Verkkouutiset

Historia

MAINOS (artikkeli jatkuu alla)

Auschwitzin rakastavaiset – tositarina mahdottomasta rakkaudesta

Keren Blankfeld on palkittu journalisti ja tietokirjailija, joka paneutuu teoksessaan Auschwitzin keskitysleirillä olleiden Helen Tichauerin ja David Wisnian kohtaloihin. Tichauer oli syntynyt Bratislavassa vuonna 1918 ja Wisnia Varsovan lähistöllä vuonna 1926.

Tichauerin lempinimeksi muodostui jo varhain Zippi, mikä tarkoittaa heprean kielellä lintua. Hänet kuljetettiin Auschwitzin keskitysleirille talvella 1942. Lähtiessä juutalaisnaisille oli kerrottu, että menisivät vain muutamaksi kuukaudeksi töihin Pohjois-Slovakiaan.

Perillä vangit desinfioitiin ja hiukset leikattiin. Nyt Helen oli vanki numero 2286. Omien vaatteiden tilalle annettiin venäläisten sotavankien univormujen jäänteitä. Joissain ryysyissä oli vielä entisten omistajien verta. Jokainen vanki sai palan leipää, ja heidät lähetettiin täyteen ahdettuihin parakkeihin. Aluksi piinallisinta oli tottua tuntikausia kestäneisiin nimenhuutoihin. Yöt olivat myös tuskallisia, yhdellä laverilla saattoi nukkua neljäkin naista.

Kesään 1942 mennessä päällystön keskuudessa oli havaittu lahjakas graafikko, jolla oli pettämätön silmä yksityiskohdille. Lisäksi hän oli järjestelmällinen ja luotettava. Ennen pitkää Helen sijoitettiin leirin toimistoon ja hänen elinolonsa olivat olosuhteet huomioiden lähes hyvät.

Nainen opittiin tuntemaan saksalaisten keskuudessa nimellä Zippi aus der Schreibstub eli toimiston Zippi. Toimistossa työskentelevien täytyi näyttää asianmukaiselta ja siistiltä, joten hän sai käyttää saippuaa, pyyhkeitä, vessapaperia ja jopa rintaliivejä.

David Wisnia tuotiin Auschwitziin syksyllä 1942 ja hänestä tuli vanki numero 83526. Aluksi hän joutui työskentelemään raatoryhmässä eli kokoamaan ruumiita leirin aidan läheisyydestä. Joka päivä kymmeniä vankeja teki itsemurhan juoksemalla päin sähköaitaa, osan vartijat ehtivät ampua.

Myöhemmin David pääsi töihin Saunalle eli missä sijaitsivat leirin desinfiointitilat. Saunan kauttahan jokainen uusi vanki joutui menemään. Työ siellä oli Auschwitzin kadehdituimpia, kirjaimellisesti siistiä sisätyötä. Davidin päätehtävänä oli desinfioida vaatteita ja ripustaa niitä kuivumaan.

Kohtaaminen Saunalla

Zippi ja David kohtasivat ensi kertaa vuoden 1943 alussa Saunalla. He vilkuilivat toisiaan ja aluksi se olikin ainoa tapa. Vartijat olivat enemmän kuin innokkaita hakkaamaan tai tappamaan jokaisen vangin, joka käyttäytyi sopimattomasti.

Davidin huomion kiinnitti se, että Zippi oli pukeutunut paremmin kuin kukaan toinen nainen siellä. Hänellä oli jopa päällystakki. Vastaavasti Helen kiinnitti huomiota nuoreen ja terveeltä vaikuttavaan mieheen. David ei voinut uskoa, että leirin tärkeimpiin naisvankeihin kuulunut henkilö valitsi juuri hänet.

Toimiston Zippi alkoi keksiä tekosyitä päästäkseen käymään Saunalla. Samoin piti miettiä etukäteen mitä asiaa hänellä oli juuri Davidille. Mies osasi vähän slovakkia ja saksaa. Toisaalta kumpikin ymmärsi hepreaa, joten heidän puheensa oli sekoitus kaikkia noita kieliä. Tosin mihinkään pitkiin juttelutuokioihin ei ollut mahdollisuuttakaan. Yleensä he vain sopivat seuraavan tapaamisen. Aina kun nainen ilmaantui Saunalle, David miltei unohti missä oli.

Seuraava askel

Yleensä Helen ei ottanut tarpeettomia riskejä. Hän kaipasi rakennetta ja järjestystä, logiikkaa ja järkeä leirin kaaoksessa, mutta David sai hänen ajattelunsa muuttumaan.

Helmikuussa 1944 Zippi päätti, että hengenvaarallisista riskeistä huolimatta oli aika saada romanssista enemmän irti, fyysistä kosketusta. Sovittu kohtaamispaikka oli Kanadassa eli valtavassa parakissa, minne leiriin saapuvien vaatteet ja matkalaukut oli varastoitu.

Zippi oli jo sellaisessa asemassa, että hän pystyi liikkumaan leirillä melko vapaasti. Siten hänellä oli ollut aikaa rakentaa matkalaukuista ja vaatepaketeista varastoon pieni soppi. Edelleen Tichauer lahjoi muita vankeja varoittamaan, jos vartijoita oli tulossa. Pari tapasi omassa pienessään tilassaan siitä lähtien niin usein kuin mahdollista.

Lupaus

Joulukuussa 1944 oli jo selvää, että Saksa häviäisi sodan. Zippi ja David sopivat, että sodan jälkeen he tapaisivat Varsovassa juutalaisessa kulttuurikeskuksessa. Joulukuun kohtaaminen jäikin viimeiseksi, sillä SS-miehet polttivat Kanada-varaston. Materiaalin määrästä kertoo, että tulipalo kesti viisi päivää. Kaikki riittävän terveet vangit evakuoitiin muille leireille, tässä vaiheessa Zippi ja David joutuivat erilleen.

Saksan antauduttua toukokuussa 1945 Zippi todellakin lunasti lupauksensa. Hän matkusti kaaoksessa olevan Itä-Euroopan halki Varsovaan. Tuhotussa kaupungissa ei ollut enää jäljellä mitään juutalaista kulttuurikeskusta. Päiväkausien odottelun jälkeen Zippi päätti palata Bratislavaan.

Tällä välin David oli päässyt yhdysvaltalaisjoukkojen mukaan ja hänellä ei ollut aikomustakaan enää palata Puolaan. Vuonna 1946 hän muutti Yhdysvaltoihin. Auschwitzissa alkanut suhde ei siis jatkunut.

Keren Blankfeld: Auschwitzin rakastavaiset. Tositarina mahdottomasta rakkaudesta. Suomentanut Ari Väntänen. 415 sivua. Like Kustannus / Kustannusosakeyhtiö Otava.

Näin Auschwitzin Kuoleman enkeli piileskeli 30 vuotta

Brasilialaisen journalisti Betina Antonin alkuperäisenä tavoitteena oli tehdä kirja hänen lapsuutensa opettajasta, Liselotte Bossertista, koska myöhemmin paljastui, että hän oli noin vuosikymmenen ajan majoittanut yhtä maailman tunnetuinta natsirikollista, Josef Mengeleä.

Bossert kuitenkin kieltäytyi antamasta mitään tietoja, joten Anton keskittyi vuosien ajan keräämään aineistoa Mengelen vaiheista Etelä-Amerikasta.

Mengele toimi lääkärinä Auschwitzin keskitysleirillä toukokuusta 1943 tammikuuhun 1945. Hän teki julmia näennäislääketieteellisiä kokeita vangeilla, joiden takia häntä kutsuttiin myös ”Kuoleman enkeliksi”.

Baijerista Argentiinaan

Sodan jälkeen Mengele piileskeli Baijerissa aina vuoteen 1949 saakka, jolloin hänen onnistui siirtyä Argentiinaan ja siellä hänen sopeutumistaan helpottivat monet entiset SS-upseerit, jotka luonnollisesti auttoivat toisiaan. Mutta suhteet olivat joustavia ja perustuivat itse kunkin henkilökohtaisiin kontakteihin. Siten ei ollut mitään laajaa ja järjestäytynyttä avustusorganisaatiota.

Kirjojen ja elokuvien kautta esimerkiksi Odessa-järjestö on saanut lähes myyttisen käsitteen, mutta sen olemassaolosta ei ole mitään todisteita.

Talouden kannalta keskeistä oli, että Mengelen maatalouskoneita valmistava varakas perheyritys lähetti kuukausittain rahaa Josefille. Tuen ansiosta hänen onnistui piilotella melkein 30 vuoden ajan Etelä-Amerikassa.

Maailmansodan jälkeisen Etelä-Amerikan tärkein natsien tukija oli Argentiinan presidentti Juan Perón, joka piti Nürnbergin oikeudenkäyntiä häpeällisenä ja halusi kaikin tavoin auttaa entisen kolmannen valtakunnan vaikuttajia tulemaan maahansa. Siten Buenos Airesiin syntyi laaja natsiyhteisö, johon myös Mengele sulautui. Aluksi hän käytti nimeä Helmut Gregor.

Syyskuussa 1955 Juan Perón syrjäytettiin vallankaappauksessa ja hän joutui pakenemaan maasta. Buenos Airesin natsiyhteisö pelkäsi aluksi turvallisuutensa puolesta, mutta valtaan noussut sotilasjuntta piti suhteet natseihin ennallaan.

Vuonna 1956 Mengele tiettävästi kävi viimeisen kerran Euroopassa. Hän matkusti Sveitsiin tapaamaan poikaansa ja muita sukulaisiaan. Argentiinassa Mengele tunsi olonsa jo niin turvalliseksi, että luopui salanimestään ja elämä alkoi asettua uomiinsa.

Mengele avioitui uudestaan, hankki oman asunnon ja hän pääsi osakkaaksi lääkealan yritykseen ja sitä kautta tarjoutui mahdollisuus palata lääketieteen tutkimuksen pariin. Enää kokeita ei tosin voinut tehdä ihmisillä, kuten Auschwitzissa.

Täysin turvassa Mengele ei ollut, sillä kesällä 1959 Länsi-Saksassa hänestä annettiin vangitsemismääräys liittyen valmisteilla olleeseen laajaan Auschwitz-oikeudenkäyntiin. Saksalaisviranomaiset luulivat luovuttamisprosessin olevan helppoa, mutta jälleen kerran ystävät auttoivat hädässä. Esimerkiksi Länsi-Saksan Argentiinan suurlähettiläs oli entinen natsi, jonka jarrutustyön takia argentiinalaiset viranomaiset saivat virallisen luovutuspyynnön vasta vuotta myöhemmin.

