Vaikka osa mediasta toista väittää, on eurovaaleissa kyse paljon enemmästä kuin populismin ja perinteisten puolueitten välisestä kamppailusta. Populistipuolueilla saattaa mennä hyvin ja niiden menestys kiehtoo toimittajan mieltä, mutta niin suuri voima niistä ei tule, että ne halvaannuttaisivat päätöksenteon. Vaa’ankieleksikään niistä ei ole, koska parlamentissa ei ole hallitus-oppositio-asemaa vaan vaihtuvia enemmistöjä.
Mielipidetiedusteluja yhteen laskeneen Politicon perusteella kolme vastuullista ryhmää: Keskusta-oikeiston EPP, liberaalien ALDE sekä sosialistien ja demokraattien S&D saavat yhteensä noin neljäsataa paikkaa ja populistit enintään kaksisataa. Loput sata menee lähinnä vihreille ja vasemmistolle, jotka häilyvät maasta ja puolueesta riippuen näiden kahden navan – populismin ja vastuullisuuden – välillä.
Neljäsataa edustajaa 705:stä on riittävä enemmistö valitsemaan komission puheenjohtajan ja takaamaan sujuvan lainsäädännön.
Mutta sitten on mutta, johon muun muassa EK:n Taneli Lahti viittaa tuoreessa Nykypäivän haastattelussa. Ja se mutta on, että vastuullisten ryhmien pitäisi tehdä yhteistyötä keskenään. Maissa, joissa puolueet ovat tottuneet hallitsemaan yksin, on monipuoluekoalitioiden tavoille oppiminen parin vaikeaa. Me suomalaiset voimme todistaa, että voi se joskus olla vaikeaa, vaikka olisi sata vuotta harjoiteltu.
Puhe populistien noususta kiinnittää huomion väärään asiaan ja antaa ansiotonta arvonnousuja nihilistiselle euro-opportunismille, ulkovaltojen manipuloimalle hajaannukselle sekä sekalaiselle ääriajattelulle, jotka ovat populististen puolueitten käyttövoimaa.
Ihan kuten niin monissa vaaleissa ennen näitä, olennaisempaa on se mikä erottaa ja yhdistää vastuullisia puolueita. Haluammeko sääntöjä ja sääntelyä ja talouskasvua veronmaksajien rahoilla? Tuemmeko vanhojen rakenteiden sijaan tutkimusta ja tulevaisuuden innovaatioita ja mahdollistammeko talouskasvun muun muassa sisämarkkinoita kehittämällä, kaupan esteitä poistamalla ja vapaakauppasopimuksia solmimalla? Vastuullisilla puolueilla on näissä kysymyksissä erilaisia konfliktiakseleita ja yhteisiä rajapintoja ja voimasuhteista riippuu se mihin suuntaan kompromissit taipuvat. Yksikään ryhmä tai puolue ei päätä yksin Euroopan suuntaa. Populistien agendalla ei näihin kysymyksiin ole vastauksia.
Yhtä lailla on mahdotonta kuvitella, että Euroopan turvallisuuteen liittyviä kysymyksiä voisivat vastuullisesti ja varteenotettavasti ratkaista ryhmät, jotka saavat taloudellista tai viestinnällistä taustatukea Putinin Venäjältä.
Vastuullisten ryhmien yhteistyökyvystä riippuu myös se, kuka valitaan komission puheenjohtajaksi. EPP:n Manfred Weber on vahvemmilla kuin Lahti edellä mainitussa haastattelussa veikkaa. Suurimman jäsenmaan ja suurimman ryhmän tuki ovat vahva selkänoja.
Vaikka sosialistien Frans Timmermans on kyvykäs ehdokas, hänen puolueensa Hollannissa on kutistunut olemattomiin ja pudonnut oppositioon. Europarlamentissa ennuste on, että paikkaero EPP:n hyväksi on nelisenkymmentä paikkaa. Liberaalit taas loukkaantuivat koko kärkiehdokaskisaan kun ryhmän puheenjohtaja Guy Verhofstadt havaitsi, että hänellä ei ole mahdollisuuksia. Niinpä ryhmä käänsi kelkkansa, kritisoi menetelmää ja nimeää nyt kärkiehdokkaikseen kaikki halukkaat. Käytännössä tämä on sama kuin ei nimeäisi ketään.
Parlamentissa, joka on vahvasti sitoutunut kärkiehdokasmenettelyyn, tämä nähdään oikutteluna ja menetelmän rapauttamisena, joka uhkaa johtaa vanhojen aikojen paluuseen. Se tarkoittaa, että valtionpäämiehet kokoontuvat suljettujen ovien taakse valitsemaan komission puheenjohtajaa ja muut odottavat koska valkoinen savu nousee. Ihan hyviä puheenjohtajia on toki silläkin menetelmällä saatu. On saatu myös muita.
