Verkkouutiset

Tiede

MAINOS (artikkeli jatkuu alla)

Muinaisen malarian geenit kertovat – näin pelätty tauti levisi

Sitä kautta selvisi myös malarian historia viimeisen 5500 vuoden ajalta. Vielä sata vuotta sitten malariahyttysten levinneisyysalue kattoi puolet maapallon pinta-alasta, mukaan lukien osia Skandinaviasta ja Siperiasta.

Malaria on yksi maailman tappavimmista tartuntataudeista. Sen aiheuttavat useat yksisoluisten loisten lajit, jotka tarttuvat Anopheles-hyttysten puremien välityksellä.

Merkittävistä torjunta- ja hävittämistoimista huolimatta lähes puolet maailman väestöstä asuu edelleen alueilla, joilla on riski sairastua malariaan. Maailman terveysjärjestö WHO arvioi, että malaria aiheuttaa vuosittain lähes 250 miljoonaa tartuntaa ja yli 600 000 kuolemantapausta.

Malaria on myös muokannut voimakkaasti ihmisen evoluutiohistoriaa

Malarian perintö on kirjoitettu meidän genomiimme. Tuhoisista verisairauksista vastuussa olevien geneettisten varianttien, kuten sirppisolutaudin, on uskottu säilyvän ihmispopulaatioissa, koska ne antavat osittaisen vastustuskyvyn malariatartuntaa vastaan.

Tästä huolimatta kahden tappavimman malariaparasiittilajin, Plasmodium falciparumin ja Plasmodium vivaxin, alkuperä ja leviäminen ovat olleet hämärän peitossa.

Tuoreessa Nature-tiedelehdessä julkaistussa tutkimuksessa selvitettiin muinaisen Plasmodium-genomin rakenne 36:sta malariatartunnan saaneesta henkilöstä viidellä eri mantereella. Samalla saatiin selvitettyä myös malarian leviämistä maailmanlaajuisesti.

Tutkimus tehtiin suuren kansainvälisen tutkijaryhmän yhteistyönä, jossa oli Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen osaston PaleOmics laboratorion lisäksi mukana 80 laitosta 21 eri maasta. Tutkimusta johti Max Planck Institute for Evolutionary Anthropology -instituutti.

Tuliaisena muumionäytekokoelma

Malaria on nykyään kotoperäinen laji Amerikan trooppisilla alueilla. Tutkijat ovat kuitenkin pitkään pohtineet, onko se saapunut alueelle Beringinsalmen kautta mantereen asuttamisen seurauksena vai kolonialismin myötä.

Jäljittääkseen loisten matkan Amerikkaan tutkimusryhmä analysoi malariaan sairastuneen henkilön muinaista DNA:ta Laguna de los Cóndoresista, joka sijaitsee korkealla Perun itäisten Andien syrjäisissä pilvimetsissä.

Helsingin yliopiston professori Antti Sajantilan johtama tutkimusryhmä on tehnyt Perussa tutkimus- ja opetustyötä 2000-luvun alkupuolelta asti. Projekti lähti käyntiin oikeuslääketieteellisenä koulutuksena joukkohautatutkimuksiin liittyen ja eteni ajan myötä perulaisten yhteistyökumppanien kanssa Andeilla elävään Chachapoya-väestöön, josta malariatapaus löydettiin.

– Väestön historia on tieteellisesti kiinnostava ja sen ansiosta meillä on nyt poikkeuksellisen hieno muumionäytekokoelma, josta riittää tutkittavaa vuosiksi eteenpäin parasiittien lisäksi viruksiin ja muihin mikrobeihin liittyen. Kun tutkimusryhmään saatiin mukaan vielä perulainen Evelyn Guevara, meillä on erinomaiset lähtökohdat muinaisgenomiseen tutkimukseen Helsingissä, Sajantila kertoo.

Genomianalyysi paljasti huomattavaa samankaltaisuutta Laguna de los Cóndoresin P. vivax -kannan ja muinaisen eurooppalaisen P. vivax -kannan välillä, mikä viittaa vahvasti siihen, että eurooppalaiset siirtolaiset levittivät tämän lajin Amerikkaan noin ensimmäisen sadan vuoden aikana saapumisensa jälkeen.

– Sotimisen, orjuuttamisen ja väestön siirtymisen voimistamina malaria ja muut tartuntataudit tuhosivat Amerikan alkuperäiskansoja siirtomaa-aikana. Kuolleisuusaste oli paikoin jopa 90 prosenttia, Helsingin yliopiston tutkijatohtori Guevara sanoo.

Tutkimusryhmä löysi myös geneettisiä yhteyksiä muinaisen Laguna de los Cóndores -kannan ja nykyisten Perun P. vivax -populaatioiden välillä.

– Kiinnostavaa on, että loinen levisi Perussa syrjäisille aluille ja sieltä nyt löydettävät malariagenomit ovat säilyneet yllättävän samankaltaisina muinaisten malariagenomien kanssa, Sajantila pohtii.

Tutkimusta myös Himalajalla ja Belgiassa

Perun lisäksi malariatapauksia löydettiin muun muassa Belgiassa ja Himalajan vuoristossa Nepalissa.

Vanhalta belgialaiselta sotilashautausmaalta löytyi aikoinaan Välimeren alueella yleistä malariatyyppiä miehiltä, jotka olivat todennäköisesti Pohjois-Italiasta, Espanjasta ja muilta Välimeren alueilta värvättyjä sotilaita Habsburgin Flanderin armeijaan 80-vuotisen sodan aikana. Kyseessä on siis Alankomaiden vapaussota, jota käytiin 1568-1648.

Himalajalla taas muinainen malariatapaus löytyi syrjäiseltä ja vaikeakulkuiselta seudulta 2800 metrin korkeudesta merenpinnasta eli kaukana sekä malarialoisen että Anopheles-hyttysen elinalueelta.

Tutkijat päättelivät, että kyseessä oli kauppaa käynyt paikallinen mies, ja osoittivat, että aikanaan seutu toimi eräänlaisena Himalajan ylittävänä valtatienä, joka yhdisti Tiibetin ylätasangon asukkaat Intian niemimaalle.

Uhkana vastustuskykyiset loiset

Malaria ja sen hoito on jälleen muutoksessa. Tehokkaamman hyttystentorjunnan ja kampanjoiden ansiosta malariakuolemat olivat kaikkien aikojen alhaisimmalla tasolla 2010-luvulla.

Malarialääkkeille vastustuskykyisten loisten ja hyönteismyrkkyjä kestävien hyttysten syntyminen uhkaa kuitenkin kumota vuosikymmenten työn. Lisäksi ilmastonmuutos ja ympäristön tuhoutuminen tekevät uusista alueista alttiita malariahyttysille.

Tutkimusryhmä toivookin, että muinainen DNA voi tarjota lisätietoa malarian aiheuttaman uhan ymmärtämiseen ja jopa torjumiseen.

Mobiilisovelluksesta tehokas apu tupakoinnin lopettamiseen

Oulun yliopistollisessa sairaalassa toteutetussa tutkimuksessa sovelluksen käyttö peräti kolminkertaisti tupakoinnin lopettamisen verrattuna kirjallisen materiaalin avulla vieroittumiseen.

Tutkimukseen osallistui 201 tupakoijaa, jotka oli kutsuttu keuhkosyövän TT-seulontaan osana Oulussa marraskuussa 2022 käynnistynyttä Suomen ensimmäistä keuhkosyövän TT-seulonnan pilottitutkimusta. Keuhkosyövän TT-seulonnan on osoitettu vähentävän tupakoijien keuhkosyöpä- ja kokonaiskuolleisuutta, ja samalla se tarjoaa otollisen tilaisuuden tupakoinnin vieroitukseen.

Kaikilla tutkittavilla oli pitkä ja runsas tupakointihistoria. Osallistujat satunnaistettiin kahteen ryhmään: mobiilisovellusta käyttävään tutkimusryhmään ja Käypä hoito -suosituksen mukaista kirjallista vieroitusmateriaalia saaneeseen kontrolliryhmään.

Kolmen kuukauden seurannan kuluttua 20 prosenttia sovellusta käyttäneistä oli lopettanut tupakoinnin, kun vastaava luku kirjallista materiaalia saaneiden ryhmässä oli seitsemän prosenttia. Tulos säilyi lähes samana puoli vuotta kestäneen seurantajakson loppuun.

Tulosten mukaan sovelluksen aktiivinen käyttö paransi tupakoinnin lopettamisen edellytyksiä merkittävästi. Niistäkin mobiilisovelluksen käyttäjistä, jotka eivät olleet lopettaneet tupakointia kokonaan, suurempi osa oli vähentänyt tupakointiaan merkittävästi verrattuna kontrolliryhmään.

Tutkijoiden kehittämä mobiilisovellus perustuu kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan. Se pyrkii lisäämään tietoisuutta terveydelle haitallisesta käytöksestä ja tukemaan ihmisen omaa aktiivista roolia käyttäytymisensä säätelijänä. Toiminnallisuuksiin kuuluvat muun muassa viikoittaiset oirekyselyt, mindfulness-harjoitukset ja virtuaalinen tukihenkilö. Sovellus on tällä hetkellä ainoastaan tutkimuskäytössä.

Oulun yliopiston mukaan nyt julkaistu tutkimus on tiettävästi maailman ensimmäinen satunnaistettu kliininen tutkimus, joka osoittaa mobiilisovelluksen tehon tupakasta vieroituksessa keuhkosyövän TT-seulonnan yhteydessä. Tutkijoiden mukaan sovellus voidaan integroida helposti keuhkosyövän seulontaprosessiin.

