Elämme mielenkiintoista aikaa, joka on erityisesti politiikan hevijuusereille sitä kaikkein parasta. Eduskuntavaalien varsinainen vaalipäivä koittaa 2. huhtikuuta.
Eduskuntavaalit ovat aina myös työelämävaalit. Seuraavakin hallitus päättää työntekijöille keskeisistä asioista. Eikä ainoastaan työssä käyvien osalta, vaan yhtä lailla sinne pyrkivien kuten opiskelijoiden ja työelämästä eri syistä poistuneiden kuten eläkeläisten. Politiikalla on siis väliä ja sillä, kenelle äänensä antaa.
Olemme kuulleet monenlaisia esityksiä, lupauksia ja jopa ehdottomia kieltäytymisiä, jotka vaalien jälkeen jalostuvat kyvyksi tehdä poliittista yhteistyötä. Tämä tarkoittaa, että vaalituloksen selvittyä ehdottomuudet väistyvät, ja puolueet alkavat asetella vaaliretoriikasta riippumatta kirkkoa keskelle kylää.
Kaikkein kiihkeimpien on aina hyvä muistaa, että politiikka on loppujen lopuksi yhteisten asioiden hoitamista. Siihen tarvitaan monen tasoista ja tahoista yhteistyötä. Siihen sisältyy sekin tosiasia, että vaalikampanjoissa annetut lupaukset joudutaan joskus rikkomaan.
***
Työelämäasioista kiinnostuneiden on syytä olla huolissaan. Monen puolueen taholta on esitetty mitä kummallisimpia ”työelämän kehittämisajatuksia”. Tosiasiassa ne eivät ole kehittämistä vaan toteutuessaan tarkoittaisivat leikkauksia, kurjistamista ja isäntävallan lisäämistä.
Tätä ”kehittämistä” ovat esimerkiksi esitykset ansiosidonnaisen työttömyysturvan lyhentämisestä ja porrastamisesta, yleisen ansioturvan laajentamisesta, työtaisteluoikeuden rajoittamisesta, irtisanomisen helpottamista, yleissitovuuden purkamisesta sekä paikallisen sopimisen lisäämisestä ilman työehtosopimusten suojaa ja luottamusmiestä…ja niin edelleen.
Otan esille muutaman esimerkin. Irtisanomisen helpottaminen lisäisi entisestään jo vahvaa työnantajan määräysvaltaa ja loisi työpaikoille epävarmuuden ja jopa pelon ilmapiiriä.
Ansiosidonnaisen työttömyysturvan heikentäminen taas ei loisi yhtään uutta työpaikkaa eikä helpottaisi työllistymistä hänellä, jolla esimerkiksi puutteet ammattitaidossa estävät työn saantia.
Yleinen ansioturva taas kuulostaa äkkiseltään hyvältä ja oikeudenmukaiselta – että sama turva kaikille. Tosielämässä se tarkoittaisi vallitsevassa taloustilanteessa mitä suurimmalla todennäköisyydellä nykyisen turvan tason heikentämistä laajentamisen rahoittamiseksi.
Jos haluamme aidosti kehittää työelämää, silloin tehtäisiin esityksiä, jotka liittyvät työntekijöiden osaamisen kehittämiseen ja varmistamiseen, mitä moninaisimpien mielenterveysongelmien ehkäisemiseen, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden vahvistamiseen, työaikojen järkevöittämiseen tai sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen henkilöstön saatavuuden varmistamiseen.
Työtaistelujakaan tuskin saadaan milloinkaan hävitettyä, vaikka lakeja kiristettäisiin ja sakkoja korotettaisiin. Kyse on perustavaa laatua olevasta oikeudesta, jota työntekijät käyttävät, kun mikään muu ei enää auta. Sitä ei sakoilla suitsita. Suomessa on sitä paitsi muuhun Eurooppaan verrattuna varsin maltillisesti työtaisteluja, vaikka työnantajan propagandassa se onkin jatkuva huolen aihe.
***
Vuonna 2016 Sipilän hallituksen johdolla Suomeen neuvoteltiin kilpailukykysopimus. Sen tavoite oli eräänlainen talouden kolmiloikka: piti parantaa suomalaisen työn ja yritysten kilpailukykyä, lisätä talouskasvua ja luoda uusia työpaikkoja.
Palkansaajille kyyti oli kylmää. Sopimuksella jäädytettiin palkkoja, pidennettiin työaikoja, leikattiin lomarahoja ja alennettiin työnantajamaksuja.
Viimeinen loikka meni läpijuoksuksi. Yritysten investoinnit eivät kohentuneet, vaan sopimuksen tuoma hyöty valui lähinnä osinkoihin ja yritysjohdon palkitsemiseen. Palkansaajat jätettiin yksin vastuuta kantamaan.
Sopimusta edelsi STTK:n, SAK:n ja Akavan yhteinen #Stop-mielenilmaisu Rautatientorilla. Sillä vastustettiin Sipilän hallituksen kaavailuja luoda Suomeen pakkolainsäädäntöä, jolla olisi rajattu työmarkkinajärjestöjen neuvottelu- ja sopimusoikeutta. Ay-liikkeen hurjistuminen ja mielenilmaukset lopulta saivat hallituksen peräytymään ja pääsimme neuvotteluihin, jonka tuloksena oli paljon parjattu ja monella suulla kirottu kiky-sopimus.
***
Olen sanonut silloin ja sanon edelleen, että se oli p—- sopimus. Sen esittely ja hyväksyttäminen jäsenliittojen hallinnoissa on ollut työmarkkinaurani vaikein tehtävä.
Enää emme sellaista sopimusta neuvottele, enkä usko muidenkaan järjestöjen sitä tekevän. Emme neuvottele monien haikailemaa kiky-kakkosta tai muuta vastaavaa, jossa työehtoja heikennettäisiin pala palalta ja laitetaan työntekijät yksin kantamaan vastuuta Suomen tulevaisuudesta.
Tämä ei tarkoita, etteikö työelämää pitäisi kehittää – tietenkin pitää. Esimerkiksi vihreä siirtymä suorastaan pakottaa meitä uudistamaan rakenteita, osaamista ja koulutusta. Eikä se tarkoita, etteikö jostain voida leikatakin ja velkaa lyhentää, mutta edelleenkään sitä ei tule tehdä vain työntekijöiden selkärankaa taittamalla. Kehittäminen ja kurjistaminen eivät sanavarastossani tarkoita samaa.
Hyvä työelämä ja tuottavuus kulkevat usein käsi kädessä. Siinä voittavat sekä työntekijä että työnantaja – ja lopulta myös isänmaa. Siltä pohjalta poliitikkojenkin on syytä työelämäasioita pohtia.
