Palvelutuotannon ulkoistus on kuntapäättäjän kestoaihe. Kaupungin taloudessa on aina niukkuutta ja valtuustopuolueilla on kyltymättömiä toiveita kuntalaisille jaettavan hyvän kasvattamisesta. Siksi on löydettävä liikkumavaraa talouteen, varsinkin jos Helsingin tapaan on sovittu, ettei kuntaveroa koroteta.
Säästöjä onkin monessa tapauksessa saavutettavissa, jos kaupunki voi yhtiöittää tai ulkoistaa sellaista palvelutuotantoa, joka on mahdollista tuottaa edullisemmin yksityisen palveluntuottajan toimesta. Siksi kaupunkipäättäjän velvollisuus on jatkuvasti arvioida ja ottaa käyttöön tällaisia mahdollisuuksia.
Mahdollisuuksia on monia. Helsingissä myönteinen esimerkki on koulujen, päiväkotien ja sairaaloiden aterioiden ja siivouspalvelujen sekä kiinteistö- ja vartiointipalvelujen tuotanto. Niitä oli vanhastaan tuotettu kaupungin oman vuonna 2003 perustetun Palmia-liikelaitoksen toimesta. Osa siitä erotettiin vuonna 2015 omaksi Palmia-yhtiökseen.
Palmia toimi ja toimii edelleen avoimilla markkinoilla, muiden palveluntuottajien kanssa kilpaillen.
Kun Palmian tuottamat palvelut tällä tavalla altistettiin kilpailulle, niiden hinta eli kaupungille koituva kustannus laski selvästi. On arvioitu, että Helsingin kaupunki on säästänyt tämän ulkoistuksen ansiosta lähes 15 miljoonaa euroa joka vuosi.
Tämä ei ole mitätön summa, ja sen nykyarvon voi esimerkiksi kahden prosentin reaalikorolla arvioida 750 miljoonaksi.
Koska alun perin kunnallisesta tuotannosta syntyneen Palmian on viime vuosina edelleen ollut mahdotonta välttää tappioita, kaupunki päätti myydä sen ja myynti toteutui alkuvuodesta 2023.
Miksi yksityinen on niin kovin usein tehokkaampi?
Kilpailussa toimivan yksityisen yhtiön johdolla on vastustamattoman voimakas motiivi nostaa tuottavuutta ja keksiä uusia innovatiivisia tuotteita ja tuotantomenetelmiä. Tätä motiivia ei julkinen tuotanto kykene ikinä matkimaan tai simuloimaan. Markkinakilpailu pitää niin johdon kuin henkilöstön mielet virkeinä, koska kaikki ymmärtävät, että oman toiminnan jatkuvuus edellyttää kilpailussa mukana pysymistä.
Oma hankala kategoriansa ovat kuntien ja valtiovallan niin sanotut inhouse-yhtiöt, jotka ovat kokonaan kunnan tai valtion omistuksessa ja joilta ne voivat siksi hankkia tavaroita ja palveluja ilman kilpailutusta.
Yksityisten yritysten näkökulmasta ne vääristävät markkinoita, koska ne estävät omalla toimialallaan kilpailullisen markkinan syntymistä kunnan palveluille.
Kunnan näkökulmasta voi kuitenkin olla järkevää perustaa kunnallinen in house -yhtiö oman virastossa tai liikelaitoksessa tapahtuvan tuotannon tilalle, koska yhtiötä voidaan johtaa linjakkaammin kuin virastoa.
Yksityinen tuotanto ja ulkoistaminen ovat monissa tapauksissa siis neuvokas tapa luoda liikkumavaraa kunnan talouteen. Mutta niihin ei tietenkään pidä pyrkiä kynsin hampain, vaan jokaisessa tapauksessa pitää arvioida erikseen, mitkä ovat julkisen ja ulkoistetun tuotannon hyödyt ja riskit.
Esimerkiksi terveydenhoidossa on perusteltua pitää huolta siitä, että julkinen valta arvioi portinvartijana hoidon tarvetta, vaikka monet terveyspalvelut kannattaisikin siirtää yksityisille palveluntuottajille.
Sama koskee peruskoulua. Yksityisistä vapaakouluista on toisessa naapurimaassamme Ruotsissa laajasti kokemuksia, jotka eivät ole yksinomaan myönteisiä.
Ulkoistukset ovat vasemmistolle usein poliittisesti vaikeita, koska vasemmiston puolueilla on periaatteellista sitoutumista julkisen vallan tuotantoon. Usein taustalla on vilpitöntä uskoa siihen, että kuntalaiset saisivat palvelunsa halvemmalla, jos yrityksen omistajat eivät olisi “vetämässä välistä” sitä voittoa, jota yksityisomisteisen yrityksen omistaja tietysti edellyttää.
Tämä uskomus on yleinen, mutta perustuu väärinkäsitykseen. Voitto ei ole ylimääräinen kuluerä, vaan korvaus siitä tuotannollisesta pääomasta, joka yritystoimintaan on sitoutunut.
Julkisessa palvelutuotannossa ei voi välttää vastaavia kustannuksia, vaikka ne eivät näykään samanlaisena pääomakorvauksena.
Kylmä sota oli jättiläismäinen kokeilu julkisen ja yksityisen palvelutuotannon eroista, ja markkinatalous voitti sen ylivoimaisesti.
Itänaapurimme neuvostotalous oli valtava julkinen liikelaitos, joka koostui useista pienemmistä liikelaitoksista. Se suoriutui kohtuullisen hyvin silloin kun piti tuottaa diktatuurin keinoin sotatalouden panssarivaunuja, mutta jäi surkeasti jälkeen markkinatalousmaista siinä vaiheessa, kun talouskasvu taas perustui rauhan oloissa innovatiivisuuteen ja ihmisten omaehtoisiin työn kannustimiin.
Kirjoittaja Juhana Vartiainen on ekonomisti ja Helsingin pormestari.
