– En ole varma raportoinko asiasta silloin maahan. En tainnut. Ajattelin, että asia korjaantuisi itsekseen, kun palaisin maahan, astronautti John Phillips toteaa New York Timesille.
Hän muistelee vuotta 2005. Tuolloin Phillips teki erikoisen havainnon kansainvälisellä avaruusasemalla. Hän ei kyennyt keskittämään katsettaan aseman ikkunasta näkyvään maapalloon. Yrityksistä huolimatta näkymä säilyi epäselvänä.
Maassa selvisi, että Phillipsin aiemmin täydellinen näkö oli heikentynyt merkittävästi vain puolen vuoden avaruuslennon aikana.
Valtava määrä kokeita paljasti, että näön lisäksi myös astronautin silmien rakenteessa oli tapahtunut muutoksia. 11 vuotta myöhemmin astronautin näkö on parantunut hieman. Hän joutuu kuitenkin käyttämään laseja.
New York Timesin mukaan kyseessä oli ensimmäinen virallinen havainto merkillisestä syndroomasta, jonka on sittemmin havaittu iskeneen peräti 80 prosenttiin pitkille avaruuslennoille osallistuvista astronauteista. Ongelma on niin vakava, että sen pelätään jopa vaarantavan tulevat Mars-lennot.
Näön heikkenemisen tarkkaa syytä ei tunneta. Suosituimman teorian mukaan kyse on painottomuuden vaikutuksesta kehon nesteisiin. Maassa painovoima vetää ruumiinnesteitä alaspäin kohti jalkoja. Avaruudessa näin ei kuitenkaan käy. Tutkijat pitävät mahdollisena, että erikoisten näkövaurioiden takana on kallon liiallisen nesteen aiheuttama paine aivoissa ja silmissä.
Teoriaa ei valitettavasti voida kuitenkaan tutkia. Ainoat luotettavat tavat vaativat joko selkäydinnäytteen ottamista tai kallon poraamista. Molempien tekeminen avaruudessa olisi haastavaa ja vaarallista.
Toistaiseksi syndrooman tutkimiseen kehitetään vähemmän rankkoja toimenpiteitä. Korvaavia metodeja tuskin löydetään vielä lähivuosina.
Entinen NASA:n ihmistutkimusohjelman johtaja ja avaruuslääketieteen asiantuntija Michael Barratt olisi valmis radikaaliin lähestymistapaan. Hän on itsekin astronautti ja kärsii syndroomasta.
Barrattin mukaan sairauden syy ei selviä ilman kallon paineen mittaamista avaruudesta. Hän on valmis hyväksymään rankatkin toimenpiteet. Eräs vaihtoehto olisi asentaa astronauttien päiden sisälle anturit jo ennen lentoa.
– Mielestäni tämä on yksi niitä tilanteita, joissa aggressiivisen tutkimuksen käyttö on hyvin perusteltua.
Hän muistuttaa, että Nasa tutki astronauttien sydämiä katetreilla 1990-luvulla. Tuolloin haluttiin tietää, miten avaruuslennot vaikuttivat sydämen lähellä olevien suonien verenpaineeseen.
– Me otimme silloin riskin puhtaasti tieteen takia. Nyt edessämme on samanlainen riskipäätös. Tässä tapauksessa kyse ei ole kuitenkaan vain tiedeprojektista vaan myös lääketieteellisestä ongelmasta, jota voidaan pitää toiseksi suurimpana riskinä miehitetyille avaruuslennoille, Barratt perustelee.
Suurin riski on hänen mukaansa avaruuslennolla saatava kosminen säteily. Astronautti saisi edestakaisen Mars-matkan aikana vähintään 0,66 sievertin säteilyannoksen. Se vastaa kokovartalokerroskuvauksen ottamista viiden päivän välein. Määrä nostaa syövän ja muiden sairauksien riskiä.