Takaa-ajettuna

Etelä-Amerikan natsiyhteisöissä herätti suurta huolta Israelin tiedustelupalvelu Mossadin operaatio, jossa juutalaisten vankikuljetuksia organisoinut SS-everstiluutnantti Adolf Eichmann siepattiin Israeliin vuonna 1960 ja oikeudenkäynnin jälkeen hänet hirtettiin toukokuussa 1962.

Mengele siirtyi Paraguayhin. jossa maan saksalaistaustainen diktaattori Alfredo Stroessner suhtautui myönteisesti natsipakolaisiin. Paraguayn kansalaisuus edellytti viiden vuoden asumista maassa, mutta tämäkin ongelma ratkaistiin nopeasti ja pian José Mengele -niminen mies sai passin.

Mengele tiesi, että Mossad oli hänen perässään, joten hän siirtyi jo parin vuoden päästä Brasiliaan nimellä Peter Hochbichler. Siirtyminen Brasiliaan oli järkevää, sillä israelilaisagentit palasivat Etelä-Amerikkaan aikomuksenaan napata pahamaineinen lääkäri. Mossad oli saanut vihjeen, että Mengele asui São Paulon lähistöllä.

Iskuryhmä kierteli seutuja noin puolentoista viikon ajan, kun miehet yllättäen näkivät Mengelen erään auton ikkunan takana. Agentit ottivat miehestä valokuvan myöhempiä toimenpiteitä varten. Takaa-ajajat olivat varmoja, että maailman etsityin natsilääkäri saataisiin pian kiinni, mutta Israelin hallituksen vaihduttua operaatio keskeytettiin ja Mossadin Etelä-Amerikan agentit komennettiin muihin tehtäviin.

Seuraavat vuodet Mengele oli jatkuvasti varuillaan, mutta hän saattoi kannattajiensa ansiosta elää haluamallaan tavalla. Hän puhui saksaa, piti kiinni tottumuksistaan ja aatteestaan ja jopa ylläpiti kontakteja synnyinmaahansa.

Samaan aikaan maailmalla velloi mitä erilaisimpia teorioita Mengelen olinpaikasta. Yleisimmän uskomuksen mukaan hän piileskeli Paraguayssa. Monet natsienmetsästäjät väittivät nähneensä hänet Bahamalla, Argentiinan Patagoniassa tai Uruguayssa.

Vuonna 1979 Mengele menehtyi uimarannalla sairaskohtaukseen. Hänet haudattiin Wolfgang Gerhard -nimellä São Paulon liepeillä sijaitsevaan kalmistoon.

Betina Anton: Mengelen vuodet Etelä-Amerikassa. Portugalista suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä. 368 sivua. Minerva Kustannus.

Duuman edustaja tulistui Lenin-museon sulkemisesta – syyttää Suomea historian vääristelystä

Venäjän duuman edustaja Nikolai Arefjev arvostelee voimakkain sanoin päätöstä sulkea Tampereen Lenin-museo lopullisesti. Asiasta kertoo venäläinen News.ru.

Verkkouutiset kertoi museon sulkemispäätöksestä aiemmin tässä jutussa.

Arefjev katsoo, että museon sulkeminen on Suomelta ”epäystävällinen askel” Venäjää kohtaan. Sen lisäksi duuman edustaja syyttää Suomea historian vääristelystä.

– Tämä tarkoittaa, että Suomen ja Venäjän suhteiden katkeaminen tulee olemaan pitkäkestoista. He haluavat poistaa jopa ne valopilkut, joita meillä oli historiassamme, Arefjev kommentoi.

Valoisilla kohdilla hän viitannee Neuvostoliiton aikana eläneeseen tulkintaan, jonka mukaan Neuvostoliiton perustanut Vladimir Lenin olisi ”antanut” itsenäisyyden Suomelle.

Duuman edustaja katsoo myös, että Suomi on nykyään Yhdysvaltojen orjuuttama. Arefjevin mukaan se tarkoittaa myös sitä, että Suomi saa nykyään kaikki ohjeensa Yhdysvalloilta – mukaan lukien suhteiden katkaisemisen naapurivaltioihin.

– En usko, että suomalaiset ovat samaa mieltä (välien katkaisemisesta Venäjään). Nämä ovat heidän hallituksensa kepposia, aivan kuten Latviassa, jossa kansa kannattaa Venäjää, ja hallitus on yrittänyt taistella sitä vastaan, mitä kansa haluaa 30 vuoden ajan, Arefjev väittää.

Duuman edustaja on harmissaan myös siitä, että viimeinenkin julkinen Leninin muistomerkki poistettiin Suomesta.

Kannanotossaan Arefjev ei missään vaiheessa tuo esille sitä, että Suomen ja Venäjän suhteiden viileneminen on seurausta Venäjän aloittamasta hyökkäyssodasta Ukrainassa.

Suomessa Arefjevin kannanotosta kertoi ensin Aamulehti.

Sleepy Sleepers täyttää 50 vuotta suomettumista muistellen

Sleepy Sleepers -yhtye järjestää juhlakonsertin Helsingin jäähallissa itsenäisyyspäivänä juhlistaakseen 50-vuotista uraansa.

Juhlakonsertin lavalle nousee tunnettuja muusikoita kuten Mato Valtonen, Sakari Järvenpää, Dave Lindholm, Sakari Kuosmanen, Varre Vartiainen, Tume Uusitalo ja Timo Tolonen. Kyseessä ovat samalla Mato Valtosen jäähyväiset esiintymislavoille.

–Tulkaa tsekkaamaan itsenäisyyspäivänä historian suurinta Sliipparit 50-vuotisjuhlakonserttia. Pärinää ja pauketta riittää, kertovat ”Sliippareiden” perustajajäsenet Sakke Järvenpää ja Mato Valtonen tiedotteessa.

– Tämä on minun osaltani viimeinen esiintyminen ja lupaan, että meno on sen mukainen, toteaa Mato Valtonen.

Räyhärock-yhtye sai alkunsa vuonna 1974 Lahdessa. Yhtye herätti jo ensimmäisillä julkaisuillaan suurta huomiota. ”Kuka, mitä, häh”, ”Naiset haisee pahalle”, ”Uiskin kauhistus” ja monet muut kappaleet ravistelivat rocklyriikkaa.

Vuonna 1977 yhtye aiheutti skandaalin Takaisin Karjalaan -albumillaan. Sanoma ei istunut silloiseen suomalaiseen neuvostomyönteiseen politiikkaan.

Kirjailija Sofi Oksanen piti Frankfurtissa lokakuussa 2014 puheen suomettumisesta ja kansallisesta itsetunnosta. Oksanen muisteli vuotta 1977 itsesensuurin ja Sleepy Sleepersin vuotena.

– Syntymävuoteeni sijoittui erään suomalaisen rockyhtyeen, Sleepy Sleepersin, levyn julkaisu. Äänitteen alkuperäinen nimi olisi ollut Karjala takaisin, mutta ulkopoliittisista syistä se julkaistiin nimellä Takaisin Karjalaan. Julkaisun katsottiin vahingoittavan Suomen ja Neuvostoliiton suhteita, ja se poistettiin levyautomaateista ja keikkojen perumista vaadittiin. Bändi ei kuitenkaan suostunut suomettumaan ja siitä tuli yksi Suomen suosituimmista rockyhtyeistä, Sofi Oksanen totesi Sliippareiden tiedotteen mukaan.

Sleepy Sleepersistä muotoutui 1980-luvun lopulla Leningrad Cowboys -kokoonpano.

Lenin-museo suljetaan kokonaan

Tampereella sijaitseva Lenin-museo suljetaan marraskuussa lopullisesti. Museo tiedottaa asiasta verkkosivuillaan.

Museo on viimeistä päivää avoinna 3. marraskuuta 2024, jonka jälkeen näyttelyt puretaan.

Samassa tilassa avataan 15. helmikuuta 2025 uusi Idänsuhteiden museo Nootti. Tiedotteen mukaan uusi museo käsittelee maiden yhteistä historiaa Venäjän vallankumouksesta ja Suomen itsenäistymisestä aina Nato-aikaan asti.

Lenin-museo on toiminut Tampereella vuodesta 1946 lähtien.

Osa Jussi-Pekka Lämsän kirjan Passipoliisina Tehtaankadulla kannesta. (Docendo).

Poliisin kaunistelematon työn arki: Juopporallia ja piiripomoilua

Yli tuhat sivua poliisielämää aina eläkkeelle pääsyyn saakka. Muualta Suomesta Helsinkiin muuttanut Jussi-Pekka Lämsä muistuttaa suuresti siirtotyöläistä, joka aloittelee poliisina uudessa ympäristössä, vailla mahdollisuutta rauhalliseen asuntoon. Työkaverit ovat vapaa-aikoinaan melkoisia menijöitä, rauhaa tarjoavat vain ihmiskontaktit, joilla on jo vakiintuneet elämänkuviot.

Lämsä on värikäs ja rutinoitunut kirjoittaja. Tyylilaji on kaunistelematon, ronski ja hirtehinen. Kirjassaan Lämsä näyttäytyy kavereittensa tapaan hauskan pitäjältä, jolla aamuisin saattaa olla hidas ja rahaton olo. Niinpä vasta vuosien kuluttua hänen elämäänsä tulee uusi, onniteltava olotila: hän havaitsee palkasta säästyvän hivenen. Rahatilanne parantuu samalla, kun aamuvoinnista kehittyy miellyttävä. Havainnollinen kuvaus herrojen elämästä ennen kuin henkilökohtainen hygienia saa vallan, kohtaus punttisalilta:

”… Toisaalla raskailla raudoilla kyykkäsi korvistaan päätellen ikänsä painia harrastanut vääräsäärinen ja viiksekäs jässikkä suorissa housuissa, nappaskengissä ja kauluspaidassa. Kravatinkin hän oli jättänyt kaulaan, toki höllentänyt. Irtotakki roikkui vapaassa kyykkytelineessä. Hikinen etsivä murahteli meille siirtyvänsä tästä suoraan Vanhaan Maestroon iltapäivätansseihin. Painimiehillä kuulemma käy hyvä flaksi. Eikä pieni ominaistuoksu haitannut”.

Kyllä ihminen tuostakin tokenee. Lämsän kuvaukset ovat romaanikirjallisuutta todempia, tyypit kirjavia ja työnsä kovettamia. Helsingin elämä saa hienoja historiakuvia, vaikka tarkkana lukijana erheen huomaankin: Eerikinkadun ja Lönnrotinkadun risteys – ei sellaista ole.

Stadin historiaa Pikku-Roban horisontista

Entisaikojen passipoliisit olivat asukkaille yhtä kuin turvallisuuden tuntu. Omassa nuoruudessani opimme sietämään noita sinivuokkoja, jotka joskus pysäyttivät pyöräilemästä ilman valoa ja panivat taluttamaan fillarin himaan. Tänään nuoret ovat lellikkejä, jotka saavat tehdä mitä vain.

Lämsä on ollut ilmeisesti juuri noita kyttiä, joilla on pitkä ymmärrys, pinna ja halu pitää järjestystä. Alkoholi silloin ja huumeet nyt ovat koventuneen rikollisuuden kera lisänneet järjestyspoliisin työhön liittyviä riskejä. Hengissä Lämsä selvisi.

Pikku-Roban poliisiasema oli pitkäaikainen työpaikka. Siellä järjestäydyttiin ja sieltä lähdettiin passiin. Juoppojen käsittely ja kärräys oli työmäärältään käsittämätön. Herkkä ihminen siinä ei olisi kestänyt. Likaisia ja haisevia asiakkaita siirreltiin vuosittain noin 70 000 kappaletta, Töölön kisahallista tuli yksi yöpymiskeskus.

Kun poliisikurssi oli käyty, poliisikypärään ja luurankotakkiin pukeutunut Pamppuvaari juotti tervan ja riisiöljyn tapaista sekoitusta. Valmistuneet lyötiin poliiseiksi puolimetrisellä astalolla. Oltiin mitä ilmeisimmin teini-iän nahkiaisia rajummassa pyhäintoimituksessa.

Kun arki aukeni, tutustuminen töihin ja kaupunkiin jatkui. Kautta koko Lämsä-trilogian kirja on yksityiskohtaista Helsingin ja koko maan historiakuvausta. Tapahtumat Suomessa, kaupungissa ja poliisilaitoksella hän kirjaa pilkun tarkasti. Tässä on viiteainesta mihin tahansa poliisikunnan historiaan liittyvään tutkimukseen.

Hän näyttää hyvin muistavan satamaradan asemalta pitkin rantoja aina Katajanokalle. Se oli aamuruuhkan aikaan meidän espoolaisten autoilijoiden kaupunkiin pääsyä häirinnyt Ilaskiven junaksi nimittämämme este. Siitähän minäkin taittelin sanansäilällä Nykypäivässä itsensä Raimo Ilaskiven kanssa. Niin Espoo pakotettiin metroon – tosin itse aiheutettuun tynkäversioon.

Pussihousut I-III on kehityskertomus

Lämsän trilogia tihkuu miehyyttä, mutta myös mittavaa kehitystä villistä nuoruudesta kohti vastuuntuntoa. Poliisina oleminen tietää valtaa, sen käyttämistä ja vastuuta. Journalistit ja suuri yleisö näyttävät aina tietävän, mikä olisi oikea tapa toimia. Apulaispoliisimestari Matti Vanne neuvoi:

”Kun astutte tuosta Roban ulko-ovesta kadulle virkapuku päällä, jopa kymmenet ihmiset seuraavat teitä. Ja mitä pidemmälle kohti rautatieasemaa etenette, sitä enemmän teitä vahditaan. Silti ei saa pelätä ryhtymästä virkatoimeen, kun sellainen eteen tulee”.

Lämsä tutustuu ja tutustuttaa kaupunkiin, aluksi hänellekin outoon. Myöhemmin muuan tutun näköinen pitkä hujoppi hämmästyttää, kun loikkii pitkin kortteleita yksin urheilukassi kädessään. Kaukana perässä tulee turvamies ja kyselee: minne Manu meni? Sikariportaan lentopalloon. Lämsä kuljettaa lukijaa ympäri keskustaa kuin viisas turistiopas, silmät ja muisti tarkkoina.

Pitkään menee, ennen kuin nainen alkaa vaikuttamaan tähän porukassa elävään ja töitänsä tekevään. Kotikuri alkaakin syntyä vasta, kun parvielo muotoutuu vakituiseksi parieloksi. Mikä kasvavaa poliisipoloa parhaiten henkisesti ryhdittää? Ei tätä rankaisuksikaan voi luokitella: vaimo ja kolme poikaa. Siinä vastuuntuntoa kehittävää ohjelmaa ja ajateltavaa läpi vuorokauden. Kerrotun perusteella perhe ja oma koti ovat suotuisa turvatae.

Ura kulkee passipoliisista kohti vastuullisia esimiestehtäviä. Ihmiskuvaukset ovat meheviä – suorastaan naturalistisia. Asiakaskunta tulee tutuksi, jopa pahimmatkin tapaukset alkavat vaikuttaa inhimillisiltä. Onneksi meillä on poliisi. Kaikessa hulvattomuudessaan Helsinki vaikuttaa tavallisille tallaajille varsin turvalliselta ja kotoiselta.

Jussi-Pekka Lämsä: Passipoliisina Tehtaankadulla, Kenttäpoliisina Pengerkadulla, Piirinpomona Pikku-Roballa: Pussihousut I-III. CrimeTime 2023-2024.

Kallo olikin 600 vuotta vanha – luut kertovat rikostapahtumista

Aikuisen ihmisen luuranko koostuu yli 200 luusta ja ne säilyvät pitkään sen jälkeen kun iho, rasvakudos, lihakset ja sisäelimet ovat hajonneet. Forensisen antropologian tieteenala tutkii ihmisruumista tai ihmisjäännöksiä oikeuslääketieteen tarpeisiin.

Maailman johtavia oikeusantropologeja on brittiläinen professori Sue Black. Kirjassaan hän kertoo, miten poikkeuksellisia rikostapahtumia luut auttavat selvittämään.

Forensisen antropologin työtä on saada selville luihin varastoitunutta tietoa, kuten vainajan sukupuoli, ikä, etninen alkuperä ja pituus. Ihmisruumiit eivät löydettäessä yleensä ole hyvässä kunnossa, koska aika tekee tuhoa ruumiille. Edelleen sään ja maaperän vaikutukset heikentävät luista saatavaa tietoa.

Kun luita löydetään odottamatta, tärkeää on aluksi tutkia, onko kyseessä ihmisluu. Onneksi ei ole kovin montaa muiden lajien luita, jonka voisi sekoittaa ihmisen luihin. Silti forensisen antropologin on pidettävä varansa, esimerkiksi ihmisen ja sian kylkiluut ovat hyvin samanlaisia.

Kallo erottuu selvimmin

Kallo on ihmisjäännösten selvimmin ihmismäiseksi erottuva osa. Aikuisen ihmisen kallo rakentuu vajaasta 30:sta luusta, joiden kasvutapa ja liitoskohdat tekevät siitä yhden luurangon monimutkaisimmista osista.

Britanniassa ei ole poikkeuksellista, että erillisiä päitä tai pääkalloja löytyy silloin tällöin kalastajien pyydyksistä. Kalansaaliin seasta löytyvissä pääkalloissa on yleensä jäljellä vain aivokoppa. Kun tällainen löytö on saaliin seassa, kalastaja on kieltämättä hankalassa tilanteessa. Ihmisjäännösten löytyessä koko kalasaalis joudutaan hävittämään ja tämä on elinkeinolle haitallista. Siksi moni löytö jäänee ilmoittamatta.

Yhdessä tapauksessa Skotlannin länsirannikolla kalastaja oli päätynyt ratkaisuun, jossa hän oli jättänyt pääkallon satamamuurin päälle. Tutkimusten jälkeen selvisi, ettei kyseessä ollut enää poliisiasia. Pääkallo oli kuulunut miehelle, joka oli kuollut vähintään 600 vuotta sitten.

Rintakehään kohdistuu eniten väkivaltaisia hyökkäyksiä

Kallon ohella rintakehään kohdistuu eniten väkivaltaisia hyökkäyksiä. Jos haluaa tappaa toisen ihmisen nopeasti, päähän tähtäämällä pääsee käsiksi aivoihin, mutta pään pinta-ala on suhteellisen pieni, ja luu on paikoitellen paksua. Siten kallo saattaa kestää vahingoittamista paremmin kuin rinnan alueen hauraammat luut.

Rinnan suurehko pinta-ala tarjoaa isomman maalin ja pääsyn sydämeen samoin kuin eräisiin hyvin suuriin verisuoniin, joille tapahtunut vahinko on usein korjaamattomissa. Niinpä hyökkääjä tapaa useimmiten valita väkivallan kohteeksi rintakehän.

Osaavissa käsissä melkein mistä tahansa arkisesta esineestä voi tehdä tappovälineen. Black kuvaa, että hyvinkin yksinkertainen teräesine voidaan työntää kovalla voimalla viidennen ja kuudennen vasemmanpuoleisen kylkiluun väliin heti nännin alapuolelle, jolloin se ulottuu rintalastan ja kyseisten kylkiluiden etuosan alla olevaan sydämeen. Jos ase on tehty muovista, se ei edes jätä luihin näkyviä jälkiä.

Tällaisen lopun koki Richard Huckle, joka oli yksi Britannian historian pahimmista pedofiilirikollisista. Hän istui tuomionsa kolmatta vuottaan valtionvankilassa, kun vankitoveri puukotti hänet kuoliaaksi teroitetulla hammasharjan varrella.

Eläimille kalsiumin lähde

Ihmisluut ovat raadonsyöjille loistava kalsiuminlähde ja luuydin on hyvin ravitsevaa. Sen vuoksi eläimet usein järsivät luita, jos niitä löytyy luonnosta. Toisinaan luiden pintaan jääneistä hampaanjäljistä on mahdollista arvioida, mikä eläin on ollut kyseessä, olipa se sitten pieni jyrsijä tai suuri lihansyöjä.

Ruumiin löytyessä esimerkiksi kylkiluut eivät välttämättä löydy sieltä, missä niiden olettaisi lojuvan, koska eläimet ovat saattaneet siirrellä niitä. Kaloripitoiset sisäelimet vetävät monia raadonsyöjiä puoleensa magneetin lailla ja eläimet saattavat raahata ruumiinosia syötäväksi etäämmällä.

Kädettömän ruumiin löytyminen on melko yleistä. Kädet ovat usein paljaina, ja kun ne pistävät esiin hihoista, ne ovat raadonsyöjille helposti näkyvää, irrotettavaa ja kuljetettavaa saalista. Yleensä jäljellä olevista luista löytyy kulmahampaiden jättämiä jälkiä.

Esimerkiksi ketuilla on tapana varastoida ravintoa. Ne irrottavat ensin helposti kuljetettavia osia, kuten käsiä ja jalkateriä, ja hautaavat ne muualle maastoon myöhempää käyttöä varten. Black muistaa tapauksen, missä eräs iäkäs kulkuri oli ryöminyt pensaiden alle nukkumaan ja kuollut yön aikana. Ruumiin löydyttyä poliiseja hämmensi, ettei ruumiilla ollut käsiä. Lopulta ne löydettiin jonkin matkan päästä, kumpikin haudattuna omaan piiloonsa. Luissa näkyi selvästi kettujen kulmahampaiden tekemiä reikiä.

