Urheilusta ja urheilijoista kirjoittava Hannu Pelttari on koonnut joukon esseitään kirjaksi. Ne käsittelevät urheilua tyrannian ja kapinan työvälineenä. Kun kuulee sanan essee, se tuo mieleen filosofin, joka sotkeutuu asiaan, jossa ei ole paljoakaan itse asianomainen saati siitä vastuussa. Pelttaria voi pitää enemmänkin urheiluhulluna. Esseissä kirjoittaja vain eksyy asian vierustoille tai unohtaa tarkoituksella ns. olennaisia rinnakkaispiirteitä.
Pahis on Adolf Hitler ja urheilun kaikenpuolinen hyvän sankari Muhammad Ali. Ensimmäisen suhteen Pelttari osuu kohdalleen. Ali saavutti kyllä huomiota, mutta teki itsestään julistuksillaan stereotypian: moni ei ottanut vakavasti päähän hakatun kehäraakin räpättävää, aggressiivista häiriköintiä. Suhtautuminen Aliin oli enemmän säälivää harmistumista kuin iloa.
Natsi-Saksa hyödynsi urheilua Berliinin olympialaisillaan 1936. Sinne saksalaismielistyvä suomalainen urheilukaarti marssi huumautuneena. Saksa eli petollista nousukauttaan, mutta voimantunnossaan ei kyennyt käyttäytymään siivosti. Rotuviha oli jo tullut urheilun piiriin, ja sen sai kokea olympiavoittajaksi kohonnut Jesse Owens. Juutalaiset oli jo syrjitty sivummalle, joskin jokunen ”näyteikkunajuutalainen” päästettiin kisoihin ulkoisten paineiden hiljentämiseksi.
Suomalaisista urheilujohtajista Urho Kekkonen toimi yhteistyössä saksalaisten kanssa. Jo 1930-luvulla Saksassa Hitlerin valtaannousun nähnyt Kekkonen oli suomalaisuuskiihkoilija, Paavo Nurmen puolustajana Ruotsi-vihaaja, eikä hän sisäministerinä osoittanut minkäänlaista myötätuntoa juutalaisia kohtaan. Hän sai Hitlerin olympialaisiin liittyvän I luokan komentajamerkin ja myöhemmin kunniamerkkejä vähemmän urheiluhenkisiltä kommunistijohtajilta.
Meilläkin oli diktaattori, josta kirja ei halua kertoa
Hannu Pelttari kuvailee yksityiskohtaisesti natsi-Saksan toimet urheilun piirissä. Kyse oli valtavasta julkisuusarvosta. Diktaattorin istuessa katsomossa omien urheilijoiden vastuu oli raskas. Häviö oli häpeäksi, siitä saatettiin rangaista. Suomalaisten menestys Berliinissä kohotti merkitystämme saksalaisten silmissä siinä missä kohta talvisotammekin.
Jo 1930-luvun puolivälissä Urho Kekkonen oli noussut suomalaisen urheiluelämän johtoon todeten päiväkirjaansa: ”minulle diktaattorin valtuudet”. Häntä oli aiemmin jo tituleerattu yleisurheilun Mussolinina tai ”kenraali Kekkoseksi”. Hän sai Urheiluliiton johtoon noustuaan valtuudet yksin päättää yleisurheilun kilpailuratkaisuista.
Adolf Hitler saa ansaitusti kyytiä. Toisin on suomalaisen urheiluelämän kanssa, se jää synnittömäksi. Vuonna 1938 sisäministerimme ja urheiludiktaattorimme istuu kunniavierasaitiossa saksalaisvieraittensa kanssa. Viikkoa ennen Olympiastadionimme oli vihitty, ja nyt siellä pidetään ensimmäiset yleisurheilukilpailut. Sadan metrin loppukilpailun tuomariratkaisusta syntyy skandaali.
