Karl Marxin (1818–1883) syntymän lähestyvä 200-vuotispäivä on innoittanut taloustieteilijä Thomas Pikettyn pohtimaan marxismi-leninismin nimiin vannoneen Neuvostoliiton ja sen seuraajavaltioksi julistautuneen Venäjän todellista olemusta. Toisin kuin useat muut ranskalaiset vasemmistointellektuellit, hän ei näytä langenneen Vladimir Putinin Venäjän pauloihin.
– Kun bolsevikit vuonna 1917 nousivat valtaan, heidän toimintasuunnitelmansa olivat kaukana siitä ”tieteellisyydestä”, jota he olivat edustavinaan. Yksityinen omistus piti lakkauttaa, totta kai. Mutta kuinka järjestettäisiin tuotantosuhteet, ja keistä tulisi uusia herroja? Millä mekanismeilla jättiläismäisessä valtiossa ja sen suunnittelukoneistossa tehtäisiin päätökset ja jaettaisiin rikkaudet, Piketty kysyy retorisesti sanomalehti Le Monden sivuilla.
– Kun ratkaisuja ei ollut, langettiin vallan äärimmäiseen henkilöimiseen. Ja kun tuloksia ei tullut, löydettiin nopeasti syntipukkeja, jotka vangittiin ja puhdistettiin noin vain.
Diktaattori Josif Stalinin kuollessa vuonna 1953 Neuvostoliiton väestöstä neljä prosenttia oli vankilassa. Suurin osa heistä kärsi Pikettyn mukaan tuomioita olojensa parantamiseen tähdänneistä pikkurikkeistä. Järjestelmä, jonka olisi pitänyt edistää kansalaistensa tasavertaisuutta, toimi käytännössä sitä vastaan.
Piketty myöntää, että Neuvostoliiton panostus infrastruktuuriin, koulutukseen ja terveydenhuoltoon kantoi jonkin aikaa hedelmää: kansantulo henkeä kohti oli ennen vuotta 1917 pysytellyt noin 30–40 prosentin tasolla länsieurooppalaisesta keskiarvosta, mutta 1950-luvulla se loikkasi yli 60 prosenttiin.
– Takamatka kuitenkin syveni uudelleen 1960- ja 70-luvuilla, ja eliniän odote alkoi jopa heiketä, mikä on ainutlaatuinen ilmiö rauhan aikana, hän huomauttaa samaan hengenvetoon.
Neuvostoliiton hajoamisesta on kulunut jo runsas neljännesvuosisata, mutta Venäjän hyvinvointi sinnittelee edelleen kaukana läntisistä lukemista.
– Kansantulo asukasta kohti on vuodesta 2000 alkaen kohonnut ja on vuonna 2018 noin 70 prosentin tasolla suhteessa länsieurooppalaiseen ostovoimaan – mutta heikon ruplan huomioon ottaen vaihtokurssien mukaan kaksi kertaa alhaisempi, Piketty muistuttaa.
Hänen kirjansa Pääoma 2010-luvulla herätti taannoin vilkasta keskustelua myös Suomessa.
Rosvojen valtakunta Venäjä
Kun Neuvostoliitto jäi historiaan, samalla väistyi Pikettyn mielestä myös sen edustama pyrkimys vähäiseenkään tulonjakoon.
– Vuodesta 2001 alkaen tulovero on kolmetoista prosenttia riippumatta siitä, ovatko tulonne tuhat ruplaa vai sata miljardia ruplaa, hän sanoo.
Toisin kuin esimerkiksi Kiinassa, presidentti Vladimir Putinin Venäjällä ei Pikettyn mukaan ole asetettu yksityisen pääoman ja liikevoittojen kerryttämiselle minkäänlaisia rajoja. Siitä on seurannut kehitys, jota hän luonnehtii äärimmäiseksi kleptokratiaksi – siis hallintomuodoksi, jossa vallanpitäjät siirtävät valtiolle kuuluvia varoja ja omaisuutta henkilökohtaiseen omistukseensa.
Venäläisyritysten vuosina 1993–2018 toteutuneet liikevoitot olisivat Pikettyn mukaan periaatteessa mahdollistaneet jopa Norjan öljyrahastojen tasoisen, kaksi ja 250 prosenttia maan bruttokansantuotteesta vastaavan reservirahaston kerryttämisen. Venäjän julkiset reservit ovat käytännössä jääneet kymmenesosaan tästä, siis 25 prosenttiin bkt:sta.
– Minne raha on kadonnut? Arvioimme, että rikkaiden venäläisten ulkomaille sijoitettu varallisuus ylittää jo itsessään yhden vuoden bruttokansantuotteen eli venäläisten kotitalouksien yhteenlasketun virallisen vuositulon, Piketty sanoo.
– Jälkikommunismista on nykyaikana muodostunut hyperkapitalismin pahin liittolainen. Marx olisi tunnistanut tämän ironian, mutta ei siihen silti pidä sopeutua.
