Suomen selviytyminen maailmansodasta huipentui Tali-Ihantalaan

Valtiotieteen tohtori, yleisesikuntaeversti Pekka Visuri, filosofian tohtori, yleisesikuntaeversti Pasi Kesseli ja diplomi-insinööri, tekniikan tohtori Carl-Fredrik Geust ovat kaikki Suomen sotavuosien historiaan hyvin perehtyneitä kirjoittajia. Yhteistyönä he ovat kirjoittaneet teoksen Suomen sodista 1939-1945. Siinä käsitellään viime sotien taustat, tapahtumat ja seuraukset yhtenä kokonaisesityksenä.

Kesällä 1939 maailmaa hätkäytti Saksan ja Neuvostoliiton välillä solmittu hyökkäämättömyyssopimus. Sen salaisessa lisäpöytäkirjassa määriteltiin myös etupiirijaot ja tihkuneiden tietojen mukaan Suomen katsottiin kuuluvan Baltian maiden tavoin Neuvostoliiton piiriin.

Suomi sai 5. lokakuuta kutsun saapua neuvotteluihin Moskovaan. Neuvottelukierrokset jatkuivat tuloksettomina marraskuulle saakka. Neuvottelujen katkettua hallitus ei pitänyt sodan uhkaa suurena vaan jopa valmisteli ylimääräisiin harjoituksiin kutsuttujen reserviläisten suurimman osan kotiuttamista. Sitä ei sentään toteutettu, mutta evakuointeja ja eräitä muita yhteiskunnan valmiustoimia jo purettiin.

Syitä hallituksen sodanvaaran vähättelyyn on pohdittu paljon. Yhtenä perusteena poliittisen johdon kannanotoille olivat päämajasta saadut tilannearviot, joissa pidettiin epätodennäköisenä Neuvostoliiton hyökkäystä talven kuluessa. Vielä 25. marraskuuta tiedusteluosaston katsauksessa ilmoitettiin, ettei Neuvostoliitto todennäköisesti ryhtyisi hyökkäämään millään suunnalla.

Todellisuudessa puna-armeijan joukkoja oli alettu keskittää Suomen suunnalle jo lokakuussa Moskovan neuvottelujen aikaan ja näiden kariuduttua Neuvostoliiton puolustusministeri marsalkka Kliment Vorošilov antoi 15. marraskuuta käskyn siirtyä hyökkäysvalmiuteen ja sota syttyi 30. marraskuuta.

Länsimaiden avun merkitys

Talvisodan osalta länsiavun merkityksestä on kiistelty pitkään. Sinänsä länsivallat toimittavat materiaaliapua sen jälkeen, kun Suomen armeija oli joulukuun puolivälin tienoilla osoittanut taistelukykynsä.

Ruotsista tuli monenlaista apua, mutta armeijan osastojen lähettämisen suhteen kanta pysyi tiukan kielteisenä. Ruotsista tuli kuitenkin 8 000 vapaaehtoista sotilasta sekä ilmavoimien ja ilmatorjunnan osastoja Pohjois-Suomen puolustusta vahventamaan.

Suurempi kysymys oli, tulisivatko Britannia ja Ranska Suomen avuksi? Molemmissa maissa julkilausuttuna ajatuksena oli Suomen avustaminen ja sillä oli myös niin sanotun yleisen mielipiteen tuki. Todellisena päämääränä olivat Norjan satamien ja Pohjois-Ruotsin malmikenttien valtaaminen, etteivät ne päätyisi Saksan haltuun.

Hankkeen esteenä oli lukuisia teknisiä ja poliittisia tekijöitä. Norja ja Ruotsi kieltäytyivät sallimasta interventiojoukkojen läpikulkua Suomen suuntaan. Niillä oli siihen useita hyviä syitä, joista vähäisin ei ollut Saksan uhkaus estää voimakeinoin liittoutuneiden pääsy Skandinaviaan.

Suunnitelmilla oli kuitenkin oma vaikutuksensa Neuvostoliitossa. Josif Stalinille tuli tammikuussa tietoja Ranskan ja Britannian halukkuudesta edetä Skandinaviaan. Vaikka ilmeisenä tavoitteena ei ollut pelkkä Suomen avustaminen, alkoi hankkeisiin selvästi tulla myös Neuvostoliiton vastaiseen sotaan valmistautumisen piirteitä. Tämä pakotti neuvostojohtajan yrittämään saada sota Suomea vastaan loppumaan tarjoamalla hyväksyttäviä rauhanehtoja.

