Yritys saada Suomesta sosialistinen oli kova niin täällä kuin Neuvostoliitossa. Porvariston ja Urho Kekkosen sitkeys piti, vaikka Suomessa äärivasempien niskalenkki tuntui välillä pelottavalta.
Nyt kun Urho Kekkosen paljas demonisointi on eräiltä osin vähentynyt, huomio on vuosien myötä siirtynyt hänen hovinsa ja Neuvostoliiton ylistäjien epäisänmaallisuuteen. Jukka Seppinen onkin todennut Urho Kekkosesta kirjoittamassaan laajassa tutkimuksessa (Urho Kekkonen – Suomen johtaja. Poliittinen elämäkerta. Ajatus 2004), että tämä oli erittäin isänmaallinen mies, vastoin kuin häntä palvonut lähipiiri.
Suomen itsenäistyminen ja punakapinan kukistuminen 1918 oli pieni huoli Vladimir Leninille tämän käynnistäessä ja Josif Stalinin myöhemmin jatkamaa kansanmurhaa kommunismin nimissä. Kun tyrannia naapurissa vakiintui, ryhtyivät Neuvostoliiton laajentumista ajaneet katumaan maamme itsenäisyyttä. Toki Tarton rauhansopimus 1920 vähensi aseellista vihanpitoa, mutta epäluulo kasvoi hiljakseen molemmin puolin.
Suomalaiskommunistit ajoivat muutosta järjestelmäämme, ensin maan päällä ja sotien loppuun saakka maan alla. Kun jatkosota oli hävitty, palasivat kommunistit päivänvaloon, valtaankin.
Jukka Seppisen kirja kuvaa vuodesta 1917 alkaneita ja Neuvostoliiton johdolla tehtyjä yrityksiä vaikuttaa Suomeen. Tarkoitus oli jopa vallankumous, mutta sen osoittauduttua mahdottomaksi keinoksi luotiin työkaluksi aiemmin muuallakin hyväksi koettu ”kansanrintama”.
Rauhanomaisuuden ja ystävyyden suuri valhe
Kun kaksi hyökkäyssotaa Suomea vastaan eivät tuoneet tulosta, Moskova muutti siis taktiikkaa. Neuvostoliitosta tuli rauhanomainen ihannevaltio, joka toki pyrki saattamaan maamme sosialistisen leirin jäseneksi, mutta ilman aseellista vallankumousta. Tämä olisikin ollut erinomainen mainos ja laatuaan ensimmäinen, jota ei olisi toteutettu pakolla ja panssarein.
Jukka Seppinen kuvailee Suomen päättäjien joutuneen pakosta ja oman hyödyn tavoittelun seurauksena tekopyhän rauhanaatteen ansaan. Vaikka kommunistinen järjestelmä kävi imperialistista ristiretkeään ympäri maailman, täällä oli polvistuttava kiitollisena, kun ylipapit lausuivat sanan ”rauha”.
Rauhanasia sai myöhemmin stalinistikansanedustaja Mirjam Vire-Tuomisen esittämään erityistä ”rauhanlakia”, jolla olisi voitu puuttua neuvostovastaisiin mielipiteisiin. Allekirjoittajina oli myös joukko SDP:n kansanedustajia, joukossa DDR:n suuri ystävä Erkki Liikanen, jota Suomi yhä palkitsee kaikin mahdollisin tavoin.
Rauhanlaki jäi yritelmäksi, mutta se muistutti suuresti Venäjän presidentti Vladimir Putinin nykyisin allekirjoittamia lakeja, jotka kieltävät epämiellyttävät puheet historiasta, sodista, kiroilun ja epävenäläisen kielenkäytön.
Itsesensuuri kukoistaa
Seppinen todistelee suomalaisten tiedotusvälineiden toimineen 1950-luvulla vielä varsin vapaasti. Neuvostoliiton onnistui kuitenkin kylvää Suomeen ilmapiiri, jossa avainhenkilöt havaitsivat, mistä oli heille itselleen hyötyä, mistä ei. Kumartelu avasi ovia, kriittisyys vaikkapa presidenttiä kohtaan vei sivuraiteelle.
Jos joku tiedotusväline uskalsi julkaista jutun, jossa epäiltiin itäisen talous- ja yksipuoluejärjestelmän mielekkyyttä, sananvapauden puutetta tai ihmisoikeustilannetta, ko. kirjoittaja julistettiin maittemme välisen ystävyyden viholliseksi.
Myöhemmin Etelärannan vuorineuvokset olivat idänkauppa-asioissa oman etunsa vuoksi niin varuillaan, että Kekkosen unelmaseuraajaksi toivottiin pahasti alkoholisoitunutta Ahti Karjalaista. Kokoomuskin kumarsi niin, että Uuden Suomen toimituksen kärki piti vaihtaa, jotta Kekkosen viha olisi laantunut. Tilalle tuli Etelärannan uskottu. Lehti menetti missionsa ja lukijat.
Puolue pääsi pälkähästä, mutta valtavan myöhään: Mauno Koivisto nimitti Harri Holkerin (kok.) hallituksen 1987, mutta presidenttimme jatkoi KGB-yhteyksien käyttöä vuosikaudet oman valta-asemansa varmistajana – vielä pitkään Neuvostoliiton romahdettua.
Historian sienikirjaa: Mannerheim paha
Neuvostoliitto ohjasi suomalaisvasemmistoa ja lähetti rahaa. Rajan takaa ”Suomen-syöjä” Otto-Wille Kuusinen vaikutti tyttärensä Hertta Kuusisen kautta, miten toimia. KGB peruutti vallankumousoppinsa, ja niin Hertta saattoi rellestää ravintoloissa vailla suurempia huolia. Vaikka hän oli Kekkosen ystäviä, tämä ei päästänyt Herttaa hallitukseen.
Seppinen kuvaa monin esimerkkitapauksin, minkälaisin argumentein Suomen kansan ajattelua yritettiin kuitenkin väännellä. Marsalkka C.G.E. Mannerheimin patsashanke sai kommunistit raivoihinsa.
Kesällä 1960 Hakaniementorilla oli patsashanketta vastustava, noin 3000 hengen kansankokous. Aktivisti Mirjam Parviainen purskahti: ”Asiasta itkee jokainen kevätvehreä ruohonkorsi verikyyneleen tuona päivänä niiden ihmisten haudoilla, jotka menettivät henkensä tuon miehen määräyksestä”.
Vähän noloa Kekkosellekin, joka oli vapaussodassa osallistunut punaisten teloituksiin. Samassa tilaisuudessa Kekkosen ajama Eftaan liittyminen todettiin suureksi uhkaksi kommunisteille. Toisaalta sekä J.K. Paasikivi että Kekkonen uskalsivat puhua jopa Karjalan palauttamisesta, eikä äärivasemmistomme siitä ollut mielissään. Puhe Karjalasta luokiteltiin neuvostovastaiseksi hiukan myöhemmin.
Kun mahdollisuudet saada Suomesta sosialistinen hyytyivät, Kekkonen uskalsi käsitellä äärivasemmistoa tylysti, ja vaikka ryhmä nousi 1958 vaaleissa eduskunnan suurimmaksi, Kekkonen ei huolinut sitä silti hallitukseen. Presidenttimme sekoitteli puolueiden asemia muun muassa hallituksen suhteen liki uhkarohkeasti: kokoomus oli 1950- ja 1960-luvuilla hallituspuolue Neuvostoliiton vihasta huolimatta.
Arkistoaarteita – loputtomasti
Seppisen kaivelema materiaali antaa ymmärtää, että arkistot ovat pullollaan aineistoa. Hänen työtään ja kirjojaan lukevat löytävät toki yksittäisiä virhetietoja, mutta niiden määrä lienee varsin pieni.
Enemmänkin lukija haukkoo henkeään havaitessaan, miten monelta eri suunnalta Neuvostoliitto on ohjaillut presidenttejämme sotien jälkeen, vaikuttanut hallitusten kokoonpanoon, rahoittanut äärivasemmistoa ja vaikkapa synnyttänyt Kekkosen itsekritiikittömyyttä hyväksi käyttäen tämän ympärille kuuliaisen hovin.
Kuten talvisotaa ja Tali-Ihantalaa voi kutsua sodankäynnin ihmeiksi, hämmästyttävää on nähdä Suomeen kohdistuneen poliittisen paineen laaja-alaisuus, ja että siitä selvisimme.
Jukka Seppinen: Kivi Bolshevikin kengässä. Neuvostoliiton tavoitteet Suomessa 1917-1970. Minerva 2014.
Kirjoittanut: MARKKU JOKIPII
