkijoilta.

Tutkimuslupia koskevissa päätöksissään supo on katsonut julkisuuslain perusteella, ettei Tiitisen listan tietoja ole voitu luovuttaa tutkimuskäyttöön edes siinä tapauksessa, että yksittäisten henkilöiden nimiä ei julkaistaisi.

Tiitisen listalla tarkoitetaan supon silloisen päällikön Seppo Tiitisen vuonna 1990 saamaa listaa 18 suomalaisesta, joilla oli kontakti Itä-Saksan turvallisuuspalvelu Stasiin. Lista tulee julkiseksi vuonna 2050.

Kun saalistusmoodi on päällä – tällaisia ovat sarjamurhaajat

06.08.2023 | 14:29

Päivätöikseen sairaanhoitajana toimiva Liisa Saarijärvi on pitkään ollut kiinnostunut todellisista rikoksista ja hän tekee Suplan suosittua Kuolemaantuomitut-podcastia. Lisäksi kirjojen kirjoittaminen on hänen pitkäaikainen haaveensa ja uutuusteoksessaan Saarijärvi käsittelee neljän yhdysvaltalaisen kuolemaantuomitun sarjamurhaajan vaiheita, joista esittelemme kaksi.

Vuonna 1946 syntynyt Ted Bundy on kiistämättä kuuluisin yhdysvaltalainen sarjamurhaaja. Hän itse kertoi murhanneensa 30 naista, joista yksi oli Kaliforniassa, kolme Coloradossa, kolme Floridassa, kaksi Idahossa, kaksi Oregonissa, kahdeksan Utahissa sekä yksitoista Washingtonissa. Kaikkia näitä ei ole koskaan pystytty todentamaan, vaan tutkijat ovat päätyneet 20 uhriin. Yksi esimerkki epäselvistä tapauksista on vuodelta 1973, jolloin Ted murhasi omien sanojensa mukaan ensimmäisen kerran. Kyseessä oli liftari, mutta tutkijat eivät löytäneet ruumista eikä Ted tiennyt naisen nimeä.

Bundy itse kertoi, että hän oli ajautunut vähitellen murhaamaan, koska oli jäänyt koukkuun väkivaltapornoon ja etsi koko ajan rajumpaa materiaalia, kunnes mikään ei lopulta enää riittänyt. Ted tiesi tekevänsä väärin, mutta vietit ja halut veivät vallan normaalista käyttäytymisestä. Viimeisimmässä haastattelussaan Bundy varoitti ihmisiä pornosta, joka oli yhteiskunnan pahimpia asioita.

Liftareita lukuun ottamatta raiskaaminen ja murhaaminen ei ollut sattumanvaraista, vaan Ted tarkkaili uhrejaan etukäteen. Hän oli hionut taktiikkansa äärimmilleen, kun saalistusmoodi oli päällä. Monesti ruumiiden löytyminen kesti pitkään ja joissain tapauksissa Ted ehti käydä rikospaikoilla. Todisteiden siivoamisen lisäksi hän myös kävi hakemassa seksuaalista tyydytystä. Vasta kun ruumiin hajoaminen oli edennyt niin pitkälle, ettei akti ollut enää mahdollista, hän jätti kohteen rauhaan.

Bundyn viimeinen uhri oli 12-vuotias tyttö. Vaikka Bundyn aiemmat uhrit olivat olleet täysi-ikäisiä, nuori ikä estänyt miestä raiskaamasta ja tappamasta kohdettaan.

Ted Bundy saatiin kiinni helmikuussa 1979 ja hänen oikeudenkäyntinsä oli ensimmäinen, joka televisioitiin koko USA:ssa. Arvioiden mukaisesti Bundy sai kuolemantuomion ja hän odotti sen täytäntöönpanoa Floridan osavaltion vankilassa. Kuolemansellissä aika kului valitusten teossa sekä vastaillessa laajan faniryhmän kirjeisiin.

Oikeus hylkäsi Ted Bundyn valitukset yksi toisensa jälkeen ja hänet teloitettiin tammikuun 24. päivänä 1989 sähkötuolissa, jonka lempinimi oli Old Sparky.

