Naapurimaan Iranin ulkopolitiikalle Irakin mielenosoitukset ovat uhka, sillä maan vaikutusvalta Irakissa nojautuu tiettyyn shiialaiseen poliittiseen eliittiin, arvioi Ulkopoliittisen instituutin nuorempi tutkija Mariette Hägglund kirjoittamassaan FIIA Commentissa.
Irakissa jo useamman viikon kestäneet mielenosoitukset eivät osoita merkkejä laantumisesta. Protestit eivät ole uusi ilmiö Irakissa, mutta nyt ne ovat olleet yllättävän suuria ja kestäneet hyvin pitkään. Ne heijastavat kansalaisten tyytymättömyyttä poliittiseen eliittiin ja toimimattomaan hallintojärjestelmään.
Vaikka on epäselvyyttä siitä, kuka on vastuussa mielenosoittajiin kohdistuneesta väkivallasta, Hägglundin mukaan on paikallaan tehdä kolme huomiota, jotka yhdistävät Iranin protestien tukahduttamiseen.
Ensinnäkin Iranin vallankumouskaartin Quds-joukkojen komentaja Qassem Suleimani on osallistunut virallisiin kokouksiin Irakin pääministerin Adil Abdul Mahdin kanssa, minkä lisäksi sosiaalisessa mediassa on julkaistu havaintoja iranilaisten joukkojen läsnäolosta mielenosoitusten alueilla.
Toiseksi on sanottu, että tietyt Iranille lojaalit Kansan Mobilisointiyksiköiden kattojärjestön alla toimivat shiialaiset miliisiryhmät, kuten esimerkiksi Hezbollah- ja Khorasani-prikaatit, on jalkautettu mielenosoituksiin.
Kolmanneksi poliitikkoihin tai uskonnollisiin puolueisiin linkittyneet Iran-myötäiset uskonnolliset aseelliset ryhmät, kuten Badr-järjestö ja Khazali-verkosto, ovat avoimesti haastaneet mielenosoittajat.
Iranin liikkumavara
Irakin nykyinen hallintojärjestelmä luotiin Irakin sodan jälkimainingeissa vuoden 2003 jälkeen. Hallintojärjestelmä tarjosi tahattomasti liikkumavaraa Iranille turvallisuuspoliittiseen vaikuttamiseen Irakissa.
– Ensinnäkin maan puhdistaminen Baath-puolueen vaikutuksesta siirsi valtaa sunnalaisilta shiialaisille poliittisille ryhmille. Tarkoituksena oli jakaa valtaa niin, että se paremmin heijastaisi yleistä demografiaa maassa, jossa noin 70 prosenttia identifioi itsensä shiialaisiksi, Hägglund kirjoittaa.
– Toiseksi Yhdysvaltain vetäytyminen Irakista vuonna 2011 loi valtatyhjiön, mikä antoi Iranille lisää tilaa vaikuttaa Irakin sisäiseen politiikkaan suoremmin.
Samalla se antoi Isisille tilaa uusien alueiden haltuunottamiselle. Shiialaisten ryhmien rahoittaminen ja aseistaminen Yhdysvaltain miehityksen aikana muutti sisäistä valta-asetelmaa, jota Iran pystyi hyödyntämään Yhdysvaltain vetäytymisen jälkeen.
– Kolmanneksi Isisin vastainen sota tarjosi Iranille mahdollisuuden laajentaa sen turvallisuuspoliittisia yhteyksiä Irakissa, Hägglund toteaa.
Irakin armeijan epäonnistuminen taistelussa Isisiä vastaan nosti Kansan mobilisointiyksiköiden shiialaiset miliisiryhmät ratkaisevaan asemaan.
– Se oikeutti liittämään ryhmät osaksi Irakin turvallisuusjoukkoja. Kun Isis oli julistettu kukistetuksi, muutamat shiiamiliisiryhmät loivat itselleen uuden imagon ja asettuivat ehdolle parlamenttivaaleissa. Ne solmivat poliittisia koalitioita, kuten Fatah-liittouman, joka voitti parlamentissa 47 paikkaa 329 paikasta.
Tämän seurauksena aseelliset uskonnolliset ryhmät kietoutuivat yhä tiukemmin politiikkaan.
Tuskin suuria myönnytyksiä
Suurin osa mielenosoittajista on nimenomaan shiialaisia, mikä osoittaa Hägglundin mukaan, että ulkovaltojen sekaantuminen Irakin asioihin on käännekohdassa. Tilannetta kenties parhaiten kuvaa Iranin konsulaatin polttaminen Najafissa.
– Mielenosoittajat ovat vaatineet vaalilakiin uudistuksia ja vuoden 2003 jälkeisen poliittisen järjestelmän kumoamista, minkä seurauksena Iran olisi vaarassa menettää vakiintuneen poliittisen vaikutusvaltansa, Hägglund kertoo.
Hänen mukaansa on merkittävää, että mielenosoittajista etenkin nuoret ovat irtisanoutuneet uskonsuuntien identiteeteistä ja korostaneet sen sijaan kansallista irakilaista yhtenäisyyttä.
– Koska poliittisen eliitin legitimiteetti perustuu etnis-uskonnollisiin jakolinjoihin ja Iranin vaikutusvalta nojaa tiettyihin ryhmittymiin, kansallismieliset ja ei-tunnustukselliset viestit uhkaavat sekä poliittista eliittiä että Iranin vaikuttamiskanavaa.
Hägglund pitää suuria myönnytyksiä mielenosoittajille edelleen epätodennäköisiä.
– Poliittiset puolueet päätyvät luultavasti vain vaihtamaan muutamia avainhenkilöitä maan johdossa.
– Näin pienet myönnytykset tuskin lepyttävät mielenosoittajia, jotka vaativat perustavanlaatuisempia uudistuksia. Ilman poliittista ratkaisua pelottelutaktiikka mielenosoittajia kohtaan saattaa lisääntyä ja väkivallan kierre jatkua.