Jatkotutkimuksissa tutkijat keskittyvät selvittämään mobiilisovelluksen tehoa myös keuhkosyövän seulonnan ulkopuolella sekä yhdistettynä muihin tupakoinnin vieroitusmenetelmiin.

Tutkimus on julkaistu The Lancet Regional Health – Europe -tiedelehdessä.

Pakkasen paukkeen alkuperä löytyi

Aalto-yliopiston emeritusprofessori Unto K. Laine on onnistunut selvittämään pakkasen paukkeena tunnetun äänen alkuperän. Laine teki mittauksiaan tammikuun 16.–17. välisenä yönä Fiskarsin kylässä, Raaseporissa.

Yleisen luulon vastaisesti pakkasen pauke ei ole peräisin esimerkiksi puista tai rakennuksista, vaan syntyy tuoreen tutkimuksen mukaan enimmäkseen taivaalla, tarkemmin sanottuna alailmakehässä.

– Tammikuisen yön sää oli tyyni ja kirkas, ja lämpötila laski -25 asteeseen. Ilmatieteen laitoksen ennusteen mukaan magneettikenttä pysyisi rauhallisena läpi yön, eikä ennusteessa näkynyt myöskään revontulia, Laine kuvailee tutkimusolosuhteita yliopiston tiedotteessa.

Tutkiakseen pakkasen aiheuttamia ääniä Laine teki näissä olosuhteissa sekä akustisia että magneettikentän mittauksia. Kymmenen tunnin äänite tarjosi kaikkiaan noin 300 eri äänitapahtumaa, joita yleisesti kutsutaan pakkasen paukkeeksi.

Läpi yön moitteetta toiminut laitteisto tallensi yhtäaikaisesti kuutta eri kanavaa, joista neljä tuli mikrofoneista ja kaksi oli maanpinnan suuntaiseen magneettikenttään liittyviä signaaleja.

Laine havaitsi, että kaikki tutkitut äänet tulivat mikrofonien yläpuolelta – toiset matalammalta, toiset korkeammalta, mutta kaikki avoimelta taivaalta.

– Yllätyin suuresti tutkimustuloksesta. Seuraava tehtävä oli tutkia vielä ääniin liittyvät paikallisen magneettikentän häiriöt. Ja niiden löytyminen vahvisti lopulta, että paukkeet olivat juuri alailmakehän sähköpurkausten, eivätkä esimerkiksi puiden tai rakennusten aiheuttamia, Laine kertoo.

Magneettikentän mittaus antoi lähteelle saman suunnan kuin mikrofonirivistö vahvistaen olettaman, että kyseessä on magnetoakustinen ilmiö eli sähköpurkaus. Magneettikentän pulssien ajallinen muoto myös korreloi hyvin vastaavien äänipulssien muodon kanssa. Äänilähteitä paikannettiin 80–200 metrin korkeudelta maanpinnasta.

Uusi tutkimustulos osoittaa, että vastoin aiempia käsityksiä valtaosa pakkaspaukkeesta tulee taivaalta ja että sen mekanismi on sama kuin Laineen aiemman tutkimuskohteen, eli revontuliin liittyvissä äänissä. Molempien oletetaan syntyvän lämpötilainversiokerroksiin latautuneiden sähkövarausten purkautuessa.

Tutkimus on julkaistu pohjoismaisessa akustiikkojen BNAM2024-kokouksessa Espoon Hanasaaressa 22. toukokuuta.

Kiehtova tutkimustieto – suomalainen puusto muodostuu perheistä ja naapurustoista

Parhaillaan leijaileva siitepöly voi levitä satojen kilometrien päähän, mutta jälkeläiset kasvavat yleensä naapurustossa. Uusi tieto on tärkeää myös metsänhoidolle, kertoo Oulun yliopisto.

Männyt (Pinus sylvestris) eivät kasva täysin satunnaisesti ympäri metsää, vaan lähisukulaistensa läheisyydessä. Tähän tulokseen päätyi uusi tutkimus, jossa tarkasteltiin suomalaisten metsämäntyjen sukulaisuussuhteita.

Keskimääräinen jälkeläisen ja vanhemman etäisyys on 54 metriä. Tulos johtuu todennäköisesti siitä, että siemenet levittäytyvät lyhyemmän matkan kuin siitepöly. Siitepöly voi nimittäin levitä jopa satojen kilometrien päähän, mikä voi hermostuttaa terassin tai auton pesijää, mutta edistää tehokkaasti geenivirtaa ja sen seurauksena laajaa geeniperimää männyn levinneisyysalueella.

Huolimatta siitepölyn pitkästäkin lentomatkasta, männyn lisääntymiskumppanit löytyvät todennäköisesti 2500 lähimmän männyn joukosta (niin kutsuttu naapuruston koko), mikä vastaa reilun hehtaarin aluetta talousmetsässä.

Tälle vuodelle odotetaan erityisen runsasta männyn kukintaa. Mänty on tuulipölytteinen, eli siitepöly kulkeutuu hedekukinnoista emikukinnoille tuulen mukana. Hedelmöityksen tapahduttua alkavat männyn siemenet kehittyä kävyn sisällä.

Siemenet ovat täysin kehittyneitä vasta kahden vuoden kuluttua, jolloin ne irtoavat kävystä ja leijailevat maahan. Myös eläimet voivat kuljettaa männyn siemeniä, ja näin uusi mänty-yksilö päätyy kasvupaikalleen.

Kuten ihminen, mänty alkaa jatkaa sukuaan noin 20-vuotiaana. Yksittäisessä männyssä on sekä emi- että hedekukintoja. Itsepölytystäkin tapahtuu, mutta sen seurauksena syntyvät erittäin sukusiittoiset siemenet ovat elinkyvyltään heikkoja.

Vaikka mäntyjälkeläiset eivät yleensä matkaakaan kovin kauas äitipuusta, koostuu metsä silti eri perheiden lomittaisesta mosaiikista. Koska lisääntyviä mäntyjä on runsaasti, yksittäiset puut eivät pääse dominoimaan ja lähisukulaisten seassa kasvaa paljon täysin erisukuisia puita.

– Aiemmin mäntyjen sukulaisuussuhteita on selvitetty pienissä ja levinneisyysalueen reunoilla sijaitsevissa eristyneissä populaatioissa, joissa sukulaisten muodostamat ryhmittymät ovat selkeämpiä. Nyt saimme vahvistuksen sille, että sukulaisuusrakennetta on myös hyvin laajassa ja jatkuvassa mäntymetsässä, sanoo dosentti Alina Niskanen Oulun yliopistosta.

Uudet tiedot männyn levittäytymisetäisyydestä ja sukulaisuusrakenteesta ovat metsänuudistamisen kannalta kiinnostavia. Niiden avulla voidaan esimerkiksi miettiä, mikä on sopiva etäisyys siemenpuiden välillä, jotta vältytään sukulaisuuden aiheuttamalta sukusiitokselta.

Tutkimuksessa käytettiin luontaisen uudistumisen kautta syntyneitä metsälaikkuja, joille oli hakkuun jälkeen jätetty siemenpuita. Tulokset siis kuvaavat Suomen metsänhoidossa tyypillistä tilannetta, joka syntyy siemenpuuhakkuun jälkeen, kun sekä siemenpuut että ympäröivien alueiden puut siementävät uuden mäntysukupolven.

Tutkimusta varten Luonnonvarakeskuksen Punkaharjun tutkimusmetsästä valittiin lähes 500 aikuista mäntyä, joiden välinen sukulaisuus määritettiin käyttäen koko perimän laajuista geneettistä aineistoa. Sukulaisuusasteeltaan erilaisten yksilöiden etäisyyksistä saatiin arvio jälkeläisen ja vanhemman keskimääräisestä etäisyydestä sekä naapuruston koosta.

Tutkimus tehtiin Oulun yliopiston, Helsingin yliopiston ja Luonnonvarakeskuksen tutkimusyhteistyönä.
Tutkimus julkaistiin huhtikuussa Peer Community Journal -tiedelehdessä.

Väitöstutkimus: Vladimir Putin lujittaa valtaansa painottamalla ”yhtenäistä kansaa”

MA Tatiana Romashkon väitöskirjassa tarkastellaan Venäjän kulttuuripolitiikan muutosta aiemmista demokraattisista pyrkimyksistä poikkeavaan autoritaariseen lähestymistapaan vuoden 2012 jälkeen. Tutkimus osoittaa, miten kulttuuripolitiikan siirtyminen kohti traditionalismia, essentialismia ja konservatismia on auttanut presidentti Vladimir Putinin valta-aseman lujittamisessa.

Romashko hahmottaa kulttuuripolitiikan kehitystä kahtena ajanjaksona eli Neuvostoliiton jälkeisenä aikana ja vuoden 2012 jälkeen. Vuosina 1991–2011 liberaali poliittinen ohjelma edisti kulttuuripolitiikan kehittämistä EU:n ohjaaman ”arm’s length approach” -lähestymistavan rinnalla.

2000-luvun alussa kulttuurinen monimuotoisuus lisääntyi Venäjällä voimakkaasti taloudellisen noususuhdanteen myötä. Monikulttuurisuus, queer-kulttuuri ja erilaiset taiteelliset kokeilut löysivät vastakaikua venäläisyleisön keskuudessa.

Merkittävät kulttuurihenkilöt, kuten ukrainalainen koomikko Andriy Danylko, joka tunnetaan paremmin drag-hahmona Verka Serduchka, ja popduo t.A.T.u. nousivat tämän liberaalin aikakauden symboleiksi, jotka haastoivat sosiaalisia normeja ja herättivät keskustelua.

