Janne Viljamaa antaa ohjeita häpeän ehkäisemiseksi, muttaa syyllistyy itse sitä kasvattamaan.

Tätä on suomalainen häpeä: Menestystäkin hävetään

Jos sinulla ei ole kivaa, älä salli iloa muillekaan, ankeile.

Sosiaalipsykologi ja kouluttaja Janne Viljamaa torjuu negatiivista elämänasennetta. Hän ei suvaitse ihmisiä, jotka näkevät miltei jokaisessa ihmisessä aihetta moitteeseen:

”Älä viihdy ankeuttajien seurassa. Ankeuttaja on ihminen, jolle on tärkeä tuntea, että jos hänen oma elämänilonsa on kadonnut muillakaan ei saa olla kivaa. Toisen onni ja ilo ovat ankeuttajan ankean logiikan mukaan pois häneltä itseltään… Hyvä perussääntö on, että jos ei ole mitään kivaa sanottavaa itsestä tai muista, voi olla ihan hiljaa. Toisen ohjeen mukaan jokaista valituksen aihetta kohti voi keksiä yhden kiitollisuuden aiheen. Kun jokainen sitoutuu tähän, yhteisön kulttuurista tulee selvästi rakentavampi”.

Häpeän vastainen taistelu on aika ajoin toivotonta. Ei tarvitse kuin lukea sanomalehtien mielipidekirjoituksia, kun tavoittaa ihmistyypin: hän häpeää muiden puolesta, soimaa muita ja asettaa itsensä toisten yläpuolelle. Häpeä, harmi ja kateus ovat sukua toisilleen. Kriittisyydestä kumpuaa toisaalta arveluttavaa itsetuntoa kohottavaa: uskoa oikeassa olemisen tuhoisaan tunteeseen.

Häpeä on vaikeasti kuvailtava ja määriteltävä käsite. Viljamaa saa ammattikouluttajanakin sen vaikuttamaan liki joka suuntaan liittyväksi amebaksi, jonka voi paikallistaa kaikkialta, mikä tekee kirjan tekemisestä helppoa. Varsinkin suomalaisten ja häpeän välille on suorastaan helppo vetää yhtäläisyysmerkki. Ja totta: miten hauskaa mielestämme onkaan lukea suomalaisten alemmuuden tunteen kuvauksia.

Häpeä on kateuden pikkuveli

Häpeä näkyy – jos niin halutaan – meissä jokaisessa, kaikkialla yhteiskunnassa. Ja Viljamaa kirjassaan niin todella haluaa. Taitavana kirjojen suoltajana hän ottaa esille liki kaikki uutisaiheet, kansalliset ja kansainväliset ihmistyypit. Niiden kautta saamme enemmän selkoa kirjoittajan itsensä sympatioista ja antipatioista.

Kysyä toki sopii, mitä Vladimir Putin -inholla ja Tarja Halonen -ihailulla on tekemistä teeman kanssa, Donald Trumpista puhumattakaan. Putinin uutisvälineillä näkynyt machoilu ei liity sekään häpeä-tematiikkaan – jollei sitten sille anneta korvikenimeä häpeämättömyys eli häpeän puute. Tai sillä, kun Keke Rosberg sanoi kilpailevansa kullasta ja kunniasta itselleen eikä Suomelle.

Miten esimerkiksi häpeä-teemaan liittyy muutama vuosi sitten Yleisradion toimittajien puolueettomuutta horjuttanut ns. Ylegate-kohu? Siinähän oli kyse siitä, että istuva pääministeri oli yhteydessä Yleisradion toimituksen henkilökuntaan ja korosti omia näkemyksiään moittien samalla Yleä. Toimittajakunta kauhistui, kun poliitikko ilmaisi oman mielipiteensä.

Vaikea tuota episodia on lukea häpeäteemaan liittyväksi. Mutta tapauksen seurauksena jopa Toimittajat ilman rajoja –järjestö alensi Suomen luokitusta sananvapausasteikossa. Koskaan ei selvinnyt, mitä reittiä myöten Ylen toimittajat saivat em. päätöksen aikaiseksi, ja ketkä järjestössä harkintaa käyttivät. Häpeän kanssa asialla ei ole mitään tekemistä, mutta sen kanssa kyllä, että ko. toimittajien mielestä Suomen kansa oli valinnut vaaleissa väärät suosikit, väärän hallituksen ja siihen väärät ministerit. Hallitus ei nauttinut Ylen toimittajien luottamusta!