Öinen murhaaja

El Pasossa vuonna 1960 syntynyt Richard Ramirez kasvoi köyhässä perheessä, jossa väkivaltainen isä piti kovaa kuria. Richard kärsi lapsena epileptisistä kohtauksista ja joutui nuoruudessaan useisiin onnettomuuksiin, joissa hän sai päähän kohdistuneita iskuja, mutta mitään tarkempia tutkimuksia ei tehty. On vaikea sanoa, miten nämä onnettomuudet vaikuttivat Ramirezin myöhempään käyttäytymiseen. Richard muutti nuorena Kaliforniaan ja siellä hänen huumeidenkäyttönsä riistäytyi käsistä. Lisäksi hän kiinnostui satanismista.

Ramirez oli joutunut pidätetyksi moneen kertaa jo nuorena, mutta mitään pidempiä tuomioita hän ei saanut. Los Angelesissa Ramirez alkoi tehdä vakavampia rikoksia kesällä 1984. Seuraavan vuoden loppukesään mennessä Richard iski yhteensä viisitoista kertaa. Rikokset olivat poikkeuksellisen raakoja. Hän murtautui asuntoihin, pahoinpiteli, raiskasi ja murhasi uhreja. Media antoi Los Angelesia piinaavalle sarjamurhaajalle nimen Night Stalker.

Ramirez jäi sattumalta kiinni elokuussa 1985 epäiltynä autovarkaudesta. Pian todisteita alkoi kasaantua muistakin, suuremmista rikoksista.

Varsinainen oikeudenkäynti Richardia vastaan alkoi heinäkuussa 1988 eli lähes kolme vuotta pidätyksen jälkeen. Oikeudessa mies käyttäytyi omituisesti, hän muun muassa piirsi käteensä pentagrammin verellä ja ylisti välillä Saatanaa.

Richard sai tuomion yhteensä kahdestatoista ensimmäisen asteen murhasta. Lisäksi hänet tuomittiin yhdestä toisen asteen murhasta, viidestä murhayrityksestä, useista raiskauksista sekä neljästätoista murrosta. Tuomioistuimen päätös annettiin syyskuussa 1989. Ramirez ei hätkähtänyt kuullessaan kuolemantuomiostaan: Mitäpä tuosta. Kuolema kuuluu tähän hommaan. Nähdään Disneylandissa!

Richard siirrettiin kuolemanselliin San Quentinin vankilaan Kaliforniaan. Kuten Ted Bundy, myös Ramirez sai valtavasti fanipostia. Vankilasta käsin hän antoi myös paljon haastatteluja, mutta tekojensa motiiveja hän ei pystynyt selittämään. Ramirezin mukaan sarjamurhaajaksi voi tulla olosuhteiden takia ja siihen saattoivat vaikuttaa huumeet, köyhyys ja hyväksikäyttö.

Kaliforniassa valitusprosessi on hidasta ja vasta valitusoikeudenkäynneissä nostettiin esiin Ramirezin mielenterveysongelmat. Valitukset kuitenkin hylättiin, mutta kuolemantuomiostaan huolimatta Ramirezia ei koskaan teloitettu. Valitusprosessin ollessa vielä kesken Richard alkoi sairastelemaan ja hän menehtyi kesäkuussa 2013 syöpään.

Liisa Saarijärvi: Kuolemaantuomitut sarjamurhaajat. 213 sivua. Into Kustannus Oy.

IL: Mika Aaltola puhui kaskinauriista – mikä se on?

04.08.2023 | 14:48

Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola ilmoitti eilen torstaina pyrkivänsä presidentiksi valitsijayhdistyksen ehdokkaana. Asiaa koskeneessa tiedotustilaisuudessa hän kuvaili Suomea sanakääntein, joihin lukeutui sana ”kaskinauris”.

– Koeteltu kansa, kaskinauriilla kasvanut, sotien sukupolvien kasvattama, Aaltola lausui.

Sosiaalisessa mediassa sanavalinnat ovat herättäneet hilpeyttä ja moni on ihmetellyt, mikä kaskinauris edes on.

Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK:n ruokamarkkina-asiantuntija Heidi Siivonen kertoo Iltalehdelle, että kaskinauriin nimitys liittyy olennaisesti kaskeamiseen, joka on ikivanha maanviljelyn muoto.

Kaskeamisessa metsä poltetaan. Tämän seurauksena ravinteikas tuhka jää viljelykasvien käyttöön.

– Kun ei ollut vielä keinolannoitteita, jostakin on pitänyt saada voima peltoon viljelyä varten, Heidi Siivonen kertoo IL:lle.

