Björn Wahlroosin onnistui kasvaa kultalusikka suussa: ruotsinkielinen kauppakorkeakoulu ja sen professorin tehtävät. SYP-leirin vanhemmat tirehtöörit eivät kiihkeästä maailmanmenosta oikein olleet perillä, ja niin Wahlroosilla oli käsissään investointipankki Mandatum. Rohkea nuori pankkiiri pääsi mukaan kauaskantoisiin yritysjärjestelyihin ja nauttimaan pankkiiriliikkeensä jopa 90 liikevoittoprosentin menestyksestä.
Wahlroos on kirjoittanut muistelmateoksensa päiväkirjamerkinnät jo vuosikymmenten kuluessa. Kun ne nyt on parin viime vuoden aikana muotoiltu ja täydennetty, sävy on kypsynyt. Kehuja hän jakaa pääasiassa muille ja siinä sivussa toki itselleen.
Kirja kertoo yksityiskohtaisesti, miten pankkeja yhdisteltiin vapaaehtoisesti ja pakolla. Wahlroosin sukkulointi edesauttoi myös metsäteollisuuden ja vakuutusalan järjestelyjä. Tunnustettava on, että paljon neuvonpitoa auttoi se, että herrat ja sellaisiksi aikovat, tulivat puhuneeksi metsällä ja kabineteissa, sulkahattu päässä, ase tai lasi kädessä.
Suomea onnisti ja epäonnisti
1990-luvun Suomi joutui käymään itsekurin kitkerän vaiheen. Maa nojasi itään, mutta muutamien vuosien aikana maan tuotantoelämä kykeni muovautumaan uudelleen. Kuten tänäänkin puhutaan leikkauksista, ne ovat tarpeen ja joista Wahlroos käyttää termiä siivoaminen. Turhaa karsitaan, kun on kyettävä investoimaan ja luomaan kannattavaa työtä.
Valtion rooli yritysten omistajana on vähemmän onnekas. Poliitikkopäättäjät eivät joudu vastuuseen virheellisistä päätöksistään muutoin kuin vaalien myötä. Jos linjanvedot johtavat menestykseen, harva osaa kiittää, eikä motivoivaa palkitsemista ole odotettavissa.
Kirjoittaja kertoo omista epäonnekkaista kokemuksistaan esimerkkinä muun muassa Heikki Haaviston johtama Raisio, jonka Benecol-keksinnöllä Wahlroosin mielestä tuli tehdä miljardien tuotto. Vaan asiakas kun ei uskonut, menestys jäi kokematta. Iiro Viinasen kova sankaruus talouskurin rakentajana oli Suomen kannalta pelastukseksi (2 kerta devalvaatio + meno eurooppalaiseen talousyhteisöön), mutta Pohjola-yhtiön johdossa hän oli pettymys.
Kun Wahlroos oli jo kolmen vuoden ajan vetänyt Mandatum-pankkiaan, Vesa Vainio piti yhdistetyn SYP-KOP:n pääkonttorissaan saarnan, joka tähtäsi Mandatumin palauttamiseen emopankille (vanhat päätökset kaduttivat fossiilipankkia). Tuossa yhteydessä Wahlroos sanoo aika pahasti:
”Vaatimattomalla tunnerekisterillään hän (Vesa Vainio) oli neuvottelijana korkeintaan keskisarjaa. Hänen pääkytkentätaulustaan löytyi oikeastaan vain kaksi asetusta: hän osasi näytellä mielistelevää yhdysupseeria tai preussilaista kersanttia… Yrittäessään nyt muokata ruumiinkieltään uhkaavammaksi – mikä sekään ei häneltä lyhyenä miehenä ollut aivan helppoa – hänen poskipäänsä muuttuivat punaisemmiksi samalla, kun hän korotti ääntään lähes huudoksi.”
Mandatum itsenäistyi ostamalla SYP-KOP:n eli syntyneen Meritan vähemmistöomistukset. Mandatumista tämän jälkeen käydyt kauppaneuvottelut ovat mutkikkaat tässä siteerattaviksi.
Tänään 70 vuotta täyttänyt Björn Wahlroos osaa olla elämäänsä tyytyväinen ja tyyliltään pääosin kypsynyt. Hauska on hänen luonnehdintansa ystävästään Christoffer Taxellista (pitkäaikainen ministeri ja mm. Partek-konsernin johtohahmo): ”Laaja-alaisesti sivistynyt turkulainen juristi, erittäin lahjakas poliitikko ja sympaattinen seuramies, vaikka ei juokaan alkoholia”.
Viimeinen huomautus kertoo viitteellisesti, että Wahlroos sen sijaan juo alkoholia, nuoruudessaan varsin rivakasti, mistä on syytä kertoa tarina kirjan ulkopuolelta.
Kun Matti ”Koho” Korhonen oli siirtynyt Etelärannasta Kansallispankkiin Jaakko Lassilan kutsumana, Koho aloitti tiiviit valtakunnan avainhenkilöiden kestittämiset. Riehakkaimmat pidettiin pohjoisen majoilla tai pankin silloisen Tanskarlan koulutuskeskuksen sauna- ja uimatiloissa. Kerran vieraana oli nuori ja äänekäs Hankenin proffa Nalle, joka oli pian siirtyvä SYP-leirin palvelukseen.
Wahlroos viihtyi KOP:n vieraana enemmän kuin hyvin, mutta uiskentelu altaassa pani janoiseksi. Hän hihkaisi Korhoselle haluavansa lisää viskiä, mihin isäntä jo liki kyllästyneenä sieppasi uima-altaasta Nallen lasiin juotavaa: ”Ole hyvä”. ”Vihdoinkin”, vieraileva proffa kiitteli ja kumosi lasillisen. Selväksi ei käynyt, oliko maku mennyt vai alkoiko altaan vesi muistuttaa jo viskiä.
Onneton Stockmann
Sateentekijät on kiitoksen osoitus niille, jotka ovat myötämielisesti olleet rakentamassa omaa ja Wahlroosin menestystä. Sopivaa ilkeilyä kirja sisältää, varsinkin Urho Kekkosen ajan siirtyminen historiaan Olavi J. Mattiloineen toimii kuin helpotuksena, mutta tulevan vuosituhannen enteet teknologiakuplineen jo kummittelevat.
Wahlroos pitää Suomea tällä haavaa lamaantuneena vanhainkotina ja maan mahtimediaa Helsingin Sanomia helsinkiläisten sosiaalivoivottelujen julkaisuna. Suhtautuminen velkakierteeseen muistuttaa huolettomuutta: lapset saa maksaa. Huoli vain on, että nuo maksukykyiset saattavat muuttaa muualle. Maksavathan Wahlroositkin veronsa Ruotsiin.
Päivän puheenaihe oli ja on jatkossakin Stockmann, jota Wahlroos on ollut kauppaamassa Ruotsiin – siellä kun tavaratalojen suhteen on enemmän osaamista ja sen väestöllä ostopohjaa. Rahantekemisestä jotakin tietävänä hän heristelee sormeaan: elääkseen Stockmann tarvitsee toisenlaisen Suomen, jossa on nykyistä paljon enemmän varakkuutta, joilla on halua ja rahaa maksaa.
Viimeksi mainittua Wahlroosilla itsellään on. Vaikka kirja päättyy jo vuosituhannen vaihteeseen, herää kysymys: kuinka paljon on tarpeeksi?
Björn Wahlroos: Sateentekijät. Eräänlaiset päiväkirjat 1992-2001. Otava 2023.