Neuvottelujen ohella Neuvostoliitto yritti myös ratkaista sodan ankarilla hyökkäyksillä, mutta lopulta sota päättyi rauhansopimukseen maaliskuun 13. päivänä 1940. Alusta saakka käytettiin termiä välirauha, joka ennakoi tulevaa jatkosotaa.

Kesä 1944

Suomen kohtalo oli jatkosodan loppupuolella kesällä 1944 jälleen vaakalaudalla Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua Karjalan kannaksella.

Kesäkuun 9. päivänä puna-armeija aloitti kymmenen tuntia kestäneet ilmapommitukset ja tykistötulen. Varsinainen hyökkäys alkoi seuraavana päivänä ja vastarinnasta huolimatta neuvostojoukot etenivät.

Pessimismi valtasi myös ylipäällikön, joka ilmoitti 15. kesäkuuta maan hallitukselle, että armeija oli lyöty. Hieman myöhemmin C.G.E. Mannerheim kehotti nopeasti tunnustelemaan aselevon mahdollisuuksia.

Neuvostojoukot saavuttivat Viipurin 20. kesäkuuta ja tilanne alkoi olla kriittinen. Päämaja sai kuitenkin puolustustaistelut vakiinnutettua Itä-Karjalasta siirretyillä joukoilla ja myös saksalaisten apu tasoittivat voimasuhteita. Suomalaisten vastarinta tiivistyi ja puna-armeijan hyökkäykset hidastuivat.

Viipurin koillispuolella Tali–Ihantalan alueilla käytiin Pohjoismaiden historian suurin taistelu kesä-heinäkuussa 1944. Puna-armeijalle kyseessä oli läpimurtotaistelu päästä sisemmälle Suomeen. Suurtaistelu päättyi suomalaisten torjuntavoittoon.

Tärkeimmät syyt vihollisen pysäyttämisen taustalla olivat puolustajaa suosiva maasto, jalkaväen vastahyökkäykset ja tykistön ja kranaatinheittimien keskitetty tulenkäyttö. Oma merkityksensä oli Suomen ilmavoimien ja saksalaisen lento-osasto Kuhlmeyn tuella.

Pekka Visuri, Pasi Kesseli & Carl-Fredrik Geust: Suomen sodat 1939–1945. Selviytyminen maailmansodasta. 544 sivua. Docendo.

Väinö Tannerin lapsenlapsi kiistää nuoruutensa ihanteet ja kertaa kommunismin synnit

Riikka Tanner (s. 1949) piehtaroi satojen ikätovereittensa tavoin 1960- ja 1970-luvun kulttuuriradikaalien yhteisöissä. Hänen isoisänsä Väinö Tanner (sd.) oli Neuvostoliiton silmissä pahin vihollinen: sosialidemokratia kilpaili kommunismin kanssa. Se oli sota vanhempia vastaan, sokeasta joukkouskosta kommunismiin, pelastumiseen. Aatteen ja taiteen lavastus upposi heränneisiin suomettuneessa Suomessa. Usko nojasi rauhanaatteen ylikansalliseen romantiikkaan.

Lähiviholliset olivat sotia edeltävä ja sotien jälkeinen Suomi. Kansainvälinen näkökulma tarjosi jakomielisen aatekehyksen: Vietnamin sotaa käyvä Yhdysvallat, kaiken pahan alku ja toisaalta kehitysmaiden väkivaltaiset vallankumoukset. Oma muistikuvani 1970-luvun Leipzigin ruusun ja rauhan elokuvajuhlilta: koskaan en ollut nähnyt sotaa vastustettavan Kalashnikov kädessä.

Kuten Tannerkin toteaa, sanat ”rauha” ja ”Lenin” Agit Propin tahtimarssilauluissa olivat kiehtova valhe, joka upposi sinipaitaisiin taistolaisnuoriin. Kun tänään Venäjä jahtaa natseja rajojensa ulkopuolelta, se unohtaa asenneilmaston omassa maassaan.

Tanner alkaa nähdä kom-uniaan

Jossakin vaiheessa kiihkouskova voi tulla toisiin ajatuksiin. Eroaminen kiinteästä uskonyhteisöstä on ollut varsinkin tämän vuosituhannen puolella monen kirjan aihe. Luopio joutuu täysin eristetyksi, ilmiö on tuttu uskonyhteisöissä sekä poliittisten ääriliikkeiden piirissä.