Kaskeen yleensä ensin kylvettiin viljaa ja sen jälkeen esimerkiksi naurista. Naurista syötiin Suomessa paljon ennen perunaa. Peruna vakiinnutti valta-asemansa ruokavaliossa vasta 1800-luvulla.

– Aaltola tuntee historian hyvin ja viittaa kommentissaan tähän suomalaiseen muinaiseen viljelytekniikkaan, Siivonen arvioi IL:lle.

Monelle kaskenpoltto tuo mieleen Eero Järnefeltin vuoden 1893 maalauksen ”Raatajat rahanalaiset”. Kuva maalauksesta on nähtävissä artikkelin alussa.

Nykyään nauris ei ole samanlaisen perusjuureksen maineessa. Siivosen mukaan nauris kuitenkin on ravintoarvoltaan erinomainen ja sisältää runsaasti C-vitamiinia, kuituja ja vain vähän kaloreita.

Venäjän kieltämä kirja julkaistaan Suomessa

01.08.2023 | 13:58

Venäjällä kielletty Agnessa Haikaran kirja ”Kuka koputtaa ovellesi? – Kuolansuomalaisten kohtalo Stalinin vainoissa” julkaistaan Suomessa. Asiasta kertoo kirjan Suomessa julkaiseva Minerva Kustannus tiedotteessa.

Haikaran dokumenttiteos tarjoaa tarkan kuvauksen suomalaisten siirtolaisten tragediasta 1930-luvulta aina vuoteen 1945 saakka. Kuolansuomalaiset joutuivat Venäjän vallanpitäjien ankaran vainon kohteeksi, ja heitä karkotettiin kodeistaan, lähetettiin leireille ja teloitettiin armottomasti.

Venäjän turvallisuuspalvelu FSB yritti estää alkuperäisteoksen painamisen ja takavarikoi kaikki kappaleet Venäjällä sijaitsevasta kirjapainosta. Tästä syystä kirjailija myös joutui poistumaan maasta.

Agnessa Haikara on omistautunut keräämään valtavan määrän aineistoa 210 kuolansuomalaisesta, joiden joukossa on myös kirjailijan omia sukulaisia. Mukana on henkilötietojen lisäksi pidätys- ja teloituspäivät ja tieto mahdollisesta rehabilitoinnista. Kirjan sivuilta löytyvät myös vainojen perustana käytetyt lakipykälät. Kustantajan mukaan moni suomalainen saa nyt ensi kertaa tarkan tiedon sukulaistensa kohtalosta.

Kirjan sivuilta löytyvät niin Haikarin oman isoäidin kertomat tarinat kuin aikalaisten muistelmatkin, ja sen lisäksi kirjailija on hyödyntänyt laajaa dokumenttiaineistoa eri arkistoista Suomesta, Norjasta ja Venäjältä.

Muisto tältä päivämäärältä vuonna 1991: Neuvostoliitto hyökkäsi Liettuaan

31.07.2023 | 14:31

Neuvostoliiton OMON-poliisijoukot hyökkäsivät 31. heinäkuuta 1991 eli päivälleen 32 vuotta sitten raja-asemalle Liettuan Medininkaissa murhaten raa’asti seitsemän aseetonta upseeria.

Tapauksesta muistuttaa Liettuan ulkoministeriön hallinnoima tili sosiaalisen median alusta X:ssä.

Hyökkäys oli osa tapahtumasarjaa, joka johti Liettuan itsenäistymiseen Neuvostoliitosta.

– Epätoivoinen ja murentuva Neuvostoliitto yritti horjuttaa Liettuaa hyökkäämällä sen raja-asemiin. Se (hyökkäys) oli yksi verisimmistä tapauksista Liettuan tiellä kohti itsenäisyyttä.

Liettua julistautui ensimmäisenä neuvostotasavaltana itsenäiseksi Neuvostoliitosta maaliskuussa 1990. Aluksi Neuvostoliitto yritti estää Liettuan ja muiden Baltian maiden itsenäistymisaikeet.

Berliinin riemua kesti vain hetken, tuli kuolema ja vapaus punafasismista

23.07.2023 | 15:00

Vaikka Berliini koki korostuneesti natsi-Saksan aiheuttaman kohtalon ja vapautui kommunistien tyranniasta, sen historia paistaa yhä monella tapaa vuosikymmenten takaa. Sata vuotta sitten Saksaa alkoi vaivata hävityn ensimmäisen maailmansodan krapula. Se oli voittajien mielestä vain saksalaisten vika, todellisuudessa voittajavaltiot pyrkivät musertamaan jo musertamansa.