Vuosien 2011–2012 joukkomielenosoitusten jälkeen kulttuuripolitiikka kuitenkin loittoni demokraattisesta linjasta. Krimin valtauksen myötä vuonna 2014 kulttuuripolitiikasta tuli osa kansallista turvallisuusstrategiaa, joka omaksui Putinin hallinnon edistämän konservatiivisen agendan.

Tämä muutos johti kulttuurin keskittämiseen ja länsimaiden kanssa solmituista suhteista vetäytymiseen, mikä on jyrkässä ristiriidassa aikaisemman eurooppalaisen vuorovaikutuksen korostamisen kanssa.

Jyväskylän yliopiston tiedotteen mukaan Antonio Gramscin hegemoniateoriaan tukeutuen Romashko kyseenalaistaa yksinkertaistetun näkemyksen, jonka mukaan vuoden 2012 jälkeinen kulttuuripolitiikan kehitys olisi vain presidentin käskyjen ylhäältä alaspäin suuntautuvaa täytäntöönpanoa.

Väitös osoittaa, että kehitys on tulosta monimutkaisesta ja dynaamisesta prosessista, johon liittyvä älyllinen ja moraalinen johtajuus muuttaa poliittiset tavoitteet toimiviksi poliitikoiksi.

Tämä johtajuus osoittautuu keskeiseksi tekijäksi ”tervettä järkeä” painottavan ajattelun lanseeraamisessa. Se on muokannut arkisiin uskomuksiin ja pakkoon perustuvaa yhteiskuntajärjestystä. Tässä valossa kulttuuri nousee esiin strategisena hallintovälineenä, joka on ratkaisevan tärkeä yleisen käsityksen muokkaamisessa ja poliittisen vallan legitimoimisessa.

Korostetaan konservatiivisia arvoja

Romashko tutkii väitöstyössään kulttuuripolitiikan ja -politiikkojen ideologista maaperää ja osoittaa sen ratkaisevan roolin Putinin strategiassa. Putin pyrkii lujittamaan valtaansa edistämällä venäläistä ”tervettä järkeä”, joka on täynnä konservatiivisia arvoja, kuten traditionalismia, spiritualismia ja kollektivismia.

Romashkon analyysiin sisältyy kulttuuripolitiikkaa muokkaavien diskursiivisten ja hallinnollisten dynamiikkojen tarkastelu. Siinä hän käyttää materiaalina asiantuntijakeskusteluista ja virallisista narratiiveista nousevia ajatuksia, jotka tukevat poliittista lainsäädäntöä ja institutionaalista muotoutumista.

Kriittinen lähestymistapa osoittaa, miten kulttuurinormit, niiden käyttö ja hallinto on strategisesti sovitettu yhteen konservatiivisen narratiivin kanssa, joka korostaa Venäjän ja lännen välistä vastakkainasettelua.

– Väitöskirjassa seurataan nyky-Venäjän kulttuuripolitiikkaa ja tuodaan esiin kulttuurin ja hallinnon monimutkainen vuorovaikutus ei-demokraattisissa yhteyksissä. Yhdistämällä kulttuuripolitiikan laajempiin poliittisiin tavoitteisiin Romashkon työ edistää sekä tieteellistä keskustelua että käytännön politiikan ymmärtämistä, yliopisto toteaa.

Väitöskirja tarjoaa näkemyksiä mekanismeista, joiden avulla populistiset hankkeet pyrkivät projisoimaan valtaa rakentamalla ”yhtenäistä kansaa” ja sen ”yhteistä järkeä”.

MA Tatiana Romashkon kulttuuripolitiikan väitöskirjan Development of Contemporary Russian Cultural Policy: From Liberal Decentralization towards Conservative Hegemony tarkastetaan Jyväskylän yliopistossa 5. kesäkuuta.

Näin siniset led-valot voivat sairastuttaa

Ledien sininen valo heikentää unenlaatua, mutta uuden tutkimuksen mukaan valolla saattaa olla myös muita negatiivisia vaikutuksia. Erityisen suuren uhan muodostavat älypuhelimet. Asiasta kertoo BBC Earth.

Kun led-valot alkoivat yleistymään 1990-luvulla, löysivät tutkijat samaan aikaan myös silmän verkkokalvon tappisoluista väriaine melanopsiinia. Se auttoi tutkijoita ymmärtämään, miten valo pääsee silmän sisälle.

Melanopsiinia sisältävät solut ovat erittäin arkoja siniselle valolle, ja melanopsiini on taas oleellisessa osassa unirytmin muodostumisessa. Samalla sininen valo heikentää nukahtamiseen vaikuttavan melatoniinin tuotantoa.

Melatoniinin puutteen on taas arvioitu olevan yhteydessä uniongelmiin, jotka johtavat heikentyneeseen elämänlaatuun ja korkeampaan sairastumisalttiuteen.

Tutkijat uskovat myös, että sinisillä led-valoilla saattaa olla yhteys myös mielenterveysongelmiin. Psykiatrian apulaisprofessori John Gottliebin mukaan valolla saattaa olla yhteys jopa kaksisuuntaisen mielialahäiriön maanisiin oireisiin.

– Olin jo selvästi nähnyt, että kirkasvalohoidosta oli erittäin paljon hyötyä masennuksesta kärsiville potilaille. Myöhemmin ymmärsin myös, että liiallisella ja huonosti ajoitetulla altistuksella valolle voisi olla negatiivisa vaikutuksia manian oireisiin sekä unirytmiin, Gottlieb kertoo.

Erityisen alttiita led-valon vaikutuksille ovat nuoret, jotka ovat usein myös älypuhelinten aktiivikäyttäjiä. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet selvän yhteyden älylaitteiden käytön ja nuorten uniongelmien välillä.

– Älypuhelimet muodostavat suuremman terveysuhan, sillä ne ovat niin yleisiä, Gottlieb tiivistää.

Tutkijoiden mukaan älypuhelimia ei kannattaisikaan käyttää puolta tuntia ennen nukkumaanmenoa. Uusien havaintojen myötä kannattaa harkita myös entistä tarkemmin, hyödynnetäänkö mielenterveys- ja uniongelmien hoidossa älypuhelinsovelluksia.

Älypuhelimet eivät ole kuitenkaan ainoa sinisen valon lähde. Esimerkiksi katuvaloja on vaihdettu viime vuosikymmeninä keltaisista suurpainenatriumlampuista sinisiksi led-valoiksi. Yhdessä muiden led-valojen kanssa nykyihminen altistuukin siniselle valolle enemmän kuin koskaan.

– Katuvalot eivät ole harmittomia, ja yhdessä muiden yöajan valolähteiden […] kanssa ne aiheuttavat valosaastetta, jolle altistumme yhä enemmän ja enemmän, Gottlieb varoittaa.

Mahdollistaako aivojen syväjäädytys kuolemattomuuden?

Yhdysvaltalaisyhtiö tarjoaa asiakkailleen erikoista hautapaikkaa: Syväjäädytettynä tankeissa täynnä nestemäistä typpeä, joista heidät voidaan ehkä joskus teknologian kehittymisen myötä sulattaa ja palauttaa henkiin. Asiasta kertoo Popular Mechanics.

Ihmisten ikääntymistä tutkinut UCLA-yliopiston tohtori Stephen Coles kuoli haimasyöpään eräänä aamupäivänä vuonna 2014. Välittömästi kuoleman jälkeen hänen sänkynsä vierelle saapui ryhmä ihmisiä, jotka käynnistivät elvytyslaitteella hänen sydämensä ja hengityksensä uudelleen. Hänen verensä korvattiin synteettisellä säilöntäaineella ja hänet upotettiin jääveteen.

Lopulta Colesin ruumis saapui Alcorin laboratorioon, jossa hänen päänsä irroitettiin. Lopuksi hänen aivonsa irroitettiin päästä ja asetettiin täynnä jääkylmää nestemäistä typpeä olevaan säiliöön.

Neljä tuntia kuolemansa jälkeen Colesin aivot olivat -140 -asteisessa typpitankissa, josta ne ehkä joku päivä voidaan herättää henkiin.

Alcor on säilönyt vastaavalla tavalla jo yli 130 ruumista. Coles oli kuitenkin ensimmäinen, josta säilöttiin vain aivot. Tämä on halvempi syväjäädytysmenetelmä, jonka suosio kasvaa jatkuvasti verrattuna perinteisimpiin ja kalliimpiin menetelmiin, joissa koko ruumis syväjäädytetään.

Ajatuksena on, että kun syväjäädytetyt aivot voidaan joskus tulevaisuudessa herättää henkiin, ei todennäköisesti ole ongelma rakentaa sulatetuille aivoille uusi synteettinen ruumis.

– Aivot ovat ainutlaatuisia, eikä niitä voida rakentaa uudelleen, mutta kaiken logiikan mukaan kaikki muu voidaan, kertoo saksalaisen syväjäädytyspalveluita tarjoavan Tomorrow Bion toimitusjohtaja, lääkäri Emil Kendziorra.

On esimerkiksi esitetty, että tulevaisuudessa syväjäädytetyt aivot voitaisiin kytkeä 3D-tulostettuihin tai kloonattuihin ruumisiin, tai jopa puhtaisiin robottikehoihin.

Kendziorra huomauttaa, että sydänsiirrot olivat menneisyydessä tieteisfiktiota, mutta nykyään tavallinen lääketieteellinen toimenpide. Sama voi koskea tulevaisuudessa aivojen syväjäädytystä.

