Monen muun valtion tavoin Suomi kannattaa niin sanottua kahden valtion mallia ratkaisuna Israelin ja palestiinalaisten väliseen konfliktiin. Käytännössä on kuitenkin pakko todeta, että juuri nyt kahden valtion mallilla on perin vähän toteutumisen edellytyksiä. Ratkaisu edellyttäisi sopimista, mutta on vaikea nähdä kenen kanssa Israelin oikein pitäisi sopia.
Ensimmäinen ongelma on sopimusosapuolten tunnustaminen. Palestiinan vapautusjärjestö PLO tunnusti Oslon prosessin yhteydessä Israelin oikeuden olemassaoloon samoin kuin Israel tunnusti PLO:n palestiinalaisten legitiimiksi edustajaksi. Se, että osapuolet tunnustavat toisensa ja toistensa oikeuden olemassaoloon, on käytännössä ehdoton vaatimus sille, että minkäänlainen rauhanprosessi voi edetä.
Palestiinalaisten keskuudessa monet näkivät PLO:n liian myöntyväisenä ja kannatusta alkoivat kerätä jyrkempää linjaa edustavat ryhmät – sellaiset kuin Hamas ja Islamilainen jihad, joista molemmat on kansainvälisesti luokiteltu terroristijärjestöiksi. Hamas voitti vuonna 2006 järjestetyt palestiinalaishallinnon vaalit ja sen katsotaan edelleen edustavan Gazassa asuvia palestiinalaisia.
Tässä on toinen konfliktin ratkaisemiseen liittyvä ongelma. Miten demokraattinen valtio voi sopia rauhasta terroristijärjestön kanssa? Voiko terroristijärjestö olla osapuoli sellaisessa rauhanprosessissa, jossa aidosti tavoitellaan kahden valtion ratkaisua?
Yksi Hamasin ja maltillisempien palestiinalaisjärjestöjen keskeinen erimielisyyden aihe on nimenomaan Israelin olemassaolon ja sen oikeutuksen tunnustaminen. Hamasin peruskirjan alkuperäistä vaatimusta Israelin tuhoamisesta on sittemmin lievennetty, mutta Hamas ei edelleenkään yksiselitteisesti tunnusta Israelin oikeutta olemassaoloon. Hamas syyllistyy jatkuvasti ja järjestelmällisesti monenlaisiin räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin sekä omaa väestöään että israelilaisia kohtaan. On päivänselvää, ettei Hamasin kaltaisen toimijan kanssa voida toteuttaa rauhanprosessia, joka johtaisi kahden valtion mallin toteutumiseen.
Tässä tullaan rauhanprosessin kolmanteen edellytykseen. Palestiinalaisten olisi kyettävä puhumaan yhdellä äänellä ja järjestäytymään tavalla, joka tekisi heistä uskottavan osapuolen. Rauhansopimus ja kahden valtion malli edellyttävät sitä, että osapuolet kykenevät toimeenpanemaan sitoumuksensa ja vastaamaan niistä uskottavasti. Ei voi olla niin, että rauhansopimuksesta huolimatta osa palestiinalaisjärjestöistä jatkaa edelleen rauhan vastustamista, terrorismia ja hyökkäyksiä Israelia ja sen kansalaisia vastaan.
Hamasin lokakuinen terroristihyökkäys Israeliin oli niitti rauhansopimusten arkkuun – jos ei lopullisesti niin ainakin hyvin pitkäksi aikaa. On vaikea nähdä sellaista kehitystä, jossa Hamasista tulisi uskottava palestiinalaisten edustaja rauhanprosessissa. Siinä mielessä puhe kahden valtion mallista tai siihen tähtäävästä rauhanprosessista kuulostaa tässä ajassa ontolta. Hamas ja sitä kannattavat palestiinalaiset ovat omilla terroristisilla toimillaan haudanneet rauhanprosessin edellytykset sellaiseen ikiroutaan, että pelkkä neuvottelupöytään pääseminen edellyttää pitkää ja perusteellista diplomaattista prosessia.
Edellytykset kahden valtion mallista tai mistään muustakaan ratkaisusta konfliktiin ovat nyt vähäisempiä kuin vuosiin. Tästä kovinta hintaa maksavat tavalliset ihmiset. Ne israelilaiset, joita jatkuva terrorismi ja hyökkäykset käytännön arjessa koskettavat, mutta myös ne palestiinalaiset, jotka toivovat rauhaa ja sen myötä säällisempiä olosuhteita, joissa rakentaa elämäänsä. Sodan jaloissa palestiinalaisten siviilien asema heikkenee entisestään.
Puheet kahden valtion mallista ja konfliktin ratkaisusta ovat nyt syväjäässä. Rauhaa on edistettävä, mutta se on nyt aloitettava perustavaa laatua olevien edellytysten luomisesta. On löydettävä uskottavat osapuolet, joiden välillä ratkaisua voidaan aidosti etsiä. Palestiinalaisten äänen pitää kanavoitua jonkun muun tahon kuin terroristijärjestön kautta. Palestiinalaisilla on oltava yksi ja uskottava edustaja, joka kykenee huolehtimaan mahdollisen sopimuksen toimeenpanosta. Israelin ja sen kansalaisten turvallisuus on taattava. Ilman näiden perusedellytysten täyttymistä puheet mistään malleista ovat pelkkää löysää poliittista puhetta, jolla ei ole realistista sisältöä.
Rauhan rakentaminen on lopulta varsin pragmaattista puuhaa. Se edellyttää yhteistä tahtoa ja kykyä keskustella erimielisyyksistä rakentavasti. Sellaista ei ole, joten Lähi-idän umpisolmu kiristyy valitettavasti entisestään.