Saksa syrjäytyi, mutta sen kulttuurinen ja taloudellinen elinvoima lähtivät vilkkaana käyntiin. Kuvaukset 1920-luvun Berliinin elokuva-, musiikki- ja taide-elämästä todistavat, että pian kaupunki oli kuin Hollywood pienoiskoossa. Tiede ja kulttuuri kukoistivat, ja nostivat esiin suuria lahjakkuuksia. Taide oli kurittoman iloista, kunnes valta alkoi vaihtua.

Albert Einstein oli jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen maailmankuulu, mutta järkytti horjuttamalla vakaalla pohjalla lepäävää käsitystä todellisuudesta. Siltikään hän ei kumonnut 1600-luvun kollegaansa Isaac Newtonia, vaan oli kehittänyt tämän teorioita edelleen. Kuten Charles Chaplin, Einsteinkin valitsi mukavamman paikan elää, kun juutalaisvihaajat alkoivat hillua. Ja kuten aina oli oleva, jostakin kumman syystä suunta kävi länteen, jos valinnan varaa oli.

Tieteen ja taiteen vallattomasti ajatellut saksalainen älymystö joutui kohti 1930-lukua eläessään miettimään, alistuako aatteellisesti – vaan ei älyllisesti – viriilien uusien päsmäreiden mielipiteisiin. Kaikilla ei ollut mahdollisuutta vaihtaa valtiota ennen kuin Saksa ryhtyi vähemmistöjen tuhoamiseen, hyökkäyssotiin niin länteen kuin itään ja rajat sulkautuivat.

Berliiniläiset maksoivat hirveän hinnan

Ken luulee, että Sinclair McKayn Berliini on kaunis kuvaus kaupungin ja sen asukkaiden elämästä pimeydestä kohti valoa, erehtyy. Se on kuvaus kaupungin ilojen muuttumisesta kärsimyksiksi. Tuho ja viha tulee idästä, eikä Adolf Hitlerin pääkaupunki saa minkäänlaista armoa. Länsiliittoutuneiden tulo kanaalin yli ja hidastelu etenemisessä Berliiniin antavat puna-armeijalle etuoikeuden.

Niinpä se on juuri puna-armeija, joka saartaa Berliinin ja nitistää siitä viimeisenkin otettavan ennen kuin liittoutuneiden sopimus toteutuu: Berliini jaetaan ja jää kommunistisen Itä-Saksan keskelle. Kuvaus Itä-Saksan tulevan Walter Ulbrichtin menneisyydestä Moskovan opissa selittää paljon: halu kostaa entiselle kotimaalleen Itä-Berliinin ja Itä-Saksan tulevana johtajana.

Lyhyt ajallinen – saati ideologinen tai moraalinen – matka ei ole pitkä, kun tiedämme Vladimir Putinin saaneen oppi- ja asenneperustansa samaisessa maassa myöhemmin. Se mitä Venäjä tekee ja haluaa tehdä esimerkiksi nyt Ukrainassa, kertoo siitä, mitä vuonna 1945 marsalkka Georgi Zhukov salli armeijansa tekevän kylmän sotimisen rinnalla siviileille.

Naiset koston kohteina, rauniomuijat kotien pelastajina

Moni sotilas oli Saksan armeijassa niin tuhoon ja toivottomuuteen tuomittu, että joko päätti päivänsä itse tai halusi kuolla maataan puolustaessaan. Hitlerin hulluus toteutui viimeisiin hetkiin saakka. Alaikäiset lapset pantiin pelastamaan Berliiniä, ja jopa puna-armeijan johtokin ihmetteli, miten vaikeata valloittajien oli päästä aikataulussa kaupungin sydämeen.

Kun kaupungin raunioista ei löytynyt eläviä vihollissotilaita, kellareista löydettiinkin kosolti naisia – tytöistä vanhuksiin. Puna-armeijan sotilailla oli oikeus ja velvollisuus kostaa naisille samalla tavoin kuin mihin oli aina valloittajalla muinaisista ajoista lähtien ollut halu: ryöstää ja raiskata.

Tutkijat ovat määritelleet, että yksistään Berliinissä valtaajat raiskasivat puolisen miljoonaa naista, heistä huomattava osa joukolla. Fyysiset ja sielulliset vammat synnyttivät vuosikymmenten mittaisen trauma-aallon ja valtaisan määrän abortteja tai niiden yrityksiä.