Varsinaisesti syväjäädytyksessä ei ole edes kyse jäädytyksestä, vaan vitrifikaatiosta. Jos ruumis vain jäädytettäisiin, jääkiteet tuhoaisivat soluseinät ja sulattaessa ruumis muistuttaisi mössöä. Vitrifikaatiossa veri korvataan jäätymisenestoaineella ja ruumis kylmennetään hitaasti, kunnes se muistuttaa lasia.

Halpaa tällainen menetelmä ei ole – koko ruumiin syväjäädytys kustantaa 200 000 euroa, pelkkien aivojen taas 75 000 euroa.

Tällä hetkellä jakauma kahden eri menetelmän välillä on noin 50-50. Moni pullittaa suuremman summan halutessaan varmistaa, että tulevaisuudessa heräävä ihminen on oikeasti sama, kuin se, jonka ruumis on jäädytetty. Esimerkiksi keskushermosto, selkäranka, umpieritysrauhaset ja suolistomikrobit voivat vaikuttaa tuntemuksiimme itsestämme, ja ne eivät säily, jos vain aivot syväjäädytetään.

– Käsittääkseni se, mikä tekee minusta minun, on aivoissa, mutta on paljon asioita, joita emme vielä tiedä tietoisuudesta ja muistoista sekä siitä, miten aivot toimivat yhteistyössä muun kehon kanssa, kertoo eräs Tomorrow Bion asiakas, joka valitsi koko ruumiinsa syväjäädyttämisen.

Jotta tavoite aivojen sulattamismahdollisuudesta tulevaisuudessa toteutuisi, vaatii syväjäädytys kuitenkin vielä paljon tutkimusta. Siinä auttaa rahoitus ihmisiltä, jotka haluavat ruumiinsa jäädytettävän kuoleman jälkeen.

Mitä enemmän irroitettuja aivoja nestemäisessä typessä, sitä enemmän siis rahaa tutkimukseen.

Ei ole kuitenkaan varmaa, onnistutaanko tavoitteessa koskaan.

– Lääketieteellisesti ja teknologisesti olemme vielä kaukana, emmekä saavuta sitä moniin vuosikymmeniin. Tämä tulee vaatimaan paljon aikaa, ja on mahdollista, ettei se koskaan toimi, Kendziorra myöntää.

Koronaviruksen lisääntymisen estämiseen löydettiin keino

Oulun yliopiston tutkijat ovat yhteistyössä Kansasin yliopiston ja Marylandin McDaniel Collegessa toimivien tutkijoiden kanssa kehittäneet yhdisteen koodinimeltä ”MDOLL-0229”, joka estää tehokkaasti COVID-19-tautia aiheuttavan koronaviruksen (SARS-CoV-2) lisääntymisen. Oulun yliopisto kertoo asiasta tiedotteessa.

Yhdisteen kohteena on koronaviruksen tietty proteiinin osa, jonka avulla virus välttelee solun puolustusmekanismeja ja monistuu ihmissoluissa. Vastaavaa proteiinia esiintyy myös muissa koronaviruksissa.

Kyseessä on täysin uusi tapa vaikuttaa koronavirusinfektioon ja estää viruksen lisääntyminen. Tämä on tavoite, johon monet kansainväliset tutkimusryhmät ovat yhdessä pyrkineet.

Yhdisteen kehittämistyöhön osallistui tutkijoita Oulun yliopiston biokemian ja molekyylilääketieteen tiedekunnassa toimivasta proteiini- ja rakennebiologian tutkimusyksiköstä sekä teknillisen tiedekunnan kestävän kemian tutkimusyksiköstä.

Tutkimusartikkelin pääkirjoittaja, rakennebiologian professori ja Biocenter Oulun ryhmänjohtajana toimiva Lari Lehtiö on kollegoineen tehnyt uraauurtavaa työtä proteiinitutkimuksen parissa Oulussa jo 13 vuoden ajan.

Koronaviruspandemian alkuvaiheessa Lehtiön johtama tutkijatiimi ryhtyi etsimään ja kehittämään koronaviruksen toimintaa estäviä yhdisteitä. Neljän vuoden aktiivisen tutkimustyön tuloksena kehitetty uusi yhdiste on nyt julkaistujen tutkimustulosten perusteella erittäin lupaava aihio koronaviruslääkkeiden kehitykseen.

Varsinaisen lääkkeen kehittäminen voi kuitenkin viedä vielä vuosia, sillä jatkokehittäminen ja kliiniset tutkimukset ovat aikaa vieviä.

– Vaikka COVID-19 pandemia on nyt ohi, tai tilanne on pikemminkin normalisoitunut, virukset muuttuvat jatkuvasti. Tutkimuksemme avulla voimme varautua tuleviin koronavirusinfektioihin, Lehtiö huomauttaa.

Nämä lintulajit vähenevät rajusti Suomessa – asiantuntija selittää syyt

Lintujen kevätmuuton suurin muuttoaalto nähdään huhti-toukokuussa.

–Huhtikuun lopusta toukokuulle saapuu Afrikassa ja Aasiassa talvehtineita lajeja. Aiemmin saapuneet ovat Euroopassa talvehtineita muuttolintuja, kertoo yli-intendentti Aleksi Lehikoinen Helsingin yliopiston Luonnontieteellisestä keskusmuseosta Verkkouutisille.

Lintulajikohtaisesti ilmastonmuutos on aikaistanut muuttoa parista päivästä jopa yhteen kuukauteen 1980-lukuun verrattuna.

– Myöhäisillä muuttajilla, kuten tervapääskyillä, muutos on pari päivää. Alkukevään muuttajilla, kuten laulujoutsenilla ja metsähanhilla, muutto on aikaistunut jopa kuukaudella. Alkukevään muuttajat ovat aikaistaneet muuttoaan enemmän kuin myöhemmät muuttajat, Lehikoinen sanoo.

Lintujen muuttoliikkeitä tutkittaessa tarkastellaan yleensä pitkiä aikasarjoja, sillä keväissä on kylmiä ja lämpimiä. Kova takatalvi voi saada osan linnuista lähtemään takaisin etelään, mutta ne palaavat takaisin säiden lämmettyä.

Pajulintu ja peltosirkku harvinaistuneet Suomessa

Ilmastonmuutos ja maankäyttö vaikuttavat siihen, mitkä lintulajit harvinaistuvat ja mitkä yleistyvät Suomessa. Harvinaistuviin lajeihin kuuluu aiemmin yleinen pajulintu.

– Syyt liittyvät muuttomatkaan ja talvehtimisalueeseen trooppisilla alueilla, missä ilmastonmuutos ja maankäyttö rasittavat lajia. Kannan määrä on lähes puolittunut 1990-luvulta lähtien. Jos Suomessa pesi aiemmin noin kahdeksan miljoonaa pajulintua, nyt määrä on lähempänä viittä miljoonaa, Lehikoinen toteaa.

Toinen aiemmin yleinen ja nyt harvinaistuva laji on peltosirkku, jota tavataan Suomessa enää joitakin tuhansia. Syynä on maatalouden tehostuminen ja se, että avo-ojia, pensaikkoja ja pientareita on yhä vähemmän tarjolla turvalliseen pesimiseen ja ravinnon etsimiseen.

– Todennäköisesti myös muuttomatkalla Länsi-Afrikkaan ja talvehtimisalueilla on ongelmia, jotka eivät ole tarkkaan tiedossa. Moni asia menee pieleen samanaikaisesti, Lehikoinen sanoo.

Pääskykanta puolittunut 1990-luvulta

Terva-, haara- ja räystäspääskyt ovat niin ikään harvinaistuneet. Lehikoinen arvioi pääskykannan puoliintuneen 90-lukuun verrattuna Suomessa.

– Pääskyt ovat hyönteissyöjiä, ja tilanne liittyy hyönteisten vähenemiseen joko pesimä- tai talvehtimisalueella. Karjatilojen määrä on vähentynyt, ja karja pääsee entistä harvemmin ulos laidunniityille. Karjan ulosteet houkuttelevat hyönteisiä, ja aina kun tila lopettaa, pääskyt vähenevät, Lehikoinen kuvaa.

Globaali hyönteiskato koskettaa jo ympäri maailmaa: ravintoa on vähemmän ja lintujen kuolleisuus kasvaa.

Kokonaan Suomesta on kadonnut vain yksi laji, kultasirkku, joka todettiin hävinneeksi vuonna 2019. Laji talvehtii Kiinassa.

– Taustalla on lintujen pyynti ravinnoksi Kiinassa ja kosteikkojen kuivatus maanviljelyyn tai muuhun toimintaan. Kultasirkku on julkistettu globaalisti uhanalaiseksi lajiksi, Lehikoinen kertoo.

Pohjoisessa uhanalaisia esimerkiksi pulmunen ja tunturipöllö

Pohjoisten tunturien harvalukuisista lajeista pulmunen, merisirri, tunturikiuru ja tunturipöllö ovat myös vaarassa kadota kokonaan ilmastonmuutoksen myötä.

– Aika vähän on tehtävissä, pitäisi vain yrittää estää globaalia ilmastonmuutosta. Toki ihminen voi häiritä muutenkin, esimerkiksi matkailun kautta näitä lajeja, Lehikoinen arvioi.

Jo pitkään harvinaistuneita lajeja ovat myös mustatiirat, joita pesii Suomessa enää noin kymmenen paria.

– Tällä hetkellä tunnetaan vain yksi lintuyhdyskunta Pohjanmaalta. Pesimäalueella vieraspedot, minkki ja supikoira, saattavat aiheuttaa pesätappioita. Monella vesilinnulla on sama ongelma, Lehikoinen kertoo.

Toinen vastaava laji on etelänsuosirri, joka pesii Pohjois-Pohjanmaan rantaniityillä. Ilmastonmuutoksen myötä kevätmyrskyt ovat lisääntyneet.

– Vedenpinta voi nousta kerralla yli puoli metriä, ja pesiä on tuhoutunut jo monena peräkkäisenä vuotena. Kanta on vähentynyt lyhyessä ajassa puoleen, noin 30–40 pariin, Lehikoinen sanoo.

Ilmastonmuutos hyödyttää joitakin lajeja

Linnuista mustarastas, peukaloinen ja kulorastas kuuluvat Lehikoisen mukaan lajeihin, jotka talvehtivat Keski-Euroopassa ja joita ilmastonmuutos hyödyttää. Peukaloisen kanta on noin nelinkertaistunut, ja mustarastaan ja kulorastaan kanta on kolminkertaistunut 1990-luvulta.

– Ne hyötyvät lämpimistä talvista, ja sitä kautta kanta kasvaa, Lehikoinen kuvaa.

Ilmastonmuutoksen tuomia uusia lintulajeja Suomessa ovat muun muassa viiksitimali, pähkinänakkeli, sitruunavästäräkki, ruokosirkkalintu, jalohaikara ja tulipäähippiäinen.

 

– Useimmilla lajeilla näistä pesimäkannat ovat Suomessa korkeintaan muutamia satoja pareja tai huomattavasti vähemmänkin, Lehikoinen sanoo.

Uusia tulokaslajeja on enemmän kuin kadonneita, koska etelässä on pohjoista enemmän lintulajeja. Trooppisilla alueilla kuumuus ja sateiden väheneminen ilmastonmuutoksen myötä harventaa kuitenkin lintukantoja.

Linnut aistivat maan magneettikentät

Linnut suunnistavat muuttomatkoillaan tarkkojen aistiensa avulla.

– Tärkein suunnistuskeino on se, että linnuilla on kyky aistia maan magneettikentät ja pohjoisen sijainti. Ne suunnistavat myös auringon ja tähtikuvioiden perusteella sekä hyödyntävät maamerkkejä, kuten vuoristoja ja merenrantoja. Muuttokäyttäytyminen on periytyvää, ja myös valon määrällä on iso merkitys, Lehikoinen toteaa.

Osa linnuista hyödyntää myös hajuaistia: kuivan aron tai suolaisen meren tuoksun erottaminen voi auttaa suunnistuksessa. Merilinnuilla on Lehikoisen mukaan yleensä parempi hajuaisti kuin muilla linnuilla.

Muuttomatkat ovat linnuille vaarallisia, niillä on vaikeampi selviytyä hengissä kuin talvehtimis- ja pesimäalueilla. Matkat ovat myös hyvin raskaita – tätä kaikkea ei tule ajatelleeksi, kun katselee reviirilauluaan sirkuttavia muuttolintuja.

Tämän takia robotit häviävät eläimille juoksukisassa

Kehittyneimmätkin robotit häviävät toistaiseksi eläimille juoksukilpailussa, vaikka roboteissa käytettävät materiaalit ja teknologia päihittävät selvästi orgaaniset vastineensa, kertoo Popular Science.

Monien robottien ulkonäkö ja liikkumistapa perustuu olemassaoleviin eläimiin. On koirien näköisiä vartijarobotteja ja hämähäkkien näköisiä kartoitusrobotteja. Robottiteknologioihin on upotettu miljardeja euroja, ja kehitys onkin ollut huimaa.

Tekoälyn kehittymisen, uusien synteettisten materiaalien ja 3D-tulostuksen ansiosta robotit kykenevät juoksemaan ja kiipeämään yhä paremmin. Silti ne häviävät oikeille eläimille. Miksi?

Viime viikolla Science Roboticsjulkaisussa julkaistu tutkimus pyrki selvittämään vastauksen tähän kysymykseen.

Eläimien luusto ja lihaksisto ovat lähes kaikilla mittareilla heikkolaatuisempia kuin uusimmista synteettisistä materiaaleista rakennetut robotit. Kaiken järjen mukaan robottien pitäisi myös selviytyä liikkumisesta paremmin.

Tutkimuksessa kuitenkin selvisi, että eläimillä on parempi kyky hyödyntää kehonsa kaikkia eri osa-alueita kuin roboteilla. Vaikka robottien eri osa-alueet päihittävät selvästi eläimet, eläimet voittavat kokonaisuutensa ansiosta.

Robotit eivät siis vielä kykene yhdistämään eri osa-alueidensa vahvuuksia samalla tavalla kuin eläimet.

– Pieniä poikkeuksia lukuunottamatta synteettiset osa-alueet voittavat biologiset vastaneensa, joskus jopa radikaalisti. Mutta on myös erittäin selvää, että jos eläimiä ja robotteja verrataan kokonaisuuden tasolla, liikkumisen suhteen eläimet ovat uskomattomia. Robotit eivät ole vielä kirineet tätä kiinni, kommentoi tutkimukseen osallistunut Tom Libby.

Tutkimuksen mukaan robottien ”luuranko” on selvästi vahvempi, ja ne selviävät paineesta, josta eläimet eivät selviäisi. Myös robottien tietokoneaivot kykenevät eläinten hermostoa parempaan ja nopeampaan ajatteluun. Sekään ei riitä päihittämään eläinten muodostamaa biologista kokonaisuutta.

– Antiloopit voivat liikkua tuhansien kilometrien päähän, alppivuohet kiivetä pystysuoraa seinämää pitkin, […] ja koppakuoriaiset voivat menettää jalan, eikä se hidasta niitä. Meillä ei ole robotteja, jotka pystyisivät läheskään tällaiseen, toteaa professori Max Donelan.

Eläinten puolella on myös aika. Siinä, missä robotit ovat kehittyneet kunnolla vasta viime vuosikymmenien aikana, on eläimillä miljoonien vuosien evoluutio takanaan.

Tulevaisuudessa robottien kehityksessä keskiössä tuleekin olemaan robottien eri osa-alueiden vahvuuksien yhdistäminen. Tutkijat uskovatkin, että tulevaisuudessa robotit tulevat myös voittamaan eläimet juoksukilpailuissa.

– Robottien kehitys tulee olemaan nopeampaa, koska [eläinten] evoluutio ei kohdistu mihinkään. On tapoja, joilla me voimme edetä paljon nopeammin, arvioi Sam Burden.

Tutkija epäilee tekoälyhypeä: Intoilevien johtajien pitäisi kuunnella työntekijöitä

Tuoko tekoäly nopeita muutoksia suomalaiseen työelämään? Työelämää tutkiva historioitsija Mona Mannevuo Helsingin yliopistosta arvioi, että parhaillaan meneillään on tekoälyhype, johon liittyy paljon taloudellisia intressejä.

– On vaikea arvioida tekoälyn aitoa muutosvoimaa. Jos tekoäly muuttaa työelämää niin nopeasti kuin väitetään, meidän pitäisi keskustella työelämän rakenteista. Ajatus siitä, että joidenkin ihmisten koulutus olisi äkkiä turhaa tai heidän työnsä tekisi kone, olisi radikaali muutos. Meillä ei ole poliittisen keskustelun perusteella mitään suunnitelmaa ihmisten uudelleenkouluttamisesta toiseen työhön, Mannevuo sanoo.

Mannevuota häiritsee se, että tekoälyn mahdollisesti mukanaan tuovaa muutosta ei avata täsmällisemmin. Sitäkin voi miettiä, onko tekoälyn valvojana toimiminen mielekäs työ.

Tekoälyn hyödyntämisessä kannattaa kuulla työntekijöitä

Kielenkääntäjän työtä on käytetty esimerkkinä työstä, joka voi jatkossa muuttua tai kadota tekoälyn vuoksi, vaikka tekoälyn tuottamaa käännöstä ei voikaan verrata ammattilaiskäännökseen.

Kielenkääntäjä tuntee kulttuurisen kontekstin – siis ajattelee, toisin kuin tekstiä matemaattisen ennustemallin perusteella suoltava tekoälykielimalli, ChatGPT.

–Tekoäly nähdään tällä hetkellä myös välineenä kuormituksen purkamiseen esimerkiksi terveydenhuollossa. Se tuntuu minusta vähän turhan optimistiselta, koska ajattelen pikemmin, että tekoäly voisi automatisoida suorittavaa tietotyötä.

Paras vastaus siihen, millaiset tehtävät kannattaisi automatisoida, on Mannevuon mukaan yleensä ihmisillä, jotka tekevät kyseistä työtä arjessa. Tekoälyn käytöstä intoilevan johdon kannattaisikin aina keskustella työntekijöiden kanssa.

–Miten tekoäly voi auttaa ydintehtävän suorittamisessa? Mannevuo kuvaa.

Tekoälyn käyttöönotto voi tuntua rasittavalta, jos työssä on jo valmiiksi mittava kuormitus tai käytössä monta eri sovellusta ja alustaa.

Teknologia nopeutuu, ihmisen kognitiiviset kyvyt eivät

Tekoälylle kannattaisi Mona Mannevuon mukaan antaa töitä, jotka eivät ole ihmiselle kovin mieluisia. Käyttöönottoon liittyy myös silti eettistä pohdintaa.

– Kuka on esimerkiksi vastuussa koneen tekemästä virheestä? Mannevuo kysyy.

Tutkiessaan työn tehostamisen historiaa Mannevuo on havainnut, ettei teknologinen kehitys useinkaan vähennä työn määrää, vaan se tekee siitä monimutkaisempaa. Joskus taas tekevien käsien määrä saattaa vähentyä, kiire ei.

Ihmisten kognitiiviset kyvyt eivät ole nopeutuneet, vaikka teknologia onkin.

