Kansakunnassa on aika laaja yksimielisyys siitä, että elämme yli varojemme. Kulutamme enemmän kuin mihin meillä on varaa.
Vaikka aivan kaikki kansalaiset eivät tästä olisikaan samaa mieltä, niin valtaenemmistö on. Vakiotosiasia on tietysti sekin, että keskuudessamme on niitäkin, jotka oikeasti eivät tajua mistään juuri mitään.
Aivan liian harvalla on mitään ehdotuksia, miten tästä viheliäisestä yli varojen elämisestä päästään.
Valtiontalous ei ole kaikilta osin aivan samanlainen talousyksikkö kuin perhetalous, mutta on niillä kyllä yhteisiäkin piirteitä. Kummallakin on budjettirajoite eli käytettävissä olevien tulojen ja varallisuuden rajat rahankäytölle: jotta rahaa voi käyttää, sitä pitää ensin olla. Häkellyttävän vähän näkyy millään viestintäalustalla julkista pohdintaa siitä, miten kulut katetaan ilman velkaa.
Jokainen voisi aloittaa kirjoittamalla käyttämälleen kirjoitusalustalle, paperille tai laitteensa näytölle, kaksi lukua: miljoonan ja miljardin. Jälkimmäinen luku pitää kertoa kymmenellä, niin päästään jo lähestymään valtion budjetin supistustarvetta.
Miljoonassa on kuusi nollaa, miljardissa yhdeksän nollaa. Eli miljoona on 1 000 000 ja miljardi on tuhat miljoonaa eli 1 000 000 000. Sormiharjoitus on tarpeen tehtävän mittaluokan hahmottamiseksi.
Kun kansalaisilta kysytään, mistä pitäisi säästää, vastauksiksi on tapana saada muruluokan vastauksia: hallinnosta, kansanedustajien palkkioista, eduskunnan valiokuntamatkoista ja muista vastaavista valtiontalouden kannalta mitättömistä menoeristä. Nämä ehdotukset yhteen laskemalla saadaan kokoon muutaman promillen tai korkeintaan muutaman prosentin säästöt.
Sopeutustarve on kuitenkin luokkaa kymmenen prosenttiyksikköä valtion budjetista.
Olisipa somaa nähdä kunnon kansalaiskeskustelu aiheesta: Mikä on vähiten vahinkoja aiheuttava tapa vähentää valtion kulutusta sata miljardilla?
Valtion budjettiehdotus ensi vuodelle on 90,3 miljardia. Tulot 81,6 miljardia. Erotus eli alijäämä 8,7 miljardia. Tätä on jatkunut jo vuosia. Sitä kutsutaan kestävyysvajeeksi. Kestävyysvaje on summa, jolla julkista taloutta pitää sopeuttaa (veroja korottamalla tai menoja pienentämällä), jotta se on tasapainossa. Siis jotta ei kulutettaisi enemmän kuin mihin on varaa.
Jokaisen vastuullisen kansalaisen kuuluu pohtia, ainakin yrittää hahmottaa, miten tuo ero saadaan kurottua umpeen.
Valtion budjetti koostuu 14 menoluokasta. Ne ovat suuruusjärjestyksessä:
Valtiovarainministeriö 41 840 216 000
Sosiaali- ja terveysministeriö 14 840 347 000
Opetus- ja kulttuuriministeriö 8 933 725 000
Puolustusministeriö 6 297 046 000
Liikenne- ja viestintäministeriö 3 848 632 000
Työ- ja elinkeinoministeriö 3 348 831 000
Valtionvelan korot 3 246 066 000
Maa- ja metsätalousministeriö 2 553 065 000
Sisäministeriö 2 090 104 000
Oikeusministeriö 1 242 950 000
Ulkoministeriö 1 155 292 000
Ympäristöministeriö 493 514 000
Valtioneuvoston kanslia 238 842 000
Eduskunta 148 171 000
Valtion menot menevät pääosin hyvinvointialueille ja sosiaali- ja terveysmenoihin sekä koulutukseen. Alijäämää ei saada kurottua umpeen edes lakkauttamalla kokonaan viiden halvimman ministeriön kaikki määrärahat.
