Ranskalaisen politiikan tutkija Anaïs Marinin mukaan nykyään näemme Valko-Venäjän presidentin Aljaksandr Lukašenkan pääasiassa diktaattorina, joka tukahdutti raa’asti demokraattiset mielenosoitukset vuoden 2020 vilpillisten vaalien jälkeen.
– Sosiologisesta näkökulmasta hän sopi ”punaisen johtajan” määritelmään – henkilöön, joka johti suurta maatalousyritystä neuvostoaikana. Vuonna 1994 hänestä tuli presidentti populistisena ehdokkaana, joka lupasi taistella korruptiota vastaan. Hän voitti tuolloin demokraattiset vaalit, mutta myöhemmin muutti kaikkia instituutioita ja perustuslakia voidakseen pysyä vallassa ikuisesti, Marin sanoo EUobserverin haastattelussa.
Marinin mukaan hän ilmeisesti näki itsensä ”kansakunnan isänä” ja valkovenäläiset lapsinaan.
– Hän rakensi hallintonsa yhdelle periaatteelle: jos valkovenäläiset eivät vaatisi häneltä oikeuksia, hän tarjoaisi heille holhoavan järjestelmän, joka muistuttaisi neuvostoaikaista järjestelmää. Eli valtion, joka huolehtisi ihmisistä syntymästä kuolinvuoteeseen. Se oli Valko-Venäjän yhteiskuntasopimus.
Lukašenkan katsotaan yrittäneen ainakin osittain manöveroida Venäjän ja lännen välillä. Tutkijan mukaan on kuitenkin hieman naiivia ajatella, että Valko-Venäjällä olisi ollut valinnanvaraa.
– Todellisuudessa se on aina ollut paljon lähempänä Venäjää täysin ilmeisistä historiallisista syistä ja rakenteellisen taloudellisen riippuvuutensa vuoksi Moskovasta. Julkaisuissani kuvailin Valko-Venäjän ulkopolitiikkaa ”diktaplomaatiana” – diplomatian muotona, joka on tyypillistä diktaattorille, jolla ei ole mitään tarjottavaa ehdollisen uskollisuutensa lisäksi, Marin sanoo.
Hän tarkoittaa tällä sitä, että Lukašenka käytti lännen-suhteiden normalisoinnin ”uhkausta” ensisijaisesti kiristääkseen Venäjää.
– Kuvittele nainen, joka sanoo miehelleen: ”Osta minulle toinen kiva mekko, muuten menen naapurin luo.” Juuri niin Lukašenka teki, ja on sanottava, että vuoteen 2020 asti se toimi.
– Vaikka hän lupasi eurooppalaisille erilaisia myönnytyksiä demokratian tai ihmisoikeuksien suhteen, hän teki sen yksinomaan kiristääkseen Venäjää tai varmistaakseen pakotteiden poistamisen. Lukašenka ei koskaan todella halunnut demokratisoida Valko-Venäjää. Mitään sellaista ei ole hänen DNA:ssaan, Marin toteaa.
Hänen mukaansa tämä muuttui vuonna 2020.
– Mielenosoitusten jälkeen hänet jätettiin yksin ja hänestä tuli täysin riippuvainen (Vladimir) Putinista. Halusi hän sitä tai ei, Kreml lopulta näytti hänelle kuka oli pomo. Mutta ihmiset joskus unohtavat, että venäläiset itse pelkäsivät mielenosoituksia. He pelkäsivät, että jos vallankumous onnistuisi, ”tartunta” voisi levitä pidemmälle. He kutsuivat sitä toiseksi Maidaniksi tunnustaen, että mielenosoitukset muistuttivat Venäjän mielenosoituksia Bolotnajan aukiolla vuosina 2011 ja 2012, Marin selittää.
Lukašenka siis saattoi aiemmin kiristää Putinia jossain määrin, mutta mielenosoitusten jälkeen hänen liikkumavaransa kaveni entisestään.
Marin toteaa, että kukaan länsimaissa ei edes teeskennellyt, että Valko-Venäjän tilanne voisi ”palata normaaliksi”.
– Oli selvää, että Lukašenka oli ajautunut niin sanottuun sorron kierteeseen, jossa lisääntyvä sorto johtaa vain lisääntyvään sortoon. Elämä Valko-Venäjällä oli ollut kamalaa jo aiemmin, mutta mielenosoitusten jälkeen ei ollut paluuta – ei ollut mitään keinoa normalisoida suhteita länteen. Kaikki kanavat länteen oli katkaistu, ja Lukašenkalle oli jäljellä vain yksi henkilö, jolle soittaa: Putin, tutkija summaa.