Riikka Tanner ei kuitenkaan ollut kokemuksensa ja kyllästymisensä kanssa yksin. Hän ei perustanut uutta poliittista lahkoa, vaan luovana yksilönä kykeni kertomaan irtiotostaan. Yhdessä Kanerva Cederströmin kanssa hän toteutti dokumenttielokuvan Lenin-setä asuu Venäjällä (1987). Nimi ivaili pikkulapsille syötettyä Lenin-puppua.

Kirja on osin kauhu-uni. Tanner on rakentanut filosofisten tekstiensä väliin muistumia taistolaisuuden ajoilta, joita hän nimittää kom-uniksi. Niissä menneisyyden kokemukset astuvat esiin. Taiteen ja kulttuurin aivopesemät edistyksen ihmiset kokoontuvat lujittamaan omaa yhteistä uskoaan. Kulttuurityöntekijän Liitto kokosi taiteen marxilaiset yhteen niin, että huomattavaa osaa taiteilijakunnasta on syytä pitää tyranniasta haaveilevana joukkona.

Teatteri tekee vallankumouksen

Kun toimittajakirjailija Matti Kurjensaari oli lukenut Kouluhallituksen hyväksymän Suomen Kirjallisuushistorian, hän kirjoitti päiväkirjaansa 16.8.1973 dystopianäyn:

”Jos tuo ryhmäkunta saa vallan, se johtaa oikeudenkäynteihin, maanalaiseen kirjallisuuteen, pakkotyöleireihin. ’Suomalainen kirjallisuus vanginvaatteissa’. Se johtaa yhden kirjailijatyypin ylettömään suosimiseen, toisten tuhoutumiseen”.

Tanner käsittelee syystäkin suomalaisen teatterikoulutuksen ajautumista ääriajattelijoiden välineeksi. Edistys eli Helsingissä, maakunnan väki ymmärsi vastustaa. Teatterikoulun aatepari Eero Melasniemi ja Kristiina Halkola aivopesi monta oppilaspolvea, kunnes koitti seuraava joukkomielenhäiriön muoto: Jouko Turkka. Teatteri ja siinä sivussa elokuva sekä pioneerilaulanta olivat tie uuteen hulluuteen. Työväestöstä he eivät tienneet yhtään mitään.

Edistys sai kommunistien muotoilemana hirtehisiä ajatusahtauman muotoja. Kaisa Korhonen jahtaamassa tyttöoppilaiden puhtautta. Pirkko Saisio on omalta osaltaan jo aiemmin kertonut koulun tunkkaisista asenteista vaikkapa seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan – prikulleen kuin tämän päivän poikkeavuuksia metsästävä Venäjä.

Andrzej Wajdan Katyn ja Puolan kärsimysten kauheus

Riikka Tanner kertaa puolalaisten kohtaloa. Natsit ja kommunistit sovussa päättävät jakaa Puolan – Baltia, Romania ja Suomi Josif Stalinille. Omansa Puolasta saatuaan Neuvostoliitto teloittaa huolellisesti valitsemansa puolalaiset avainhenkilöt ja hautaa ruumiit, muun muassa Katynin metsiin. Puolalainen elokuvaohjaaja Andrzej Wajdan elokuva aiheesta valmistui vasta 2007 muistuttamaan ikuisesta vihasta synnintekijöitä kohtaan. Putinin Venäjä ei tule pyytämään anteeksi.

Kirjan loppuosa on omistettu filosofisille ajatuksille Tannerien tuttavuudesta, latvianjuutalaisesta Paul Olbergistä, jonka kanssa Riikan isovanhemmat kävivät mielenkiintoisia ja avartavia keskusteluja. Niiden laajemman esittelyn sijaan tarjoilen todellisen löydön, akateemikko V.A. Obrutsevin tieteellisen ennustuksen:

”Kommunismi, johon pääsemme viimeistään 1980-luvun alussa on kykenevä pidentämään ihmisen ikää noin 150-200 vuoteen. Kaikki tarttuvat taudit on hävitetty. Vanhuus ja väsymys ovat voitettuja ominaisuuksia. Tiede on oppinut herättämään eloon ennenaikaisesti kuolleet. Ihminen on onnistunut alistamaan KAIKKI luonnonvarat ihmiskunnan ja kommunismin palvelukseen.”