Mona Mannevuo. Kuva: Veikko Somerpuro

– Tietotyötä on kuitenkin vaikea mitata, toisin kuin liukuhihnatyötä, Mannevuo pohtii.

Tekoälyn myötä tietotyö voi muuttua jatkossa entistä intensiivisempään suuntaan. Käsiteltävät tietomassat ovat laajempia ja monimutkaisempia.
Jos konetta käytetään ajattelun ja kirjoittamisen tukena, tilanne saattaa Mannevuon mukaan myös johtaa tekstin määrän lisääntymiseen laadun kustannuksella.

– Samalla voi unohtua perimmäinen kysymys: mikä on tekemämme työn arvo?

Työ monimutkaistuu innovaatioiden myötä

Mona Mannevuo tutkii parhaillaan työssä väsymisen historiaa. Monet väsymysilmiöt kytkeytyvät uusiin teknologioihin.

– Chaplinin Modern Times -elokuvan liukuhihna on klassinen esimerkki ihmisen ja koneen epäonnisesta kohtaamisesta. Jokaisen uuden työtä tehostavan teknologian jälkeen työlääketieteessä tavataan väsymysilmiöitä.

Jo 1960-luvulla huolestuttiin teknistyvien laitteiden aiheuttamasta kognitiivisesta kuormituksesta, vaikka monet laitteet olivat nykyisiin verrattuina varsin yksinkertaisia.

– Nyt koneet ja varsinkin teknologiset alustat ovat sellaisia, että niiden toimintaa voi olla vaikea hahmottaa. Tekoälyä jopa markkinoidaan mystisenä mustana laatikkona. On kuitenkin kuormittavaa käyttää työkaluna sellaista välinettä, mitä ei kunnolla ymmärrä, Mannevuo huomauttaa.

Muutoksen mukanaan tuomien väsymysilmiöiden jälkeen tilanne yleensä tasaantuu ja työtä järjestellään uudelleen – kunnes saapuu seuraava innovaatio.

Osaamisen hankkiminen jää yksilön vastuulle

Aiemmin hyvän työntekijän ominaisuuksiksi riittivät tunnollisuus ja terveet elämäntavat. Nykyään työelämässä nostetaan esiin tasaisten keskivertosuorittajien sijaan supersuorittajia, jotka omaksuvat nopeasti uudet tekniset innovaatiot.

– Tämä luo mielikuvan siitä, että muiden osaamisessa on puutteita, Mannevuo sanoo.

Etenkin tietotyötä tehdään yhä enemmän yksin, ja osaamisen päivittäminen on jäänyt yhä enemmän yksilön vastuulle.

Mannevuon mielestä kriittisen ajattelun taidot ovat kuitenkin tietotyössä kaiken pohja, eikä meidän tulisi unohtaa perustaitojen merkitystä.

Tekoäly voi rapauttaa luottamusta

Tekoälyn avulla voi tuottaa nopeasti suuria määriä jonkinlaista tekstiä ja kuvavirtaa. Tarkistamattomaan tekoälyn tuottamaan sisältöön ei ole kuitenkaan luottamista; esimerkiksi tekstiä tuottaessaan tekoäly vain arpoo kirjaimia ja sanoja peräkkäin todennäköisyyksiä laskemalla, vaikkakin hämmentävän nopeasti.

Vastuuton tai rikollinen toimija voi julkaista tarkistamatonta, tekoälyn tuottamaa sisältöä vaikkapa somessa väittäen niitä tosiksi. Tämä voi rapauttaa luottamusta ja korostaa erilaisten sisältöjen kriittisen arvioinnin merkitystä.

–Kriittinen lukutaito on tärkeä osa huoltovarmuutta, Mannevuo summaa.

Nobel-palkinto meni sivu suun, silti aihetta suureen iloon

Menestys tieteenteossa ei ole mediassa haluttua materiaalia. Ei siksi että aineistoa ei olisi tarjolla, vaan koska hyvät uutiset eivät kiinnostaa. ”Lahjakkaat” yksilöt tuntuvat löytyvän enimmäkseen kentiltä ja kaukaloista, narsistien markkinoilta. Sieltä niitä julkkiksia ja nuorison esikuvia löytyy, taiteen ja tieteen saavutukset eivät kiinnostaa klikkiteollisuutta.

Nobel-palkinnon menettäminen, sen pitäisi heti sensaatioteollisuutta kiinnostaa. Mutta kun kyseessä onkin onnekas sattuma, niin ei. Professori Jukka H. Meurmanin Nobel-kohtalo on kerrottava heti alkuun. Hän istui Lapinkodassa Pyhätunturilla pidetyn seminaarin päätteeksi, kun puhelin soi. Soittaja oli Karoliinisen Instituutin rehtori. Hän kysyi, sopisiko Meurmanin tulla keväällä Tukholmaan: instituutti oli päättänyt kutsua hänet kunniatohtorikseen. Meurman vastasi: kyllä.

Vaikka koolla ollut joukkio tilasi tuon kuultuaan heti samppanjaa keskelle erämaata, pakko oli niellä myös julma ehto, mikä huomionosoitukseen liittyi: Instituutin kunniatohtorina hän ei voisi tulla kysymykseen Nobel-palkinnon saajaksi – merkillinen periaate. Se ei kuitenkaan ilonpitoa haitannut:

”Nobel-palkinnosta en ollut edes haaveillut, joten minulla ei ollut mitään estettä suostua”.

Kun promootio järjestettiin vuoden 2007 toukokuussa, lohdutus oli suuri. Samassa yhteydessä kunniatohtoriksi promovoitiin muun muassa Bill ja Melinda Gates. Niin hienoissa riennoissa Meurmanit eivät ole koskaan olleet mukana. Illallinen nautittiin samaisessa Tukholman kaupungintalon juhlasalissa, jossa Nobelitkin juhlitaan, tykkien paukkeessa. Tanssit yläkerran kultaisessa salissa.

Suu, hampaat ja terveytemme

Kuten monilla lahjakkailla nuorilla, Jukka H. Meurmanilla olisi ollut mahdollisuus ryhtyä ammattimuusikoksi, pianistiksi. Ura oli jo niin pitkällä, että hänellä oli Sibelius-Akatemiassa opettajanaan professori Tapani Valsta. Tutuiksi tulivat Akatemian opettajat, Timo Mikkilä, rehtori-isä Taneli, poika Ilkka ja pojanpojat Jaakko ja Pekka, monet muut.

Oikeastaan pianistin ja hammaslääkärin töillä on yhteistä: sormet on pidettävä kunnossa. Yhteys taiteeseen ja kulttuuriin syntyi lapsuudenkodista ja tuttavapiiristä. Nuoruuden perheystäviin lukeutui muun muassa Otavan Heikki A. Reenpään klaani.

Lääkärin ura varmistui, kun Meurman pääsi toisella yrittämällä Helsingin yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan. Koepisteet eivät riittäneet ns. pitkälle linjalle, niinpä hän joutui hammaslääketieteelliselle. Näin opinnot oli luokiteltu, joskin kaksi ensimmäistä vuotta kuluivat yhteisissä merkeissä lääkäreiksi opiskelevien kanssa. Niinpä opintojen täydentäminen valmistumisen jälkeen lääkäriksi kävi sujuvasti.

Meurmanin lääkärin uran kannalta oli ensiarvoista, että suun ja hampaiden lisäksi hän perehtyi myös yleisen lääketieteen saloihin. Kirjan sivuilta selviää havainnollisesti, miten suun terveys heijastuu hyvässä ja pahassa ihmisen yleiseen terveydentilaan. Tästä lukija saakin – jos vain ymmärrys riittää – laajaa todistusaineistoa ja yllykettä pitää omista hampaistaan huolta.

Meurmanin monet tutkimukset lähtevät uteliaisuudesta. Kyky löytää syy- ja seuraussuhteita: mihin kaikkiin vitsauksiin voimme joutua, jollemme pidä suukalustostamme huolta. Kansankielellä voi todeta, että suussamme käy joka hetki sellainen pöpöjen porina, että tutkijoiden halu tutkia ja ymmärtää tapahtumaketjuja on terveytemme kannalta ratkaisevan tärkeätä.

Tiede on verkostoitunutta

Tiede on uuden keksimistä ja löytämistä, mikä edellyttää kasvavaa yhteistyötä. Tutkijat ovat yhä enemmän erikoistuneita, jolloin eri tieteenalojen edustajien täytyy olla tietoisia toinen toisensa tekemisistä. Meurmanin ura on jatkuvaa tiedeihmisten välistä ajatusten vaihtoa. Heidän on tiedettävä, mitä lääketieteen eri suunnilla tapahtuu. Tämän havaitsee, miksi hammaslääkäri on mukana elinsiirtoon tai reumaan liittyvissä haasteissa. Suun terveys sanelee onnistumisen mahdollisuuksia.

Tutkijoiden välinen kanssa käyminen johtaa vuosikymmenten kuluessa mukaviin ystävyyssuhteisiin. Niinpä Meurmanit ovat kutsuneet Suomessa käyviä kotiinsa, kesämökilleen tai vaikkapa Lappiin. Saunomisen suhteen voi kuitenkin käydä näin. Kun Meurman oli saanut houkutelluksi Suomeen työvierailulle englantilaisen, alansa todellisen gurun, hän tietysti ehdotti Saunaseuran saunarypästä – neljä savusaunaa – tämä kohteliaasti:

”I rather not”. Noinhan kuningatar Elisabeth olisi varmaan todennut – jos olisi arvannut – ennen joutumistaan suomalaisen metsäteollisuuden hyttysten puremaksi korkokengissä keskelle meille niin rakasta pöpelikköä.

