Vuosina 2009-2014 Suomen puolustusvoimien komentajana toiminut Ari Puheloinen kertoo kirjansa viimeisellä sivulla emävalheen. Hänen kollegansa antoi lehtimiehelle lausunnon: ”Se on kuule ihan tavallinen suomalainen mies!” Se oli Puheloisen mielestä hyvin sanottu.
Todistus ei ole totta, sen lukija havaitsee jo kirjan ensimmäisillä sivuilla. Kyseessä on nimittäin tavattoman ahkera ja tunnollinen, uraportaikossa vauhdilla etenevä sotilas – kaikkea muuta kuin tavallinen.
Armeijan palveluksessa olevat joutuvat etenemään ja valikoituvat monen siivilän lävitse. Puheloinen (s. 1951) on kotoisin vaatimattomista oloista, saanut kasvatukset niin vaativaan ruumiilliseen työhön kuin opiskeluunkin. Hän ei ole tavallisen keskimääräisyys, vaan malliesimerkki itseään kehittävästä määrätietoisesta yksilöstä.
Urallaan menestyvän sotilaan on kyettävä sisäistämään myös selvät kilpailuasetelmat, joita Puheloinen ei kuitenkaan halua korostaa. Tavoitteissaan onnistuneena hänellä on syytä tyytyväisyyteen, eikä muistele menneitä happamin sanakääntein.
Kaikki lähtee itseluottamuksesta, myönteisestä suhtautumisesta työntekoon ja kaikkiin kohtaamiinsa ihmisiin. Hän on eri mieltä kuin kaukainen edeltäjänsä Yrjö Keinonen, joka luonnehti upseerien kyräilevän toisiaan, everstien kilpailevan keskenään ja kenraalien olevan verivihollisia toinen toisilleen.
Venäjä, Venäjä, Venäjä
Vuonna 2007 juuri Suomen puolustusministerinä aloittanut Jyri Häkämies (kok.) aiheutti hälyn, kun hän luonnehti Yhdysvalloissa Suomen turvallisuuden kolme suurinta haastetta: ”Venäjä, Venäjä, Venäjä”. Ylen uutiset väänsi repliikin muotoon ”uhat” ja värväsi sopivan syyttäjän asiantuntijaksi.
Mukaan kuoroon liittyivät presidentti Tarja Halonen, Erkki Tuomioja (sd.) ja kaasuputkimies Eero Heinäluoma (sd.). Suomettuneisuuden menetelmin lyötiin poliittisesti otollista kohdetta. Puheloinen ei tuohon pannukakuksi osoittautuneeseen skandaaliin puutu (vahinko), mutta käsittelee Neuvosto-Venäjän roolia kutistuvana maailmanmahtina monelta kantilta.
Venäjän kielen opinnot: kuvaus sitkeydestä, yksinäisestä vuosien mittaisesta pänttäämisestä ja perään antamattomuudesta. Hän täyttää satojen korttien pakan, toiselle puolelle venäjän toiselle puolen suomen kielen sanoja. Niitä hän pakottaa päähänsä ja kertoo, että vasta yli viiden kymmenen käyttökerran jälkeen sanat ja niiden eri muodot alkavat vähitellen jäädä kalloon.
Opinnoista on vuosien mittaan suuri hyöty. Haastavaa on joutua itänaapurin virkaveljien kanssa juttusille ilman tulkkia. Seuraava vaihe on, että hän toimiikin jo itse tulkkina. Kohta hän viihtyi neljän vuoden ajan sotilasasiamiehen tehtävissä Moskovassa. Sitten Etyjin erityistehtävät ja vuosi Harvardin yliopistossa. Kv. toiminta ei ollut Suomessa enää hidaste vaan kiihdyke.
Hyväuskoisuuden jälkikritiikkiä
Vuoden 2022 helmikuu osoitti vähitellen kylmän tosiasian: läntisen maat olivat Vladimir Putinin Venäjän kanssa eläneet suloista ruususen unta. Suurin osa poliitikoistamme viivytteli Nato-asian suhteen, liturgiaan kuului arkaileva sakraalisana ”optio”. Valtion taloutta pyrittiin pitkään kehittämään ”hallittuna rakennemuutoksena”, ja maanpuolustuksen suhteen hyväuskoisuutta nimitettiin ”puolustusvoimauudistuksena” aina 1990-luvulta lähtien.
Puheloinen varoo mainitsemasta, että suurin osa tuosta kaikesta toteutettiin vanhan Neuvosto-Venäjä-suomettuneisuuden hengessä. Kun menneitä vuosikymmeniä muistelee, Suomeen oli jäänyt krooninen maanpuolustushengen ja aineellisen varustautumisen vähättely. Valtion ylin johto typisti määrärahoja, ja hämmästellä täytyy, kuinka nöyrästi puolustusvoimat toteutti sille saneltua.
Yhtenä monien syyllisten joukosta Puheloinen kaivaa valtiovarain- ja pääministerinä toimineen Jyrki Kataisen (kok.) oikeastaan ainoana innokkaana säästämishalun esimerkkinä, kummallista. Joukkoa voisi jopa satakertaistaa, niin sokeaa oli usko omaan kykyyn kesyttää maanitellen Venäjän karhu – sen imperialistisista aggressioista huolimatta (Georgia 2008, Krim 2014). Saksan ja Suomen sosialistien kaasuputki-into oli kaiken lopputulema, sokeuden lisäksi kuuroutta.
Ulkopuolella Puheloisen kirjan on liki surkuhupaisaa lukea nyt niiden lausuntoja, jotka olivat noita suuntaviivoja toteuttamassa. Entiset puolustusministerit ja sotilasasiantutijat osoittavat äkkiä ja yllättäen suurta jälkiviisaudella maustettua katumusta. Onko Jyri Häkämiehen kollegoilla ministereinä ollut pysyvä rohkeuden puutostila, kun kumartelivat pasifistiylipäällikköään?
Rauhan työ – kuin kaivoon kannettu vesi…
Ari Puheloisen kokemukset Yhdysvalloissa ja Venäjällä rakensivat vankat henkilökohtaiset suhteet, joista Suomi on hyötynyt. Helmikuu ja vuosi 2022 oli ne kuitenkin katkaiseva Venäjän suhteen. Herkullisimpia Puheloisen juttuja ovatkin turinat venäläisten virkaveljien kanssa. Olisiko siellä hänen kokemansa hällä väliä -hengen vaikutus voinut johtaa sikäläisen osaamisen vähättelyyn?
Jo yliopistoaikoinaan Puheloinen oli oppinut Neuvostoliittoa ihannoivien ikätovereittensa kritiikittömyyden. Kun hän itse pääsi asiaintilan näkemään rajan takana, ehkäpä olo helpottui? Kirjoittajan yksi kuvaus sikäläisestä ilmapiiristä: venäläinen tv-uutinen epäonnistuneesta kantorakettilähetyksestä avaruuteen, viimeisenä lauseena ”Vielä ei tiedetä, ketä rangaistaan”.
Entä lännen pasifistisosialistien hävettävä sotilaallinen ratkaisu: jalkaväkimiinojen kielto vuonna 2011, jota Yhdysvallat, Venäjä, Kiina, Intia, Koreat ja Irak jne. eivät allekirjoittaneet. Olisiko ollut syytä muistaa silloista ylipäällikköämme, joka sai laupeuden työstään palkkioksi naapuriltamme kissan?
Ari Puheloinen: Sotilas ja työmies. Muistikuvia ja mietteitä. Otava 2023.
