Verkkouutiset

Historia

Monet Saksan liike-elämän mahtisuvut nousivat kukoistukseen natsiaikana

Käytännössä kirja on ensisijaisesti muutaman nyky-Saksan liike-elämän rikkaimman suvun taustatarina. Monet Saksan liike-elämän mahtisuvut olivat nousseet kukoistukseen Kolmannessa valtakunnassa ja hallinnoineet sodan jälkeenkin suunnattomia omaisuuksia.

Esimerkiksi vuonna 1970 Friedrich Flick, August von Finck, Herbert Quandt ja Rudolf-August Oetker olivat tässä järjestyksessä Länsi-Saksan neljä varakkainta liikemiestä. He kaikki olivat olleet kansallissosialistisen puolueen jäseniä.

Lähes kaikki kirjan aiheena olevien sukujen jäsenet kieltäytyivät kommentoimasta tai suostumasta haastateltaviksi. Jotkut eivät edes vastanneet haastattelupyyntöihin tai kysymyksiin, jotka David De Jong lähetti.

Oetkerit

August Oetkerin 1800-luvun lopulla perustama yhtiö Dr Oetker oli ollut Saksan ensimmäinen merkittävä leivonnassa ja vanukkaiden valmistuksessa käytettävien leivinjauheiden ja muiden leivontatuotteiden valmistaja.

Toukokuussa 1937 Dr. Oetkerille ja 29 muulle yhtiölle myönnettiin kansallissosialistisen malliyrityksen kunniamaininta. Sodan aikana liiketoiminta kukoisti, Saksassa myytiin vuonna 1942 yli puoli miljardia pakkausta Dr. Oetkerin leivin- ja vanukasjauhetta. Määrä oli kaksi kertaa suurempi kuin ennen sotaa.

Yhtiöllä oli myös virallinen leivinjauhemonopoli Saksassa ja se oli yksi asevoimien tärkeimmistä tavarantoimittajista. Dr. Oetker oli myös mukana asevoimien hankkeessa, jossa rintamajoukoille toimitettiin ravintoarvoltaan suuria kuivattuja hedelmiä ja vihanneksia.

Samaan aikaan suvun ainoa miespuolinen jälkeläinen Rudolf-August Oetker aloitti SS-upseerikoulutuksen Dachaun keskitysleirissä toimivassa SS:n johtajakoulussa. SS-ura jäi traagisen tapahtuman johdosta. Syyskuussa 1944 hänen toimitusjohtajana toiminut isäpuolensa, äiti sekä kaksi sisarusta menehtyivät pommituksessa. Rudolf-Augustin oli otettava paikkansa sukuyhtiön johdossa.

Saksan antauduttua toukokuussa Oetker pidätettiin välittömästi hänen SS-taustansa takia. Vuonna 1947 Oetker vapautettiin kaikista syytteistä ja noin 30-vuotias mies sai palata yhtiönsä johtoon. Viittä vuotta myöhemmin Dr Oetker möi Länsi-Saksan talousihmeen siivittämänä noin 1,2 miljardia leivinjauhe- ja vanukaspakkausta. Voitoilla luotiin maailmanlaajuinen konserni.

De Jongin mukaan sodan jälkeen Rudolf-August avusti mielellään vanhoja SS-tovereitaan salamyhkäisen Stille Hilfe -järjestön kautta, joka jakoi avustuksia tuomituille ja maanpaossa eläville entisille SS-miehille.

Rudolf-August kuoli tammikuussa 2007 ja hän jätti kahdeksalle lapselleen konsernin, jonka vuosiliikevaihto oli 14 miljardia euroa.

Quandtit

Quandtin suku oli hyötynyt tekstiilitehtaidensa ansiosta sodista ja yhteiskunnallisista mullistuksista vuosikymmenien ajan. Ensimmäisen maailmansodan aikana yhtiön johdossa oli vajaa 40-vuotias Günther Quandt, joka pyrki laajentamaan toimintaa muille aloille.

Tässä auttoivat Saksan hyperinflaatio ja ailahtelevat pörssikurssit, ainoastaan taitavat sijoittajat onnistuivat luomaan omaisuuksia ja näihin miehiin Günther kuului. Hänen onnistui vallata 1920-luvun alussa kuuluisa akkutehdas AFA, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Varta.

Muutos tekstiilikauppiaasta pörssikeinottelijaksi ja sitten teollisuusmieheksi oli nopea. Günther kaappasi myös Saksan tärkeimpiin kuuluneen asevalmistajan Deutsche Waffen- und Munitionsfabriken, DWM:n

Poliittisesti Günther tunsi vetoa Adolf Hitlerin lupauksiin vahvemmasta Saksasta ja puolueeseen teollisuuspohatta liittyi vuonna 1933. Kolmas valtakunta tarjosi Güntherille huikeita mahdollisuuksia voittojen kasvattamiseen.

DWM:n tehtaat valmistivat miljoonia patruunoita, kiväärejä ja pistooleja asevoimille. AFA puolestaan toimitti tuhansittain akkuja sukellusveneitä ja torpedoita varten. Suvun tekstiilitehtaat suolsivat vanhaan tapaan miljoonia asepukuja armeijalle.

Günther Quandt lähti pakoon Berliiniä lähestyvien neuvostojoukkojen tieltä 25. huhtikuuta 1945. Lopulta hän päätyi USA:n joukkojen haltuun ja joutui oikeuden eteen vuonna 1948, muttei saanut mitään rangaistusta.

Vapauduttuaan Günther työskenteli raivoisasti saadakseen jäljellä olleen imperiuminsa kuntoon, mutta hän kuoli vuonna 1954. Dynastian säilyminen ja liiketoimintojen jatkuvuus oli Güntherille ehdottoman tärkeää, ja hän oli tehnyt huolelliset suunnitelmat, joiden mukaan hänen perillisensä Herbert ja Harald saisivat kumpikin johdettavakseen määrätyt osat suvun konsernista.

Jatkuvuuden suhteen Günther saattoi olla huoleton, esimerkiksi hänen vuonna 1910 syntynyt poikansa Herbert hankki vähitellen itselleen enemmistön tunnetun saksalaisen autovalmistajan BMW:n osakekannasta, otti ohjat tiukasti käsiinsä ja ryhtyi johtamaan yhtiön uudelleenjärjestelyä. Nykyään kahdella Herbertin lapsella on yhtiössä määräävä päätösvalta ja he ovat Saksan rikkaimpia henkilöitä.

David De Jong: Natsimiljardöörit. Saksan teollisuussukujen synkkä historia. Englannin kielestä suomentanut Tapio Kakko. 412 sivua. Minerva Kustannus Oy.

JARKKO KEMPPI

Näin ujosta pojasta tuli tuhansia murhannut terroristi – Osama bin Ladenin polku alkoi jo teininä

Yhdysvaltalainen toimittaja ja kirjailija Peter Bergen lupaa teoksessaan antaa perusteellisen kuvan Osama bin Ladenista eli miehestä, jonka syytä ovat Yhdysvaltain – ja muun maailman – pitkät sodat al-Qaidan ja sen seuraajien kanssa.

Bergen toteaa, ettei ollut mitään yksittäistä tapahtumaa, joka olisi muuttanut Lähi-idän rikkaimpiin kuuluneen perheen ujon pojan terrori-iskujen arkkitehdiksi. Pikemminkin hän kävi läpi asteittaisen radikalisoitumisprosessin, joka sai alkunsa jo teinivuosina.

Vuonna 1957 syntynyt Osama ihannoi isäänsä, joka oli luonut menestyvän rakennusalan yhtiön tyhjästä. Vaurauden taustalla olivat erittäin hyvät suhteet Saudi-Arabian kuningashuoneeseen.

Useimmat Osaman kymmenistä sisaruksista olivat silmiinpistävän länsimaalaistuneita, mutta Osama torjui lännen varhain. Opiskellessaan Britanniassa kesällä 1971 tuleva terroristi arvioi, että maan asukkaat olivat moraalisesti rappeutuneita eikä hurskaan muslimin tulisi mennä länsimaihin.

Yksi ratkaiseva sysäys radikalismin tiellä oli Neuvostoliiton hyökkäys Afganistaniin vuonna 1979. Noin neljän vuoden ajan Osama keräsi varoja eri vastarintaryhmille sekä osallistui muslimitaistelijoiden rekrytointiin. Lopulta militanttimiljonääri siirtyi itse Afganistaniin johtamaan fanaattisia seuraajiaan. Heistä syntyi jihadin levittämiselle ympäri maailmaa omistautunut ryhmä al-Qaida.

Ja sitten Sudaniin

Neuvostoliiton vetäydyttyä Afganistanista Osama palasi kotimaahansa, mutta hänen oli vaikea sopeutua siviilielämään. Suvun rakennusliiketoiminnasta puuttui kaikki se hohto ja jännitys, joita hän oli kokenut Afganistanin taisteluissa.

Osaman katkeruus länttä kohtaan syveni, kun Yhdysvallat toi satojatuhansia sotilaitaan Saudi-Arabiaan vuonna 1990 Persianlahden sodan yhteydessä. Bin Laden alkoi pitää amerikkalaisia päävihollisenaan. Hän vastusti yhdysvaltalaisten saapumista pyhälle maalle ja tämä näkemys johti yhä syvenevään välirikkoon saudien kuningashuoneen kanssa.

Vuoden 1991 lopulla Osama muutti Sudaniin, jossa hän johti suvun sikäläisiä liiketoimia. Bin Laden muun muassa rakennutti uuden 800 kilometriä pitkän tien Khartumista Port Sudaniin ja hän esiintyi julkisuudessa anteliaana suurliikemiehenä. Samalla hän kehitti terroristijärjestöään ja oli yhä näkyvämpi saudihallinnon arvostelija.

Strategia hahmottuu

Osama teki merkittävän strategisen päätöksen, jonka mukaan tekemällä Yhdysvaltain kohteisiin tarpeeksi iskuja, se vetäytyisi Lähi-idästä. Tämä taas romahduttaisi Yhdysvaltojen tukemat arabihallinnot, joita bin Laden erityisesti halveksi.

Al-Qaida teki ensimmäisen Yhdysvaltain vastaisen terroristioperaation joulukuun lopulla 1992. Pommit räjähtivät eteläjemeniläisen Adenin satamakaupungin kahdessa hotellissa, joissa majoittui amerikkalaisia sotilaita. Iskuissa kuoli kaksi ihmistä, mutta ei yhtään amerikkalaissotilasta. Silti terroristijohtaja katsoi onnistuneensa, koska Pentagon luopui Jemenin käyttämisestä tukikohtana Somaliaan siirtyville amerikkalaisjoukoille.

Seuraavaksi mielenkiinto kohdistui Somaliaan ja siihen, mitä al-Qaida voisi tehdä siellä olevia amerikkalaissotilaita vastaan. Lokakuun 1993 alussa Mogadishussa kuoli 18 amerikkalaista sotilasta kiivaissa tulitaisteluissa. Viikon sisällä Yhdysvallat ilmoitti vetävänsä joukkonsa Somaliasta.

Bergenin mukaan ei ole selvää, mikä rooli al-Qaidalla tarkalleen oli Mogadishun taistelussa, mutta Bin Laden itse uskoi saaneensa toisen suuren voiton, hän oli joukkoineen ensin pakottanut amerikkalaiset sotilaat pois Jemenistä ja nyt myös Somaliasta.

Bin Laden oli vakuuttunut, että hänen strategiansa johtaisi hänen tavoitteeseensa, Yhdysvaltojen karkottamiseen muslimimaista. Terrori ulottui myös Yhdysvaltoihin, kun vuonna 1993 al-Qaidan militanttiryhmä iski New Yorkissa World Trade Centeriin, missä kuoli kuusi ihmistä. Osamalla ei tosin ollut suoraan roolia tässä hyökkäyksessä.

Takaisin Afganistaniin

Osaman teot ja mielipiteet kotimaansa hallinnossa eivät sopineet bin Ladenin suvun johdolle, koska sen yritysten menestys riippui täysin Saudi-Arabian kuninkaallisten suosiosta. Ainoa ratkaisu oli julkisella lausunnolla irtisanoutua fanaatikosta ja hänen mielipiteistään. Samalla Osaman varat sukuyhtiössä jäädytettiin, mikä aiheutti ainakin väliaikaisesti rahaongelmia al-Qaidalle.

Sekä Saudi-Arabian että Yhdysvaltojen hallitukset painostivat Sudanin hallitusta karkottamaan terroristi. Ongelmana oli, etteivät saudit halunneet ottaa bin Ladenia takaisin, koska hän oli menettänyt kansalaisuutensa vuonna 1994.

Bin Laden päätti vuonna 1996 poistua painostuksen jälkeen Sudanista. Hän syytti tilanteesta Yhdysvaltoja ja oli raivoissaan myös sen takia, että hänellä oli Sudanissa kymmenien miljoonien dollarien sijoitukset, joita ei korvattu.

Katkeroitunut mies jäljitteli profeetta Muhammedia ja lohduttautui sillä, että profeettakin joutui pakenemaan Mekan pakanoita Medinan kaupunkiin rakentamaan täydellistä islamilaista yhteiskuntaa. Bin Ladenille Afganistan oli uuden ajan Medina.

Peter Bergen: Osama bin Ladenin nousu ja tuho. 384 sivua. Docendo.

JARKKO KEMPPI

Neuvosto-Karjalasta ei löytynytkään onnelaa punapakolaisille

Historian professori Maria Lähteenmäki kertoo tuoreessa tutkimuksessaan Suomesta vuosina 1918-1938 lähteneistä poliittisista ja taloudellisista naispakolaisista ja heidän kokemuksistaan Neuvosto-Karjalassa.

Punasuomalaiset asettuivat tai heidät määrättiin asumaan etenkin Petroskoihin sekä Uhtuan ja Aunuksen seuduille. Suomea puhuville Karjalan katsottiin soveltuvan parhaiten, olihan alue Suomen kaltainen. Tosin Moskovasta katsottuna kyse oli erämaasta, jonka harvalukuista väestöä Neuvosto-Venäjän oli hankala elättää.

Hallinnollisesti alue sai monien vaiheiden jälkeen virallisen nimensä Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta vuonna 1923 ja tällöin myös punasuomalaisten rakennustyö Karjalassa pääsi kunnolla alkamaan.

Haaveet ja todellisuus

Keväällä 1918 itärajan yli siirtyneiden punapakolaisten lähtö oli paniikinomainen, vain muutamat tavarat otettiin mukaan. Pakolaisten joukossa oli sadoittain kapinatoiminnassa mukana olleita naisia. Lähteenmäen mukaan naisia oli noin 2 000 eli noin kolme prosenttia punakaartien kokonaisvahvuudesta. Pakeneminen Neuvosto-Venäjälle puolestaan johtui puhtaasti vangitsemisen ja kuolemantuomion uhasta.

Paljon naisia siirtyi ”sosialistiseen paratiisiin” myös 1920- ja 1930-luvuilla. Tuolloin syynä oli ennen kaikkea toivo taloudellisesti paremmasta elämästä. Monet kohtasivat todellisuuden, missä ei ollut kunnollista asuntoa eikä töitä ja päivät kuluivat leipäjonoissa. Ilmenneistä ongelmista huolimatta osa pakolaisnaisista uskoi aidosti asioiden korjaantuvan, kysehän oli vain siirtymäajasta.

Yhtenä punapakolaisten menestyjistä voidaan pitää Toini Mäkelää. Punakaartissa hän johti muun muassa Valkjärvellä naisyksikköä. Paettuaan Pietariin hän liittyi helmikuussa 1919 puna-armeijaan ja osallistui taisteluihin pohjoisella rintamalla. Mäkelän johtama yksikkö tuli tunnetuksi raakuudestaan, naisia nimitettiin surman ja kuoleman enkeleiksi, jotka kerskuivat miestapoillaan.

Tammikuussa 1920 Toini komennettiin upseerikouluun ja hän suoritti kurssin ainoana suomalaisnaisena. Myöhemmin Toini sai siirron vakoilutehtäviin Suomeen, mutta hän jäi kiinni ja sai usean vuoden tuomion maan- ja valtiopetoksen valmistelusta. Vuonna 1929 Mäkelä palasi takaisin Neuvostoliittoon ja hän selvisi myös 1930-luvun Josif Stalinin vainoista, jotka kohdistuivat myös suomalaisiin.

Toisin kävi vielä vuosina 1927-1929 SKP:n peitepuolueen kansanedustajana toimineelle Siina Urpilaiselle. Hän loikkasi vuonna 1931 miehensä kanssa itärajan yli ja he päätyivät Petroskoihin.

Kunnon kommunistiksi itsensä laskeneelle Urpilaiselle oli kauhistus, kun hän sai vuonna 1938 useita syytteitä, joista pahin oli ilman muuta epäily vastavallankumouksellisuudesta. Lopulta hän sai kymmenen vuoden vankileirituomion, tämä oli tietenkin parempi kohtalo kuin mitä hänen miehensä ja poikansa kokivat. Molemmat teloitettiin syksyllä 1938. Vapautumisensa jälkeen Siina asui muun muassa Aunuksessa ja hän kuoli Petroskoissa vuonna 1962.

Edes korkea asema ei suojannut. Neuvosto-Karjalaa noin 15 vuoden ajan johtaneen Edvard Gyllingin puoliso Fanny oli siirretty miehensä kanssa Moskovaan vuonna 1935. Kolme vuotta myöhemmin Fanny pidätettiin ja hänen syntitaakkaansa lisäsi Edvardin leimaaminen petturiksi. Rangaistus maankavaltajan vaimona olemisesta oli kahdeksan vuotta vankileiriä. Fanny ei selvinnyt tuomion loppuun, vaan menehtyi Kazakstanissa sijainneella leirillä syksyllä 1944.

Hyvissä asemissa olleiden suomalaiskommunistijohtajien vaimoja kuulusteltiin kovin ottein. Tavoitteena oli saada esimerkiksi kotona vierailleiden henkilöiden nimiä, jotta saataisiin selville kavaltajien verkostoja.

Sinänsä kaikkien vangittujen kuulustelumenetelmiin kuului uhkailu, pelottelu ja myös väkivalta. Samalla leirillä Gyllingin kanssa ollut Ester Niemi muisteli, miten häntä oli piesty 18 vuorokautta tunnustuksen saamiseksi. Välillä nainen menetti tajuntansa, mutta rääkkääminen jatkui, kun hän virkosi. Ester sai kymmenen vuoden tuomion ja hän vapautui vuonna 1947.

Palaajat

Kaikki itään menneet eivät olleet tyytyväisiä näkemäänsä ja he loikkasivat takaisin Suomeen. Eräs työläisnainen onnistui siirtymään vuonna 1932 Neuvostoliittoon. Syynä oli halu nähdä maailmaa ja monien ikätoveriensa tavoin hän ylitti rajalinjan salaa. Lyhyen tutkintavankeuden jälkeen nainen määrättiin metsätöihin Äänisjärven pohjoispuolelle.

Kun vainot alkoivat 1930-luvun puolivälissä, loikkari siirrettiin Petroskoin lähellä olevalle vankileirille ja viimeistään tässä vaiheessa illuusiot ihanneyhteiskunnasta haihtuivat ja hän halusi palata takaisin Suomeen.

Nainen pakeni leiriltä, mutta hänet saatiin kiinni ja tuomioksi tuli kolme vuotta Siperiaa. Perillä Tomskissa suomalainen työskenteli eri tehtaissa nälkäpalkalla. Tuomion päätyttyä naiselle tarjottiin Neuvostoliiton kansalaisuutta, mutta hän ilmoittautui paluumuuttajaksi Suomeen. Kokemukset työläisten paratiisista olivat liian karut.

Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. 453 sivua. Gaudeamus Oy.

JARKKO KEMPPI

”Sensaatiomainen löytö” – poikkeuksellinen kivikautinen hauta

Itäsuomalaisen hiekkatien alta löytyneestä kivikautisesta haudasta pystyttiin arkeologisten tutkimusten perusteella tunnistamaan, että haudassa on lapsi, joka on mahdollisesti laskettu untuvapedille. Lapsen jalkopäässä on ehkä ollut koira.

Outokummun Majoonsuolla tehtiin poikkeuksellinen kivikautisen haudan kaivaus. Tutkimuksen tuloksena löytyi mikroskooppisen pieniä fragmentteja lintujen sulista ja höyhenistä, koiraeläimen ja pikkunisäkkäiden karvoista sekä kasvikuiduista.

Maaperätutkimuksessa havaitut löydökset ovat ainutlaatuisia, sillä orgaaninen aines säilyy huonosti Suomen happamassa maaperässä. Arkeologi Tuija Kirkisen johtamassa tutkimuksessa pyrittiin selvittämään, miten näitä jo pitkälle hajonneita kasvi- ja eläinperäisiä materiaaleja on mahdollista jäljittää maaperäanalyysin keinoin.

Kivikauden Suomessa vainajat haudattiin pääasiassa maakuoppiin. Suomessa kivikauden haudoissa ei ole juurikaan säilynyt orgaanisista aineksista olevia esineitä, mutta naapurialueiden hautojen perusteella tiedetään, että hautoihin laitettiin luista, hampaista ja sarvista tehtyjä esineitä sekä turkiksia, sulkia ja höyheniä.

Haudasta löytyi muutama hammas ja nuolenkärkiä

Museoviraston koekaivausryhmä tutki hautapaikan vuonna 2018 kohteen tuhoutumisvaaran vuoksi. Hauta sijaitsi metsän läpi kulkevan hiekkatien alla niin, että haudan yläosa oli osittain paljastunut.

Hauta oli alun perin havaittu siinä käytetyn voimakasvärisen punamullan ansiosta. Punamultaa eli rautapitoista savimaata on käytetty paitsi hautauksissa myös kalliotaiteessa ympäri maailman.

Haudan arkeologisessa kaivauksessa itse vainajasta löytyi ainoastaan muutama hammas, joiden perusteella hänen tiedetään olleen 3–10-vuotias lapsi.

Haudasta löytyi myös kaksi poikkiteräistä kvartsista valmistettua nuolenkärkeä ja kaksi muuta mahdollista kvartsiesinettä. Nuolenkärkien muodon ja rannansiirtymiskronologian perusteella hautauksen voidaan olettaa tapahtuneen mesoliittisella kivikaudella, noin 6000 vuotta ennen ajanlaskua.

Poikkeuksellisen kaivauksesta teki se, että haudasta peräisin oleva maa otettiin talteen lähes kokonaisuudessaan. Painoltaan 0,6–3,4 kg painoisia maanäytepusseja kertyi yhteensä 65, joiden lisäksi otettiin vertailunäytteitä haudan ulkopuolelta.

Maat tutkittiin Helsingin yliopiston arkeologian laboratoriossa, jossa orgaaninen aines eroteltiin näytteistä veden avulla. Näin esille saadut kuidut ja karvat tunnistettiin läpivalo- ja elektronimikroskooppien avulla.

Vanhimmat Suomesta löytyneet sulan kappaleet

Maanäytteistä tunnistettiin 24 mikroskooppisen pientä (0,2–1,4 mm) linnunsulan katkelmaa, joista valtaosa oli peräisin untuvista. Seitsemän niin kutsuttua barbulea oli mahdollista tunnistaa vesilinnun (Anseriformes) untuviksi. Nämä ovat vanhimmat Suomesta koskaan löytyneet sulan kappaleet.

Untuvien alkuperää on mahdotonta sanoa varmuudella, mutta ne saattavat olla peräisin vesilinnun nahoista valmistetusta vaatteesta kuten parkasta tai anorakista. On myös mahdollista, että lapsi on laskettu untuvapedille.

Vesilinnun untuvien lisäksi tunnistettiin yksi jalohaukan (Falconidae) sulan katkelma. Se voi olla peräisin haudasta löytyneiden nuolenkärkien varsien sulituksesta tai sitten esimerkiksi vaatteen koristeena käytetyistä sulista.

Koiran tai suden karvoja

Sulkien lisäksi tunnistettiin 24 nisäkkään karvan katkelmaa, jotka olivat pituudeltaan 0,5–9,5 mm. Useimmat karvat olivat pitkälle hajonneita eikä niitä ollut enää mahdollista tunnistaa. Hienoimmat löydöt olivat haudan pohjalta löytyneet kolme koiraeläimen ja/tai petoeläimen karvaa.

Karvat saattavat olla peräisin esimerkiksi suden- tai koirannahasta tehdyistä jalkineista. On myös mahdollista, että lapsen jalkopäässä on ollut koira.

– Tällaisia vainajan mukana haudattuja koiria tunnetaan muun muassa Skateholmasta, kuuluisasta eteläruotsalaisesta noin 7000 vuotta vanhasta kalmistosta, kertoo professori Kristiina Mannermaa tiedotteessa.

– Majoonsuon löytö on sensaatiomainen, vaikka eläimestä tai eläimistä ei olekaan muuta kuin karvaa, ei edes hampaita, emmekä tiedä onko kyseessä koira vai susi. Nyt käytetty menetelmä osoittaa, että jopa tuhansia vuosia vanhoista haudoista voidaan löytää jäänteitä turkiksista ja höyhenistä, myös Suomessa, hän sanoo.

Muutama karva oli mahdollista tunnistaa pikkunisäkkäiden karvoiksi. On hyvin mahdollista, että nämä ovat luonteeltaan sekundäärisiä eli eivät hautaan tarkoituksella laitettuja. On kuitenkin mahdollista, että myyrien nahkoja on muinoin hyödynnetty. Esimerkiksi kontiaisen samettinen turkki on ollut arvokas kauppatavara.

Suomen happamassa maaperässä erityisen heikosti säilyvistä kasvikuiduista löydettiin kolme katkelmaa. Kuidut olivat niin kutsuttuja runkokuituja eli peräisin esimerkiksi pajusta tai nokkosesta. Tuohon aikaan kyseessä on voinut olla kalastamiseen käytetty verkko, vaatteiden kiinnittämiseen käytetty nyöri tai narukimppu.

Suomesta tunnetaan toistaiseksi vain toinen mesoliittiselle kivikaudelle ajoitettava runkokuitulöytö eli Kansallismuseossa esiteltävä kuuluisa Antrean verkko, joka on solmittu pajusta tehdyistä kuiduista.

Tutkimuksessa kehitettiin kuitujen erottamismenetelmä, jota sovelletaan jo uusissa tutkimuksissa. Hanke on osoittanut arkeologisista kohteista kaivettavan maa-aineksen suuren informaatioarvon.

Tarja Halosen ja Paavo Lipposen harras Venäjä-usko sai nolon päätöksen

Euroopan sotahistorian dosentti ja monien suorasanaisten tietokirjojen tekijä Markku Salomaa haluaa uutuudellaan korjata suomettuneisuuden ajan vääristymiä. Hän on ajanut ja odottanut Nato-hakemusta sukupolven ajan.

Niin kauan asiaa on vetkuteltu ja hyssytelty: optiosta on puhuttu kuin varmasta ja nopeasta Nato-jonon ohituksesta. Sen hellimänä on arkailtu ja pitkitetty kasvavaa epävarmuutta. Optio oli suomalaisen rohkeuden puutteen luoma kupla.

Salomaan aiempi Tarza, pasifistin odysseia voimapolitiikan maailmassa kuvasi sosialistiutopisti Tarja Halosen kykyä parantaa maailmaa. Halosen valtakauden päättyessä 2012 ylipäällikkö Mauno Koiviston aikaisesta puolustusvoimista oli leikattu puolet pois – kiitos hyväuskoisuuden ja Ruotsin järjenvastaisen esimerkin. Edes Venäjän suorittamat valloitussodat eivät herättäneet.

Markku Salomaan NATO-Suomi manailee menneisyyttämme ja haluttomuuttamme nähdä tuleva. Aivan kuin vastuunkanto ei kuuluisi ulkopolitiikassa huseeraavien käytäntöön:

”Altistuminen ja alistuminen idän hegemoniaan ei ollut Suomen kansan onni. Toipuminen harhaisesta suomettuneisuuden ajasta oli monille entisille pääministereille ja puoluejohtajille vastanmielistä, mutta pakollista. Saksassa SPD:n aiempi liittokansleri Gerhard Schröder riisuttiin kaikista eduista, joita hän oli organisoinut itselleen hoitaakseen idänpolitiikkaa (Ostpolitik). Suomessa vääriä päätöksiä väkisin tehneet johtavat poliitikot ovat päässeet seurauksitta.”

Salomaa luettelee, miten Nato laajeni vauhdilla ja se vain kiihtyi sosialismin hajottua omaan mahdottomuuteensa: 1952 Kreikka ja Turkki, 1955 Saksan Liittotasavalta, 1982 Espanja, 1990 Itä-Saksa, 1999 Puola, Tshekki ja Unkari, 2004 Bulgaria, Latvia, Liettua, Romania, Slovakia, Slovenia ja Viro, 2009 Albania ja Kroatia, 2017 Montenegro ja 2020 Pohjois-Makedonia – maa yksi toisensa jälkeen, liki pakokauhun vallassa.

Turva, jota ei ollut

Viimeisten vuosikymmenten ajan Suomi sopersi ilmaisten omaa arkailuaan käyttäen loitsusanaa ”optio”, joka oli merkillistä itsepetosta kansalaisiamme kohtaan. Ei siis ihme, että Salomaan kirjan alaotsikko onkin ”Ukrainan sota käänsi Suomen 10 viikossa”. Elämme eräänlaisena ajopuuna. Turkin käytös selittyy Ruotsin liian lepsulla maahanmuuttopolitiikalla, Suomi selviää helpommalla.

”Suomen kansa on kummallisella slaavilaistyylisellä asenteella aina pitänyt johtajista, jotka eivät tee mitään, vaan flirttailevat kansan keskuudessa. Vaikka presidentti vaihtui 2012, samaa skeptistä politiikkaa NATO-jäsenyyden hakemista kohtaan jatkettiin vielä kymmenen vuotta, kunnes silmiä pyöritellen oli pakko ryhtyä toimimaan. Oli luultu, että istutaan turvallisesti aidalla, idän ja lännen välissä, mutta havahduttiinkin, että aitaa ei ole ollut olemassakaan.”

Noin tuumailee Salomaa, joka on puhunut Nato-vaihtoehdosta jo 30 vuoden ajan. Nyt tuntuu tuon kaiken empimisen jälkeen aika irvokkaalta, kun maahamme saapuu ulkomaisia vaikuttajia, jotka lepertelevät, että meidän Venäjä-tietoutemme on suorastaan kunnioitettavaa. Katin kontit. Harhaluulon meihin itseemme on asentanut Saksan ja Pohjoismaiden sosialidemokraattinen lepertelevä pasifismi, kaasuputkiusko sen kylkiäisenä.

Pelko, joka elää

Venäjä elää yhä vanhan Neuvostoliiton aikaa. Se siirtelee ja häivyttää häiritseviä kansanryhmiään, se ylläpitää mielipidevankiloita ja toteuttaa imperialismia, jolla ei ole enää ylevää pyhittävää aatetta.

Vaikka Salomaan kirja keskittyy Natoon ja Venäjän sotilaalliseen toimintatapaan, sen olisi toivonut perehdyttävän lukijansa muutaman vuoden ajan käsillä olleeseen tulevaa ennakoivaan dokumenttiin.

Olkoonkin, että Johan Bäckman on Vladimir Putinin ymmärtäjä ja täällä sivuun työnnetty, yhden palveluksen Bäckman teki. Hänen kustantamansa professori Igor Panarinin teos Hybridisodat, historia, teoria ja käytäntö on samaa luokkaa kuin Adolf Hitlerin Taisteluni – tuhon enteitä, sen julistus. Panarinin kirja kertoo karmealla tavalla, mihin Venäjän aggressiivisuus osin nojaa, vuosisatainen katkeruus länttä kohtaan. Se selittää myös halun vallata Krim, Ukraina jne. – palauttaa suuri isänmaa.

Suomi varokoon

Salomaa manailee Suomea ja suomalaisia. Hän luettelee bysanttilaisen sivilisaation hallitsemiskulttuuria, jota me olemme vuosisatojen ajan omaksuneet muitta mutkitta:

– Hallitsijan itsevaltius, irstaus ja laiskuus
– Hovin komeilun halu, ankara etiketti ja arvoasteikko
– Keskitetty, mutkikas ja virkavaltainen hallinto
– Hallitsijan suosikkien suuri vaikutusvalta
– Hallitsijan edessä mateleminen ja tämän imartelu

Salomaan läksytys päättyy loppukesään 2022, mutta ajatus seikkailee jo tulevassa. Jaksaako länsi, riittääkö Venäjän viha repiä kansansa selkänahasta uskoa hulluun sotaansa? Jos Donald Trump palaa valtaan, Eurooppa saattaa olla totisessa pulassa. Vai pitäisikö sellainen ajatus kieltää yleisen mielenrauhan vuoksi?

Markku Salomaa: NATO-Suomi. Ukrainan sota käänsi Suomen 10 viikossa. Lector Kustannus Oy 2022.

Tällainen on natsien rakentama ja yhä toimiva massiivinen lomaparatiisi

Maailman pisin rakennus on Saksan Pohjanmeren rannikolla Rügenin saarella sijaitseva 4,5 kilometrin pituinen kuusikerroksinen betonirakennus.

Kyseessä on natsi-Saksan aikana rakennettu rakennus, joka on osa saarelle suunniteltua Prora-lomaparatiisia. Alue suunniteltiin 1930-luvun alkupuolella maailman suurimmaksi rantalomakohteeksi, josta löytyisi 20 000 vuodepaikkaa. Lomaparatiisista oli tarkoitus tehdä natsi-Saksan kansalaisten rentoutumispaikka.

Alueelle kahdeksan vuosina 1936–1939 rakennettua hotellia muodostavat useita kilometrejä pitkän muurimaisen rannansuuntaisen rakennusmassan. Rakennusten arkkitehtuuri on sekoitus tuolloin muodissa ollutta bauhauslaista modernismia ja kansallissosialistien suosimaa uusklassismia.

Lomaparatiisin rakentaminen jäi toisen maailmansodan syttymisen seurauksena natseilta kesken, eikä sitä koskaan otettu hotellikäyttöön. Toisen maailmansodan jälkeen alue siirtyi Itä-Saksan eli DDR:n armeijan haltuun, ja se oli yleisöltä suljettu.

Alueella sijaitsevan 4,5 kilometriä pitkän rakennuksen massiivisuudesta kertoo jotain sekin, että toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto yritti räjäyttää rakennuksen. Yritys kuitenkin epäonnistui.

Saksojen yhdistyttyä 1990-luvun alussa saari jäi tyhjilleen ja sen rakennukset saivat rapistua rauhassa. 2000-luvulla alueen vanhoja rakennuksia on kunnostettu muun muassa Euroopan unionin rahoituksella ja nykyään saarella toimii muun muassa nuorisomaja.

Osa alueen rakennuksista on kunnostettu majoituskäyttöön eli siihen tarkoitukseen, mitä varten rakennukset alun perinkin on rakennettu.

Rügenista on kertonut myös Tekniikka&Talous.

”Ottakaa ryssiltä aseet”, tokaisi jääkärikenraali Uno Fagernäs

Yhä vieläkin näitä ilmestyy: sankarisotilaiden elämänkertoja. Jääkärikenraali Uno Fagernäs tulee kuitatuksi, kun hänen muistiinpanonsa ja monet sotaan liittyvät dokumentit on nyt punottu yhteen.

Hjalmar Siilasvuo pikakirjoitti kertomuksensa Suomussalmen taistelut kiireessä jo vuonna 1940, itselleen sopivaan muotoon. Siinä sivussa häntä avittaneet ovat saaneet kunniaa paljon myöhemmin.

