Kokoomuksen kansanedustaja ja taloustieteilijä Juhana Vartiainen teki taannoin tarkkanäköisen huomion pääministeri Sanna Marinin (sd.) hallituksesta.
– Suuria käyttäytymismuutoksia halutaan saada aikaan, ilman että kenenkään nykytilanne ja sen houkuttelevuus muuttuvat mitenkään, Vartiainen summasi.
Hän luonnehti ilmiötä hallituksen ”paradoksiksi”, ja totesi sen pätevän niin työllisyys- kuin päästötavoitteissakin. Etenkin jälkimmäisen kohdalla tämä on käynyt viime aikoina yhä selvemmäksi.
Hallituksen tavoitteena on puolittaa liikenteen päästöt vuoden 2005 tasosta vuoteen 2030 mennessä. Täysin päästöttömäksi liikenteen pitäisi muuttua vuoteen 2045 mennessä. Tätä varten on luotu kolmiportainen ”fossiilittoman liikenteen tiekartta”.
Sen kahdessa ensimmäisessä vaiheessa on tarkoitus jakaa tukia ja puhua mukavia.
Ne toimet, joita päästötavoitteiden saavuttaminen vielä mahdollisesti vaatii, tehdään vasta ”ehdolliseksi” kutsutussa kolmannessa vaiheessa. Se on edessä syksyllä – luonnollisesti reippaasti kuntavaalien jälkeen.
Tiekartan valmistelua seuranneille on selvää, että tässä viimeisessä vaiheessa joudutaan ryhtymään toimenpiteisiin, joilla yksityisautoilua kallistetaan merkittävästi. Aiempien vaikutusarviointien perusteella päästötavoitteita ei nimittäin ole mahdollista saavuttaa ilman polttoaineiden hintojen nostamista. Tehokkaimpina keinoina on pidetty liikenteen päästökauppamallia tai veronkorotuksia.
Tässä törmätään kuitenkin hallituksen paradoksiin. Se on poikinut alta löytyviä suorastaan tragikoomisia ideoita, joiden toteuttamiskelpoisuutta voi jokainen itse pohtia.
Paikannin autoon
Hallituksen kyvyttömyys keksiä järkeviä ja kaikille hallituspuolueille maistuvia keinoja autoilun vähentämiseen on tarjonnut keskustalle mahdollisuuden kaivaa naftaliinista vuosien saatossa pariinkin kertaan kuopatun idean autojen seurantaan perustuvasta veromallista.
Etenkin keskustalaisen valtiovarainministeri Matti Vanhasen esillä pitämässä mallissa eri teillä olisi eri hinnat. Moottoritieajelu olisi siis selvästi kalliimpaa kuin köröttely syrjäseudun hiekkatiellä. Tätä kutsutaan alueelliseksi tasa-arvoksi.
Ajoneuvojen paikannuksen ja seurannan käytännön toteutuksesta ei ole vielä osattu kertoa oikeastaan yhtään mitään. Se ei kuitenkaan ole hidastanut ajatuksen edistämistä. Keskustan ”kilometriveroa” nimittäin todella valmistellaan jo valtiovarainministeriössä osana tiekartan kolmatta vaihetta. Verkkouutisten tiedon mukaan ministeriössä pyöritellään myös ”aikaan perustuvaa” liikenteen veromallia. Senkään yksityiskohtia ei tiedetä.
Vanhanenkin on myöntänyt suoraan, ettei kilometriveron kaltaista innovaatiota ole otettu vielä käyttöön missään muualla maailmassa. Allekirjoittaneelle tulee väistämättä mieleen, että tälle saattaa olla hyvä syy.
”Rahaa tilille”
Liikenne- ja viestintäministeri Timo Harakka (sd.) on esittänyt polttoaineverojen alueelliseen tasa-arvo-ongelmaan huomattavasti keskustan orwellilaista seurantajärjestelmää vasemmistolaisemman ja yksinkertaisemman ratkaisun. Demarina Harakka muisti kuitenkin, etteivät polttoaineverojen korotuksista kärsi epätasa-arvoisesti vain paljon ajavat maalaiset vaan myös pienituloiset.
Ministerin mielestä polttoaineverojen korotukset voitaisiinkin korvata täysimääräisesti pienituloisimmille ja syrjäseuduilla asuville. Harakka määritteli pienituloisiksi perhekunnat, joiden käytettävissä olevat vuositulot jäävät alle 40[nbsp]000 euron. Tässä huomautettakoon, että ministerin ”pienituloisiin” lukeutuisi tällä matematiikalla yli puolet Suomen kotitalouksista. ”Syrjäseudulla asuvan” virallista määritelmää ei puolestaan ole kerrottu. Auki on myös, saako enemmän rahaa, jos sattuu olemaan sekä pienituloinen että asumaan syrjäseudulla.
Harakan mukaan kyseessä olisi joka tapauksessa konkreettinen tulonsiirto, ja ”pankkitilille ilmestyisi rahaa”. Se mistä raha ilmestyisi ja millä perusteella, on luonnollisesti jätetty kertomatta. Allekirjoittanut muistuttaa, ettei tällaistakaan mallia ole tiettävästi vielä käytössä missään muualla maailmassa, ja otaksuu, että sillekin on hyvä syy.