Kateuden kanssa asialla oli yhteys. Miksi kansa äänesti väärin, miksi meidän aatetoverimme eivät ole vallassa.

Perisuomalaisuutta?

Suomalaisten tulisi vihdoin antaa itselleen anteeksi. Saattoi olla professori L.A. Puntila se, joka luonnehti suomettunutta kansakuntamme tilaa kansallisen itseinhon orgiaksi. Urho Kekkosen ajan Suomi kunnostautui luokittelemalla ihmiset kelvollisiksi ja Neuvosto-vihamielisiksi. Häpesimme olotilaamme länsimaiden silmissä samalla, kun ulkoministeriön virkamiehistö kilvan kehitti  suomettuneelle puolueettomuudellemme mitä moninaisimpia sanamuunnoksia, vapaan kielenkäytön pettuleipää. Keskustapuolue perusti toimikunnan etsimään Suomesta Neuvosto-vihamielistä ainesta.

Suomalaisuuden vähättelyllä on pitkä ja menestyksekäs historia. Häpeämme, olemme kateellisia, auktoriteettiuskoista herraa pelkäävää kansaa. Ylläpidämme matalaa profiilia, emme uskalla kehuskella ja vierastamme muualta tänne tulevia riikinkukkoja. Siksi ne vievät meiltä naisetkin.

Mielenkiintoinen Viljamaan esittelemä katsantokanta on suhde menestykseen, onneen ja rikkauteen. Tämänkin hän markkinoi jotenkin juuri meihin liittyvänä. Ja todistusaineistoa löytyy: rikkaat – varsinkin suomen ruotsinkieliset suvut – eivät juuri menestyksellään pröystäile. Poikkeuksiakin löytyy, mutta heidät on helppo karsinoida nousukkaiden ökyjoukkoon.

Kel onni on, se onnen kätkeköön, on vanha viisaus. Kyse on rikkauden mukanaan synnyttämästä eräänlaisesta häpeästä, haluttomuudesta joutua kateuden kohteeksi. Oma menestys muuntuu häpeäksi, kun on varjeltava itseään muiden ahneudelta, vaikka on rikkauksiinsa itse on mahdollisesti päässyt juuri samaisen ahneuden ansiosta.

Rikkaat välttelevät köyhiä. Firenzen Ponte Vecchion sillan päälle rakennettiin 1500-luvulla suljettu Vasarin käytävä, jota myöten rikkaat saattoivat palatseistaan hiipiä joen yli kansan heitä näkemättä. Köyhän näkeminen olisi rikkonut omahyväisen mielenrauhan.

Tämä pelon herättämä käytäntö jatkuu yhä. Varakkaat elävät ja oleilevat mieluiten kaltaistensa parissa kadehdittavaa olotilaansa kuin häpeillen. Omat kaupunginosat tai korttelit, aidatut asuinalueet ja vartijat kertovat, ettei kaikki kauempana ympärillä ole hyvin. Ylihyvin voivasta elämästä on tullut onnen käänteismuoto: häpeä. Se elää muurien suojassa.

Vaikka Viljamaa antaa ohjeita häpeän ehkäisemiseksi, hän syyllistyy itse sitä kasvattamaan. Hän nimittää junttia häpeämättömäksi, eli sittenkin olisi syytä hävetä. Saman tuomion saavat narsistit, joita tiedotusvälineet jakelevat meille päätyönään kuin mallitoimistot. Avaa televisio, niin tutustut tautiin usean kanavan välityksellä samanaikaisesti. Itse asiassa silloin myötähäpeästä on tullut terve tunne, toivottavasti parantava olotila.

 

Janne Viljamaa: Hirveä häpeä. Suomalainen häpeä ja kuinka siitä pääsee eroon. Atena 2018.

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt