Suomen suorittama Venäjän lähetystövirkailijan karkotus on sinänsä tavallista diplomaattista toimintaa. Uutta on laajat karkotukset samaan aikaan tekevien maiden suuri joukko, myrkkyiskun vakavuus ja etenkin karkotuksen julkistaminen.
Karkotusten käytäntö muovautui Suomessa muista maista poikkeavaksi kylmän sodan aikana, jolloin oli miellytettävä sekä itää että länttä ja pidettävä järjestys omassa maassa. Vakoojakarkotuksia hoidettiinkin yleensä epävirallisesti ja poissa julkisuudesta. Näin toimittiin myös muiden maiden kuin Neuvostoliiton kohdalla.
Professori Kimmo Rentola käsittelee aihetta Suojelupoliisi kylmässä sodassa 1949-1991 -kirjoituksessaan suojelupoliisin Ratakatu 12 -historiakirjassa (WSOY 2009).
1960-luvulla tapaukset hoidettiin niin, että suojelupoliisi osoitti tiedustelijalle hänen salaisen kontaktinsa paljastuneen ja kehotti poistumaan.
Presidenttikeskeinen karkotustapa otettiin käyttöön Neuvostoliiton lähetystövirkailija Albert Akulovin maastapoistumisen tultua välttämättömäksi 1973. Vakiintui tapa, jossa suojelupoliisin päällikkö ja KGB:n residentti sopivat keskenään, että ”poltettu” poistuu Suomesta.
Eräs vedenjakaja ja esimerkkitapaus oli Kemiran tietopalvelun päällikön Eila Helinin vakoilutapaus 1979. Presidentiltä suostumuksen saanut suojelupoliisin päällikkö Seppo Tiitinen ilmoitti Viktor Vladimiroville 30.1.1979, että operaation hoitaja lähetystösihteeri Sergei Sidorovin ja hänen edeltäjänsä piti poistua Suomesta. Sidorov oli todellisuudessa KGB:n tieteellis-teknisen tiedustelun eli X-linjan päällikkö.
Se (karkotus) pantiin toimeen suomalaiseen tapaan, ei virallisena persona non grata -tapauksena, vaan Supon päällikön ilmoituksella diplomaatille, joka tiedettiin KGB:n Helsingin-päälliköksi. Vladimirov oli yllättynyt mutta asiallinen, selitteli nuorten virkamiesten yli-innokkuutta ja toivoi vastaisuudessa ilmoitusta sopimattomasta menettelystä ’jo varhain, jotta menettely olisi oikaistavissa’.
Kolme päivää myöhemmin Vladimirov kuitenkin ”teki ainutlaatuisen liikkeen”, pullikoi vastaan ja toivoi Sidorovin voivan joskus palata.
Helinin tapaus loi mallin, jolla asiat vastaisuudessa hoidettiin. Jos joku jäi kiistatta kiinni, KGB:n puolelta nieltiin oheistappio ja jatkettiin sekä yhteistyötä että tiedustelua entiseen tapaan. Toisaalta Supon puolelta omaksuttiin varhaisen katkaisun ja varoittelun (”keltainen kortti”) malli. …
Tiedusteluasioissa täytyi valtion kokonaisedun pohjalta punnita, tuottaisiko jutun rämäkkä loppuun vienti ja julkisuus suuremman vahingon kuin tapahtunut rikos. Tasavallan presidentti oli sanonut, ’että optimi tilanne näissä vakoilujutuissa on se, että asianomainen ulkomainen henkilö karkotetaan maasta ja jos kotimaisia henkilöitä on vakoilujuttuun sotkeutunut, tuomitaan heidät hovioikeudessa. Mutta sillä tavoin, etteivät tule julki’, Kimmo Rentola siteeraa kirjassa Seppo Tiitisen katsausta supon päällystökokoukselle 1978.
Vuonna 1988 käytäntöön tuli jälleen häiriöitä Wärtsilän Turun korjaustelakan tapauksessa. KGB-residentti Felix Karasev pyyteli Tiitistä uhkaillen poistujalle lisäaikaa ja tämä lähti yli kuukauden myöhässä, ”mikä oli ennenkuulumatonta”.
Karasevilta kysyttiin, halusiko KGB jatkaa epävirallisella linjalla vai viedä tällaiset asiat julkiseen prosessiin. Seuraavan lähtötiedon Karasev otti vastaan ilman kommentteja ja ilmoitti pitävänsä hiljaista menettelyä parempana.
Maaliskuussa 1989 linja muuttui. Presidentti Mauno Koivistoa askarrutti epävirallinen käytäntö, jossa missään vaiheessa ei tehty muodollista päätöstä. Seuraava karkotusasia tuli eteen tammikuussa 1990, jolloin diplomaatin lähdön maasta hyväksyivätkin myös pää-, sisä- ja ulkoministeri – mutta edelleen ”tiukasti pois julkisuudesta”.