Black on hyvin tottunut siihen, että poliisi soittaa ja kertoo löytäneensä merenrannalta käden. Vuosien työkokemuksensa jälkeen Black pystyy arvioimaan jo puhelimessa, että todennäköisesti kyseessä on hylkeen evä. Tietenkin löytö tarkistetaan, mutta on hämmästyttävää, miten läheisesti mätänevä hylkeen evä voi muistuttaa ihmiskättä.

Sue Black: Luuhun kirjoitettu. Mitä luumme kertovat meistä kuolemamme jälkeen. Suomentanut Anna Kangasmaa. 390 sivua. WSOY.

Kylmän sodan kenraali Aimo Pajunen oli Suomen sujuvasanainen lännettäjä

Kenraali Aimo Pajunen (1931-2013) oli erikoinen upseeri. Hän osasi sukkuloida niin armeijan organisaatiossa kuin tulla toimeen jopa rauhaa rakastavien pasifistienkin kanssa. Pitkä aikaisena puolustusministeriön kansliapäällikkönä Pajunen tuli huolehtineeksi hyvistä yhteiskuntasuhteista niin, että monet kalliit ja tärkeät armeijan hankinnat voitiin toteuttaa alkuun mahdollisista erimielisyyksistä huolimatta.

Tuoreessa Pajusen elämäkerrassa entinen radikaali, myöhempi pääministeri Paavo Lipponen (sd.) osaa arvostaa yhteistyökumppaninsa taitoa luoda leppoisa ilmapiiri. Moni muukin Pajusen kanssa iltoja viettänyt koki yhteiset neuvonpidot isänmaan kannalta sopuisuudessaan hyödyllisiksi. Varsinainen herätyksen hetki ajoittui 1960-luvun alun noottikriisiin, Suomen ja Neuvostoliiton hetkelliseen epäluottamuksen tilaan, jonka lauettua maan puolustuksellista kykyä päätettiin nostaa.

Siinä tarvittiin parlamentaarista ymmärrystä, mutta Pajusen hämmästynyt havainto oli: puolustusvoimilla ei ollut tarpeeksi luottamuksellisia ja uskottavia suhteita edes kaikkiin eduskuntaryhmiin.

Puolustusneuvoston sihteeristön jäsenenä Pajunen heräsi ja herätti: Ahti Karjalaisen (ml.) hallitusohjelmassa ei ollut sanaakaan puolustusvoimista! Karjalainen oli pulpahtanut puolueensa ja eduskunnan ulkopuolelta Urho Kekkosen kortilla valtaan. Johtavat poliitikot, koko yhteiskunta oli saatava kiinnostumaan, ja se tapahtui.

Tuosta alkoivat Sotakorkeakoulun hoitamat totaalisen maanpuolustuskurssit, ensimmäisen kerran vuonna 1961. Niihin kutsuttiin tärkeitä yhteiskuntamme vaikuttajia niin politiikan, sivistyksen kuin yrityselämän parista. Aimo Pajusen tulevaisuuden kannalta oli onnekasta, että puolustusneuvoston sihteerinä hän tuli kunnostautuneeksi juuri siinä, mikä oli nostava hänet tärkeisiin ja vastuullisiin tehtäviin.

Seuranpitoa vakavissa merkeissä

Pajunen osasi kansliapäällikkönä henkilökohtaisen suhdetoiminnan taiteenlajin. Paljon on kerrottu poliitikkojemme piehtaroinnista neuvostoliittolaisten kanssa heidän viehättämisekseen. Samaa Pajunen sovelsi toimissaan myös läntisten yhdyshenkilöittensä kanssa – ehkä ei yhtä viinapitoisesti, mutta rentoutuvan yhteisolon merkeissä.

Neuvoteltaessa ilmapuolustuksen ratkaisuista 1990-luvulla sotilaamme osasivat jo huolehtia suhdetoiminnasta niin maan omien vaikuttajien kuin ulkomaisten kohteiden kanssa. Hornet-kauppojen neuvotteluprosessi oli todellinen koetinkivi: hanke valtaisan kallis, josta saatiin viilattua kuitenkin hyväksyttävä.

Hankintoihin liitettiin ratkaisevia ehtoja: kokoonpano tapahtuisi Suomessa, eli huippumoderni kalusto ja sen käyttö tulisi tutuksi alusta pitäen.

Käypää DDR-materiaalia romuhintaan

Neuvostoliiton luhistuminen ja Saksojen yhdistäminen vahvistivat suomalaisten mahdollisuuksia tehdä valintoja itsenäisesti. Elämäkerran kirjoittaja saa tukea haastateltaviltaan. Aimo Pajunen reagoi erittäin nopeasti, kun selvisi, ettei yhdistynyt Saksa tehnyt DDR:n valtaisilla kalusto- ja ammusvarastoillaan yhtään mitään.

Saksa halusi käyttökelpoisesta mutta määriltään liiallisesta arsenaalista nopeasti eroon. ”Maksakaa mitä maksatte, kunhan viette pois” oli kiireessä sanottu. Niin alkoivat junalautta kuljetukset. Ylin upseeristomme todistelee yhä, että saimme kuranttia tavaraa romun hinnalla. Olisiko joku muu maa halunnut samaa, mene, tiedä.

Hankinnat lohduttivat puutteessa eläneitä maavoimiamme, koska satsaus liki samaan aikaan ilmavoimille oli epäsuhtainen. Selvää kuitenkin on, että tuolloin jopa itäsaksalainen tarpeisto kelpasi täydennykseksi. Pajusesta oli ratkaisevasti hyötyä.

Halutessaan kulmikas

Pajunen uskalsi olla kannanotoissaan rohkea. Hän oli helposti toimittajien lähestyttävissä ja antoi ylempiinsä nähden verrattain rohkeita lausuntoja. Muutamia kertoja hänen lausumiaan korjattiin – jopa moitittiin. Norja Nato-maana aiheutti kipuja, kun Pajunen puhui haastatteluissa suomalaisten kannalta levottomia: norjalaiset loukkaantuivat.

Kurssikaverinsa ja puolustusvoimain komentaja Jan Klenbergin kanssa sukset menivät pahasti ristiin, kun Pajunen oli mennyt ja paukauttanut kantansa julki, jonka takana esimies ei ollut. Kun sitten vielä maan presidentti oli siteerannut Pajusen mielipidettä ja maininnut sen puolustusvoimain mielipiteeksi, oli riita valmis. Sopu löytyi vuosia myöhemmin.

Nostipa Pajunen arvovaltakysymykseksi kerran niinkin pienen seikan kuin virka-autonsa rekisteritunnuksenkin. Kansliapäällikön auton numero oli ollut SA 5 ja pääesikunnan päällikön SA 4. Pajunen vaati itselleen SA 4 -tunnusta, ja sai, koska muut eivät pitäneet asiaa merkityksellisenä. Näin Pajunen ilmeisesti koki nousevansa arvoasteikossa pääesikunnan päällikön edelle!

Ehkä hänessä eli rämäpää jo isänsä kautta. Arvi Pajunen oli sotilas, myös lentäjä. Isän luonnetta kuvaa, kun hän lentokoneella uskalsi sujahtaa Johanneksen kirkon kahden tornin välistä. Moitteet tuli. Kun ohi kuljette, ällistytte ja ihmettelette, miten se tehdään.

Edesmennyt työkaverini, valokuvaaja Kaius Hedenström istui muinoin laiturillaan Jungfruskärin laguunissa. Saari kuului osin puolustusvoimille, se oli veneilijöille turvaetappi, siellä sijaitsi puhelinkoppi. Matkan päästä lähestyi soutuveneilijä Kaius huusi: ”Sä näytät ihan Pajuselta”. Niin alkoi heidän ystävyytensä.

Henrik Tala: Aimo Pajunen, kylmän sodan kenraali. Siltala 2024.

Suomalaisen kirurgin karmaiseva kuvaus Ruandan kansanmurhasta

Toimittaja Leena Hirvonen kirjoitti kirurgi Seppo Salmisen päiväkirjamerkintöjen ja myös haastattelujen perusteella teoksen Ruandan kansanmurhan veristä vaiheista.

Ruandan pääheimojen hutujen ja tutsien väliset ristiriidat ovat vanhaa perua. Siirtomaakaudella belgialaiset suosivat tutseja kaikissa tehtävissä, mikä herätti vihaa hutuissa. Ruanda julistettiin itsenäiseksi 1962 ja maan johto siirtyi nyt hutuille. Hallinnon tutseihin kohdistuvat vainot kiihtyivät ja monet pakenivat ulkomaille.

Naapurimaissa asuvat tutsit muodostivat poliittisen liikkeen, RPF:n, Rwandan Patriotic Frontin eli Ruandan Kansallisen Rintaman. Sen sotilaallinen siipi RPA, Rwandan Patriotic Army alkoi toimia Ruandasssa. Hutut halusivat säilyttää maan hallinnon käsissään ja eliminoida vastapuolen. Tutsit puolestaan halusivat palata valtaan.

Tilanne kärjistyi lopullisesti, kun hutupresidentti Habyarimanan lentokone ammuttiin alas huhtikuussa 1994. Osapuolet syyttelivät toisiaan ja pian alkoi kuukausia kestänyt ennennäkemätön verilöyly, jossa menehtyi noin 800 000 ihmistä.

Avustustyöhön keskelle kansanmurhaa

Kesällä 1994 Salminen lähti Punaisen Ristin kansainvälisen komitean, ICRC:n, mukana töihin keskelle kansanmurhaa Kigaliin, Ruandan pääkaupunkiin. Siellä kanadalainen YK-majuri totesi selkeästi tilanteen: There are no more devils in hell. They are now all in Rwanda!

Punaisen Ristin kenttäsairaala oli sijoitettu Kigalin laidalle, katolisen tyttökouluun. Luokkahuoneiden lisäksi osa operaatioista tehtiin ulkona tai teltoissa. Salminen työskenteli kolme kuukautta erittäin vaikeissa olosuhteissa, hänen vastuullaan oli huolehtia osaltaan kenttäsairaalan kirurgisesta työstä ja operatiivisesta toiminnasta.

Salminen hoiti vaativat kirurgiset toimenpiteet sairaalan pelkistetyllä välineistöllä ilman röntgeniä ja laboratorioita, ilman juoksevaa vettä ja säännöllisesti saatavaa sähköä. Sitä saatiin ajoittain tuotettua generaattoreilla.

Sairaala jäi kriisin alettua osapuolten väliin. Sijainnin takia sekä potilaita että henkilökuntaa vammautui tai kuoli niin harhaluodeista kuin kranaattien sirpaleista. Taisteluiden ollessa kiivaimmillaan telttojen väleissä oli juostava kyyryssä.