Kirja ei muuten kertaakaan mainitse henkilöä nimeltä Jaakko Laakso (taist.), jonka kanssa muutama kokoomuslainenkin oli hyvää pataa. Miksi? Lunastaakseen taivaspaikan, kun akateemikko Obrutsevin ennustus toteutuu?

Riikka Tanner: Leninin ilmestyskirja. Kirjoituksia painajaisista, historiasta, kulttuurista ja politiikasta. Media Hämeentie 2024.

Tammisaaren punavankileirin karmeat olot johtivat kansainväliseen skandaaliin

Arkistoalalla työskentelevä FM Cecilia Toivanen ja FM historianopettaja, tietokirjailija Sture Lindholm käsittelevät teoksessaan Tammisaaren vankileirin ja pakkotyölaitoksen vaiheita vuosien 1918-1930 välisenä aikana.

Tammisaaren kupeessa sijaitseva Dragsvikin sotilasalue rakennettiin vuosina 1911–1913 Venäjän keisarikunnan sotilastukikohdaksi. Dragsvikin sotilasalueella oli lähes 70 rakennusta.

Kun Suomen sisällissota ratkesi keväällä 1918, Dragsvikin tukikohta oli tyhjillään. Toukokuussa voittajat päättivät, että kaikkia kevään 1918 punakapinaan osallistuneita tulisi pitää vankeudessa, kunnes selviäisi, mihin rikoksiin he olivat syyllistyneet.

Kyse oli noin 80 000 ihmisestä, jotka sijoitettiin eri puolilla Suomea sijaitseviin vankileireihin.

Alkukaaos

Junat alkoivat tuoda punaisia Tammisaaren leiriin ja kesäkuun alun raportit kertoivat, että vankeja oli noin 7 400. Muutamaa viikkoa myöhemmin määrä kasvoi tuhannella. Vartijoilla ei ollut ollut aikaa huolehtia, että ylisuurella vankijoukolla olisi ollut ruokaa ja vettä. Käytännössä leirillä vallitsi viidakon laki.

Elintarvikepula oli akuutti ja jotkut vangit toivoivat, että heidät ammuttaisiin. Sekin oli heistä parempi vaihtoehto kuin riutua hitaasti nälkään.

Ruokapulan lisäksi Dragsvikin joukkokuolemiin vaikuttivat järkyttävät hygieeniset olot. Ensimmäiset käymälät olivat avoimia riukukuoppia. Peseytymiseen ei ollut vettä eikä vaihtovaatteita ollut, vaan vangit käyttivät samoja pesemättömiä vaatteita, jotka olivat olleet heidän yllään vangitsemisesta lähtien. Tällaisissa oloissa tartuntataudit levisivät esteettä.

Epätoivoinen tilanne herätti vähitellen myös viranomaiset. Uusien ohjeiden mukaan vähemmän syylliset vangit päästettiin ehdonalaiseen vapauteen. Samalla sallittiin omaisten ruokatoimitukset vangeille. Heinäkuun alussa Dragsvikista vapautettiin noin 1 200 vankia.

Silti heinäkuussa leirillä menehtyi päivittäin keskimäärin noin 30 ihmistä. Ruumispinot kasvoivat ja vainajia laitetiin puulaatikoihin, jotka vedettiin kärryillä leirialueen ulkopuolelle. Perille päästyään vangit tyhjensivät laatikoiden sisällön hiekkakuoppaan. Kesähelteessä työ oli sietämätöntä. Vielä elokuussa yli puolet kaikista Suomen vankileirikuolemista tapahtui Tammisaaressa.

Pakkotyölaitos

Professori Robert Tigerstedt nimitettiin kesällä 1918 leirin ylilääkäriksi. Tarkastuskierroksensa jälkeen hän luonnehti näkemäänsä silkaksi katastrofiksi. Olosuhteet olivat pahemmat kuin Venäjän vankiloissa. Salaiseksi tarkoitettu raportti vuoti julkisuuteen, ja mikä pahinta, myös pohjoismaisiin lehtiin. Seurauksena oli Suomen valtiolle kiusallinen kansainvälinen skandaali.

Julkisuus saattoi olla yhtenä syynä siihen, että vastuu sotavankiloista siirtyi syyskuussa 1918 sotilasviranomaisilta siviilihallinnolle. Vankileirien tilalle tuli yhdeksän pakkotyölaitosta, Dragsvik oli niiden joukossa ja sen viralliseksi nimeksi tuli Tammisaaren pakkotyölaitos.

