Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua käydään julkisuudessa usein koodisanojen kautta. Niiden käyttö osoittaa keskustelijan kuuluvan sisäpiiriin. Rauhantahtoisista neuvostosuhteista siirryttiin sotilaalliseen liittoutumattomuuteen ja aktiiviseen vakauspolitiikkaan.
Aina välillä ilmiö johtaa surkuhupaisiin tilanteisiin: auktoriteettihahmo käyttää ohimennen termiä, jonka huomaakin itse epäonnistuneeksi, ja toivoo sen unohtuvan nopeasti. Innokkaat perässähiihtäjät kuitenkin tarttuvat uuteen ilmaisuun vakuuttuneina sen perustumisesta salatietoon. Pian käsitettä alkaakin jo näkyä kolumneissa, puheissa ja twiittiketjuissa.
Terminologiapelin keskeinen osa on aina ollut vääräoppisten lyttääminen yhdistämällä nämä tiettyihin pyhäinhäväistykseltä kalskahtaviin termeihin. Neuvostovastaisuus ja Nato-intoilu ovat jääneet historiaan, mutta yksi leimakirves on kestänyt: reunavaltiopolitiikan nimissä pelottelu Suomen ajautumisesta neljänneksi Baltian maaksi.
Reunavaltiopolitiikka oli 1920- ja 1930-luvuilla elänyt pyrkimys muodostaa Puolan, Viron, Liettuan ja Latvian sekä Suomen välille liitto Neuvostoliiton uhkaa vastaan. Pyrkimys kaatui omaan mahdottomuuteensa Suomen osalta lopullisesti vuonna 1935.
Nyt sata vuotta myöhemmin kukaan kyseisissä maissa ei vakavissaan ajattele, että tuo epäonnistunut yritys olisi ohjenuora turvallisuuteen 2020-luvulla. Keppihevoseksi siitä on kuitenkin edelleen ainakin Suomessa.
Erottautuminen Baltian maista on ollut monelle suomalaiselle poliitikolle houkuttelevaa 1990-luvulta aivan viime vuosiin asti. Alentamalla muita on yritetty ylentää itseään. Erityisesti tässä mustamaalaamisessa kunnostautui presidentti Tarja Halonen, joka luonnehti tunnetusti balttien suhtautumista Venäjään post-traumaattiseksi.
Halonen ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa yksin. Vielä Suomen liittyessä Naton jäseneksi monille keskustelijoille on ollut välttämätöntä täsmentää, että me olemme sitten aivan erilaisia jäseniä kuin baltit. Myös vanhat huolet Suomen joutumisesta vastuulliseksi Baltian puolustamisesta ovat nousseet pintaan kuin vanhasta muistista. Tällä pelotteli alkuvuodesta myös ex-pääministeri Paavo Lipponen (sd.).
Viimeksi tähän identiteettitason itsetutkiskeluun ryhtyi Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimitus 20. syyskuuta. Lehden mukaan suhtautuminen mahdollisiin ”Nato-tukikohtiin” ratkaisee sen, onko Suomi Natossa Pohjoismaana vai Baltian maana.
Minulla on suuri kunnioitus niitä ikäpolvia ja yksilöitä kohtaan, jotka kylmän sodan ja YYA-sopimuksen olosuhteissa kasvattivat tuuma kerrallaan Suomen ulkopoliittista liikkumatilaa ja rakensivat maamme pohjoismaista identiteettiä. Vastakohta Suomenlahden miehitetylle eteläpuolelle oli selvä. Korostimme kansallista puolustusta ja rakensimme myyttiä yksin selviytymisestä, koska vaihtoehtoa ei ollut. Tai ainakaan hyvää sellaista.
Nyt, Suomen Nato-jäsenyyden vihdoin toteuduttua, Suomen on kuitenkin uskallettava luottaa itseensä ja tarinaansa. Me olemme Pohjoismaa, eikä sitä epäile kukaan ulkopuolinen. Nato-Suomen profiilia muodostetaan tilanteessa, jossa naapurimaamme käy laitonta hyökkäyssotaa. Nyt ei ole identiteettiposeerauksen aika.
Tanska, Norja, Suomi, Viro, Latvia ja Liettua – sekä pian myös Ruotsi – kuuluvat samaan yli 30 maan puolustusliittoon sekä sitä täydentävään Joint Expeditionary Forceen. Rakennamme yhteistä puolustusta ja yhteistä pelotetta. Tuemme Ukrainaa ja panemme toimeen Euroopan unionin pakotteet – Norjakin. Olemme kaikki muodostaneet tiiviit kahdenväliset suhteet Yhdysvaltain kanssa. Venäjä on valitettavasti julistanut meidät kaikki epäystävällisiksi maiksi ja eronnut alueellisen yhteistyömme rakenteista.
Eroja on. Osa meistä, pohjoisesta Norjasta etelään Liettuaan, on rajamaita, osa taas ei. Toisille arktinen alue on tärkeämpi, toisille Itämeri – Suomelle kumpikin. Vauraus ja hyvinvointi eivät ole vieläkään jakautuneet maankolkassamme tasan. Suomella on poikkeuksellisen vahva kyky oman alueemme puolustamiseen myös liittouman osana. Keskustelukulttuurimme eroavat toisistaan, minkä takia puhumme välillä toistemme ohi myös julkisuudessa.
Sellaista se elämä ystävien, sukulaisten ja hyvien naapurien kesken on. Ei sitä tarvitse jatkuvasti jännittää. Pikemminkin meidän kannattaisi iloita siitä, että olemme vihdoin samojen kerhojen jäseniä – ja miettiä, mitä niiden puitteissa haluamme yhdessä tehdä.