Yksi naisiin liittyvä huomio on valtauksen jälkeisten hetkien kuvia tarkastellessa, kuinka kadut raunioiden keskellä ovat täynnä eloon jääneitä naisia. Ne olivat rauniomuijia, jotka sankoin joukoin olivat kokoamassa talteen: rakennusjätteet tiilistä kaikkeen mahdolliseen saakka. Niillä ryhdyttiin korjaamaan hajonneita koteja.

Stalin voitti kilpajuoksun

Zhukovin armeijan oli mahdollista edetä läntisten liittoutuneiden häiritsemättä. Kenraali Dwight Eisenhowerin oli aiemmin välittänyt Josif Stalinille tiedon, jonka mukaan neuvostoliittolaiset piti päästää Berliiniin ensimmäisenä. Stalin oli puolestaan hämännyt länsiliittoutuneita ilmoittamalla pariinkin kertaan, ettei hän enää pitänyt Berliiniä ensisijaisena tavoitteenaan. Tämä jopa veltostutti länttä. Puna-armeija sen sijaan sieppasi huomattavan osan Saksaa ja Berliinin.

Yksi – liki tavoitteiltaan terapeuttinen – linjanveto oli Eisenhowerin huomautus suhtautumisesta sodan jälkeiseen Eurooppaan ja erityisesti muserrettuun Saksaan: ”Me emme ole Saksassa halventaaksemme Saksan kansaa vaan pitämässä huolen siitä, ettei se kykene käymään sotaa.”

Länsi merkitsi Berliinille vapautta ja oikeuksia. Yhdysvaltain johto oli huolissaan (kuten lännen olisi pitänyt olla jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen) saksalaisten vieraantumisesta: ”He ovat meille luonnollisia liittolaisia huomenna. Sen vuoksi emme yksinkertaisesti saa suututtaa heitä”.

Sinclair McKay: Berliini. Elää ja kuolla maailmanhistorian pyörteissä. Minerva 2023.

”Unohdettu kansa, rötösherrat ja seteliselkärankaiset”

23.07.2023 | 13:00

Helsingin yliopistossa tutkijatohtorina työskentelevä Yannick Lahti sekä toimittaja Matti Mörttinen pyrkivät selvittämään, mitä populismi oikeastaan on. Politiikan tutkijoillekaan ei ole ollut helppoa laatia kaikenkattavaa määritelmää populismista. Niinpä populismia on kuvattu ja pyritty analysoimaan muun muassa poliittisena strategiana, ideologiana, demokratian vihollisena, viestintätyylinä tai politiikantekemisen tyylinä.

Populismi ei ole ikivanha ilmiö, poliittisena käsitteenä se ilmaantui Venäjällä noin vuonna 1870, jolloin sana narodnik, populisti, otettiin ensi kertaa käyttöön. Se oli termi, jolla määriteltiin 1860–1870-luvuilla melko aktiivisesti toiminutta vapaata agraariliikettä, jonka kasvupohjana toimivat maalaisten ja aateliston ristiriitaiset välit.

Suomalaista populismia

Suomalaisen populismin historia aloitetaan monesti Veikko Vennamosta ja kertomuksilla siitä, miten tämä riitautui Urho Kekkosen kanssa.

Vennamo rakensi Suomeen täysin erityylisen puolueen. Vuonna 1959 perustettu Suomen Pientalonpoikien Puolue vaihtoi nimensä vuonna 1966 Suomen Maaseudun Puolueeksi, SMP. Vuodesta 1966 alkanut vaalikausi osoitti populismin vahvan potentiaalin Suomessa.

Veikko Vennamosta tuli viimeistään 1960-luvun lopulla television vaalikeskustelujen tähtiesiintyjä. Hän poikkesi täysin totutusta esiintymistavasta, jossa uskottavuutta tavoiteltiin rauhallisella olemuksella ja monimutkaisella puheella. Hän lanseerasi muun muassa käsitteet unohdettu kansa, rötösherrat ja seteliselkärankaiset. Toteamus ”kyllä kansa tietää” elää yhä suomalaisessa poliittisessa sanastossa.

Suuri osa kuolemattomista lentävistä lauseista oli peräisin Veikon puolison Sirkka Vennamon oivalluksista. Hän oli asunut Britanniassa ja työskennellyt mainostoimistossa, joten hänellä oli tietämystä, millaisilla sloganeilla saadaan ihmisten huomio.