Kokoomuksen Timo Heinosta lainaten; jäämme odottamaan, koska maaseudulla saa rahaa tankatessa.
Valtio takaamaan sähköautolainoja
Kilometriverojen ja progressiivisen polttoaineverotuksen lisäksi hallituksessa on ehditty pyöritellä myös uusia mekanismeja vähäpäästöisempien autojen hankintaan.
Ympäristöministeri Krista Mikkonen (vihr.) liittyi yllättäviä liikenne-ehdotuksia esittäneiden valtioneuvoston jäsenten joukkoon tällä viikolla kertomalla Ilta-Sanomille, että nämä ”uudet mekanismit” voisivat tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ennätysveloissa rypevä valtiontalous ryhtyy takaamaan sähköautoja ostavien suomalaisien lainoja.
– Monet haluaisivat vähentää liikkumisen päästöjään ja vaihtaa esimerkiksi sähköautoon. Uusi auto on kuitenkin iso kertaostos, johon ei välttämättä ole rahaa, vaikka se pitkällä aikavälillä olisikin kannattavaa käyttömenojen pienentyessä, ministeri perusteli.
Allekirjoittanut uskoo tarkistamatta, että ympäristöministerin innovaatio valtion takaamilla lainoilla hankituista sähköautoista on sekin maailmassa ainutlaatuinen.
Aiemmin Mikkonen on sekoittanut pakkaa puhumalla polttoaineiden veronkorotuksista päinvastaista kuin hallituskumppani keskusta. Mikkonen kertoi viime viikon perjantaina, että dieselin ja bensiinin hinta tulee nousemaan, hieman sen jälkeen kun keskustasta oli luvattu, ettei näin tapahdu.
Ministeri totesi Timo Harakan esitystä mukaillen, että nämä korotukset kuitenkin kompensoidaan pienituloisille ja syrjäseuduilla asuville. Keskustasta Mikkosen lausunto kuitenkin tyrmättiin täysin. Puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Kurvinen kommentoi ympäristöministerin ”puhuvan mitä sattuu”.
8 miljardin euron umpikuja
Kuten yltä ilmenee, on hallitus liikenteen uudistusten kanssa hankalassa paikassa. Se on sitoutunut liikenteen päästötavoitteeseen, jota on todennäköisesti mahdotonta saavuttaa ilman, että yksityisautoilua vähennetään nostamalla sen kustannuksia. Tämä on kuitenkin poliittisesti äärimmäisen vaikeaa – etenkin hallituksen ideologian sävyttämällä keinovalikoimalla. Kaiken kukkuraksi pitäisi säilyttää liikenteen verokertymä. Tuloksena syntyy Juhana Vartiaisen mainitseman paradoksin mukaisia ideoita.
Samalla julkisesta keskustelusta on päässyt unohtumaan ikäviä realiteetteja.
Suomen autokanta on kateusverotettu vuosien saatossa häkellyttävän vanhaksi ja arvottomaksi. Maassa on 2,7 miljoonaa autoa, joiden keskiarvo on 3[nbsp]600 euroa. Henkilöautokannan keski-ikä on yli 12 vuotta ja kuuluu Euroopan korkeimpien joukkoon. Visio, jossa tämä tilasto kääntyy nopeassa aikataulussa pääosin verrattain uusiksi ja kymmenien tuhansien eurojen arvoisiksi sähköautoiksi on silkkaa utopiaa – tarjosi hallitus millaisia porkkanoita tahansa.
Toinen unohtuva tosiseikka liittyy autoilun välttämättömyyteen. Ne, jotka eivät siirry sähköautoihin, hyppäävät nimittäin edellisessä visiossa busseihin.
Etenkin pääkaupungin taksien takapenkeillä viihtyvässä tiedostavassa kuplassa tuntuukin elävän harhakuva siitä, että valmiiksi himoverotetut suomalaiset pitävät vanhoja autojaan huvikseen ja maksavat jopa auton arvon ylittäviä vakuutuksia, ajoneuvoveroja ja korjaus- ja huoltokuluja vuodesta toiseen vain saadakseen nauttia autoilun ilosta.
Kolmas hallituksen murheenkryyni on liikenteen muhkea verokertymä. Tieliikenteestä kerätään vuosittain noin 8 miljardia euroa. Potista liki puolet on polttoaineiden veroja. Vain pieni osa miljardeista käytetään kuitenkin liikenteen infran kehittämiseen ja korjaamiseen. Valtaosa valuu julkisen sektorin nälkäiseen kitaan. Menojaan vuosi vuodelta turvottavalle valtiolle tärkeä tulonlähde on siis uhattuna, jos ja kun autoilua yritetään vähentää. Tämä selittää osaltaan halun kehittää tiemaksuja ja kummallisia kilometriveroja.
Kun kansa on lopulta kannustettu ja uhkailtu siirtymään päästöttömään liikenteeseen tai hylkäämään autonsa, on miljardien verot yhä kaivettava jostakin.