Ei kestävyysvajetta saada kuriin kansalaisideoinnilla, mutta eihän siitä nyt suoranaista haittaakaan ole, että kansalaiset pohtivat oleellisuuksia ja saavat nykyistä realistisemman kuvan julkisten menojen haasteista.
Aika lapsellista on vaatia, että nimenomaisesti opposition kuuluisi esittää kestävyysvajeen umpeen kuromisen hyväksyttävissä olevat keinot. Ei se ole opposition tehtävä. Oppositio näkee tehtäväkseen oikeastaan vain vaalien voittamisen valtaan pääsemiseksi. Vastuullisiin tehtäviin pyrittäessä vastuunkanto ei yleensä ole voittava strategia. Se olkoon sen ajan murhe. Ja useimmiten kulloisellekin oppositiolle onkin.
Suomalaisen journalismin nykyistä alennustilaa kuvaa sekin, että mikään mediataho ei itse ideoi ministeriökohtaisia säästölistoja eikä edes pyydä niitä päteviltä asiantuntijoilta. Saati että vertaisi ehdotuksia keskenään.
Kestävyysvajeen syitä on pääosin kolme: väestön ikääntyminen, menojen kasvu sekä heikko talous.
Suuret ikäluokat ikääntyvät ja tarvitsevat enemmän hoiva- ja terveyspalveluja, samalla kun työssäkäyvän väestön suhteellinen osuus vähenee.
Julkisiin palveluihin kohdistuu paineita kasvaville menoille, joita ei nykyisellä verotuksella ja tulorakenteella kyetä kattamaan pitkällä aikavälillä.
Talouden yleisen heikentymisen ja tuottavuuskehityksen hidastumisen myötä julkisen talouden velkaantuminen on lisääntynyt.
Kestävyysvajetta voidaan pienentää kolmella keinolla. Ensinnäkin rakenneuudistuksilla, jotka lisäävät tuottavuutta ja parantavat julkisten palvelujen tehokkuutta. Toiseksi verotulojen lisäämisellä eli verotusta kiristämällä ja uusien verotulonlähteiden löytämisellä. Kolmanneksi menoja leikkaamalla eli julkisten menojen vähentämisellä ja menojen tehokkuuden parantamisella.
Kansantaloutta vähiten vaurioittavia keinoja kuroa valtion budjettivaje umpeen ovat kestävät menoleikkaukset tehottomista kohteista.
Toinen keino on veropohjan tiivistäminen ilman kiristäviä marginaaliveroja eli laajennetaan ja selkeytetään verotusta niin, että verot kerätään laajemmasta joukosta tuloja tai kulutusta, mutta ilman että työnteon tai lisätulojen verotus kiristyy liikaa. Tällä tavoitellaan tehokkaampaa ja oikeudenmukaisempaa verotusta, joka ei kuitenkaan heikennä työnteon kannustimia.
Kolmas keino on työllisyyden ja talouskasvun edistäminen.
Näitä koskevia ideoita pitäisi nyt vakavissaan pohtia sen sijaan, että julkinen keskustelu palautuu lähinnä siihen, että kukin edunvalvontataho puolustaa omia saavutettuja etujaan.
Syyskuussa elokuva-ala protestoi voimallisesti kaavailtuja määrärahojen supistamista vastaan. Monet jankuttivat väitettä, jonka mukaan elokuvaan sijoitettu euro palautuu (jollakin täsmentämättömällä mekanismilla) valtiolle tuplana. No, mutta. Jos tämä on totta, niin miksi ihmeessä valtion koko 90 miljardin budjettia ei sitten kohdenneta kotimaiseen elokuvatuotantoon? Tällöinhän elokuvat rahoitettaisiin ja valtiolla olisi edelleen samat miljardit käytettäväksi kaikkiin muihin tarpeisiin! Tämän lähemmäksi taloudellista ikiliikkujaa tuskin päästään.
