Entinen Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves on kommentoinut Erkki Tuomiojan vertausta edesmenneen republikaanisenaattorin Lindsey Grahamin ja Josif Stalinin välillä.
– Kun ottaa huomioon Erkin poliittiset mieltymykset ja vihamielisyyden kaikkia Stalinin kyydittämiä kansoja kohtaan – erityisesti virolaisia, mutta mikä tahansa Neuvostoliiton hyökkäyksen kohteeksi joutunut kansa sopii – tämä tarkoittaa, että hän piti kovasti edesmenneestä Lindsey Grahamista, Ilves kirjoittaa viestipalvelu X:ssä.
– Vanhat suomettajat eivät kuole. He vain jatkavat Venäjän oikeuttamista, kunnes hiipuvat pois, Ilves jatkaa.
Pitkän linjan sosiaalidemokraatti ja moninkertainen ulkoministeri Tuomioja vertasi tasavallan presidentti Alexander Stubbin matkaa Lindsey Grahamin hautajaisiin Urho Kekkosen osallistumiseen Josif Stalinin hautajaisiin. Tuomiojan mukaan Graham yllytti sotarikoksiin, kun taas Stalin oli sotarikollinen johtaja.
Vertaus herätti tyrmistystä niin asiantuntijoiden kuin poliitikkojen keskuudessa, kuten Verkkouutiset on kertonut tässä ja tässä. Esimerkiksi kokoomuksen kansanedustaja Pia Kauma piti vertausta mauttomana ja outona. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija Henri Vanhanen puolestaan totesi Tuomiojan analyysin olevan ”vajaa”.
Stalin ja kyyditykset
Stalinia ei tunneta historiassa pelkästään sotarikollisena, kuten Tuomioja antoi ymmärtää. Ilves viittaa lausunnossaan myös Stalinin ajan traumaattisiin ja kollektiivisiin pakkosiirtoihin eli kyydityksiin (vir. küüditamised).
Neuvostoliiton syrjäseuduille, erityisesti Siperiaan, suuntautuneet joukkokarkotukset olivat osa Stalinin Neuvostoliiton järjestelmällistä venäläistämis- ja kansanmurhapolitiikkaa. Niillä pyrittiin murskaamaan todellinen tai oletettu vastarinta sekä rankaisemaan neuvostojohdon epäluotettaviksi ja ”kansanvihollisiksi” katsomia kansallisuuksia.
Karkotukset olivat kollektiivisia. Ne koskivat vanhuksia, lapsia, miehiä ja naisia, ja niiden oli tarkoitus olla pysyviä.
Viron neuvostomiehitystä seurasivat laajat kyyditykset. Ensimmäinen toteutettiin kesäkuussa 1941 (vir. juuniküüditamine) ja toinen maaliskuussa 1949 (vir. märtsiküüditamine). Samanaikaisia kyydityksiä tehtiin muissakin Baltian maissa. Eniten ihmisiä karkotettiin Liettuasta.
Myös Neuvostoliiton suomalaiset, puolalaiset ja ukrainalaiset joutuivat useiden kyyditysten uhreiksi. Kokonaisia kansoja, kuten tšetšeenit ja krimintataarit, karkotettiin kotiseuduiltaan.
Suuri osa karkotetuista pääsi palaamaan kotiin Stalinin kuoleman ja Nikita Hruštšovin kaudella toteutettujen armahdusten jälkeen vuosina 1956–1957. Krimintataarit pääsivät palaamaan kotimaahansa vasta 1980-luvun lopulla.