Ensimmäiset päivät

Kesäkuun 28. päivänä Salminen aloitti työnsä kenttäsairaalassa ja hän raatoi lähes tauotta aamuseitsemästä iltaseitsemään. Hän hoiti peräjälkeen kolme isoa vatsan alueen ja paksusuolen leikkausta. Ensimmäinen potilaista, sirpalevammasta revenneen paksusuolen kanssa hoitoon tullut, kuoli osastolla verensiirrosta aiheutuneeseen komplikaatioon. Veripussit olisi säilytettävä tasaisessa lämpötilassa jääkaapissa, mutta pitkät sähkökatkokset johtivat verivalmisteiden pilaantumiseen.

Kertakäyttöisiä kumihanskoja ei ollut riittävästi, joten hanskoja pestiin ämpärissä operaatioiden jälkeen ja aseteltiin kangasliinalle kuivumaan. Sinänsä hanskat eivät olleet suurin ongelma, lähes kaikki vammat olivat likaisia. Räjähdyssirpaleet, luodit ja keihäät siirsivät kudoksiin erilaista likaa, steriilejä haavoja ei yksinkertaisesti ollut.

Oma lukunsa olivat macheten aiheuttamat vammat. Machete on pitkäteräinen veitsi, jota yleensä käytetään sadonkorjuussa. Teräase soveltui myös ihmisten silpomiseen. Salminen näki potilailla syviä, pitkiä viiltoja käsissä, kyljissä ja kasvoissa sekä katkottuja raajoja.

Osalle potilaista ei voinut tehdä enää mitään. Esimerkiksi sairaalaan kannettiin sisään maastopukuinen, luodin päähänsä saanut sotilas. Tilanne oli toivoton ja sotilas kuoli pihalle. Samoin iltaisin olisi ollut useita kiireellisesti leikattavia potilaita, mutta työhön ei ryhdytty. Salminen teki linjauksen, että tiimi ei operoinut yöllä. Ilman lepoa koko leikkausryhmä olisi ollut pian toimintakyvytön.

Miinoja ja tauteja

Salmisen aloittaessa työnsä miinoihin haavoittuneita oli melko vähän, mutta myöhemmin kesällä uhreja alkoi tulla enemmän. RPA alkoi päästä voitolle ja vetäytyvät hutujoukot miinoittivat lähtiessään maastoa. Ruandassa oli käytössä paljon polkumiinoja ja niihin astuneiden ihmisten alaraajat silpoutuvat käytännössä riekaleiksi.

Monilla hoitoon tulleilla jalkojen luiden päät törröttivät ulkona ja lihaspalat roikkuivat luussa kuin vartaassa. Miinavammojen takia Salminen saattoi yhden päivän aikana tehdä kuusi amputaatiota.

Taistelujen lisäksi paikallisia riivasivat kulkutaudit, tappavat loiset ja puute juomakelpoisesta vedestä. Taudit, joihin länsimaissa rokotetaan, tappoivat Ruandassa paljon ihmisiä.

Kenttäsairaalassa tautien tarkkaa diagnoosia ei laboratorion puutteen takia pystytty tekemään eli voitiin lähinnä arvailla osuvinta tautia oireiden perusteella. Yksi tällainen oli jäykkäkouristus, jonka oireet olivat niskan ja selän jäykkyys, kovat vatsanpeitteet ja irvistys kasvoilla. Salminen näki kenttäsairaalassa jäykkäkouristuksen saaneita ihmisiä, joiden kärsimykset olivat karmeaa katseltavaa. Lääkkeitä olon helpottamiseksi tai parantamiseksi ei kenttäsairaalalla juurikaan ollut.

Seppo Salminen & Leena Hirvonen: Kirurgina Ruandassa. 255 sivua. Werner Söderström osakeyhtiö.

Suomen selviytyminen maailmansodasta huipentui Tali-Ihantalaan

Valtiotieteen tohtori, yleisesikuntaeversti Pekka Visuri, filosofian tohtori, yleisesikuntaeversti Pasi Kesseli ja diplomi-insinööri, tekniikan tohtori Carl-Fredrik Geust ovat kaikki Suomen sotavuosien historiaan hyvin perehtyneitä kirjoittajia. Yhteistyönä he ovat kirjoittaneet teoksen Suomen sodista 1939-1945. Siinä käsitellään viime sotien taustat, tapahtumat ja seuraukset yhtenä kokonaisesityksenä.

Kesällä 1939 maailmaa hätkäytti Saksan ja Neuvostoliiton välillä solmittu hyökkäämättömyyssopimus. Sen salaisessa lisäpöytäkirjassa määriteltiin myös etupiirijaot ja tihkuneiden tietojen mukaan Suomen katsottiin kuuluvan Baltian maiden tavoin Neuvostoliiton piiriin.

Suomi sai 5. lokakuuta kutsun saapua neuvotteluihin Moskovaan. Neuvottelukierrokset jatkuivat tuloksettomina marraskuulle saakka. Neuvottelujen katkettua hallitus ei pitänyt sodan uhkaa suurena vaan jopa valmisteli ylimääräisiin harjoituksiin kutsuttujen reserviläisten suurimman osan kotiuttamista. Sitä ei sentään toteutettu, mutta evakuointeja ja eräitä muita yhteiskunnan valmiustoimia jo purettiin.

Syitä hallituksen sodanvaaran vähättelyyn on pohdittu paljon. Yhtenä perusteena poliittisen johdon kannanotoille olivat päämajasta saadut tilannearviot, joissa pidettiin epätodennäköisenä Neuvostoliiton hyökkäystä talven kuluessa. Vielä 25. marraskuuta tiedusteluosaston katsauksessa ilmoitettiin, ettei Neuvostoliitto todennäköisesti ryhtyisi hyökkäämään millään suunnalla.

Todellisuudessa puna-armeijan joukkoja oli alettu keskittää Suomen suunnalle jo lokakuussa Moskovan neuvottelujen aikaan ja näiden kariuduttua Neuvostoliiton puolustusministeri marsalkka Kliment Vorošilov antoi 15. marraskuuta käskyn siirtyä hyökkäysvalmiuteen ja sota syttyi 30. marraskuuta.

Länsimaiden avun merkitys

Talvisodan osalta länsiavun merkityksestä on kiistelty pitkään. Sinänsä länsivallat toimittavat materiaaliapua sen jälkeen, kun Suomen armeija oli joulukuun puolivälin tienoilla osoittanut taistelukykynsä.

Ruotsista tuli monenlaista apua, mutta armeijan osastojen lähettämisen suhteen kanta pysyi tiukan kielteisenä. Ruotsista tuli kuitenkin 8 000 vapaaehtoista sotilasta sekä ilmavoimien ja ilmatorjunnan osastoja Pohjois-Suomen puolustusta vahventamaan.

Suurempi kysymys oli, tulisivatko Britannia ja Ranska Suomen avuksi? Molemmissa maissa julkilausuttuna ajatuksena oli Suomen avustaminen ja sillä oli myös niin sanotun yleisen mielipiteen tuki. Todellisena päämääränä olivat Norjan satamien ja Pohjois-Ruotsin malmikenttien valtaaminen, etteivät ne päätyisi Saksan haltuun.

Hankkeen esteenä oli lukuisia teknisiä ja poliittisia tekijöitä. Norja ja Ruotsi kieltäytyivät sallimasta interventiojoukkojen läpikulkua Suomen suuntaan. Niillä oli siihen useita hyviä syitä, joista vähäisin ei ollut Saksan uhkaus estää voimakeinoin liittoutuneiden pääsy Skandinaviaan.

Suunnitelmilla oli kuitenkin oma vaikutuksensa Neuvostoliitossa. Josif Stalinille tuli tammikuussa tietoja Ranskan ja Britannian halukkuudesta edetä Skandinaviaan. Vaikka ilmeisenä tavoitteena ei ollut pelkkä Suomen avustaminen, alkoi hankkeisiin selvästi tulla myös Neuvostoliiton vastaiseen sotaan valmistautumisen piirteitä. Tämä pakotti neuvostojohtajan yrittämään saada sota Suomea vastaan loppumaan tarjoamalla hyväksyttäviä rauhanehtoja.

Neuvottelujen ohella Neuvostoliitto yritti myös ratkaista sodan ankarilla hyökkäyksillä, mutta lopulta sota päättyi rauhansopimukseen maaliskuun 13. päivänä 1940. Alusta saakka käytettiin termiä välirauha, joka ennakoi tulevaa jatkosotaa.

Kesä 1944

Suomen kohtalo oli jatkosodan loppupuolella kesällä 1944 jälleen vaakalaudalla Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua Karjalan kannaksella.

Kesäkuun 9. päivänä puna-armeija aloitti kymmenen tuntia kestäneet ilmapommitukset ja tykistötulen. Varsinainen hyökkäys alkoi seuraavana päivänä ja vastarinnasta huolimatta neuvostojoukot etenivät.

Pessimismi valtasi myös ylipäällikön, joka ilmoitti 15. kesäkuuta maan hallitukselle, että armeija oli lyöty. Hieman myöhemmin C.G.E. Mannerheim kehotti nopeasti tunnustelemaan aselevon mahdollisuuksia.

Neuvostojoukot saavuttivat Viipurin 20. kesäkuuta ja tilanne alkoi olla kriittinen. Päämaja sai kuitenkin puolustustaistelut vakiinnutettua Itä-Karjalasta siirretyillä joukoilla ja myös saksalaisten apu tasoittivat voimasuhteita. Suomalaisten vastarinta tiivistyi ja puna-armeijan hyökkäykset hidastuivat.

Viipurin koillispuolella Tali–Ihantalan alueilla käytiin Pohjoismaiden historian suurin taistelu kesä-heinäkuussa 1944. Puna-armeijalle kyseessä oli läpimurtotaistelu päästä sisemmälle Suomeen. Suurtaistelu päättyi suomalaisten torjuntavoittoon.

Tärkeimmät syyt vihollisen pysäyttämisen taustalla olivat puolustajaa suosiva maasto, jalkaväen vastahyökkäykset ja tykistön ja kranaatinheittimien keskitetty tulenkäyttö. Oma merkityksensä oli Suomen ilmavoimien ja saksalaisen lento-osasto Kuhlmeyn tuella.

Pekka Visuri, Pasi Kesseli & Carl-Fredrik Geust: Suomen sodat 1939–1945. Selviytyminen maailmansodasta. 544 sivua. Docendo.