Epämieluisimpia työtovereita ja esimiehiä Fagernäsille olivat Siilasvuon lisäksi kenraalit A. O. Pajari sekä Paavo Talvela. Pajarin vika oli olla aina oikeassa ja itsepäinen kuin aasi. Kun Pajari oli siirtynyt Uhtualle, ”esikunnassa hieraistiin kerran, jos toisenkin silmiä, kun uusi komentaja saapui lampaiden, vuohien, tiineenä olevan lehmän ja pahaisen koiran kanssa”.

Talvela oli puolestaan Berliinissä toimiessaan lumoutunut täysin Adolf Hitlerin suurenmoisuudesta. Näiden hidalgojen suhteen – kuten vastaavanlaisten muidenkin – Fagernäsin pokka ihme kyllä piti.

Vaikka Uno Fagernäsin ura jatkui sotien jälkeen pitkään, hän panttasi muistelmiaan tulevien sukupolvien aikaan. Jo yli 40 vuotta sitten haudattu kenraali astuu esiin vasta nyt, vaikka hänen maineensa on elänyt Pohjanmaalla voimakkaana. Esimerkiksi hänen 80-vuotisjuhliaan Raaheen saapui viettämään 3 000 henkeä, mukana myös puolustusvoimain silloinen komentaja Lauri Sutela.

Sotaveteraanien väheksyminen oli osa ulko- ja sisäpolitiikkaa

Keski-Suomen sotilasläänin komentajana eläkkeelle 1954 jäänyt Fagernäs sai elää vielä neljännesvuosisadan: rohkeus ja halu ilmaista mielipiteitä vapaana kansalaisena kasvoi. Hän kirjoitteli ammatti- ja maakuntansa julkaisuihin puolustaen maamme pelastajien kunniaa.

Fagernäs oli suosittu puhuja. Vahinko, ettei Tarja Lappalainen ole sisällyttänyt teokseen päähenkilönsä puheita joukoille itsenäisyyspäivinä tai lehtikirjoituksia. Ne olisivat olleet ilkeää kuunneltavaa suomettuneen Suomen uskollisille kuhnureille.

Presidentti Urho Kekkosen suhtautuminen sotaveteraaneihin tulee esille. Idänpalvonta oli niin kritiikitöntä, että se sai sisäpoliittisen tunnelman muistuttamaan joukkoaivohalvausta. Hurjaa olisi lukea ja kuulla, mitä Fagernäs olisi ollut mieltä sotatoverinsa, alaisensa, myöhemmän presidentti Mauno Koiviston seuraajan Tarja Halosen lepertelystä myöhemmän Venäjän suhteen.

Syytösten kohteena

Kuten muutkin avainasemassa olleet, Fagernäs joutui rauhan tultua valtaan päässeiden kommunistien jahtaamaksi. Kotietsinnät toistuivat, hänen sotilaittensa – esimerkiksi Yhdysvaltoihin paenneen Lauri Törnin – voitot muovailtiin synneiksi. Eräs tällaisista liittyi torjuntataisteluun, jossa joukko vihollisia ilmaisi antautuvansa, mutta joiden vieressä lymynneet toverit avasivat tulen. Seurasi hyökkääjien kannalta täysi tuho. Tuosta tehtiin rikos.

Kun punaisen Valpon poliisi oli aikansa hiillostanut, hän kyllästyneenä ehdotti, että Fagernäs kirjoittaisi itse kuulustelupöytäkirjan. Näin tämä teki, todisti syytökset tekaistuiksi, eikä asiasta enää kuulunut.

Mutta ammattisotilaat osasivat arvostaa toisiaan yli rajojen, vaikka vihollisia olivat olleetkin. Fagernäs otti yhteyden ja tapasi jatkosodan aselevon julistuksen jälkeen kollegansa kenraali Kirill Meretskovin, jolle viesti oli: rauha kun on tehty, älkää enää ampuko.

Neuvostoliiton marsalkaksi myöhemmin nimitetty entinen vihollinen osoitti kunnioitusta suomalaisille sotilaille. Samoin teki myös Josif Stalin, suomalaiskommunistien suureksi harmiksi. Syy tähän oli kenties se, ettei johtajille rajan tuolla puolen merkinnyt mitään satojen tuhansien omien miesten hyödytön (?) kuolema.

Kadonneet: Vuorion käsikirjoitus ja Mannerheim-risti

Ei ihme, että Siilasvuon hahmo on kiusannut vuosikymmenet häntä sodissa menestyksekkäästi palvelleita. Tämän sankariksi itsensä kirjoittaneen kenraalin aikaansaannoksia oli, ettei Fagernäs saanut Mannerheim-ristiä. Muoto- ja tilanneseikat johtivat siihen. Liian valovoimainen Marskin ritari ei sietänyt toista vertaistaan.

Tuosta huolimatta joulukuun alussa 1942 Fagernäsin esikunnan pihaan ilmestyi virkku ja älykäs täysveritamma ”Lola” – Marskin lahja tuoreelle kenraalille.

Omituinen oli myös kirjailijatoimittaja Anelma Vuorion vierailu jatkosodan ensimmäisenä talvena Fagernäsin joukko-osastossa Laatokan koillispuolella. Komentajan vaivana olivat jatkuvat rintamalle tupsahtavat, joita oli hyysättävä aamusta iltaan, illasta aamuun. Tunnetun toimittaja Vuorion aikomuksena oli kirjoittaa isäntänsä avituksella kirja ”Kolmannen divisioonan tie”.

Tavatessaan Vuorion Siilasvuo pyysi luettavakseen jo lähes valmiin käsikirjoituksen, jota tämä piti varsin hyvänä. Ilmeisesti sen haitta oli, että siinä kuvailtiin Uno Fagernäsin johtamien sotilaiden saavutuksia. Käsikirjoitusta Siilasvuo ei palauttanut Vuoriolle, joten sitä ei myöskään julkaistu.

Todistetuksi tulee, että saksalaiset upseerit olivat siisteissä saappaissaan ja pokkurointia harrastaessaan joukkoineen avuttomia metsään menijöitä. Suomalaisetkin osin syyllistyivät toistensa tuuppimiseen, miesten uhraamiseen ja hetkittäiseen itsensä hemmotteluun alempien rypiessä juoksuhaudoissaan.

Tämän päivän lukijoille sotamme ovat yhä kauempana ajassa. Siksipä muisteluihin tulisi aina laatia yksityiskohtaiset ja yleiskäsitystä selventävät kartat. Noilla tuherruksilla lukija kartalla ei pysy.

Tarja Lappalainen: ”Ottakaa ryssiltä aseet”. Kenraali Uno Fagernäsin sodat. Docendo 2022.

Kuolema kiersi Mannerheimin useita kymmeniä kertoja

Suomen marsalkka C.G.E. Mannerheim oli monella tavalla rämäpää. Ensimmäinen todistus tästä liittyy vuoteen 1874, jolloin 7-vuotias Gustaf julisti: ”Minun nimeni on Mannerheim ja minä olen ensimmäisen luokan kenraali!” – lumisotaa johtaessaan hän syöksyi pihasta kadulle, ohi kiitäneiden hevosten jalkoihin reen yliajamaksi, mutta selvisi vahingoittumattomana.

Ennen kuin marskin omasta turvallisuudesta vuonna 1918 alettiin Suomessa kantaa huolta, hän oli Venäjän keisarillisen henkivartiokaartin jäsen.

Kriteerit hänen suhteensa olivat tehtävään nähden varsin löysät: pituus ja komea ulkomuoto. Kun itsenäistyvä Suomi alkoi suojella johtohenkilöitään, huomio kiinnittyi huomattavasti paljon tärkeämpiinominaisuuksiin: henkivartioiden tuli olla sotilas- tai poliisitaustaisia, luotettavia, hyväkuntoisia ja sattuneesta syystä ratsastustaitoisia.

Niinpä Mikko Tynin kirjan kannen kaksitoista ”muskettisoturia” eivät vaikuta riikinkukkomaisilta operettikeikareilta.

Tyni on luetellut kolmisen kymmentä tapausta Mannerheimin historiasta, jolloin hänen henkensä oli vaarassa. Joukkoon mahtui vihollisen harkittuja murhasuunnitelmia, mutta suuri osa tilanteista oli sattumanvaraisia ja tahattomia. Osa läheltä piti –hetkistä oli kohtalon ivaa: junat olivat törmätä, ajettiin autolla ojaan, milloin taas marski itse loukkasi itsensä – hänhän rikkoi luitaan useita kertoja.

Marski vähätteli vaaroja mutta alistui

Kymmenisen turvahenkilöä matkasi Mannerheimin mukana hänen suorittaessaan rintamakäyntejä. Vihollisen lentokoneet, tarkka-ampujat ja räjähtelevät kranaatit saattoivat viedä hengen tai haavoittaa aivan likeltä, mutta taas turvallisuudesta vastanneet huokaisivat helpotuksesta. Ilmiselvästi marsalkka halusi osoittaa rohkeuttaan – niinhän legendat syntyvät.

Varsin yleistä on, että nämä kuuluisat, arvostetut ja kunnioitetut suojeltavat vähättelevät itseensä kohdistuvia uhkia ja eivät ole halukkaita turvallisuudesta vastaavien huoliin. Kuinka on käynyt monen murhatun tai onnettomuuteen joutuneen! He eivät ole aina halunneet välittää olemassa olevista piilevistä riskeistä, esimerkiksi Ruotsin pääministeri Olof Palme.

Mannerheimin oli vaikea tiedostaa päämajakaupunki Mikkelissä väijyviä vaaroja. Muutaman kerran lentokoneesta pudotetut desantit kiertelivät ympäristössä mutta huonolla onnella. Kaukaa satojen kilometrien päästä lentoon nousseet vihollisen pommikoneet suorittivat tuhotöitään vihjeitä saatuaan. Jos vaara tuli havainnollisesti todistetuksi, marsalkka saattoi muuttaa rutiinejaan kaupungilla tai vaihtaa jopa majapaikkaansa.

Mitä jos suomalaisvartija olisi koukistanut liipasinsormeaan?

Varsinainen riskien potentiaalinen keskittymä oli tietysti Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivien vieton tapahtumasarja Immolassa ja Kaukopäässä, jonne ”korkea saksalainen vieras” oli tulossa. Turvajärjestelyt ja alueen eristäminen tapahtui muistitietojen mukaan vasta juhla-aamun 4.6.1942 tunteina – niin tarkoin Adolf Hitlerin vierailu oli salattu liki kaikilta.

Nelimoottorisen erikoisrakenteisen Focke-Wulf Condorin laskeutuminen oli monelle kuin ilmestys, varsinkin sen pyörän sytyttyä laskeutumisen yhteydessä tuleen. Suomalaiset sammuttivat palon nopeasti.

Mikko Tyni käy lyhyesti moneen kertaan kuvatut tapahtumat, mutta lisää jonkun merkillisen yksityiskohdan. On kerrattava, ettei kone ollut lähellä törmätä tehtaanpiippuun – sää oli toki huono.

Liki uskomaton on kuitenkin juttu, jonka mukaan saksalaisvieraiden vanavedessä kulkenut sotilasvirkamies Tauno Olavi Kanerva oli Hitlerin, marsalkka Wilhelm Keitelin ja Mannerheimin jaloitellessa tarttunut aseeseensa.

Hän oli osoittanut sillä huomaamattomasti parinkymmenen metrin päästä kohti Hitleriä ja uhitellen mumissut: ”Mitä jos pamautettaisiin tuo mies?” Laskiessaan aseensa koteloon, hän oli vielä jupissut: ”Olisi tehnyt totisesti mieli täräyttää tuo nuppi hajalle.” Tämä on vieressä olleen virkaveljen myöhemmin raflaavasti kertomaa, johon Mikko Tyni ei täysin usko.

Voidaanko suojella liikaa?

Marsalkan muskettisoturit on yhtä paljon jännityslukemisto, historiantutkimus kuin turvallisuusalan oppikirja. Mannerheimin suunnaton onni ei ole suositus vähentää merkittävän henkilön suojelua.

Tyyliseikat olivat tärkeitä. Urho Kekkonen ei halunnut, että häntä lenkillä seurataan luodinkestävällä autolla täynnä gorilloja, vaan perään pantiin läähättävä turvamies.