Vennamo pystyi keräämään huomiota erikoisilla puheillaan ja tempauksillaan. Kerätty huomio konkretisoitui kevään 1970 eduskuntavaaleissa, joissa SMP sai läpi 18 kansanedustajaa.

Lahti ja Mörttinen tuovat esiin lisäksi Ernesti Hentusen. Hän oli alun perin tiukka vasemmistolainen, mutta poliittisen toimintansa loppuvaiheissa häntä oli vaikea enää määritellä aatteellisesti. Hän oli tasapuolisesti kaikkea vastaan. Hentunen viitoitti sekä Vennamon että lehtikeisari Urpo Lahtisen myöhempää tietä.

Hentusen kuuluisin journalistinen aikaansaannos oli sensaatiohakuinen sanomalehti Totuuden Torvi, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1928 ja lakkasi tai lakkautettiin neljästi ennen viimeistä toimintajaksoaan vuosina 1954–1958.

Hentusen räävitön julkaisu jätti jälkensä, vielä vuosia lehden lakkauttamisen jälkeen muistissa oli julkaisun legendaarisin oikaisu. Totuuden Torvessa oli ensin otsikko: Puolet kansanedustajista on hulluja. Oikaisuvaatimusten takia teksti korjattiin muotoon: Puolet kansanedustajista ei ole hulluja.

Totuuden Torven viimeisten vuosien puhutuimpia juttuja lehdessä olivat paljastukset pääministeristä presidentiksi 1950-luvulla nousseen Urho Kekkosen avioliiton ulkopuolisista naissuhteista.

Hentunen osallistui politiikkaan toimimalla radikaalisen kansanpuolueen puheenjohtajana. Eduskuntaan saakka kannatus ei riittänyt, mutta paikka Helsingin kaupunginvaltuustossa aukesi. Puolueen ohjelmassa oli vaatimuksia muun muassa asevoimien lakkauttamisesta ja kansantuomioistuimen perustamisesta.

Toisaalta puolue kannatti peruskoulujärjestelmää, rautateiden sähköistämistä ja rangaistusten sovittamista yhteiskuntapalvelulla, asioita, jotka vuosia myöhemmin toteutuivat. Suuri yleisö jätti Hentusen aina pellen rooliin ja hänen linjauksilleen naureskeltiin.

Helppo kohde

Tuskin mikään on enempää kasvattanut populismin suosiota Euroopan maissa viime vuosikymmenten aikana kuin eurooppalainen integraatio. Euroopan unioni ja sen yhdentymiskehityksen laajeneminen on tarjonnut maanosan populisteille yhteisen maalin.

Euroopan unioni tarjoaa helpon kohteen populismille jo pelkästään siksi, että se mielletään elitistiseksi projektiksi laajalti koko maanosassa. Monet periaatteessa yhdentymistä kannattavat ihmisetkin näkevät siinä ajoittain elitistiä piirteitä. Mielipidetutkimukset ovat toistuvasti osoittaneet, että ihmiset yhdistävät unioniin mielikuvia kasvottomasta byrokratiasta ja demokratiavajeesta. Pahimmillaan on syntynyt salaliittoteorioita siitä, miten mystiset suljetut seurat pyörittävät Brysselin-järjestelmää.

Kaikkien EU-myyttien äidiksi nousi brexit-kansanäänestyksen ei-kampanjassa käytetty väite, jonka mukaan unionista eroaminen toisi Britannialle 350 miljoonaa puntaa lisää käytettäväksi kansalliseen terveydenhuoltoon. Väitettä levitti muiden muassa sittemmin maan pääministeriksi noussut Boris Johnson.

Suomalaisetkaan eivät ole olleet immuuneja EU-myyteille. Täällä on kerrottu lakritsipiippujen, kahvinkeitinten ja tervan kielloista selvittämättä sen tarkemmin, mistä kulloisessakin direktiivikohussa on ollut pohjimmiltaan kysymys

Yannick Lahti & Matti Mörttinen: Populismin anatomia. 280 sivua. Into Kustannus Oy.

Verkkouutiset
© Verkkouutiset | ISSN 1458-4441

Hyvä Verkkouutisten lukija,

Kehitämme palveluamme ja testaamme uusia sisältöformaatteja erityisesti mobiililaitteille. Haluaisitko osallistua testiin tässä ja nyt? Se vie vain muutaman minuutin.

Kiitos mielelläni!

(Uusi sisältö aukeaa painiketta klikkaamalla)