Aapo Roseliuksen ja Oula Silvennoisen ”Villi itä” hienoa ja jopa irvailevaa sanataidetta viljelevä tunnelmakuvaus valkoisen Suomen uhosta vuosina 1918-1921. Kun valtiovaltamme ei pitänyt viisaana lähteä hyökkäyssotaan vallankumousta tekeviä Venäjän punaisia vastaan, sen päättivät tehdä juuri voittaneiden valkoisten kiivaimmat fanaatikot.
Muun muassa valkoisen Suomen sankari C.G.E. Mannerheim haaveili valloittavansa Pietarin punaisilta, vaan ei uskaltanut lähteä mukaan epätoivoisiin heimosotiin kohti Karjalan maita. Se jäi muutaman tuhannen äkkiväärän surkeaksi yritykseksi.
Roselius ja Silvennoinen inhoavat heimosotureita niin, että asiallinen kerronta muuntuu eräänlaiseksi epäonnisten kauhugalleriaksi. Taustalla kaiken aikaa vaivaa valkoisten voitto punakapinallisista. Teos tuntuu jonkin sorttiselta surutyöltä. Venällä revennyt hillitön väkivalta ei teoksessa näy. Siis idän lihamyllyn käynnistyminen, sen kylvämä kauhu juuri itsenäistyneen maamme naapurustossa. Leninin paljon kaunisteltu itsenäisyyden lupaus Suomelle tarkoitti hänen toiveissaan pian syntyvää punaista Suomea.
Aluksi Mannerheimkin uskoi unelmaansa, jossa valkoiset sotavoimat murskaisivat idän vallankumouksen. Vaikka se oli alkanut Pietarista, vallankumousarmeija keskittyikin Venäjän etelä- ja itä-osiin jättäen Suomen ja Baltian aluksi rauhaan. Siksi suomalaiset saivat vuoden 1919 ajan riehua niin Aunuksessa kuin Baltiassakin liki vapaasti. Lännestä mukaan tulleet vapaajoukot eivät nekään auttaneet. Seuraavana vuonna solmittu Tarton rauha (14. lokakuuta 1920) lopetti sodankäynnin, jota Suomi kävi vuoden 1918 punakapinan jälkeen.
Sota ei ole suinkaan aina kunniakasta
”Villi itä” kuvaa heimosotureittemme koheltamista itärajan takana levittäytyneiden erämaiden asukkaiden keskuudessa vähemmän kunnioittavasti. Vaikka kiihkomielisimmät valkoiset antoivat sodankäynnille näennäistä jaloa aatosta, itään rynnänneillä ei ollut varusteita, voimaa saati harkitsevaa mieltä. Venäjän vallankumous oli sen verran saanut sielläkin jalansijaa, etteivät suomalaiset valloittajat saavuttaneet tavoitteitaan. Paikallinen väestö ei hihkunut riemusta.
Kun Mannerheim oli hävinnyt presidentinvaalit kesällä 1919 selvin lukemin K.J. Ståhlbergille, hän siirtyi kulisseihin pettyneenä.
Valtiotason valloitushuuma hävisi, ja olihan maltillinen vasemmistokin tullut päättämään maan asioista demokratian merkeissä.
Vain äärimilitantit jäivät yrittämään ensin idässä ja sitten vapauttamaan Baltiaa vallankumouksen vaarasta. Ilmankos nuo idän pelastajat luonnehtivatkin Suomen valtiojohtoa epäröiväksi ja sinne tänne vilkuilevina paskahousuina. Heimosotureiden nolot vastoinkäymiset peiteltiin.
Punaisen vallankumouksen valkoiset torjujat hosuivat Suomenlahden eteläisillä seuduilla niin, että heistä Roselius ja Silvennoinen ovat hyödyntäneet kirjavaa perinnetietoa. Eri maista kerääntyneiden joukkojen johtajat edustavat kukin lähtökohtamaittensa ääri-ilmiöitä. Heistä ei ollut joukkojen koossa tai kurissa pitäjiksi. Varsinkin Baltian kylät, kartanot ja kaupungit muodostuivat taistelujen taukohetkinä pelkiksi juopotteleviksi ja ryösteleviksi bordelliyhteisöiksi.
Kirjan kuvaukset näiden vapauttajien mellastamisesta ovat aivan sitä samaa, mitä vieraat valloittajat aikaansaavat poikkeuksetta haltuunsa ottamillaan seuduilla. Vertaukset 30-vuotiseen sotaan ovat uskottavia.
Mitä sota-asetelmien vastakkainen osapuoli Baltiassa teki omalla suunnallaan, jää kertomatta. Punaiseen vallankumoukseen liittynyt lihamyllyjen neuvostoliittolainen aikakausi osoittautui paljon tuhoisammaksi ja pitkäaikaisemmaksi kuin valkoisen vastakumouksen yritelmä. Rikoksia ja syntejä tulisi raportoida rintamien molemmin puolin. Synneilläkin on syynsä, anteeksiantoon ei yhtä usein.
Tarton rauha ja Stalinin muisti
Vuoden 1919 lopulla Suomessa keskusteltiin Venäjän vallankumouksen näkymistä. Ison-Britannian sotilasoperaatiot Itämerellä olivat ohi, saksalaiset häipyivät Baltiasta, valkoinen Venäjä lakkasi olemasta.
Silloisen Helsingin Sanomien mukaan suomalaisten ei tulisi toivoa valkoisten johtamaa Venäjän suurvaltaa, joskin lehti piti punaisten voittoa mahdottomana. Punaisten menestys kuitenkin muutti tilannetta niin, että Suomen kannatti pyrkiä Tartossa solmittavaan rauhaan, Baltian maiden tapaan.
Villi itä siis rauhoittui. Suomi sai Petsamon mutta Neuvosto-Venäjä piti Repolan ja Porajärven maat. Pietarin kohdalla itäraja Kannaksella jäi kuitenkin naapurimme kannalta katsottuna huolestuttavan lähelle kohta uuden nimen saavaa Pietaria.
Se mitä suomalaiset idän seikkailijat olivat tehneet itsenäistymisemme jälkeen yhdessä englantilaisten ja Baltiassa saksalaistenkin kanssa, ei unohtunut Stalinilta. Hän seurasi tapahtumia Suomessa syrjäsilmällä.
Mannerheim ja suojeluskuntalaiset eivät päässeet valtaan. Pettymys ja katkeruus ilmenivät liberaalin sisäministeri Heikki Ritavuoren poliittisena murhana 1922 ja jatkuivat aina vuosikymmentä myöhemmin niin sanottuna Mäntsälän kapinana. Neuvostoliitolle tuo aika muodosti hyvän perustelun ”pelätä” Suomea.
Itsenäisyytemme alun tihutyöt olivat suuressa mittakaavassa tarkasteltuina vähemmän kunniakkaita suomalaisille ja vähemmän vaarallisia syntymässä olleelle Neuvosto-Venäjälle. Se tulee todistetuksi perin pohjin. Tuosta asetelmasta lankesi lasku aina seuraaviin sotatapahtumiin saakka, oikeastaan jopa Neuvostoliiton romahtamiseen saakka. Suomi oli pidettävä litistettynä.
Olisiko kuitenkin syytä juhlia lokakuussa 100 vuotta täyttävää Tarton rauhansopimusta, jonka Stalin Hitlerin kanssa tekemällään Euroopan uusjaolla oli myöhemmin rikkova? Historiaa idässä uudelleen kirjoittavat tulisivat siitä toki närkästymään.
Aapo Roselius & Oula Silvennoinen: Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921. Tammi 2019.
