Suomettumisen aika päättyi Neuvostoliiton hajottua ja kylmän sodan päättymisen myötä 1990-luvun alussa. Termiä käytetään nykyään historian yhteydessä kuvaamaan tiettyä aikakautta Suomen ulkopolitiikassa.
Jonnet ei muista, mutta 1980-luvulla televisiossa näytettiin piirrettyjä kerran viikossa. Paitsi silloin kun Neuvostoliiton johtaja Konstantin Tšernenko oli muutamaa päivää aiemmin siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Olin raivoissani.
Alakoululaisena en taatusti tuntenut termiä suomettuminen, mutta tiesin kyllä mitä tarkoittaa ”olla rähmällään”. Vanhempani muistuttivat kuinka tärkeää on olla ärsyttämästä veli venäläistä. Aikuisena ymmärsin paremmin J.K. Paasikiven kuuluisat sanat: ”Rajamme on itänaapurissamme päin sellainen, että joka puolella on parempi pitää päätä alhaalla”. Venäjän hyökättyä Ukrainaan on Suomessa tuuletettu oikein kunnolla ja muisteltu kuka keneltäkin kissan sai ja kenen joukoissa seistiin.
Ruotsi oli muka neutraali ja silti länteen päin. Tästä huolimatta tai ehkä sen vuoksi taistelu- ja totuusteorian syövyttämä. Siihen ei ollut syynä Finlandisation. Ei tullut nootteja eikä Tehtaankadulla käyty teellä ja silti meininki oli sama ellei pahempi.
70-lukulaisena kasvoin siihen ajatukseen, että Ruotsissa on aina kaikki lite bättre. Vauraampaa, parempaa, fiinimpää. Volvo vei ja Abba soi. Paitsi ettei soinut. Tänä vuonna kun Abba vihdoin teki kauan odotetun comebackin ja ruotsalaiset matkustivat kilvan Lontooseen katsomaan heitä avatareina, muistuttivat lukuisat kolumnistit, että det var INTE bättre förr. Vaikka Abba oli kansainvälisesti ihailtu oli se kotimaassaan väheksytty, jopa halveksittu yhtye. Erityisesti kulttuurikriitikoilta ei herunut kuin kylmää kättä. Ruotsissa Abbaa pidettiin koko heidän uransa ajan pinnallisuuden, tyhjyyden ja opportunismin symboleina. “Abban valta on vaarallinen” kirjoitti ärtynyt lukija mielipidepalstalla vuonna 1978. Samoihin aikoihin erään yhteiskunnallisen vaikuttajan mukaan Abba on ”kaupallista terapiaa, aivopesua ja kulttuurisesti puolustuskyvyttömien lasten ja aikuisten rationaalista ohjausta”. Oikea kulttuuri oli poliittista, jopa anarkistista. Ei todellakaan svengaavaa iloa saati amerikkalaisia piirrettyjä. Ne sitten vasta paholaisesta olikin!
Tänä vuonna tuli kuluneeksi 40 vuotta siitä kun ruotsalaiset yritysjohtajat uhmasivat ajan vasemmistolaista henkeä, ja marssivat kaduilla kyltit kädessään löntagarfondenia vastaan. Suomeksi se käännetään usein termillä ”Palkansaajasäätiö” tai ”Työntekijäsäätiö”. Löntagarfonden oli Ruotsissa toimiva säätiö, joka perustettiin 1980-luvulla, mutta propaganda aloitettiin jo vuonna 1976. Säätiöiden tarkoituksena oli antaa työntekijöille mahdollisuus omistaa osa yrityksistä ja saada siten osallistumisoikeus päätöksentekoon ja voittoihin. Ajatus oli kaunis kuin kommunismi. Jos se olisi toteutunut laajemmassa mittakaavassa niin käytännössä yksityiset yritykset olisi pakotettu ohjaamaan osan voitoistaan palkansaajasäätiöön. Palkansaajat ja erityisesti ammattiyhdistysliike olisi saanut niskaotteen yksityisistä yrityksistä. Muutamassa vuosikymmenessä palkansaajat olisivat olleet enemmistöomistajia. Sosialismia puhtaimmillaan. Säätiösosialismi ajoi monen menestyneen yrittäjän maanpakoon. Kuuluisin heistä lienee Tetrapakin Hans Rausing. Monen poliittisen kommentaattorin mielestä vasemmisto ylitti Rubiconin ajaessaan uudistusta lähes kymmenen vuoden ajan. Lopulta mitta tuli täyteen. Maan tapa kun ei ollut että pienyrittäjät ja liike-elämän johto osoittivat julkisesti mieltään. Siksi kymmenien tuhansien ihmisten marssi lokakuussa 1983 oli ennenkuulumaton. Palkansaajien ja työntekijäpuolen välillä vallinnut balanssi menetettiin ja Ruotsissa alkoi puhaltaa muutoksen tuulet.
– Säätiöt olivat saaneet monet tuntemaan, että LO ja sosiaalidemokraatit olivat menneet liian pitkälle. Nyt tuli vastavoima, sanoi pr-toimisto Kreabin perustaja ja yksi mielenosoituksen järjestäjistä Peje Emilsson Arbetet-lehden haastattelussa.
Emilsson on varma, että protesti johti lukuisiin sääntelyn purkamisiin kuten esimerkiksi sähköisen median vapautumiseen. Ruotsin pitkäaikainen valtiovarainministeri Kjell-Olof Feldt (sd.) on puolestaan vakuuttunut, että löntagarfonden heikensi sosiaalidemokraatteja, joiden johto ei alun perin ollut LO:n radikaalilla linjalla.
– Se myrkytti osan sisäisestä keskustelusta. Olin niiden joukossa, jotka sanoivat vastaan: ”Tämä ei käy, olemme matkalla kohti puolidiktatuuria”. Jouduin kovan arvostelun kohteeksi, minut leimattiin hirviöksi sosiaalidemokraattisten lehtien pääkirjoituksissa, Feldt on muistellut.
Tätä kirjoittaessa jouluaattoon on kaksi viikkoa aikaa. Ruotsalaisilla ei ole kovin montaa koko kansan perinnettä, mutta yksi on ehdoton. Kello kolme Ruotsi pysähtyy ja kokoontuu yhteen leiritulen ääreen. Tarkemmin sanottuna siirtyy sohvalle katsomaan televisiosta Samu Sirkan joulutervehdystä. Näin on tehty aina vuodesta 1960. Vanhempaa sukupolvea se muistuttaa ajasta jolloin kerran vuodessa sai nauttia amerikkalaisesta imperialismista täysin rinnoin ja uskoa parempaan tulevaisuuteen.
Tähti toiveen toteuttaa, Toivoa näin kaikki saa, Unelmasi suurimmat se aikaan saa.