Ei Mannerheimkaan pitänyt soveliaana, että häntä turvattiin ratsastaessaan muutoin kuin ratsain. Toki Erikoisryhmän varapäällikkö Atte Kalajoki (journalisti, tuleva Kaltio-lehden päätoimittaja jne.) lähti turvaamaan ratsastavaa marskia polkupyörällä, vaan ei pysynyt tämän perässä.

Huimaa on ajatella, että kornetti Erik Blåfield vastasi ensimmäisten sodan puolentoista vuoden ajan yksin Mannerheimin ratsastusretkien suojauksesta! Tänään tuo ei varmaa tulisi kuuloonkaan – jollei sittenkin suojeltava kylliksi vänkäisi turvallisuudesta vastaavien ehdotuksia vastaan.

Mannerheimin hengissä pitämiseksi nähtiin vaivaa, vaikka nykymittapuiden mukaan tehtyä työtä voitaisiin arvioida tietoiseksi riskinotoksi.

Paljon tapahtui kuitenkin sellaista, jota edes vilkas mielikuvitus ei olisi osannut kuvitella. Vaikkapa että Kouvolan ratapihalla matkustajajunaan kytkettynä ollut ylipäällikön salonkivaunu riistäytyi irti törmäten tavaravaunuja päin. Nukkunut marsalkka oli lennähtänyt seinää vasten ja sai hyttinsä irtaimiston päälleen. Kukapa senkin olisi voinut arvata!

Häviön lähestyessä Mannerheim otti varusteekseen – turvallisuutta sekin (?) – syanidikapselin, jos hänen olisi käynyt huonosti. Sen teki kuitenkin turhaksi Josif Stalinin välittämä lupaus olla kajoamatta Mannerheimiin – hänhän oli lopuksi kuitenkin rauhantekijä!

Mikko Tyni: Marsalkan muskettisoturit. Mannerheimin henkivartiointi ja turvallisuus 1918-1946. Docendo 2022.

Mikään teko ei ollut liian julma tai raaka

Professori, tietokirjailija Touko Perko käsittelee teoksessaan vuoden 1918 tapahtumia, joiden taisteluissa kuolleiden 11 500 punaisen ja valkoisen lisäksi molempien osapuolten terrorissa tapettiin yhteensä 9 150 henkilöä. Vankileireillä kuoli noin 13 000, joten lähes 34 000 suomalaista menetti henkensä.

Venäjän keisarikunnan luhistuttua ja väliaikaisen hallituksen noustua valtaan Suomeen syntyi valtatyhjiö, joka jätti tilaa sekä kansalliselle liikehdinnälle että sosialistiselle vallankumoukselle.

Venäjän bolsevikit tiivistivät kontaktejaan Suomeen. Vallankumousjohtaja Vladimir Lenin lähetti jo keväällä 1917 edustajansa Helsinkiin ja kehotti suomalaisia kysymään neuvoja siitä, miten vallankumoukseen tuli valmistautua. Lähtökohtana oli, että kaikki oli sallittua. Mikään teko ei ollut liian julma tai raaka, jos se vei vallankumouksen asiaa eteenpäin.

Vallanvaihto oli lähellä marraskuussa 1917 suurlakon yhteydessä. Helsingin punakaarti miehitti 17. marraskuuta Senaatintalon, Säätytalon, keskusvirastot, rautatieaseman ja Uudenmaan lääninhallituksen. Lisäksi punakaartit pidättivät lakon yhteydessä ympäri maata luokkavihollisiksi katsomiaan henkilöitä ja pitivät heitä vangittuina eri pituisia aikoja.

Vallankumousyritys oli melko hyvin organisoitu, kumoukselliset elimet, kuten paikalliset neuvostot, komiteat ja eri aloja varten asetetut osastot käyttivät valtaa kaupungeissa ja kunnissa.

Kiihtyvä väkivalta ja työväenkaartien karkaaminen johdon kontrollista aiheuttivat vaatimuksia lopettaa lakko etenkin sen takia, että maa oli luisumassa täyteen kaaokseen.

Vallankumouksellinen Keskusneuvosto päättikin 18. marraskuuta lakon lopettamisesta ja siirtymisestä luokkataisteluun ilman suurlakkoa. Tämä ratkaisu sai kritiikkiä Venäjän korkeimmilta bolsevikkijohtajilta, itse Lenin katsoi suomalaisten tovereiden toimineen huonosti.

Jälkikäteen katsottuna on kiistämätöntä, että otollisin tilaisuus vallankumoukseen hukattiin suurlakon aikana. Vastapuoli oli tuolloin valmistautumaton ja tässä punaiset eivät noudattaneet Leninin oppeja, joiden mukaan vihollinen oli pyrittävä yllättämään ja löydettävä se hetki, jolloin vastustajan sotajoukot olivat vielä hajallaan. Marraskuussa punaisten järjestyskaartit olivat vielä ylivoimaisia suojeluskuntalaisiin nähden, mutta tämä tilanne muuttui nopeasti.

Väkivallan siemen oli peruuttamattomasti kylvetty, työnväenkaartien ja suojeluskuntien välit kiristyivät jatkuvasti. Marraskuun lopun 1917 ja tammikuun 1918 lopun välisenä aikana järjestöjen välillä oli eri puolilla maata noin 30 väkivaltaista yhteenottoa. Kuolonuhreja tuli parisen kymmentä ja haavoittuneita noin kolmekymmentä.

Sodan monta nimeä

Perko tuo esiin sen, että vielä sodan alkuviikkoina sotaa kutsuttiin kansalaissodaksi myös porvaripoliitikkojen puheissa, sanomalehdissä ja jopa kenraali C. G. E. Mannerheimin päämajassa.

Vähitellen nimi vaihtui valkoisten puolella vapaustaisteluksi ja vapaussodaksi. Ne myös kuulostivat komeammilta päiväkäskyissä ja puheissa. Mannerheim puhui julkisesti vapaussodasta vasta Tampereen valtauksen päättyessä 7. huhtikuuta 1918. Ylipäällikkö halusi tällä korostaa sitä, että kaupungin valtaus merkitsi pitkää askelta kohti Suomen vapautta ja itsenäisyyttä.

Myös kapinallisten keskuudessa käytettiin jonkin aikaa vapaussota -termiä. Esimerkiksi punaisten kansanvaltuuskunta kutsui vallankumousjulistuksessaan 28. tammikuuta 1918 alkanutta sotaa kansan vapaustaisteluksi herroja ja kapitalisteja vastaan.

Punaisten sanomalehdissä julkaistiin kuolinilmoituksia, joissa kirjoitettiin vainajan kaatuneen vapaussodassa tai köyhälistön vapaussodassa. Sittemmin punaisten vapaussota -termi jäi marginaaliin, sillä punaiset linjasivat kapinansa sekä kansalaissodaksi, jolla korostettiin sodan sisäpoliittisia tavoitteita, että vallankumoukseksi, joka liitti sodan taisteluksi yhteiskunnallista taantumusta vastaan.

Osalle sota oli marxilaisittain luokkasota. Nämä tulkinnat eriytyivät 1920-luvulla siten, että sosialidemokraateille kyseessä oli kansalaissota ja kommunisteille luokkasota.

Viholliskuvat

Tiedetään, että agitaattorien pitkään jatkunut ja mittava kiihotus oli vuosikausia vienyt punaisten potentiaalista kannattajajoukkoa kohti marxilaista vallankumousta. Siten viholliskuva oli selkeä, työläiset nousisivat kapinaan kukistaakseen kapitalistien ja porvareiden vallan.

Koveneva propaganda toi työväestön piiriin termin lahtari, joka oli sisällöltään sopivan raaka ja brutaali. Lahtari istui hyvin siihen ajatteluun, joka katsoi kaiken konnuuden ja pahuuden lähtevän porvareista.

Valkoisten viholliskuva ei ollut niin selkeä kuin kapinallisten. Omien maanmiesten ryhtyminen kapinaan laillista hallitusta vastaan oli useimmille valkoisille jotakin aivan käsittämätöntä. Suojeluskunnat ja varsinkin Saksasta palanneet jääkärit olivat lähteneet siitä, että ajamalla venäläiset pois maasta taattaisiin Suomen itsenäisyys.

Touko Perko: Kaksi vapaussotaa. Viha, vallankumous, terrori ja uuden alku 1905-1919. 460 sivua. Atena Kustannus Oy.

JARKKO KEMPPI

Hilma – punaleskestä Lotta Svärdiin

Hilma Kaihlanen oli lähtöisin sivistyneestä helsinkiläisestä käsityöläisperheestä, jonka kaikki lapset olivat koulutettu. Kaarlo Hjalmar Freistöm oli ihastunut Hilmaan jo teinipoikana, ja noin 20-vuotiaat nuoret vihittiin vuonna 1903. He asettuivat Padasjoelle, Arrakosken kylään.

Hilman vanhempien näkökulmasta Kaarlo tai lempinimeltään Jalmari tai Jallu ei ehkä ollut ihannevävy, hän oli suutari, mutta myös puuseppä, verhoilija ja aatteeltaan sosialisti. Syvästi uskonnollista Hilmaa puolestaan ei politiikka kiinnostunut. Pirtissä luettiin Jalmarin tilaamaa Työmiestä Hilman keskittyessä Helsingin Sanomiin, johon hän oli tottunut pienestä pitäen.

Teoksen kirjoittaneen toimittaja Ulla Sirénin mukaan noin 5 000 asukkaan Padasjoella kansan kahtiajakautuminen ei näyttäytynyt selkeästi, suurin osa pitäjäläisistä pysytteli niin ulkopuolisina kuin mahdollista. Tosin paikalliset suojeluskunnat ja punakaartit tiivistivät rivejään. Jalmari oli paikallisen työväenyhdistyksen näkyvä aktiivi, mutta punakaartiin hän ei liittynyt.

Vastoin toiveita vuoden 1918 levottomuudet ulottuivat Padasjoellekin, siitä tuli runsaan kuukauden ajaksi punaisten tukialue, josta käsin he yrittivät vallata Kuhmoisen. Tunnelma Arraskosken kylälläkin muuttui kireäksi ja kyräileväksi.

Maaliskuun alkupuolella taistelut Padasjoen pohjoispuolella kiihtyivät ja jännitys Arrakoskella tihentyi ja monet lähtivät pakoon. Jalmarin ja Hilman perhe pysyi kuitenkin kotonaan, tosin ihmisten liikkumista punakaarti oli rajoittanut.

Maaliskuun loppupuolella hallituksen joukot valtasivat Arrakosken ja saman tien alkoi myös punaisten etsintä. Ei kestänyt kauan, kun kylän suutari tuotiin kuulusteltavaksi.

Sodan aikana Jalmarin luona oli poikennut paljon punakaartilaisia, joille hän toimi todennäköisesti oppaana ja auttajana. Kun tähän lisätään miehen tunnettu poliittinen aktiivisuus, niin hänen asemansa oli erittäin heikko. Freiströmin tutkinta kenttäoikeudessa oli nopea, samoin tuomio. Hänet todettiin syylliseksi ja teloitettiin 23. maaliskuuta.

Romahdus

Hilma Freiström jäi kahden pienen lapsen kanssa jatkamaan elämää, joka ei ollut helppoa. Jo miehen hautaan saattaminen tuntui mahdottomalta. Leski oli saanut luvan hakea miehensä ruumiin, mutta yksin hän ei siitä selvinnyt. Kylältä ei herunut paljon myötätuntoa, mutta muutama tuttu kuitenkin tuli apuun.

Ensimmäinen ja tärkein asia olivat arkkulaudat ja seuraavaksi arkun tekijä. Sitten täytyi löytää joku, joka suostui avustamaan arkkuun laittamisessa, vainajan ja saattajien kuljettamisessa ja lopuksi painavan arkun hautaan laskemisessa.

Hautapaikka oli osoitettu hautausmaan takana olleeseen metsään. Hautaus voitiin hoitaa vasta jumalanpalveluksen jälkeen. Leskelle raskainta oli, että mies jäi ilman kirkollisia toimituksia.