Väinö Tannerin lapsenlapsi kiistää nuoruutensa ihanteet ja kertaa kommunismin synnit

Riikka Tanner (s. 1949) piehtaroi satojen ikätovereittensa tavoin 1960- ja 1970-luvun kulttuuriradikaalien yhteisöissä. Hänen isoisänsä Väinö Tanner (sd.) oli Neuvostoliiton silmissä pahin vihollinen: sosialidemokratia kilpaili kommunismin kanssa. Se oli sota vanhempia vastaan, sokeasta joukkouskosta kommunismiin, pelastumiseen. Aatteen ja taiteen lavastus upposi heränneisiin suomettuneessa Suomessa. Usko nojasi rauhanaatteen ylikansalliseen romantiikkaan.

Lähiviholliset olivat sotia edeltävä ja sotien jälkeinen Suomi. Kansainvälinen näkökulma tarjosi jakomielisen aatekehyksen: Vietnamin sotaa käyvä Yhdysvallat, kaiken pahan alku ja toisaalta kehitysmaiden väkivaltaiset vallankumoukset. Oma muistikuvani 1970-luvun Leipzigin ruusun ja rauhan elokuvajuhlilta: koskaan en ollut nähnyt sotaa vastustettavan Kalashnikov kädessä.

Kuten Tannerkin toteaa, sanat ”rauha” ja ”Lenin” Agit Propin tahtimarssilauluissa olivat kiehtova valhe, joka upposi sinipaitaisiin taistolaisnuoriin. Kun tänään Venäjä jahtaa natseja rajojensa ulkopuolelta, se unohtaa asenneilmaston omassa maassaan.

Tanner alkaa nähdä kom-uniaan

Jossakin vaiheessa kiihkouskova voi tulla toisiin ajatuksiin. Eroaminen kiinteästä uskonyhteisöstä on ollut varsinkin tämän vuosituhannen puolella monen kirjan aihe. Luopio joutuu täysin eristetyksi, ilmiö on tuttu uskonyhteisöissä sekä poliittisten ääriliikkeiden piirissä.

Riikka Tanner ei kuitenkaan ollut kokemuksensa ja kyllästymisensä kanssa yksin. Hän ei perustanut uutta poliittista lahkoa, vaan luovana yksilönä kykeni kertomaan irtiotostaan. Yhdessä Kanerva Cederströmin kanssa hän toteutti dokumenttielokuvan Lenin-setä asuu Venäjällä (1987). Nimi ivaili pikkulapsille syötettyä Lenin-puppua.

Kirja on osin kauhu-uni. Tanner on rakentanut filosofisten tekstiensä väliin muistumia taistolaisuuden ajoilta, joita hän nimittää kom-uniksi. Niissä menneisyyden kokemukset astuvat esiin. Taiteen ja kulttuurin aivopesemät edistyksen ihmiset kokoontuvat lujittamaan omaa yhteistä uskoaan. Kulttuurityöntekijän Liitto kokosi taiteen marxilaiset yhteen niin, että huomattavaa osaa taiteilijakunnasta on syytä pitää tyranniasta haaveilevana joukkona.

Teatteri tekee vallankumouksen

Kun toimittajakirjailija Matti Kurjensaari oli lukenut Kouluhallituksen hyväksymän Suomen Kirjallisuushistorian, hän kirjoitti päiväkirjaansa 16.8.1973 dystopianäyn:

”Jos tuo ryhmäkunta saa vallan, se johtaa oikeudenkäynteihin, maanalaiseen kirjallisuuteen, pakkotyöleireihin. ’Suomalainen kirjallisuus vanginvaatteissa’. Se johtaa yhden kirjailijatyypin ylettömään suosimiseen, toisten tuhoutumiseen”.

Tanner käsittelee syystäkin suomalaisen teatterikoulutuksen ajautumista ääriajattelijoiden välineeksi. Edistys eli Helsingissä, maakunnan väki ymmärsi vastustaa. Teatterikoulun aatepari Eero Melasniemi ja Kristiina Halkola aivopesi monta oppilaspolvea, kunnes koitti seuraava joukkomielenhäiriön muoto: Jouko Turkka. Teatteri ja siinä sivussa elokuva sekä pioneerilaulanta olivat tie uuteen hulluuteen. Työväestöstä he eivät tienneet yhtään mitään.

Edistys sai kommunistien muotoilemana hirtehisiä ajatusahtauman muotoja. Kaisa Korhonen jahtaamassa tyttöoppilaiden puhtautta. Pirkko Saisio on omalta osaltaan jo aiemmin kertonut koulun tunkkaisista asenteista vaikkapa seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan – prikulleen kuin tämän päivän poikkeavuuksia metsästävä Venäjä.

Andrzej Wajdan Katyn ja Puolan kärsimysten kauheus

Riikka Tanner kertaa puolalaisten kohtaloa. Natsit ja kommunistit sovussa päättävät jakaa Puolan – Baltia, Romania ja Suomi Josif Stalinille. Omansa Puolasta saatuaan Neuvostoliitto teloittaa huolellisesti valitsemansa puolalaiset avainhenkilöt ja hautaa ruumiit, muun muassa Katynin metsiin. Puolalainen elokuvaohjaaja Andrzej Wajdan elokuva aiheesta valmistui vasta 2007 muistuttamaan ikuisesta vihasta synnintekijöitä kohtaan. Putinin Venäjä ei tule pyytämään anteeksi.

Kirjan loppuosa on omistettu filosofisille ajatuksille Tannerien tuttavuudesta, latvianjuutalaisesta Paul Olbergistä, jonka kanssa Riikan isovanhemmat kävivät mielenkiintoisia ja avartavia keskusteluja. Niiden laajemman esittelyn sijaan tarjoilen todellisen löydön, akateemikko V.A. Obrutsevin tieteellisen ennustuksen:

”Kommunismi, johon pääsemme viimeistään 1980-luvun alussa on kykenevä pidentämään ihmisen ikää noin 150-200 vuoteen. Kaikki tarttuvat taudit on hävitetty. Vanhuus ja väsymys ovat voitettuja ominaisuuksia. Tiede on oppinut herättämään eloon ennenaikaisesti kuolleet. Ihminen on onnistunut alistamaan KAIKKI luonnonvarat ihmiskunnan ja kommunismin palvelukseen.”

Kirja ei muuten kertaakaan mainitse henkilöä nimeltä Jaakko Laakso (taist.), jonka kanssa muutama kokoomuslainenkin oli hyvää pataa. Miksi? Lunastaakseen taivaspaikan, kun akateemikko Obrutsevin ennustus toteutuu?

Riikka Tanner: Leninin ilmestyskirja. Kirjoituksia painajaisista, historiasta, kulttuurista ja politiikasta. Media Hämeentie 2024.

Tammisaaren punavankileirin karmeat olot johtivat kansainväliseen skandaaliin

Arkistoalalla työskentelevä FM Cecilia Toivanen ja FM historianopettaja, tietokirjailija Sture Lindholm käsittelevät teoksessaan Tammisaaren vankileirin ja pakkotyölaitoksen vaiheita vuosien 1918-1930 välisenä aikana.

Tammisaaren kupeessa sijaitseva Dragsvikin sotilasalue rakennettiin vuosina 1911–1913 Venäjän keisarikunnan sotilastukikohdaksi. Dragsvikin sotilasalueella oli lähes 70 rakennusta.

Kun Suomen sisällissota ratkesi keväällä 1918, Dragsvikin tukikohta oli tyhjillään. Toukokuussa voittajat päättivät, että kaikkia kevään 1918 punakapinaan osallistuneita tulisi pitää vankeudessa, kunnes selviäisi, mihin rikoksiin he olivat syyllistyneet.

Kyse oli noin 80 000 ihmisestä, jotka sijoitettiin eri puolilla Suomea sijaitseviin vankileireihin.

Alkukaaos

Junat alkoivat tuoda punaisia Tammisaaren leiriin ja kesäkuun alun raportit kertoivat, että vankeja oli noin 7 400. Muutamaa viikkoa myöhemmin määrä kasvoi tuhannella. Vartijoilla ei ollut ollut aikaa huolehtia, että ylisuurella vankijoukolla olisi ollut ruokaa ja vettä. Käytännössä leirillä vallitsi viidakon laki.

Elintarvikepula oli akuutti ja jotkut vangit toivoivat, että heidät ammuttaisiin. Sekin oli heistä parempi vaihtoehto kuin riutua hitaasti nälkään.

Ruokapulan lisäksi Dragsvikin joukkokuolemiin vaikuttivat järkyttävät hygieeniset olot. Ensimmäiset käymälät olivat avoimia riukukuoppia. Peseytymiseen ei ollut vettä eikä vaihtovaatteita ollut, vaan vangit käyttivät samoja pesemättömiä vaatteita, jotka olivat olleet heidän yllään vangitsemisesta lähtien. Tällaisissa oloissa tartuntataudit levisivät esteettä.

Epätoivoinen tilanne herätti vähitellen myös viranomaiset. Uusien ohjeiden mukaan vähemmän syylliset vangit päästettiin ehdonalaiseen vapauteen. Samalla sallittiin omaisten ruokatoimitukset vangeille. Heinäkuun alussa Dragsvikista vapautettiin noin 1 200 vankia.

Silti heinäkuussa leirillä menehtyi päivittäin keskimäärin noin 30 ihmistä. Ruumispinot kasvoivat ja vainajia laitetiin puulaatikoihin, jotka vedettiin kärryillä leirialueen ulkopuolelle. Perille päästyään vangit tyhjensivät laatikoiden sisällön hiekkakuoppaan. Kesähelteessä työ oli sietämätöntä. Vielä elokuussa yli puolet kaikista Suomen vankileirikuolemista tapahtui Tammisaaressa.

Pakkotyölaitos

Professori Robert Tigerstedt nimitettiin kesällä 1918 leirin ylilääkäriksi. Tarkastuskierroksensa jälkeen hän luonnehti näkemäänsä silkaksi katastrofiksi. Olosuhteet olivat pahemmat kuin Venäjän vankiloissa. Salaiseksi tarkoitettu raportti vuoti julkisuuteen, ja mikä pahinta, myös pohjoismaisiin lehtiin. Seurauksena oli Suomen valtiolle kiusallinen kansainvälinen skandaali.

Julkisuus saattoi olla yhtenä syynä siihen, että vastuu sotavankiloista siirtyi syyskuussa 1918 sotilasviranomaisilta siviilihallinnolle. Vankileirien tilalle tuli yhdeksän pakkotyölaitosta, Dragsvik oli niiden joukossa ja sen viralliseksi nimeksi tuli Tammisaaren pakkotyölaitos.

Olot alkoivat parantua, esimerkiksi lokakuussa avattu sauna poisti pahimmat hygieniaan liittyvät ongelmat, koska vangit saattoivat peseytyä päivittäin. Oikeuden päätösten ja armahdusten vuoksi pakkotyölaitoksen väkimäärä väheni merkittävästi, vuodenvaihteessa 1918-1919 Tammisaaressa oli noin tuhat vankia.

