Kouluista on tullut myönteistä palautetta tänä syksynä voimaan tulleesta kännykkäkiellosta. Oppitunnit ovat rauhoittuneet ja keskittyminen suuntautuu itse asiaan. Osa kouluista on kieltänyt älylaitteet myös välitunneilta ja vaikutus on yhtä lailla positiivinen. Oppilaat pelaavat keskustelevat, kisaavat ja leikkivät keskenään, kuten ennen aikaan. Kasvokkain tapahtuva sosiaalinen vuorovaikutus, jota älylaitteet haastavat on palannut koululaisten arkeen.
Siksi olikin surkuhupaisaa lukea, kuinka lääkäreitä on alettu lähestyä pyynnöillä lääkärinlausunnoista, joissa vakuuteltaisiin lapsen tarvetta puhelimen käytölle päivän aikana. Se kun olisi vanhempien mukaan tarpeen ahdistuksen välttämiseksi. Kännykkäkiellolle on perustelunsa ja tämänkaltaiset pyynnöt valitettavasti alleviivaavat kiellon välttämättömyyttä.
Sinänsä harmillista, että kännykkävieroitukseen tarvitaan lainsäädäntöä, kun osaavalla vanhemmuudella varmasti saavutettaisiin sama tulos ihan perhepiirissä. Tässä on itselläkin peiliin katsomisen paikka. On kiusallista, että vastuu perusasioista tuntuu valuvan julkiselle vallalle vanhempien ja yksilöiden yleisemminkin vajotessa yhä syvemmälle uusavuttomuuden maailmaan. Yhteiskunnalla on tietenkin oma vastuunsa, mutta niin tulee olla yksilöillä ja ydinperheilläkin.
Vastaavia aikuisväestön uusavuttomuutta alleviivaavia aiheita liikkuu julkisessa keskustelussa enemmänkin. Yksi näistä on tapa, jolla lähestymme kansallista ylipaino-ongelmaamme. Ratkaisu tuntuu riippuvan laihdutuslääkkeen saatavuudesta ja lihavuusleikkauksista. Suomalainen aikuisväestö on jo eurooppalaisten ylipainotaulukoiden kärjessä, mutta juurisyihin pureutumisen sijaan etsimme ratkaisua puukosta ja pilleristä.
Kolmas esimerkki on mielestäni erikoisin. Alkukesänä leimahtanut etätyökeskustelu saavutti jopa absurdeja piirteitä. Meillä käydään vakavahenkistä debattia siitä, kuinka tuskallista on, jos työnantaja olettaa työntekijän tulevan työpaikalle edes osaksi viikkoa. Etätyöstä on yhtäkkiä muodostunut jonkinlainen perusoikeus, kun ennen koronavuosia suuri osa työvoimasta hyväksyi päivittäisen työpaikalla käymisen ilman suurempaa julkista keskustelua. Etäyhteyksiä kannattaa toki hyödyntää ja teknologian potentiaalista ottaa kaikki irti. Lähinnä keskustelun lähityötä pöyristelevä sävy herättää ainakin itsessäni huolta.
Julkisen talouden tilanne on hankala ja työtä tekevät ikäluokat tulevat pienenemään palveluntarpeen kasvaessa. Yhteiskunnan toimilla on tietenkin merkitystä ja päättäjien tulee kantaa vastuunsa etenkin taloudellisista ratkaisuista. Niiden vaikutukset voivat olla hyvinkin dramaattisia, eikä niitä pidä väheksyä. Esimerkiksi lapsiperheköyhyyden vähentämisessä poliitikoilla on valtavan iso rooli, johon tulee suhtauta vakavasti.
Aikuisväestön uusavuttomuus puskee kuitenkin pintaan juuri nyt, kun ajat ovat vaikeat ja tarvittaisiin tekemisen meininkiä sekä esimerkkiä niin yksilöiltä kuin perheiltäkin. Tässä ajanhetkessä ei riitä, jos pidämme kiinni vain oikeuksistamme ja huudamme samalla yhteiskuntaa apuun. Nyt niiden tulee tehdä, ketkä pystyvät, jotta voimme auttaa heitä, jotka eivät pysty. Ja eiköhän lapsikin pärjää koulupäivän ilman kännykkää ja medisiinisiä interventioita. Lääkärintodistukset voi varata muihin tarpeisiin.