Olot alkoivat parantua, esimerkiksi lokakuussa avattu sauna poisti pahimmat hygieniaan liittyvät ongelmat, koska vangit saattoivat peseytyä päivittäin. Oikeuden päätösten ja armahdusten vuoksi pakkotyölaitoksen väkimäärä väheni merkittävästi, vuodenvaihteessa 1918-1919 Tammisaaressa oli noin tuhat vankia.

Maaliskuussa 1919 Tammisaaren pakkotyölaitoksella vieraili yllättäen valtionhoitaja C.G.E. Mannerheim ja oikeusministeri Karl Söderholm seurueineen. Lähes kolme tuntia kestäneen vierailun aikana Mannerheim tiettävästi kävi kaikissa selleissä ja keskusteli vankien kanssa ja kyseli heidän vointiaan ja toiveitaan.

Vierailun jälkeen Mannerheim antoi oikeusministerille tehtävän toimittaa Dragsvikiin 500 alusvaatekertaa ja perunaerän, josta jokainen vanki saisi yhden perunan päivässä. Erään mukana olleen henkilön muistiinpanojen mukaan Mannerheim oli sanonut, että hän mieluummin pakenisi ja vaarantaisi henkensä kuin jäisi Dragsvikiin. Sanomalehdissä ilmestyi toisenlainen versio, jonka mukaan Mannerheim oli tyytyväinen vierailuun ja todennut kaiken olevan kunnossa.

Seuraavina vuosina muut pakkotyölaitokset suljettiin ja keväästä 1921 lähtien ainoastaan Tammisaaressa oli vuoden 1918 punavankeja.

Osa vartijoista halusi kostaa punavangeille

Tammisaaren vankien muistelmissa kerrotaan sadistisista ja julmista vartijoista sekä vankeihin kohdistetusta väkivallasta. Varmasti kesällä 1918 osa vartijoista halusi kostaa punavangeille, mutta pakkotyölaitoksen aikana vankien kohtelu muuttui asiallisemmaksi.

Tammisaaren pakkotyölaitoksen suuri ongelma olivat karkaamiset. Vuonna 1920 alueelta pakeni peräti 45 vankia. Syynä oli johdon selityksen mukaan se, että vartijat olivat valtaosin kouluttamattomia ja kokemattomia.

Tammisaaren vartiointiongelmat jatkuivat pitkälle 1920-luvulle. Vartijoiden vaihtuvuus pysyi suurena, kurinpito oli heikkoa ja alkoholinkäyttö muodostui entistä merkittävämmäksi ongelmaksi kieltolaista huolimatta. Pimeän viinan myyjille vanginvartijat olivat hyviä asiakkaita.

Sture Lindholm & Cecilia Toivanen: Punavankila. Tammisaaren pakkotyölaitos 1918–1930. Suomentanut Anu Koivunen. 495 sivua. Atena.

Arvoitus nimeltä Bertel Mårtenson – edustajamme ja liikemies Euroopassa, joka katosi natsien keskitysleirille

Jääkärilentäjä, ilmailuasiamiehemme Berlinissä ja Pariisissa, Suomen Fordin palveluksesta liikemieheksi Eurooppaan jäänyt Bertel Mårtenson (1893-1945) tuli salaperäisesti Gestapon pidättämäksi lokakuussa 1943. Hän oli tuolloin harjoittanut ”liiketoimiaan” Sveitsistä käsin.

Aluksi Mårtenson oli kiistatta Suomen itsenäisyyden ja nuoren tasavallan asialla: Pyhtään papin poika värväytyy Saksaan jääkärikoulutukseen ja pääsee siellä toimimaan vastuutehtävissä, kunnes erikoistuu hankkimaan lentokoneita Suomen armeijalle vaihtelevalla menestyksellä. Yhteydenpito Suomeen on takkuista: kaikkeen ilmailuasiamiehemme viestittelyyn suhtauduttiin vähätellen.

Mårtensonin sitkeä toiminta Saksassa ja Ranskassa ei kaikin puolin onnistunut. Lentokoneiden mittatilaus oli ranskalaisten kanssa pitkittyvä koettelemus. Valmistajan komeat puheet ja käytännön teot olivat räikeässä ristiriidassa. Aikataulut ja laatu eivät pitäneet kutiaan. Kun Mårtenson raportoi kotimaahan kiputekijöistä, Helsingin pään isännät luulivat tietävänsä asiat paremmin.