Politiikka ja tiede – ei kai?

Oman alansa intohimoisena tutkijana Meurman on joutunut kokemaan, miten lyhyen tähtäimen politikointi – vaikkapa eräänlainen siltarumpupolitiikka – saattaa sotkea suurten sairaanhoidon ja tieteen yksiköitten toimintaedellytyksiä.

Kotiinpäin veto vaalipiirien välillä uhkaa toisinaan uskon ja luottamuksen tunnelmaa tieteen tekijöiden keskuudessa. Niistä alan ihmisen manailevat. Kerran otettiin jostakin pois, valta kun vaihtui, sama vanha palautettiin.

Kun Meurman kerran nimitettiin hammaslääketienteen koulutusta koskevaksi selvitysmieheksi, opetusministeriön ylijohtaja Markku Linna totesi:

”…ettei omieni joukossa kukaan tule minua kiittämään. Se oli kokeneen virkamiehen todeksi osoittautunut näkemys”.

Jukka H. Meurman: Lääkärin muistelmat (toim. Kalle Virtapohja). Readme.fi 2024.

Tutkijat havaitsivat kahden eliön yhdistyvän – ensimmäinen kerta miljardiin vuoteen

Biologit ovat havainneet kahden eliön yhdistyvän yhdeksi ilmiössä, jota ei ole nähty maapallolla yli miljardiin vuoteen. Asiasta kertoo Popular Science.

Tapahtumaa, jossa yksi mikrobi nielaisee toisen mikrobin, jota se sen jälkeen alkaa käyttämään elimenä, kutsutaan endosymbioosiksi. Nielaistu mikrobi muuttuu tässä prosessissa soluelimeksi. Elämän kehittymisen kannalta endosymbioosi on ollut äärimmäisen tärkeää, sillä sitä kautta kehittyivät myös ensimmäiset monisoluiset eliöt.

– On äärimmäisen harvinaista, että soluelimiä muodostuu tällä tavalla. Kun se tapahtui ensimmäistä kertaa, aloitti se prosessin, josta kaikki monisoluiset elämänmuodot polveutuvat, kertoo tutkimuksen kirjoittaja Tyler Coale Kalifornian Santa Cruzin yliopistosta.

Tiettävästi prosessi on tapahtunut vain kaksi kertaa aikasemmin.

Ensimmäisen kerran se tapahtui 2,2 miljardia vuotta sitten, kun yksisoluinen archaea-eliö nielaisi bakteerin, josta myöhemmin muodostui solun mitokondriot, jotka vastaavat soluhengityksestä eli solun energia-aineenvaihdunnasta. Ilman tätä prosessia monisoluinen elämä tuskin olisi ollut mahdollista.

– Kaikki bakteerisolua monimutkaisempi on tuon yhden tapahtuman ansiota, Coale tiivistää.

Toisen kerran endosymbioosi tapahtui, kun kehittyneemmät yksisoluiset eliöt nielaisivat syanobakteereja, joista muodostui kloroplasteja. Kloroplastien ansiosta kasvit voivat yhteyttää ja saada auringosta energiaa.

Nyt tutkijat ovat havainneet kolmannen kerran. Tutkijat havaitsivat, että Braarudosphaera bigelowii -niminen levälaji oli nielaissut syanobakteerin, joka oli antanut sille eräänlaisen supervoiman – se antoi levälle kyvyn ottaa typpeä suoraan ilmakehästä ja yhdistää sitä muiden alkuaineiden kanssa hyödyllisempien yhdistelmien luomiseksi.

Aiemmin tutkijat olivat luulleet, että Braarudosphaera bigelowii teki vain symbioosin kaltaista yhteistyötä bakteerin kanssa, mutta nyt on selvinnyt, että yhteistyö on tiiviimpää kuin on aiemmin luultu. Levän ja bakteerin aineenvaihdunta on yhdistynyt, ja myös niiden kasvuvauhti on synkronoitunut.

– Juuri niin tapahtuu soluelinten kanssa. Kun katsotaan mitokondriota ja kloroplastia, niiden kasvuvauhti on sama itse solun kanssa, kertoo tutkija Jonathan Zehr.

Tutkijat havaitsivat ilmiön mikroskoopeilla, joilla he tutkivat solujen rakennetta. Kasvun synkronaatio on vahva merkki siitä, että miljardeja vuosia vanha ilmiö on nyt tapahtumassa uudelleen. Nopeaa prosessi ei kuitenkaan ole ollut, sillä sen uskotaan alkaneen 100 miljoonaa vuotta sitten.

Prosessista saattaa tulevaisuudessa olla hyötyä myös ihmisille.

– Tämä antaa meille uuden perspektiivin typensidontaan, ja se voi antaa johtolankoja siitä, miten tällainen soluelin voitaisiin saada biotekniikan kautta mukaan myös viljelykasveihin, Coale kertoo.

Kallo olikin 600 vuotta vanha – luut kertovat rikostapahtumista

Aikuisen ihmisen luuranko koostuu yli 200 luusta ja ne säilyvät pitkään sen jälkeen kun iho, rasvakudos, lihakset ja sisäelimet ovat hajonneet. Forensisen antropologian tieteenala tutkii ihmisruumista tai ihmisjäännöksiä oikeuslääketieteen tarpeisiin.

Maailman johtavia oikeusantropologeja on brittiläinen professori Sue Black. Kirjassaan hän kertoo, miten poikkeuksellisia rikostapahtumia luut auttavat selvittämään.

Forensisen antropologin työtä on saada selville luihin varastoitunutta tietoa, kuten vainajan sukupuoli, ikä, etninen alkuperä ja pituus. Ihmisruumiit eivät löydettäessä yleensä ole hyvässä kunnossa, koska aika tekee tuhoa ruumiille. Edelleen sään ja maaperän vaikutukset heikentävät luista saatavaa tietoa.

Kun luita löydetään odottamatta, tärkeää on aluksi tutkia, onko kyseessä ihmisluu. Onneksi ei ole kovin montaa muiden lajien luita, jonka voisi sekoittaa ihmisen luihin. Silti forensisen antropologin on pidettävä varansa, esimerkiksi ihmisen ja sian kylkiluut ovat hyvin samanlaisia.

Kallo erottuu selvimmin

Kallo on ihmisjäännösten selvimmin ihmismäiseksi erottuva osa. Aikuisen ihmisen kallo rakentuu vajaasta 30:sta luusta, joiden kasvutapa ja liitoskohdat tekevät siitä yhden luurangon monimutkaisimmista osista.

Britanniassa ei ole poikkeuksellista, että erillisiä päitä tai pääkalloja löytyy silloin tällöin kalastajien pyydyksistä. Kalansaaliin seasta löytyvissä pääkalloissa on yleensä jäljellä vain aivokoppa. Kun tällainen löytö on saaliin seassa, kalastaja on kieltämättä hankalassa tilanteessa. Ihmisjäännösten löytyessä koko kalasaalis joudutaan hävittämään ja tämä on elinkeinolle haitallista. Siksi moni löytö jäänee ilmoittamatta.

Yhdessä tapauksessa Skotlannin länsirannikolla kalastaja oli päätynyt ratkaisuun, jossa hän oli jättänyt pääkallon satamamuurin päälle. Tutkimusten jälkeen selvisi, ettei kyseessä ollut enää poliisiasia. Pääkallo oli kuulunut miehelle, joka oli kuollut vähintään 600 vuotta sitten.

Rintakehään kohdistuu eniten väkivaltaisia hyökkäyksiä

Kallon ohella rintakehään kohdistuu eniten väkivaltaisia hyökkäyksiä. Jos haluaa tappaa toisen ihmisen nopeasti, päähän tähtäämällä pääsee käsiksi aivoihin, mutta pään pinta-ala on suhteellisen pieni, ja luu on paikoitellen paksua. Siten kallo saattaa kestää vahingoittamista paremmin kuin rinnan alueen hauraammat luut.

Rinnan suurehko pinta-ala tarjoaa isomman maalin ja pääsyn sydämeen samoin kuin eräisiin hyvin suuriin verisuoniin, joille tapahtunut vahinko on usein korjaamattomissa. Niinpä hyökkääjä tapaa useimmiten valita väkivallan kohteeksi rintakehän.

Osaavissa käsissä melkein mistä tahansa arkisesta esineestä voi tehdä tappovälineen. Black kuvaa, että hyvinkin yksinkertainen teräesine voidaan työntää kovalla voimalla viidennen ja kuudennen vasemmanpuoleisen kylkiluun väliin heti nännin alapuolelle, jolloin se ulottuu rintalastan ja kyseisten kylkiluiden etuosan alla olevaan sydämeen. Jos ase on tehty muovista, se ei edes jätä luihin näkyviä jälkiä.

Tällaisen lopun koki Richard Huckle, joka oli yksi Britannian historian pahimmista pedofiilirikollisista. Hän istui tuomionsa kolmatta vuottaan valtionvankilassa, kun vankitoveri puukotti hänet kuoliaaksi teroitetulla hammasharjan varrella.

Eläimille kalsiumin lähde

Ihmisluut ovat raadonsyöjille loistava kalsiuminlähde ja luuydin on hyvin ravitsevaa. Sen vuoksi eläimet usein järsivät luita, jos niitä löytyy luonnosta. Toisinaan luiden pintaan jääneistä hampaanjäljistä on mahdollista arvioida, mikä eläin on ollut kyseessä, olipa se sitten pieni jyrsijä tai suuri lihansyöjä.