Talouden osalta perheen tulot romahtivat, aiemmin rahaa oli tullut ainoastaan miehen töistä vaimon keskittyessä emäntänä oloon. Uudessa tilanteessa Hilma oli riippuvainen muiden avusta, mutta moni entinen ystävä, joiden tukea Hilma olisi kaivannut enemmän kuin koskaan, käyttäytyi nyt tylysti.

Ihmiset pelkäsivät mitä seurauksia punalesken kanssa seurustelu tuottaisi, osa tunsi Hilmaa kohtaan puhdasta vihaa. Lisäksi punalesket eivät olleet oikeutettuja leskeneläkkeeseen, joten heidän oli joko löydettävä työtä tai turvauduttava köyhäinapuun. Muutamia tukijoita kuitenkin löytyi ja Hilma merkitsi päiväkirjaansa lainatut rahasummat ylös.

Hilman elämää ahdisti taloudellisen turvattomuuden lisäksi punalesken leima, joka merkitsi vielä keväällä 1918 suoranaista vaaraa. Vallankumouksellisilla ei ollut lain suojaa ja jopa punaisten vainajien julkinen sureminen katsottiin kommunistien tukemiseksi. Edes lapset eivät olleet turvassa, sillä kiihkeimmät katsoivat, etteivät punaisten vaimot sopineet lasten kasvattajiksi lainkaan.

Uusi elämä

Arrakoskelta oli päästävä pois. Velkojen takia Hilman ja Jalmarin koti Arrakoskella huutokaupattiin syyskuussa 1918, talo jäi ostajalle sellaisenaan, Hilma sai ottaa mukaan vain kaikkein välttämättömimmät tavarat.

Kaikeksi onneksi Hilma lapsineen pääsi muuttamaan sisarensa luo Pälkäneelle. Siellä kukaan ei tiennyt Hilma punaleskeydestä ja hän pääsi paikallisen kirjaston hoitajaksi. Punaleski liittyi sisarensa kanssa myös paikalliseen Lotta Svärd -yhdistykseen, jossa hän toimi aktiivisesti aina järjestön lakkauttamiseen saakka vuoteen 1944.

Pälkäneen lottayhdistys oli alusta asti ollut salliva jäsentensä taustan suhteen, eli vaikka joku olisikin tiennyt Hilman punataustan, niin siitä ei nostettu melua.

Kirjastotyö oli mielekästä ja innostavaa puuhaa kulttuuria arvostavalle Hilmalle. Kirjastossa hän tapasi myös uuden miehensä, kelloseppä Johannes Vuorelan ja heidät vihittiin vuonna 1925. Avioliitto päättyi kymmenen vuotta myöhemmin Johanneksen kuolemaan.

Ulla Sirén: Hilma. Punalesken tarina. 192 sivua. Docendo Oy.

JARKKO KEMPPI

Risto Mäläskä lukeutui harvoihin kullankaivuun onnistujiin

Toimittaja ja kirjailija Seppo Konttinen on kirjoittanut elämäkertateoksen legendaarisesta inarilaisesta kullankaivaja Risto Mäläskästä. Hän sai jo lapsena 1940-luvun lopulla kuulla tarinoita Lemmenjoen kultaesiintymistä.

Nuorena Mäläskä työskenteli sekatyömiehenä, kunnes päätyi 1960-luvulla renkipojaksi erään kullankaivajan valtaukselle. Työ oli fyysisesti hyvin raskasta ja henkinenkin puoli oli koetuksella, jos vaskooliin ei jäänyt päiväkausiin ainuttakaan hippua. Mielen päällä oli koko ajan se, kaivoiko sittenkin väärästä paikasta. Kullan löytäminen tosin auttoi kaiken tavoin ja myöhemmin Mäläskällä oli jo oma valtaus.

Mäläskä lukeutui kullankaivuualan onnistujiin, mutta useimmille yrittäjille kävi huonosti. Täysin epäonnistuneita hankkeita kutsuttiin pullahtamisiksi, ja silloin oli edessä häpeällinen kotimatka sivistyksen pariin. Äkkirikastuminen jäi monelle kaukaiseksi haaveeksi.

Konekaivuuseen

Lemmenjoella alkoi koneellinen kullankaivuu 1950-luvun alussa, jolloin Kullervo ”Kulta” Korhonen päätti tehostaa kaivamista koneen avulla.

Korhonen oli hankkinut kauppa- ja teollisuusministeriöstä avustuksia sekä lainoja muilta tahoilta ostaakseen kaivinkoneen Ruotsista. Tämä kone painoi noin seitsemän tonnia ja sen tuominen tiettömän erämaan halki esiintymälle vei kaksi viikkoa.

Aluksi kaikki sujui hyvin, Korhonen palkkasi 20 miestä avukseen ja kultaa kertyi ensimmäisenä kesänä yli kahdeksan kiloa, mutta sekään ei riittänyt kuluihin. Palkat jäivät maksamatta ja lainat lyhentämättä. Kaiken lisäksi kaivinkone kaatui syyssateiden aikana mutavelliin ja nostotyöt veivät kallisarvoista aikaa. Lopulta Korhonen pakeni velkojiaan Ruotsiin.

Risto Mäläskä siirtyi konekaivuuseen 1970-luvulla, tosin hänellä oli varovaisempi ote asiaan. Hän teki itselleen selväksi, ettei turvautuisi velkaan tai ulkopuolisiin työntekijöihin. Ensimmäisen traktorikaivurin Mäläskä kuljetutti omalle esiintymälleen vuonna 1975.

Alkuvuosina Mäläskä maksoi konekaivamisen oppirahoja. Hän hätäili ja kaivoi summittaisesti sieltä täällä. Vähitellen hän ymmärsi, että menestyäkseen kaivuusuunnitelmasta oli pidettävä kiinni ja edettävä maastossa kärsivällisesti. Sinnikkyys kannatti ja kultaa löytyi riittävästi. Suurin Mäläskän löytämä hippu painoi 166 grammaa ja toiseksi suurin vajaat sata grammaa, pienempiä kappaleita löytyi lukematon määrä.

Myynti tarkkaa työtä

Kun kultaa oli tarpeeksi, Mäläskä matkusti Etelä-Suomeen luotettavien kultasepänliikkeiden johtajien luo kaupankäyntiin. Myyntimatka oli ajoitettava oikein, sillä kullan markkinahintaa oli seurattava tarkasti. Palkan suuruus heitteli siten vuosittain suuresti. Lisäksi oli otettava huomioon keräilijät. He olivat kiinnostuneempia puhtaista ja erikoisen muotoisista hipuista, jolloin hinta nousi moninkertaiseksi.

Kaivattuja lisätuloja kertyi turisteista, joita oli aina käynyt Lapissa ihmettelemässä kullankaivajien elämää. Matkailijamäärien kasvaessa 1980-luvulla helpottui myös kullan myynti paikan päällä. Oheistuotteena kullankaivajat järjestivät turisteille eräänlaisia näytelmiä, joita he halusivat nähdä.

Rooliasuihin kuului iso parta, lierihattu, ruudullinen paita, sarkahousut henkseleillä ja kumisaappaat. Jutteluun sisältyi satuja kulta-aarteista, uskomattomia tarinoita karhujen ja susien vierailuista sekä kaksimielistä huumoria.

Byrokratia puuttuu peliin

Mäläskä sai kaivaa koneillaan viitisen vuotta rauhassa, vaikka Lemmenjoen kulta-alue liitettiin kansallispuistoon 1970-luvun alussa. Viranomaiset eivät puuttuneet toimintaan mitenkään edes silloin, kun Lemmenjoen kansallispuiston säännöksiä uudistettiin. Viranomaiset olivat enemmänkin kiinnostuneita rakennuksista, joita kultamiehet olivat vuosien saatossa rakentaneet.

Vähitellen viranomaiset alkoivat kiinnittää huomiota etenkin koneelliseen kullankaivuuseen. Kullankaivajien ja viranomaisten väliset jatkuvat kärhämät nousivat julkisuuteen ja samalla loivat pohjan pitkään jatkuville kiistoille siitä, miten kullankaivuun ja luonnonsuojelun eturistiriidat saataisiin ratkaistuksi kansallispuiston alueella.

Mäläskän mukaan viranomaisten toiminta tiesi kullankaivajille lisää ongelmia ja kaikenlaisten papereiden täyttöä. Lisäksi tulivat vielä erilaisten maksujen vuosittaiset korotukset. Kaivajista vaikutti siltä, että viranomaisilla oli selkeä tarkoitus lopettaa yksi elinkeino ja heikentää matkailuelinkeinon kannattavuutta pysyvästi.

Kieltoja ja määräyksiä sateli jatkuvasti ja Mäläskä alkoi jo pohtia, milloin eläminen erämaassa kiellettäisiin. Lupaviidakosta selviytymiseen ei enää tavallisen kullankaivajan taidot riittäneet. Lopulta koneellinen kullankaivuu kiellettiin vuoden 2011 kaivoslain uudistuksen myötä, tosin siirtymäajan jälkeen.

Tammikuun alussa 2019 tuli viranomaisilta kohtalokas ilmoitus, jonka mukaan koneellinen kullankaivuu päättyisi Lemmenjoen kansallispuistossa sijaitsevalla kaivospiirillä kesäkuussa 2020. Tämän jälkeen alueella sai tehdä vain jälkihoito- ja maisemointitöitä.

Seppo Konttinen: Kultakiima. Kullankaivaja Risto Mäläskän tarina. 204 sivua. Minerva Kustannus Oy.

JARKKO KEMPPI

Näin syntyi myytti faaraoiden kirouksesta

Arkeologi, dosentti Minna Silver käsittelee teoksessaan kenties Egyptin tunnetuinta faaraota, Tutankhamonia, koska hänen hautansa löydettiin lähes koskemattomana vuonna 1922 eli kirjassa tavallaan juhlistetaan haudan löydöstä lähtenyttä satavuotista tutkimustaivalta.

Egypti on aina kiehtonut ihmisiä antiikista nykypäivään. Jo maailmanvalloittaja Aleksanteri Suuri ihannoi Egyptiä. Napoleonin sotaretkestä Egyptiin alkoi erityinen länsimaalaisten Egypti-ihannoinnin aika.

1920-luku merkitsi Tutankhamonin haudan paljastumisen myötä aivan uuden Egypti-kuumeen alkua. Siihen liittyi myös elokuvateollisuus, joka otti muinaisen Egyptin ja muumioaiheet innokkaasti vastaan.

Etsijät

Tutankhamonin haudan virallisena löytäjänä pidetään vuonna 1874 syntynyttä englantilaista arkeologia ja egyptologia Howard Carteria. Hän saapui ensimmäisen kerran Egyptiin vuonna 1891 ja toimi avustajana erilaisissa kaivaushankkeissa. Carter eteni arkeologin urallaan. Vuosisadan vaihteessa hänestä tuli Ylä-Egyptin muinaismuistojen ylitarkastaja, Egyptihän oli tuolloin Britannian protektoraatti.

Vuonna 1907 Carter pestautui englantilaisen lordi Carnarvonin eli George Edward Stanhope Molyneux Herbertin palvelukseen. Lordi oli saapunut Egyptiin auto-onnettomuuden jälkeen hoidattamaan terveyttään ja huomasi arkeologisten kaivausten olevan mielenkiintoista ajanvietettä.

Carterin pitkäaikainen unelma kaivaa Kuninkaiden laaksossa ei heti toteutunut, koska eräs toinen arkeologi piti hallussaan alueen ainoaa kaivauslupaa. Laaksoon haudattiin faaraoiden lisäksi muita korkea-arvoisia henkilöitä.

Carterin ja Carnanvonin täytyi pitkään tyytyä työskentelemään toisaalla. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kaksikko pääsi viimein kohteeseensa, Carter oli varma, ettei Tutankhamonin hautaa ollut vielä löydetty. Kaivauskohteeksi valittiin kolmiomainen alue kolmen jo löytyneen haudan välimaastossa, joka oli täynnä kaivausjätettä. Carter arveli, että juuri tuo alue oli säilynyt tutkimuksilta koskemattomana ja sisältäisi uusia löytöjä.