Hänen havaintonsa vastasivat pitkälle stereotypioita ranskalaisesta mentaliteetista: ylemmyyden tunteesta, tyhjistä lupauksista. Kokeneena lentäjänä Mårtenson havaitsi vakavat puutteet mahdollisen kaupankäynnin kohteena olevan lentokoneen valmistuksessa.

Maanantailaatua, epävakaita koneita

Ranskalainen laatu oli muinoin vitsailun aiheena, kun kaverini osti Tippa-Rellun. Korjaamossa sitä nimitettiinkin maanantaiversioksi. Viinimaan työntekijöiden laatukyky oli viikonlopun jäljiltä alimmillaan. Kun Mårtenson oli 1924 ottanut vastaan ilmailuasiamiehen tehtävät Pariisissa, se koettiin helpotuksena Helsingin ylemmille, niin paljon Bertel oli joutunut riitelemään ilmavoimien esikunnassa. Luonteeltaan hän ei ollut pehmeä ja yhteistyöhaluinen upseeri.

Tiukkaa luonnetta kyllä tarvittiin Pariisissa, vaikka Mårtenson verkostoituikin monien kanssa, vaan ei kaikkien. Suomella oli halu saada käyttöön ranskalaisia lentokoneita, joiden alkuvalmisteluja Mårtenson valvoi. Suunnittelu ja työn jälki eivät vakuuttaneet. Myös aikatauluongelmat loivat varjoja hankintojen toteutumiselle. Mårtenson joutui kuuntelemaan monisanaisia selityksiä ja ylväitä lupauksia. Kun hän niistä raportoi Suomen riitaisille esimiehilleen, nämä arvattavasti puistelivat päätään: Mårtenson ei ehkä osannut hommaansa.

Kanssakäyminen lentokonevalmistaja Caudronin kanssa on mainio opetus kaikille hankintoja tekeville. Ensin Suomelle luvattiin ”lahjaksi” mallikone, joka lennätettäisiin Suomeen näytille. Sitten selvisi, ettei kyseessä olisi lahja laisinkaan. Lupaus olisi pitänyt nähdä ns. mustaa valkoisella. Tehtaalla mallikoneen rakentaminen ei edistynyt, kun Bertel siellä kävi elokuussa 1924.

Lokakuussa – muutaman käyntikerran jälkeen – kone oli ”lähes valmis”, mutta – kas (!): uusi moottori lojui konetelineellä vailla kelpoisuustodistusta, männän akseli oli liian kulunut. Mårtenson havaitsi käynneillään, että vikoja oli paljon ja aina vain lisää. Joulukuussa lentäjäkollega vei suomalaislentäjien läsnä ollessa koneen luvatta ulos hangaarista ja suoritti koelennon: hän ei ollut koskaan lentänyt niin kummallisella koneella. Sillä oli hankala lentää ja epävarman tuntuinen, hengenvaarallinen. Valmistaja oli tämän tiennyt koko ajan, mutta Suomen päässä Mårtensonin kanssa riidoissa ollut piti häntä syyllisenä.

Epäonninen lentokone päätyi poltettavaksi ja venäläissyntyinen suunnittelija sai kenkää. Mårtenson jatkoi ilmailuasiamiehenä Pariisissa jonkin aikaa, kunnes toimi lakkautettiin. Sillä kertaa ranskalaisia koneita havitellut Suomi jäi niitä ilman. Mielenkiinto alkoi kohdistua muualle.

Töihin Fordille ja taas Keski-Eurooppaan

Mårtensonin onnistui pysytellä lentoalalla, vaikka alkoikin levottomasti harjoittaa monen moista liiketoimintaa: turkikset houkuttelivat, samoin arpajaistoiminta. Suomen Fordiakin kiinnostivat lentokoneet, ja kohta hän oli hetken yhtiön palveluksessa. Veri veti kuitenkin Eurooppaan, tuleva uusi aviovaimo astui kuvioihin. Sotien aikana Mårtenson ryhtyi hankkimaan Suomelle sen tarvitsemia raaka-aineita ja harrastamaan salaperäisiä kuriirin tehtäviä.

