HS:n presidentti Tarja Halosen syntymäpäivähaastattelu on synnyttänyt keskustelua, jossa Halosen ja Sauli Niinistön linjauksia on pidetty toisiaan lähellä olevina. Niissä on kuitenkin selkeitä eroja.
Vuoden 2000 perustuslaki karsi presidentin valtaoikeudet lähinnä vain ulkopolitiikkaan ja ylipäällikkyyteen. Jokainen presidentti haluaa olla kuitenkin merkittävä toimija. Tämän vuoksi presidenteille syntyi tarve korostaa suhdettaan Venäjän presidenttiin.
Presidentti Martti Ahtisaari oli kansainvälinen toimija, jolla oli selkeä läntinen identiteetti. Juuri Ahtisaaren länsimyönteisyys herätti aina Yhdysvaltoja ja länsi-integraatiota vastustaneet vasemmistodemarit. He halusivat kääntää Suomen ulkopolitiikan linjaa. Siksi pöytätavoista poiketen istuvalle presidentille asetettiin kilpailevia ehdokkaita SDP:n sisällä. Presidentti vaihtui.
Halosella ei ollut lännen luottamusta. Hän kävikin vain yhden kerran 12 vuoden aikana Valkoisessa talossa. Siksi hänelle löytyi vain yksi merkittävä kumppani, presidentti Vladimir Putin. Näin Halonen pyrkikin elvyttämään Kekkosen ajan kulttuurin, Suomen ja Venäjän/Neuvostoliiton presidenttien tapaamiset ja ystävälliset, yhteistyöhenkiset ja avustavat suhteet.
Suomelle luontainen hetki liittyä Naton jäseneksi olisi ollut 2004, kun Baltian maat liittyivät. Koska Halosen presidenttipyrkimyksen nimenomainen tavoite oli ollut estää Suomen Nato-jäsenyys, oli selvää, että tuon momentumin käyttäminen ei ollut mahdollista. Ilman presidentin ja tässä tapauksessa myös ulkoministerin tukea liittymisprosessi ei olisi edes lähtenyt liikkeelle.
Halonen meni vielä pitemmälle. Hän neuvoi ja varoitti Baltian maita liittymästä Naton jäseniksi. Se on Suomen ulkopoliittisen johdon huonoin koskaan antama neuvo. Jos Baltian maat eivät olisi liittyneet, olisi Putinille ollut huomattavasti helpompaa nielaista Baltian maat 2014 kuin osa Ukrainaa.
Halonen ei kuunnellut syvästi ulkopolitiikkaa tuntevia ja presidentin ja virkamiestoimijoiden kesken vallitsi epäluottamusta. Halonen haastoi hallitusta. Halonen sai nähdä Nato-kysymystä lukuun ottamatta valtansa vielä vähenevän, kun edustautuminen EU:n huippukokouksissa ja eräät nimitysasiat otettiin häneltä pois.
Niinistö puolestaan puhui eurooppalaisesta Natosta eli yhteisen todellisen turvallisuuspolitiikan tuomisesta EU:n sisälle. Tätä olivat Halonen ja Erkki Tuomioja aikanaan vastustaneet. Niinistö ajatteli, että tällaisen askeleen kohti länttä hän voisi onnistua ottamaan poliittisten puolueiden konsensuksella. Mutta EU:ssa ei ollut halukkuutta eikä kykyä tällaisen päällekkäisen järjestelyn luomiseen.
Taitavan Niinistön politiikka kaikessa perustui laajaan konsensukseen ja siten vahvaan tukeen presidentin politiikalle. Kokoomusta hän saattoi jopa kohdella hieman tylymmin muiden luottamuksen lisäämiseksi. Tähän politiikkaan ei luonnollisesti kuulunut puolueiden kantojen vuoksi Nato jäsenyys. Mutta täten toimimalla Niinistö teki presidentin vallasta niin vahvan, kuin se vain saattoi olla perustuslain puitteissa. Tästä asemasta oli onnellisesti hyötyä Venäjän Ukraina-hyökkäyksen jälkeen matkalla Natoon.
Niinistö jatkoi presidentin aseman korostamisen vuoksi vahvojen suhteiden luomista Putiniin. Yhteydenpidon rajoittaminen Krimin valtauksen seurauksena oli kova haaste. Mutta kanssakäymisessä hän ymmärsi, että venäläinen arvostaa vain voimaa ja vahvaa itsetuntoa. Mielistely on heikkouden osoitus. Yksi osoitus Niinistön toimintatavasta oli hänen julkinen jyrähdyksensä Venäjän asevoimien komentajalle, kun tämä oli neuvonut, ettei Suomen pidä liittyä Naton jäseneksi.
Niinistö pyrki myös korostamaan presidentin asemaa kutsumalla suurten valtojen päämiehiä Suomeen. Hän uskalsi pitää hyviä yhteyksiä myös Ukrainaan Venäjän 2014 hyökkäyksen jälkeen. Ja tärkeintä oli, että suhteet Yhdysvaltoihin normalisoitiin. Niinistön ei enää tarvinnut turhaan odottaa kutsuja Valkoisen taloon.
Suomi on idän ja lännen rajalinjalla. Olemme joutuneet käymään monta sotaa pysyäksemme lännessä ja lännen kulttuuripiirissä. Lännen etuna on yksilön vapaus ja kehittynein yhteiskunta- ja talousjärjestelmä. Jos haluamme olla kehittyneimpien kansakuntien joukossa, meille kävi jälleen onnekkaan hyvin. Halosen taaksepäin hapuilleen kauden jälkeen ulkopolitiikan suuntaa etsinyt konsensus vei Suomen kansan johdatuksella ja lopulta Niinistön taitavasti ohjaamana kohti läntisen arvoyhteisön ydintä. Saamme kiittää Ukrainaa, että sen uhraukset antoivat meille riittävän sytykkeen historiallisen päätöksen tekemiseen.