Maaliskuussa 1919 Tammisaaren pakkotyölaitoksella vieraili yllättäen valtionhoitaja C.G.E. Mannerheim ja oikeusministeri Karl Söderholm seurueineen. Lähes kolme tuntia kestäneen vierailun aikana Mannerheim tiettävästi kävi kaikissa selleissä ja keskusteli vankien kanssa ja kyseli heidän vointiaan ja toiveitaan.

Vierailun jälkeen Mannerheim antoi oikeusministerille tehtävän toimittaa Dragsvikiin 500 alusvaatekertaa ja perunaerän, josta jokainen vanki saisi yhden perunan päivässä. Erään mukana olleen henkilön muistiinpanojen mukaan Mannerheim oli sanonut, että hän mieluummin pakenisi ja vaarantaisi henkensä kuin jäisi Dragsvikiin. Sanomalehdissä ilmestyi toisenlainen versio, jonka mukaan Mannerheim oli tyytyväinen vierailuun ja todennut kaiken olevan kunnossa.

Seuraavina vuosina muut pakkotyölaitokset suljettiin ja keväästä 1921 lähtien ainoastaan Tammisaaressa oli vuoden 1918 punavankeja.

Osa vartijoista halusi kostaa punavangeille

Tammisaaren vankien muistelmissa kerrotaan sadistisista ja julmista vartijoista sekä vankeihin kohdistetusta väkivallasta. Varmasti kesällä 1918 osa vartijoista halusi kostaa punavangeille, mutta pakkotyölaitoksen aikana vankien kohtelu muuttui asiallisemmaksi.

Tammisaaren pakkotyölaitoksen suuri ongelma olivat karkaamiset. Vuonna 1920 alueelta pakeni peräti 45 vankia. Syynä oli johdon selityksen mukaan se, että vartijat olivat valtaosin kouluttamattomia ja kokemattomia.

Tammisaaren vartiointiongelmat jatkuivat pitkälle 1920-luvulle. Vartijoiden vaihtuvuus pysyi suurena, kurinpito oli heikkoa ja alkoholinkäyttö muodostui entistä merkittävämmäksi ongelmaksi kieltolaista huolimatta. Pimeän viinan myyjille vanginvartijat olivat hyviä asiakkaita.

Sture Lindholm & Cecilia Toivanen: Punavankila. Tammisaaren pakkotyölaitos 1918–1930. Suomentanut Anu Koivunen. 495 sivua. Atena.

Söivätkö sudet Turun seudulla 22 lasta?

Turun seudulla 1800-luvun lopulla liikkunut susilauma tappoi parin vuoden aikana 22 lasta. Oulun yliopiston tutkijat selvittivät nykyaikaisin tutkimusmenetelmin susilauman ravinnon koostumusta ja mahdollisen ihmislihan osuutta niiden kokonaisravinnonsaannissa.

Viimeinen susi kyseisestä susilaumasta kaadettiin alkuvuodesta 1882. Susi täytettiin ja se on nykyisin säilytettävänä turkulaisessa koulussa. Täytetty susi on antanut tutkijoille mahdollisuuden perehtyä sen ruokavalioon ja ihmislihan mahdolliseen osuuteen sen ravinnosta.

Tutkimusta varten suden turkista otettiin karvanäytteitä, joiden stabiilien hiili- ja typpi-isotooppien koostumusta verrattiin muihin aikalaissusista saatuihin näytteisiin. Hiilen ja typen stabiilit isotoopit kertovat esimerkiksi suden asemasta ravintoketjussa.

Ihminen on ravintoketjussa korkealla, ja ihmiskudoksen käyttäminen laajasti ravintona näkyisi isotooppisuhteissa. Vastaavaa tutkimustapaa on käytetty muun muassa kuuluisia Tsavon ihmissyöjäleijonia käsitelleessä tutkimuksessa.

Tutkimuksen mukaan ihmiskudoksen määrä susien kokonaisravinnonsaannista oli todennäköisesti vähäinen, sillä ihmislihan syöntiin viittaavia muutoksia suden ravinnossa ei havaittu.

Jos sudet ovat syöneet ihmislihaa, on ihmiskudoksen määrä kokonaisravinnonsaannista ollut niin pieni, ettei se ehkä olisi muuttanut isotooppisuhteita havaittavasti. Tutkimustulosten mukaan ihmiset ovat muodostaneet maksimissaan 10–15 prosenttia susien ravinnontarpeesta.

– Erot vertailuaineistoon selittänee se, että Turun seudun sudet ovat joutuneet turvautumaan tavallisesta poikkeavaan ruokavalioon, koska niiden pääsaaliseläin hirvi oli alueella käynyt vähiin. Tämä on voinut tarkoittaa esimerkiksi maatilojen kotieläinten hyödyntämistä, mikä on todennäköisesti totuttanut sudet ihmisten läheisyyteen, dosentti Juho-Antti Junno sanoo tiedotteessa.

Tutkittavana ollut susi oli historiallisten lähteiden perusteella käyttänyt ihmisravintoa viimeksi noin kaksi kuukautta ennen kuolemaansa. Suden karvankasvun nopeuden perusteella tutkijat olettavat, että tietoa suden ravinnosta saadaan noin neljän viimeisen elinkuukauden ajalta. Ihmisperäisen ravinnon oletettiin näkyvän eroina karvan tyvi- ja latvaosien välillä.

Kuukausikohtaisia isotooppisuhteita selvitettiin katkaisemalla ihmissyöjäsuden karvat seitsemään sentin pituiseen osaan analyysejä varten.

– Tulokset eivät varsinaisesti tue lapsensyönnin mahdollisuutta, mutta sitä ei voi sulkea kokonaan pois. Samasta aineistosta on tekeillä myös geneettinen tutkimus, jolla on tarkoitus selvittää tutkittujen yksilöiden sukulaisuussuhteita sekä niiden alkuperää. Niidenhän on useissa yhteyksissä väitetty olleen koirasusia, kertoo susia pitkään tutkinut professori Jouni Aspi.

Vertailuaineisto kerättiin 1800-luvun lopulla eläneiden susien turkeista Riihimäen metsästysmuseon kokoelmista. Lisäksi analysoitiin kahden muun epäillyn ihmislihaa syöneen suden turkin isotooppisuhteita.

Useiden yliopistojen ja museoiden yhteistyönä toteutetussa tutkimuksessa päävastuu oli Oulun yliopistolla. Mukana projektissa oli myös Lauma-kirjan vuonna 2019 julkaissut Jouni Tikkanen. Alun perin kirja toimi inspiraationa tutkimushankkeelle.

Arvoitus nimeltä Bertel Mårtenson – edustajamme ja liikemies Euroopassa, joka katosi natsien keskitysleirille

Jääkärilentäjä, ilmailuasiamiehemme Berlinissä ja Pariisissa, Suomen Fordin palveluksesta liikemieheksi Eurooppaan jäänyt Bertel Mårtenson (1893-1945) tuli salaperäisesti Gestapon pidättämäksi lokakuussa 1943. Hän oli tuolloin harjoittanut ”liiketoimiaan” Sveitsistä käsin.

Aluksi Mårtenson oli kiistatta Suomen itsenäisyyden ja nuoren tasavallan asialla: Pyhtään papin poika värväytyy Saksaan jääkärikoulutukseen ja pääsee siellä toimimaan vastuutehtävissä, kunnes erikoistuu hankkimaan lentokoneita Suomen armeijalle vaihtelevalla menestyksellä. Yhteydenpito Suomeen on takkuista: kaikkeen ilmailuasiamiehemme viestittelyyn suhtauduttiin vähätellen.

Mårtensonin sitkeä toiminta Saksassa ja Ranskassa ei kaikin puolin onnistunut. Lentokoneiden mittatilaus oli ranskalaisten kanssa pitkittyvä koettelemus. Valmistajan komeat puheet ja käytännön teot olivat räikeässä ristiriidassa. Aikataulut ja laatu eivät pitäneet kutiaan. Kun Mårtenson raportoi kotimaahan kiputekijöistä, Helsingin pään isännät luulivat tietävänsä asiat paremmin.

Hänen havaintonsa vastasivat pitkälle stereotypioita ranskalaisesta mentaliteetista: ylemmyyden tunteesta, tyhjistä lupauksista. Kokeneena lentäjänä Mårtenson havaitsi vakavat puutteet mahdollisen kaupankäynnin kohteena olevan lentokoneen valmistuksessa.

Maanantailaatua, epävakaita koneita

Ranskalainen laatu oli muinoin vitsailun aiheena, kun kaverini osti Tippa-Rellun. Korjaamossa sitä nimitettiinkin maanantaiversioksi. Viinimaan työntekijöiden laatukyky oli viikonlopun jäljiltä alimmillaan. Kun Mårtenson oli 1924 ottanut vastaan ilmailuasiamiehen tehtävät Pariisissa, se koettiin helpotuksena Helsingin ylemmille, niin paljon Bertel oli joutunut riitelemään ilmavoimien esikunnassa. Luonteeltaan hän ei ollut pehmeä ja yhteistyöhaluinen upseeri.

Tiukkaa luonnetta kyllä tarvittiin Pariisissa, vaikka Mårtenson verkostoituikin monien kanssa, vaan ei kaikkien. Suomella oli halu saada käyttöön ranskalaisia lentokoneita, joiden alkuvalmisteluja Mårtenson valvoi. Suunnittelu ja työn jälki eivät vakuuttaneet. Myös aikatauluongelmat loivat varjoja hankintojen toteutumiselle. Mårtenson joutui kuuntelemaan monisanaisia selityksiä ja ylväitä lupauksia. Kun hän niistä raportoi Suomen riitaisille esimiehilleen, nämä arvattavasti puistelivat päätään: Mårtenson ei ehkä osannut hommaansa.

Kanssakäyminen lentokonevalmistaja Caudronin kanssa on mainio opetus kaikille hankintoja tekeville. Ensin Suomelle luvattiin ”lahjaksi” mallikone, joka lennätettäisiin Suomeen näytille. Sitten selvisi, ettei kyseessä olisi lahja laisinkaan. Lupaus olisi pitänyt nähdä ns. mustaa valkoisella. Tehtaalla mallikoneen rakentaminen ei edistynyt, kun Bertel siellä kävi elokuussa 1924.

Lokakuussa – muutaman käyntikerran jälkeen – kone oli ”lähes valmis”, mutta – kas (!): uusi moottori lojui konetelineellä vailla kelpoisuustodistusta, männän akseli oli liian kulunut. Mårtenson havaitsi käynneillään, että vikoja oli paljon ja aina vain lisää. Joulukuussa lentäjäkollega vei suomalaislentäjien läsnä ollessa koneen luvatta ulos hangaarista ja suoritti koelennon: hän ei ollut koskaan lentänyt niin kummallisella koneella. Sillä oli hankala lentää ja epävarman tuntuinen, hengenvaarallinen. Valmistaja oli tämän tiennyt koko ajan, mutta Suomen päässä Mårtensonin kanssa riidoissa ollut piti häntä syyllisenä.