Vuosien työn jälkeen Carterin ja Carnarvonin tutkimusryhmä oli edelleen vailla löytöjä. Carnarvon alkoi kesällä 1922 jo epäröidä jatkamista, mutta Carter sai lordin vielä rahoittamaan viimeisen yrityksen. Marraskuun alussa Carterin ryhmä löysi ensin portaat ja sitten oven, oli aika kutsua lordi paikalle.

Avaaminen

Marraskuun 26. päivä vuonna 1922 on arkeologisten löytöjen historiassa ainutlaatuinen. Howard Carter ja lordi Carnarvon paljastivat tuolloin oviaukon, jonka sijainti oli pysynyt vuosituhansia unohduksissa. Viralliset avajaiset pidettiin muutamia päiviä myöhemmin.

Kaivajat löysivät kammion täynnä tavaraa, vaikka tilassa olivat selvästi jo käyneet hautarosvot. Hautarosvojen ammatti oli kukoistanut alueella aina faaraoiden hautaamisesta lähtien. Siihen olivat osallistuneet hallitsijansa pettäneet virkamiehet ja papit, jotka olivat mukana kalleuksien kauppaamisessa.

Suurin osa Kuninkaiden laakson haudoista joutui ryöstelyiden kohteeksi jo muinaisina aikoina. 1800–1900-luvuilla hautarosvot tuottivat löytöjä antiikkikauppiaille.

Maailmalla odotettiin kuumeisesti tietoa uusista löydöistä. Helmikuussa 1923 haudan esikammio oli tyhjennetty ja esineet kuljetettu laboratorioon. Tämä oli tarpeen, koska Egyptin kuiva ilmasto oli ollut erityisen tärkeä tekijä esineiden säilyvyyden kannalta, mutta haudan avaaminen aiheutti esineistössä nopeutuneen haurastumisen, rappeutumisen ja mahdollisen tuhoutumisen, kun löydöt joutuivat tekemisiin ilman, kosteuden ja ihmiskosketusten kanssa.

Varsinaisen hautakammion ovi oli sinetteineen pysynyt siihen asti suljettuna. Työ oli hidasta ja vasta syksyllä 1925 alettiin tehdä valmisteluita faaraon muumion paljastamista varten. Hauta, jota oli etsitty vuosikausia ja kärsivällisesti, oli löytöineen vaatinut kolme vuotta huolellista dokumentointia, konservointia ja tutkimuksia ennen kuin itse vainaja päästiin kohtaamaan.

Hautalöydöistä muumioarkkujen sisältö osoittautui arvokkaimmaksi, sillä Tutankhamon lepäsi puhtaasta kullasta taotun viimeisen arkun sisällä. Kasvoja peittäneestä kuolinnaamiosta tuli hänen tunnetuin muotokuvansa.

Haudan tyhjennys ja esineiden kuljetus Kairon Egyptiläiseen museoon vei vuosia, viimeinen laivalasti Kairoon lähti vuonna 1932.

Kirous

Kun lordi Carnarvon kuoli äkillisesti Kairossa osallistuttuaan sitä ennen Tutankhamonin haudan avaamiseen, myytti faaraoiden kirouksesta alkoi elää.

Ajatus faaraoiden tai muumioiden kirouksesta oli alun perin lehtitalojen luoma. Aihe myi julkaisuja ja innoitti mysteereistä kiinnostuneita ja tarinankertojia. Tiedossa oli myös lordin kiinnostus okkultismiin, mikä oli omiaan lisäämään kirousmyyttiä. Suuri yleisö alkoi omaksua ajatusta, että muumiot kostivat, kun heidän hautarauhaansa rikottiin

Silver muistuttaa, että suurin osa hankkeeseen osallistuneista ei menehtynyt haudan tutkimuksien aikana tai niitä välittömästi seuranneina vuosina.

Minna Silver: Tutankhamonin salaisuudet. Arkeologinen matka muinaiseen Egyptiin. 446 sivua. Gaudeamus Oy.

JARKKO KEMPPI

Atomivakooja, jota ei koskaan saatu kiinni

Palkittu yhdysvaltalainen toimittaja Ann Hagedorn käsittelee pitkään tuntemattomaksi jääneen neuvostoagentti George Kovalin vaiheita.

George Koval syntyi Venäjältä Yhdysvaltoihin muuttaneeseen juutalaiseen emigranttiperheeseen vuonna 1913. Suuren laman aikana Georgen vanhemmat olivat vakuuttuneita siitä, että ainoa maa, joka pyrki tekemään lopun köyhyydestä ja sorrosta, oli Neuvostoliitto, jonne koko perhe muutti vuonna 1932.

Koval aloitti kemian opinnot Moskovan arvostetussa Mendelejev-instituutissa ja hän omaksui virallisen propagandan, jonka mukaan neuvostoinsinöörin oli oltava maailman paras insinööri. George valmistui huippuarvosanoin epäorgaanisiin aineisiin erikoistuneeksi tekniikan insinööriksi kesällä 1939.

Jo opiskeluaikoina Neuvostoliiton sotilastiedustelupalvelu GRU oli kiinnittänyt huomiota täydellisesti amerikanenglantia puhuvaan mieheen. Koval pestattiin palvelukseen ja hänen vakoilijauraansa helpotti, että vuoteen 1939 mennessä lähes puolet Neuvostoliiton sotilastiedusteluhenkilöstöstä oli teloitettu tai lähetetty Siperiaan, joten vakansseja riitti.

Yhdysvaltoihin

Taustansa vuoksi Koval ei tarvinnut pitkää koulutusta ja hänet lähetettiin USA:han jo syksyllä 1940. Hän ujuttautui sulavasti yhteiskuntaan ja ilmoittautui Columbia-yliopiston jatkokurssiopinto-ohjelman kemian kurssille.

Helmikuussa 1943 Koval astui armeijan palvelukseen ja hänen viralliset tietonsa esittelivät periamerikkalaisen henkilön, joka oli valmistunut Iowan lukiosta 15-vuotiaana ja opiskellut kemiaa eliittiyliopistossa.

Lahjakkuutensa ansiosta Koval sijoitettiin erikoisinsinööriosastoon, joka toimi Manhattan-projektin alaisuudessa. Pian agentti oli saanut korkean turvaluokituksen ja hän oli tekemisissä keskeisten tutkijoiden kanssa. Armeija antoi hänen käyttöönsä jopa auton, mikä oli erittäin harvinaista.

Jälkikäteen on huimaa ajatella, että neuvostoagentti ajeli armeijan jeepillä päivittäin Yhdysvaltain huippusalaisen atomipommihankkeen kohteissa. Saamansa tiedot ja omat havaintonsa Koval luovutti tilaisuuden tullen yhteyshenkilöilleen.

Monet asiakirjat olivat erittäin salaisia, kuten tarkat raportit ydinaseen valmistuksessa olennaisen poloniumtuotannon määristä. Kokonaisuutena Kovalin lähettämien tietojen ansiosta neuvostoliittolaiset pystyivät ohittamaan aikaa vievät ja kalliit kokeilut.

Kovalin selostukset kulkeutuivat Moskovaan muun muassa Neuvostoliiton New Yorkin -konsulaatin yhteyshenkilön välityksellä joskus sähkösanomana, joskus postipaketteina. Usein käytettiin myös Neuvostoliiton Washingtonin-suurlähetystön diplomaattipostia.

Paluu

Yhdysvaltain armeija vapautti George Kovalin palveluksesta helmikuussa 1946 ja myönsi hänelle kolme ansiomerkkiä.

GRU:n harmiksi Koval kieltäytyi hänelle tarjotusta työpaikasta Monsanto Chemical -yhtiöstä. Se oli Yhdysvaltain ainoa poloniumin valmistaja, joten se sai valtiolliset sopimukset poloniumin tulevan sotilaskäytön sovellusten tutkimuksista. Tuossa yhtiössä Koval olisi päässyt todella merkittävien tietojen äärelle.

Jo kuusi vuotta vakoilijana toiminut Koval vaistosi, että hänen oli syytä kieltäytyä työtarjouksesta. Monsanton turvallisuustarkastuksessa uuden työntekijän menneisyyteen olisi perehdytty tarkemmin kuin koskaan aiemmin. Mikä tahansa taustatietojen syvällisempi tarkistaminen olisi jo varhain paljastanut Kovalin taustan heikot kohdat.

Koval ei kuitenkaan saanut paluulupaa Moskovasta, joten hän palasi opintojen pariin. Vasta vuonna 1948 agentti kutsuttiin kotiin. Kovalin taitavuutta korostaa, että FBI pääsi hänen jäljilleen vasta kuusi vuotta sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt USA:sta.

Unohduksesta sankariksi

Sodan jälkeen juutalaisvastaisuus alkoi jälleen nostaa päätään Neuvostoliitossa. Tämä merkitsi, ettei GRU ottanut Kovalia enää töihin, eikä hän voinut mainita palveluksessa tekemiään saavutuksia ansioluettelossa tai työhaastattelussa.

Koval vapautettiin puna-armeijan palveluksesta heinäkuussa 1949 ilman yhtään ansiomitalia tai ylennystä. Työtä löytyi kuitenkin Mendelejev-instituutissa, josta hän jäi aikanaan professorina eläkkeelle.

Eläkkeellä ollessaan Kovalin taloudellinen tilanne oli heikko. Uskomatonta kyllä, Koval vieraili USA:n Moskovan suurlähetystössä 1990-luvun lopulla. Hän haki erityistukea, jota maksettiin toisessa maailmansodassa palvelleille Yhdysvaltain armeijan veteraaneille.

Koval ei saanut amerikkalaisten tukea, mutta GRU oli seurannut entisen työntekijänsä liikkeitä. Tiedustelupalvelu hermostui tilanteesta ja pohti, mitä tehdä vanhalle agentille. Kovalin onneksi GRU valitsi pehmeän linjan. Professorin eläkettä korotettiin, hän sai ruokalähetyksiä sekä kunniamerkin.

Koval kuoli vuonna 2006 ja vuotta myöhemmin hänet palkittiin postuumisti korkeimmalla mahdollisella tavalla. Presidentti Vladimir Putin myönsi Venäjän federaation sankarin arvonimen Kovalille tämän roolista Neuvostoliiton ensimmäisen atomipommin valmistamisesta.

Ann Hagedorn: Nukkuva agentti. Atomivakooja, jota ei koskaan saatu kiinni. Suomentanut Pia Korpisaari. 336 sivua. Docendo Oy.

JARKKO KEMPPI

Tiibetin polttoitsemurhat aiheuttivat paniikkia kiinalaisjohdossa

Yhdysvaltalainen toimittaja Barbara Demick paneutuu teoksessaan Tiibetin ja etenkin Ngaban kaupungin tilanteeseen. Demick oli vuosien 2007-2015 aikana Los Angeles Times -lehden Kiinan kirjeenvaihtaja.

Kiina on hallinnut Tiibetiä 1950-luvulta saakka tiukalla otteella. Ulkomaalaisten tutkijoiden, diplomaattien ja Demickin kaltaisten toimittajien on vaikeaa saada matkustuslupaa Tiibetin autonomiselle alueelle, kuten kiinalaiset sitä nimittävät.

Erityisesti Ngaba on ärsyttänyt Kiinan viranomaisia pitkään, koska siellä on puhjennut kommunismin vastaisia mielenosoituksia noin vuosikymmenen välein. Demickin onnistui käydä Ngassa kaikkiaan kolme kertaa.

Ngaba sijaitsee niillä main, missä Tiibetin ylänkö kohtaa Kiinan, joten alue on tavallaan rajaseutua. Kaupungin keskusta on vain kapea urbaani kaistale aron keskellä.

Polttoitsemurhien aalto

Vuoden 2008 protesteissa kiinalaisjoukot ampuivat kuoliaiksi kymmeniä mielenosoittajia Ngabassa. Vuotta myöhemmin buddhalainen munkki kaatoi bensiiniä päälleen ja sytytti itsensä tuleen pääkadulla huutaen Intiassa maanpaossa elävän dalai-laman paluuta. Tapahtumaa seurasi polttoitsemurhien aalto.

Pekingille itsemurhakuolemat ovat olleet nöyryytys, koska ne osoittavat virheelliseksi Kiinan väitteet tiibetiläisten onnesta Kiinan vallan alla.

Maailmalla polttoitsemurhat palauttivat Tiibetin otsikoihin ja erityisesti mitättömästä Ngabasta tuli kuuluisampi kuin koskaan aikaisemmin. Ngaban tilannetta käsiteltiin laatulehdistössä, kongresseissa ja akateemisissa konferensseissa.

Muutama polttoitsemurhayritys epäonnistui ja henkiin jääneet munkit esiteltiin Kiinan televisiossa varoittavina esimerkkeinä. Tämän jälkeen polttoitsemurhaa aikovat kehittivät tekniikan, jolla onnistuisi varmasti. He kietoutuivat viltteihin ja väänsivät päällimmäiseksi rautalankaa, jotta palavia vilttejä olisi vaikeaa irrottaa heidän ympäriltään. Edelleen he joivat bensiiniä, jotta palaisivat sisältäpäin. He ajattelivat, että oli parempi kuolla kuin joutua vangeiksi kiinalaissairaaloihin.

Polttoitsemurha-aalto ei ollut dalai-lamalle helppoa. Nuoret tappoivat itsensä hänen nimissään, kantaen hänen kuvaansa ja toivottaen hänelle pitkää ikää. Useimmat polttoitsemurhan tehneet, jotka jättivät viestin, mainitsivat haluavansa dalai-laman paluuta Tiibetiin. Toisaalta polttoitsemurhat itsessään hylkäsivät dalai-laman linjan. Hänen kehotuksensa väkivallattomuuteen, kärsivällisyyteen ja yhteistyöhön kiinalaisten kanssa ei toiminut.

Myös Tiibetin asiaa ajavat järjestöt joutuivat hankalaan tilanteeseen. Niillä ei ollut varaa kannustaa nuoria tiibetiläisiä tappamaan itseään, mutta toisaalta polttoitsemurhat toivat julkisuutta kauan sitten uutisotsikoista kadonneelle asialle.

Rankat vastatoimet

Polttoitsemurhat aiheuttivat paniikkia kiinalaisjohdossa. Peking oli jo valmiiksi varuillaan ns. arabikevään seurauksista. Polttoitsemurhien alettua kiinalaisviranomaiset tehostivat yrityksiään pitää toimittajat poissa Ngabasta. Kaupungin rajalle pystytettiin tarkastuspisteitä järeine kulkuesteineen. Demickin mukaan noin 15 000 asukkaan Ngassa oli enimmillään 50 000 turvallisuusjoukkojen henkilöä.

Tavallisten ihmisten kannalta hankalinta oli, että vuosina 2011-2013 puhelin- ja internetyhteydet Ngabaan katkaistiin melkein kokonaan ja kaupunkiin oli vaikeaa soittaa jopa valtionhallinnosta Pekingistä.

Talouselämä kuihtui ilman puhelimia ja internetiä, mutta viranomaiset pysyivät silti kannassaan. Jos he eivät pystyneet estämään polttoitsemurhia, he pyrkivät ainakin estämään sanan leviämisen. Polttoitsemurha ilman julkisuutta oli kuin puun kaatuminen metsässä.

Kiinan media yritti halventaa polttoitsemurhan tehneitä kaivelemalla heistä likaisia yksityiskohtia. Eräässä jutussa väitettiin, että heikkoja arvosanoja saaneet nuoret olivat tappaneet itsensä, koska eivät kestäneet kilpailua.

Hiipuneet tavoitteet

Dalai-lama on jäänyt eläkkeelle pakolaishallituksesta ja on nykyään enää Tiibetin hengellinen johtaja, hän näkee roolinsa enimmäkseen sivilisaation jatkumisen innoittajana.

Kiinan onneksi kansainvälisessä yhteisössä vallitsee tunne, että niin Tiibetin hengellinen johtaja kuin pakolaisliikekin ovat ohittaneet kukoistuksen kautensa. Esimerkiksi vuonna 2014 Etelä-Afrikka kieltäytyi myöntämästä dalai-lamalle viisumia, jotta hän olisi voinut osallistua Nobel-palkittujen kokoontumiseen. Kokous siirrettiin Roomaan, missä paavi Franciscus kieltäytyi myöntämästä dalai-lamalle audienssia.

Tiibetin pakolaishallitus on madaltanut tavoitteitaan ja pitkälti luopunut itsenäisyyden havittelusta. Nyt tavoitteena on vain selviäminen. Vaikka mielenosoituksissa huudetaan yhä Rangzen – Vapaus – tiibetiläiset puhuvat nykyään lähinnä vapaudesta säilyttää kulttuurinsa, muistonsa ja kielensä Kiinan rajojen sisä- ja ulkopuolella. He yrittävät pitää historian häviäjiin lukeutuvan kansan tarinan elossa.

Barbara Demick: Tukahdutettu kaupunki. Elämää, kuolemaa ja vastarintaa Tiibetissä. Suomentanut Terhi Kuusisto. 361 sivua. Suomenkielinen laitos Atena / Kustannusosakeyhtiö Otava.

JARKKO KEMPPI

Tällainen on Suomen ensimmäinen torninosturi

Torninosturi ei ole nykyaikana millään mittarilla harvinainen näky. Lähes jokaisella vähänkin isommalla rakennustyömaalla kohoaa korkea torninosturi, ellei jopa useampikin sellainen.

Nykyaikaisten torninosturien historia ulottuu reilun sadan vuoden päähän. Tästä huolimatta torninosturi on yllättävänkin tuore ilmestys Suomessa, sillä ensimmäinen korkeuksiin kohonnut nosturi saapui tänne vasta vuosia sotien jälkeen.

Armas Puolimatka voitti täpärästi ensimmäisen nosturin kilpajuoksun.

Ensimmäiset Suomeen tuodut torninosturit saapuivat maahan samalla laivalla Saksasta kesällä 1953. Silloin Suomeen saapui kaksi identtistä torninosturia, joilla oli kaikesta huolimatta erilliset ostajat, vaikkakin ne molemmat menivätkin turkulaisille rakennusyhtiöille. Kaupat nostureista oli hierottu jo talven 1953 aikana.

Ensimmäisenä satamaan saapuneesta laivasta purettiin Armas Puolimatkan ostama nosturi, joka sai siis kunnian olla ensimmäinen Suomeen rantautunut torninosturi. Puolimatkan torninosturi kuljetettiin välittömästi satamasta Turussa sijainneen Martinmäen rakennustyömaalle.

Seuraavana laivasta purettu ja sitä kautta niukasti kakkoseksi jäänyt torninosturi kuului Otto Vuorion rakennusyhtiölle.

Turkulaisten välinen kilpajuoksu jatkui kuitenkin myös mantereella, kun rakennusyhtiöt kilpailivat siitä, kumman torninosturi nousee pystyyn ensiksi. Koska nosturit olivat monille ennennäkemättömiä laitteita, vaati niiden kasaaminenkin päiväkausien mittaisen urakan. Myös tämä kilpajuoksu lankesi Puolimatkan eduksi, sillä hänen torninosturinsa oli valmiina työhön kaksi päivää ennen Vuorion nosturia.

Wolf-form 15 -nosturit vuodelta 1935

Ensimmäiset Suomeen tulleet torninosturit eivät olleet suinkaan uusia, vaan käytettyinä hankittuja. Sekä Puolimatka että Vuorio luottivat molemmat hankinnoissaan saksalaiseen Wolf-form 15 -nosturiin.

Hankitut nosturit eivät olleet suinkaan uusia, vaan itse asiassa melko vanhoja. Iästään huolimatta hyväkuntoiset nosturit oli valmistettu satamanostureiksi Wolffkranin tehtailla Heilbronnissa lähellä Stuttgartia jo vuonna 1935.

Wolffkran on perinteikäs saksalaisyritys, joka aloitti toimintansa valurautatuotannolla vuonna 1854. Nostureihin liittyvä liiketoiminta tuli kuvioihin seuraavan sukupolven myötä 1870-luvulla. Vuonna 1913 Wolffkran esitteli Leipzigin messuilla maailman ensimmäisen nopeasti koottavan, siirrettävän, ylhäältä kääntyvän torninosturin, jota voidaan pitää nykyaikaisten rakennusnosturien esikuvana.

Torninosturit mullistavat maailmaa rakennustyömailla

Vaikka hankituilla nostureilla olikin Suomessa ikää jo 18 vuotta, ne edustivat jotain aivan uutta suomalaisella rakennustyömaalla. Aluksi torninostureihin suhtauduttiin epäilevästi, mutta ne osoittivat hyötynsä melko nopeasti, jonka takia ne myös alkoivat yleistyä merkittävästi.

Puolimatkan ja Vuorion hankkimia nostureita siirtämiseen tarvittiin yksi rekka. Nosturin kykeni nostamaan 1 500–4 000 kiloa vähän puomin asennosta riippuen. Vastapainona nosturissa oli 9 000 kilon hiekkalaatikko. Korkeutta nosturilla on nykyisiin verrokkeihin nähden maltillisesti, sillä se kohosi reiluun pariinkymmeneen metriin.

Verrattuna nykyaikaisiin nostureihin, näissä laitteessa ei ollut niin sanottua ”kissaa”, eli puomia pitkin kulkevaa vaunua. Liikkuvan vaunun sijasta koko nosturi kykeni kuitenkin liikkumaan kiskoilla.

Torninosturien avulla kotimaisten rakennustyömaiden toiminta alkoi nopeasti teollistua ja muuttua sarjatuotannoksi. Nosturit mahdollistivat myös kokonaan uudenlaisia rakennustapoja sekä nopeuttivat työtä merkittävästi. Tuottavuuden lisäksi myös kannattavuus parani.

Suomen ensimmäisen torninosturin vaiheet

Kahdesta Suomeen päätyneestä torninosturista ensimmäiseksi kruunattiin siis Armas Puolimatkan ostama nosturi. Nosturi teki pitkän työrupeaman Turussa, minkä jälkeen se Puolimatkan yrityksiin kuuluneen Rakennusvalmiste Oy:n käyttöön. Rakennusvalmiste Oy käytti nosturia Forssassa betonielementtitehtaan ja myöhemmin kylpyhuonetehtaan varastonosturina.

Armas Puolimatka myi koko Puolimatka-konsernin kaikkine yrityksineen jättikaupassa tammikuussa 1985. Yhtiö oli sillä hetkellä Suomen suurin yksityisen perheen omistama yritys. Kaupan myötä Puolimatka päätyi Hankkijan omistukseen, joka vaihtoi myöhemmin nimensä Noveraksi. Vuonna 1988 Rakennusvalmiste Oy vaihtoi nimensä Parma Oy:ksi.

Novera ajautui kuitenkin konkurssiin vuonna 1992, kun rakennusteollisuus pysähtyi 1990-luvun laman aikana. Konkurssin myötä vanhat Puolimatkan yhtiöt pilkkoutuivat ja Parma Oy pääsi jatkamaan toimintaa itsenäisenä yrityksenä. Parma työllistää tänä päivänä noin 200 henkilöä Forssan julkisivu-, ontelolaatta- ja ratapölkkytehtaalla, joka sijaitsee Puolimatkan vanhan betonielementtitehtaan alueella.

Suomen ensimmäinen torninosturi on museoitu ja nostettu pystyyn Parman tehtaita vastapäätä, näkyvälle paikalle 2-tien toiselle puolelle, jossa sen on määrä toimia Forssalle tärkeän rakennusosateollisuuden maamerkkinä. Nosturia pääsee ihastelemaan lähietäisyydeltä, mutta torniin ei pääse kiipeämään.

Museonosturin varsinaisia vihkiäisiä vietettiin Forssassa vuoden 1997 syyskuussa, Forssan kaupungin 150-vuotisjuhlien yhteydessä. Sattumalta samalle vuodelle osui myös 50 vuotta Rakennustoimisto A. Puolimatka Oy:n perustamisesta, jonka vuoksi Suomen ensimmäisen torninosturin perässä korkealla yläilmoissa on myös Puolimatkan nimikyltti.