Ruumiin löytyessä esimerkiksi kylkiluut eivät välttämättä löydy sieltä, missä niiden olettaisi lojuvan, koska eläimet ovat saattaneet siirrellä niitä. Kaloripitoiset sisäelimet vetävät monia raadonsyöjiä puoleensa magneetin lailla ja eläimet saattavat raahata ruumiinosia syötäväksi etäämmällä.

Kädettömän ruumiin löytyminen on melko yleistä. Kädet ovat usein paljaina, ja kun ne pistävät esiin hihoista, ne ovat raadonsyöjille helposti näkyvää, irrotettavaa ja kuljetettavaa saalista. Yleensä jäljellä olevista luista löytyy kulmahampaiden jättämiä jälkiä.

Esimerkiksi ketuilla on tapana varastoida ravintoa. Ne irrottavat ensin helposti kuljetettavia osia, kuten käsiä ja jalkateriä, ja hautaavat ne muualle maastoon myöhempää käyttöä varten. Black muistaa tapauksen, missä eräs iäkäs kulkuri oli ryöminyt pensaiden alle nukkumaan ja kuollut yön aikana. Ruumiin löydyttyä poliiseja hämmensi, ettei ruumiilla ollut käsiä. Lopulta ne löydettiin jonkin matkan päästä, kumpikin haudattuna omaan piiloonsa. Luissa näkyi selvästi kettujen kulmahampaiden tekemiä reikiä.

Black on hyvin tottunut siihen, että poliisi soittaa ja kertoo löytäneensä merenrannalta käden. Vuosien työkokemuksensa jälkeen Black pystyy arvioimaan jo puhelimessa, että todennäköisesti kyseessä on hylkeen evä. Tietenkin löytö tarkistetaan, mutta on hämmästyttävää, miten läheisesti mätänevä hylkeen evä voi muistuttaa ihmiskättä.

Sue Black: Luuhun kirjoitettu. Mitä luumme kertovat meistä kuolemamme jälkeen. Suomentanut Anna Kangasmaa. 390 sivua. WSOY.

Jopa parisuhteessa olevat kokevat olevansa yksinäisiä – ”Koko yhteiskunnan pitäisi olla vähemmän ruuduilla”

Suomessa on enemmän yksinäisiä 18–49-vuotiaita aikuisia kuin muissa Pohjoismaissa ja Virossa. Sekä parisuhteessa elävät että sinkut kokevat meillä enemmän yksinäisyyttä, ilmenee Generations and Gender Surveyn vertailusta. Suomi osallistui tutkimukseen ensi kertaa, ja tutkimuksen toteutti meillä Väestöliitto.

Väestöliiton tutkimusjohtaja Anna Rotkirch liittää suomalaisten yksinäisyyden kokemuksen sekä läheisten ystävien määrään että perhetilanteeseen.

– Suomessa ensimmäinen lapsi saadaan myöhemmin kuin muissa Pohjoismaissa, ja kokonaan lapsettomien osuus on Euroopan korkeimpia, Rotkirch toteaa.

Yksinäisyyden tunne heijastaa epäsuhtaa sen välillä, mitä yksilöt haluavat ihmissuhteiltaan ja mitä heillä on. Yksinäisyyttä voi kokea, vaikka olisi muita ihmisiä ympärillä, ja toisaalta yksin elävä voi olla tyytyväinen sosiaaliseen elämäänsä.

”Koko yhteiskunnan pitäisi olla vähemmän ruuduilla”

Yksinäisyyden kokemusta lievittäisivät parhaiten kasvokkaiset kohtaamiset.

– Ajattelen itse yhä enemmän niin, että koko yhteiskunnan pitäisi olla vähemmän ruuduilla. Jos asuu yksin, arastelee sosiaalisia tilanteita ja tekee etätyötä, voi olla todella yksin. Puhelinsoittojenkin kynnys tuntuu nousseen. Tutkitusti pelkkä digitaalinen viestintä ei tee ihmisille hyvää. Tapaaminen tai toisen äänen kuuleminen tuo useimmille merkityksellisyyttä ja iloa, Anna Rotkirch sanoo.

Kehityksen suunta vaikuttaa kuitenkin olevan toinen, yhteisöllisyys rapautuu. Sosiaaliset kohtaamiset ovat vähentyneet viime vuosikymmenien aikana, ja monissa maissa läheisten ystävien määrä on tutkitusti pienentynyt. Kehitys alkoi jo ennen sosiaalisen media tuloa ja ruutuajan kasvua.

Suomalainen piirre on myös se, että vaikka maamme onkin valittu onnellisimmaksi vuosi toisensa jälkeen, nuorten osalta olemme vasta seitsemänneksi onnellisin maa.

– Meillä on isoja sukupolvien välisiä eroja. Eläkeläiset pääosin voivat varsin hyvin, mutta alle 30-vuotiaat eivät yhtä hyvin. Nuorten ihmissuhdetaidotkin voivat tarvita tukea, Rotkirch sanoo.

Suomessa koetaan yksinäisyyttä parisuhteissakin

Parisuhteessa elävät ovat keskimäärin vähemmän yksinäisiä kuin sinkut. Suomessa kuitenkin myös parisuhteessa elävien vastaajien yksinäisyys oli vertailussa mukana olleista maista korkein.

–Parisuhteessa elävien yksinäisyyteen saattaa myös liittyä se, miten läheiseksi kumppani koetaan, ja miten paljon voidaan tehdä yhdessä asioita – mutta tähän liittyy myös muu sosiaalinen kanssakäyminen.

Jotkut tarvitsevat aika paljon erilaisia sosiaalisia suhteita tunteakseen, että he eivät ole yksinäisiä, toiset taas eivät, Rotkirch miettii.

Parisuhteessa elävien yksinäisyys oli tutkimuksen mukaan Suomessa kuitenkin melko lähellä Iso-Britannian, Tshekin ja Norjan keskiarvoja.

Ilman parisuhdetta elävät kokivat Suomessa itsensä selvästi yksinäisemmiksi kuin muissa maissa.

Isät kokivat hieman useammin yksinäisyyttä kuin lapsettomat miehet
Tutkimuksessa yksinäisyyttä tarkasteltiin myös sukupuolen ja sen mukaan, oliko vastaajilla lapsia vai ei. Miehet olivat hieman naisia yksinäisempiä.

Vanhempien ja lapsettomien vastaajien välillä ei ollut suurta eroa yksinäisyyden kokemuksessa. Lapsettomat naiset kokivat itsensä jonkin verran yksinäisemmäksi kuin äidit, mutta miehistä päinvastoin isillä oli hieman useammin yksinäisyyden kokemuksia kuin lapsettomilla miehillä.

Ajankäyttötutkimuksista tiedetään, että pienten lasten isät tekevät pitkiä työpäiviä perhevastuiden lisäksi.

–He nipistävät perhebarometritutkimuksemme mukaan aikaa omista sosiaalisista suhteistaan ja unesta. Ystäville ei välttämättä ole aikaa, Anna Rotkirch kertoo.

Myös vanhemmuuden tukiverkostot saattavat olla sukupuolittuneita. Osa pikkulapsien isistä kokee äidin ja lapsensa suhteen niin tiiviiksi, että se johtaa ulkopuolisuuden tunteisiin.

Kenen kanssa keskustellaan tärkeistä asioista?

GGS-kyselyssä kartoitettiin myös, keiden kanssa vastaajat yleensä keskustelevat tärkeistä henkilökohtaisista asioista. Vaihtoehdot olivat erilaisia ihmisryhmiä, kuten sisarus, ystävä tai naapuri, joten vastaukset eivät mittaa sosiaalisten verkostojen kokoa vaan sitä, minkälaisia suhteita vastaajalla on. Vastaajat mainitsivat keskimäärin kolme eri ihmisryhmää, naiset hieman useampia (3,2) kuin miehet (2,7 ihmisryhmää).

Yleisimmin tärkeitä keskusteluja käytiin ystävien, naapureiden, työkaverien tai muiden ei-sukulaisten kanssa. Joka viides 18–49-vuotias nainen ja joka kolmas mies ei kuitenkaan nimennyt tätä ryhmää sellaiseksi, jonka kanssa keskustelisi tärkeistä asioista. Kumppanit edustivat toiseksi yleisintä ihmisryhmää, jonka kanssa tärkeistä asioita keskustellaan. Vanhemmat ja sisarukset keräsivät myös paljon mainintoja.

– Vanhemmilta saatava tuki ja apu oli erilaista kuin muilta saatu. Ystäviltä saadaan erityisesti emotionaalista tukea, vanhemmilta ja sukulaisilta saadaan useammin erilaista suurempaa tukea ja myös taloudellista tukea, Rotkirch kuvaa.

Läheisten sukulaisten joukosta naiset valitsivat useammin äidin ja sisaret kuin miespuoliset perheenjäsenensä, kun taas miehet kertoivat keskustelevansa isän ja veljien kanssa enemmän kuin äidin ja sisarten kanssa.

MAINOS (sisältö jatkuu alla)
MAINOS

Verkkouutisissa mainostamalla tavoitat

100 000 suomalaista päivässä

Meiltä on pyydetty tehokasta, pienille budjeteille sopivaa mainosratkaisua. Niinpä teimme sellaisen, katselet sitä parhaillaan. Tarvitset vain hyvän idean, kuvan, otsikon ja 280 euroa.

Hyvä Verkkouutisten lukija,

Kehitämme palveluamme ja testaamme uusia sisältöformaatteja erityisesti mobiililaitteille. Haluaisitko osallistua testiin tässä ja nyt? Se vie vain muutaman minuutin.

(Uusi sisältö aukeaa painiketta klikkaamalla)