Suomen ja Saksan liittolaissuhteet antoivat hänelle vapauksia tiettyyn rajaan saakka. Silti kuriirikirjeitä ja suuria rahasummia kuljettanut Mårtenson ilmiannettiin ja pidätettiin 14 muun henkilön kanssa junamatkalla Pariisista Berniin. Elettiin lokakuun loppua 1943, jolloin Saksan ja Suomen suhteet olivat vielä Mårtensonin kannalta hyvällä tolalla. Silti aviovaimo Ella eivätkä suomalaiset viranomaiset saaneet varmoja tietoja pidätykseen johtaneista yksityiskohdista saati Mårtensonin olinpaikasta. Kun seuraavan vuoden talvella hänen kohtalostaan jatkettiin kyselyjä, Saksan ja Suomen ilmiselvästi viilentyneet välit olivat jo haitaksi.

Sanna Lönnforsin kirjoittama elämänkerta hyödyntää Mårtensonin pojanpojan hallussa olevaa arkistoa, joka sisältää uskomattoman paljon kirjeenvaihtoa – jopa tämän keskistysleiriajalta. Kirjoittajaa luonnehditaan ”tarinallisen tietokirjoittamisen” osaajaksi. Pitää paikkansa.

Samalla kun kirja kuvaa sodan aikaista Euroopan jännittävää elämää, se on myös rakkaustarina, joka päättyy päähenkilön katoamiseen Mittelbau-Doran keskitysleirille, jonka lopuksi puna-armeija ”vapauttaa”. Lönnfors uskoo, että Mårtenson katosi ja kuoli leiriä evakuoitaessa länteen. Kertomuksen yksi karmea opetus on: älä palvele liian useata eri tahoa, vaikka luulet diplomaatin aseman olevan turvanasi. Laukussasi kuljettamasi raha ja kulta himottavat kaikkia. Sankaruutesi onnistumiset voivat muuntua riskeiksi ja kohtaloksesi.

Sanna Lönnfors: Bertel Mårtenson, väärinymmärretty sankari? Reuna 2023.

Diplomatia oli outo ja uusi asia juuri itsenäistyneelle Suomelle

Suomen julistauduttua itsenäiseksi joulukuun 6. päivänä 1917, ensimmäiset kansainväliset tunnustukset saatiin nopeasti. Punakapinan tultua kukistetuksi viralliset yhteydet oli luotava kannaltamme tärkeiden valtioiden kanssa. Tukholma, Moskova, Lontoo, Berliini, Tallinna ja Pariisi olivat paikkoja, joissa edustajiemme oli heti oltava korvat kuulolla ja kynä kädessä.

”Vanhan sanonnan mukaan diplomaatti on lyijykynä, jolla on korvat”, luonnehti historian tutkija Juhani Suomi lähettilään tärkeintä tehtävää teoksessaan Kuin lastu laineilla. Kirja kuvasi nuoren Suomen turvallisuuspolitiikkaa 1918-1925. Edustajamme kansainvälisillä kanssakäymisen kentillä olivat taustoiltaan kirjavaa joukkoa.

Toinen, suulliseen perimätietoon työtehtävää kuvaava tokaisu lienee Suomen Englannin suurlähettilään, Ilkka Pastisen hirtehinen murjaisu: ”Diplomatia on kultivoitunut tapa harrastaa alkoholismia”. Viimeksi mainittua aihepiiriä Jussi Pekkarinen ei käsittele, vaikka osan kirjeistä voisi olettaa kirjoitetun kostean illallisen jälkeisinä yön tunteina.

Miesten maailma

Oli osaajia ja tumpeloita. Työn ohjaus alkoi vasta, kun he jo huseerasivat edustoissaan vierailla mailla. Heidän velvollisuutenaan oli raportoida toimeksiantajalleen eli ulkoasiainhallinnolle kaikesta tärkeäksi kokemastaan. Raportointi oli edustojen päälliköiden yksinoikeus. Vain loma-aikoina kakkosmiehet saattoivat päästä kirjoittelemaan päämajaan.

Ulkoasiainhallinnon vastaanottamat kirjeet noteerattiin: luettiin, jaettiin tiedoksi ja arkistoitiin. Osa jäi hyödyntämättä, jos kotimaan lukijaa jokin ei miellyttänyt. Henkilökemia saneli paljon. Puoluepolitikointi ei päässyt alun 15 vuoden aikana samoihin mittoihin kuin myöhemmin.