Helsingin juutalaisen urheiluseuran Makkabin sprintteri Abraham Tokazier voittaa. Sen näkevät toimittajat, kuuluttaja, yleisö, ja se todistetaan valokuvin. Mutta tuomaristo jättää juutalaisen neljänneksi, eikä meidän oma urheiludiktaattorimme tee asian suhteen mitään!
Oliko kyse Kekkosen halusta arjalaistaa Suomen urheilu? Tapaus Tokazier hautautuu seitsemäksi vuosikymmeneksi, kunnes anteeksipyyntöjä esitetään. Urheiludiktaattorimme suhtautuminen Saksaan muuttuu vasta, kun hetki on otollinen. Oivalluksen hetki yhdistyy kaupungin nimeltä Stalingrad kohtaloon. Tätä emme saa kirjasta lukea. UKK:n onnistui unohtaa tyystin Tokazier.
Tuleeko Münchenin verilöylyä silotella?
Omista henkisistä eväistään ja käytöstavoistaan esseistimme todistaa seuraavaa vuodelta 1972:
”.. en ollut ihan selvin päin. Olin kaverini kanssa Olympiastadionilla ja tavan mukaan ennen Maailmankisojen käynnistymistä Ilkka Kanerva piti joutavaa avajaispuhetta. Karjaisin parin akvaviitin kirkastamalla äänellä niin paljon kuin ääntä lähti: ’Kanerva hiljaa!’ Huolimatta siitä, että ympärillä levisi tyytyväinen hyrinä, olin syyllistynyt törkeään käynnistyvän urheilujuhlat häirintään.”
Ei ihme, että Pelttari kokee Muhammed Alin idolikseen. Münchenin kisojen palestiinalaisten terrori-isku muotoutuu esseessä Saksan poliisin toimintakyvyn puoliammatilliseksi arvioksi – haasteellista esseistille. Poliisi epäonnistuu, ja tapaus koituu Palestiinan valtion voitoksi, vaikkakin paria kappaletta myöhemmin: ”Asiaa on mahdotonta kenenkään tietää”. Terroristit itse toki riemuitsivat katsojaluvuista yhtä lailla kuin lööppilehdet irtomyynti- ja mainosmyyntimenestyksistään.
Vaikka palestiinalaisten panttivankioperaatio oli sekin kosto menneestä, Israelin suorittama takaa-ajo ja kosto puolestaan saavat kirjassa tuomion. Terroristien tekojen selittelyä on vaikeata ymmärtää, vaikka esseistin aatosten varassa leijutaan.
Urheilu – yksi hulluuden alalaji?
Olympialaisten lajikirjo ei vaikuta tänä päivänä täysjärkiseltä. On syytä yhtyä Pelttarin ilakointiin: uinnissa 37 lajia, kanootti 16 ja soutu 14 eri lajia jne.! Uusien urheilumuotojen tunku paisuttaa olympialaisia. Ylellisessä norsunluutornissaan elävät olympiapyhimykset on opetettu hyväksymään uusia kummallisuuksia. Voisiko tämä olla totta: seinäkiipeily, tractor pulling, mäkihypyn parikilpailu, uusien sukupuolilajikkeiden hyväksyminen jokaiseen lajiin?
Kirja ei kerro edes jo klassista hölmöilylajin suomalaista ehdotusennätystä. Ensin Kekkosen kaveri, sitten vihamies Lauri ”Tahko” Pihkala ehdotti vuonna 1912, että Suomen saadessa olympialaiset lajeihin lisättäisiin kilpa löylyn kestävyydessä. Suomalainen moniottelu tulisi sekin huomioida: uinti, puinti, nainti, viinankeitto ja vedenheitto.
Hulluutta kerrakseen, ilman että tässä olisi otettu esille edes eri joukkueiden kannattajien väliset joukkotappelut ja niistä aiheutuneet kuolemat. Kamppailulajeja kaiketi nekin.
Hannu Pelttari: Diktaattori katsomossa. Tositarinoita urheilusta vallan varjossa. Kirjapaja 2020.