Epäonninen lentokone päätyi poltettavaksi ja venäläissyntyinen suunnittelija sai kenkää. Mårtenson jatkoi ilmailuasiamiehenä Pariisissa jonkin aikaa, kunnes toimi lakkautettiin. Sillä kertaa ranskalaisia koneita havitellut Suomi jäi niitä ilman. Mielenkiinto alkoi kohdistua muualle.

Töihin Fordille ja taas Keski-Eurooppaan

Mårtensonin onnistui pysytellä lentoalalla, vaikka alkoikin levottomasti harjoittaa monen moista liiketoimintaa: turkikset houkuttelivat, samoin arpajaistoiminta. Suomen Fordiakin kiinnostivat lentokoneet, ja kohta hän oli hetken yhtiön palveluksessa. Veri veti kuitenkin Eurooppaan, tuleva uusi aviovaimo astui kuvioihin. Sotien aikana Mårtenson ryhtyi hankkimaan Suomelle sen tarvitsemia raaka-aineita ja harrastamaan salaperäisiä kuriirin tehtäviä.

Suomen ja Saksan liittolaissuhteet antoivat hänelle vapauksia tiettyyn rajaan saakka. Silti kuriirikirjeitä ja suuria rahasummia kuljettanut Mårtenson ilmiannettiin ja pidätettiin 14 muun henkilön kanssa junamatkalla Pariisista Berniin. Elettiin lokakuun loppua 1943, jolloin Saksan ja Suomen suhteet olivat vielä Mårtensonin kannalta hyvällä tolalla. Silti aviovaimo Ella eivätkä suomalaiset viranomaiset saaneet varmoja tietoja pidätykseen johtaneista yksityiskohdista saati Mårtensonin olinpaikasta. Kun seuraavan vuoden talvella hänen kohtalostaan jatkettiin kyselyjä, Saksan ja Suomen ilmiselvästi viilentyneet välit olivat jo haitaksi.

Sanna Lönnforsin kirjoittama elämänkerta hyödyntää Mårtensonin pojanpojan hallussa olevaa arkistoa, joka sisältää uskomattoman paljon kirjeenvaihtoa – jopa tämän keskistysleiriajalta. Kirjoittajaa luonnehditaan ”tarinallisen tietokirjoittamisen” osaajaksi. Pitää paikkansa.

Samalla kun kirja kuvaa sodan aikaista Euroopan jännittävää elämää, se on myös rakkaustarina, joka päättyy päähenkilön katoamiseen Mittelbau-Doran keskitysleirille, jonka lopuksi puna-armeija ”vapauttaa”. Lönnfors uskoo, että Mårtenson katosi ja kuoli leiriä evakuoitaessa länteen. Kertomuksen yksi karmea opetus on: älä palvele liian useata eri tahoa, vaikka luulet diplomaatin aseman olevan turvanasi. Laukussasi kuljettamasi raha ja kulta himottavat kaikkia. Sankaruutesi onnistumiset voivat muuntua riskeiksi ja kohtaloksesi.

Sanna Lönnfors: Bertel Mårtenson, väärinymmärretty sankari? Reuna 2023.

Tällaisia ovat suomalaiset poliisisurmat

Toimittaja Linda Rantanen käy teoksessaan lävitse kaikki vuoden 1969 jälkeen tapahtuneet virkatehtävää suorittaneiden poliisien kuolemaan johtaneet rikokset.

Suomen itsenäisyyden aikana poliiseja on kuollut virkatehtävissä 132. Todennäköisesti määrä on suurempi, sillä sotien aikana kaikkia kuolemantapauksia ei kirjattu.

Mikäli sotavuosia ei lasketa, synkimmät vuodet olivat 1958 ja 1969. Kumpanakin vuonna menehtyi neljä poliisia virkatehtävissä.

Puolangan haulikkomies

Lokakuussa 1980 Puolangan keskustassa sijainneessa baarissa oli meneillään tavanomainen torstai-ilta. Työntekijä huomasi, miten vakioasiakkaisiin kuuluva mies vaikutti olevan kovassa humalassa ja puhisi itsekseen vihaisena. Loppuillasta henkilö riitautui toisen asiakkaan kanssa.

Mies kävi hakemassa sisarensa luota haulikon patruunoineen. Hänen ilmestymisensä ase kainalossa anniskelupaikan edustalle sai baarissa aikaan valtavan paniikin, mutta mies ei kuitenkaan pyrkinyt sisälle, vaan siirtyi odottelemaan riitakumppaniaan tien toiselle puolelle pysäköidyn kuorma-auton taakse.

Paikalle saapuneista kahdesta poliiseista kumpikaan ei vetänyt ylleen suojaliivejä, joita ei tosin muutenkaan mielellään käytetty. Liivit olivat erittäin suuria, ulottuivat lantion alapuolelle ja painoivat 20 kiloa. Niiden kanssa oli hyvin vaikea liikkua. Vasta 1990-luvulla poliisille saatiin kevyempiä suojaliivejä.

Konstaapelit lähestyivät kummaltakin puolelta kuorma-auton peräosan takana lymyilevää miestä. Sitten kuului haulikon laukaus ja ylikonstaapeli Taisto Seppänen kaatui tuskissaan maahan. Hän oli saanut vatsaansa haulisuihkun ja kuoli sairaalassa saamiinsa vammoihin.

Käräjäoikeus tuomitsi ampujan kymmenen vuoden mittaiseen vankeusrangaistukseen täyttä ymmärrystä vailla tehdystä murhasta. Vapauduttuaan mies syyllistyi vielä useisiin väkivaltarikoksiin sekä tappoon.

Varkauden puukotus

Maaliskuussa 1986 poliisi sai Varkaudessa kotihälytystehtävän. Noin 30-vuotias mies oli ollut laitoshoidossa mielenterveysongelmiensa takia ja päässyt perheensä luo lomalle. Hän oli kuitenkin lääkkeiden ja alkoholin yhteisvaikutuksesta alkanut pahoinpidellä isäänsä. Äidin ilmoittaessa tilanteesta paikalle lähetettiin kolme poliisipartiota.

Poliisit tulivat kerrostaloasunnon ovelle. Samassa mies syöksyi heidän kimppuunsa kaksi puukkoa käsissään. Hätäpuhelussa äiti ei ymmärtänyt ilmoittaa teräaseista, vaikka tältä oli kysytty, oliko poika aseistautunut. Hyökkääjä kävi raivokkaasti poliisien päälle puukkojen kanssa.

Pahiten välikohtauksessa sai osumia nuorempi konstaapeli Matti Eronen. Iskut osuivat rintakehään, vasempaan olkavarteen ja vasempaan kyynärvarteen. Ensihoidon saapuessa paikalle todettiin yhden puukoniskun osuneen myös suoraan sydämeen ja poliisi oli menehtynyt miltei välittömästi.

Tekijä todettiin olevan täyttä ymmärrystä vaille ja hänet lähetettiin tahdosta riippumattomaan hoitoon.

Rattijuoppo

Kesäkuussa 2007 ylihärmäläinen 20-vuotias nuorukainen osallistui Kalajoella järjestettyihin Bimmerpartyihin eli BMW:n omistajien vuotuiseen kokoontumisajoon. Paikalla oli 10 000 kävijää ja 2 000 Bemaria.

Mies oli hankkinut itselleen vuoden 1984 kirkkaankeltaisen BMW 325:n ja vaihtanut siihen tehokkaamman moottorin. Lauantai-illan edetessä mies huomasi tupakoidensa alkavan olla lopussa. Huolimatta siitä, että alkoholia oli juotu runsaasti, hän päätti itse ajaa ostoksille. Myös kaksi kaveria tuli kyytiin.

Huoltoaseman pihalla oli käynnissä niin sanottu kuminpolttonäyttö, josta myös nuori mies innostui, hänen autostaanhan ei tehoja puuttunut. Sattumalta lähes samalla hetkellä, kun mies aloitti ajoneuvonsa pyörittämisen, asemalle tuli poliisin siviilimallinen auto. Viranomaiset kiinnittivät välittömästi huomionsa vaarallisen oloisesti liikkuvaan Bemariin.

Kuljettaja ei piitannut poliisin pysähtymiskäskyistä, vaan karkasi liikenneasemalta ja ajoi valtatie 8:lle. Alkoi pakomatka kohti etelää, poliisipartiot ajoivat perässä ja tehtävään liittyi mukaan myös moottoripyöräpoliisi. Edelleen kaikki määräykset pysähtyä kaikuivat kuuroille korville. Ajaja vaaransi liikenteen tekemällä uhkarohkeita ohituksia ja välillä auton vauhti kiihtyi 200 kilometriin tunnissa.

Kokkolan poliisin kenttäjohtaja määräsi partion estämään hurjastelijan etenemisen. Kälviän kohdalla vanhempi konstaapeli Gudmund Lindström oli asettamassa piikkimattoa, kun BMW:n keula osui häneen. Poliisi lensi yli sadan metrin mittaisen matkan ja paiskautui asfaltille.

Lindströmillä ei ollut mitään mahdollisuuksia selvitä ja hän menehtyi tapahtumapaikalle. Autossa olijat loukkaantuivat vain lievästi ja heidät saatiin kiinni välittömästi. Kuljettajan verestä mitattiin yli kolmen promillen lukema.

Käräjäoikeus tuomitsi ajajan 3,5 vuoden mittaiseen vankeusrangaistukseen muun muassa törkeästä kuolemantuottamuksesta, törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta ja törkeästä rattijuopumuksesta. Myöhemmin hovioikeus kovensi tuomion viiteen vuoteen.

Linda Rantanen: Suomalaiset poliisisurmat. 186 sivua. Like Kustannus/Kustannusosakeyhtiö Otava.

MAINOS (sisältö jatkuu alla)
MAINOS

Verkkouutisissa mainostamalla tavoitat

100 000 suomalaista päivässä

Meiltä on pyydetty tehokasta, pienille budjeteille sopivaa mainosratkaisua. Niinpä teimme sellaisen, katselet sitä parhaillaan. Tarvitset vain hyvän idean, kuvan, otsikon ja 280 euroa.

Hyvä Verkkouutisten lukija,

Kehitämme palveluamme ja testaamme uusia sisältöformaatteja erityisesti mobiililaitteille. Haluaisitko osallistua testiin tässä ja nyt? Se vie vain muutaman minuutin.

(Uusi sisältö aukeaa painiketta klikkaamalla)