Jussi Pekkarisella oli valtaisa aineisto käytössään. Aiheiltaan ja tyylilajeiltaan se on kirjava. Monasti raportit paljastivat, etteivät kaikki edustajamme sisäistäneet rooliaan: sekoittivat omat mielipiteet, maamme viralliset viestit, hapuilivat toden ja tarun rajamailla. Helsinki kiitteli, ihmetteli ja ohjeisti.

Maassa maan tavalla

Kentälle jouduttuaan äkkiseltään – kuin vahingossa itsenäistyneen – maamme edustaja tuli useasti yllätetyksi. Vieraat kielet, kohdemaan historia, tavat ja kulttuuri aiheuttivat törmäyksiä. Vähitellen kertyvä tieto ja taito loivat edellytyksiä keskusteluihin ja jopa omassa edustustossa järjestettyihin virallisiin tapaamisiin.

Aiemmista yhteyksistä oli hyötyä. Saatoit kohdata vanhan tuttavan. Ja jos ette olleet ottaneet pahemmin yhteen, jatkoit keskusteluja kuin entiseen palaten. Vaan jos olitte kumpainenkin sanoneet toisillenne päätelmän EI, välien rakentamiseen oli nähtävä vaivaa. Sanaa EI, ei tullut lausua, se katkaisi usein jatkon.

Hupaisia ovat raportit, jossa edustajamme manailee kohdemaan tapakulttuuria ja ihmistyyppejä. Yhtenä esimerkkinä toimii Espanja, jonne oli suuret vaikeudet uida sisälle, vastaanotto oli kuivakas, neuvottelujen aloittamisesta ei alkuvuosina tullut mitään. Syy tämän päivän näkökulmasta on yllättävä: meillä vallinnut kieltolaki ja mahdottomuus tuoda maahamme espanjalaisia viinejä! Siihen keskustelut tyssäsivät.

Uhka nimeltä Moskova

Jokaisella maalla on historiansa. Omat kokemuksemme naapuruudesta vähitellen muotoutuvan Neuvostoliiton kanssa olivat kielteisiä. Sieltä uhka ja suoranainen hengenvaara oli kasvava. Koko maailmasta oli tehtävä kommunismin opetuslapsia. Tuo koski Neuvostoliiton länsinaapureita, jotka tuleva siirtomaavalta näki historiallisesti omikseen, kuten tämän päivän Vladimir Putin. Varsinkin viha Ukrainaa kohtaan eli jo tuolloin, sata vuotta sitten.

Moskovaan lähettilääksi 1927 nimitetty Pontus Artti oli taustaltaan muun muassa Turun Sanomien päätoimittaja. Hän oli monisanaisuudessaan kriittinen, neuvovakin, mutta mahtoivatko huomiot löytää otollista maaperää:

”Neuvosto-Venäjä on samalla ainoa maa, joka voi itsenäisyyttämme uhata. Molemmista syistä: tullaksemme toimeen naapurimme kanssa ja kyetäksemme puolustautumaan sitä vastaan, on meidän opittava sitä tuntemaan. Emmekä me opi sitä tuntemaan sillä tavalla, että kotona haukumme ryssiä”.

Artilla ei ollut mitään asiaa maaseudulle. Moskova vaikutti ylen rauhalliselta, mutta pienen pienet tiedonjyväset muualta valtakunnasta kertoivat 1930-luvun alussa jo, että siellä oli kaikessa pimeydessä meneillään miljoonien kulakkien massamurha. Pian itään siirtyneet suomalaiset joutuivat eliminoinnin kohteiksi hekin. Tiedot olivat synnyttämässä pelkoa, vihaakin.

Pekkarisen kirjan sisältö on vakavassa mielessä laadittujen raporttien ja ajan hengen luonnehdintaa. Esimerkkinä ruotsalaisten ylemmyyden tunne meitä kohtaan, jonka ulkoasiaindepartementin ja toisen kamarin sihteeri puki sanoiksi:

”…tarkoitan vain sitä, että Suomessahan on niin rauhattomat ja vakiintumattomat olot, mikä johtuu kai siitä, että teidän oikeudessanne ja yhteiskunnassannehan tuntuu voimakkaat itämaiset vaikutukset”.

No tulihan se siinä esille aikana, jolloin sivistyneen maailman itälänsi-raja kulki heidän mielestään pitkin Tornionjokivartta.

Jussi Pekkarinen: Kävin ja kuulin. Ulkoasiainhallinnon poliittinen raportointi 1918-1933. Otava 2024.