Sotahistoriaa käsittelevässä tietokirjallisuudessa keskitytään yleensä taisteluihin ja niiden lopputuloksiin muiden seikkojen jäädessä vähemmälle huomioille. Esimerkiksi haavoittuneiden hoito mainitaan usein vain sivumennen, mutta kirjailija Atso Haapasen teoksessa paneudutaan tähän aiheeseen tiiviimmin.
Puolustusvoimien lääkevarastot saatiin täytettyä tyydyttävästi ennen talvisotaa ja sen aikana. Sen sijaan lääkintätarvikkeiden suhteen tilanne oli puutteellinen. Paareja oli vain vuoden 1918 aikaista mallia ja niitäkin ainoastaan 20 prosenttia määrävahvuudesta. Haavoittuneiden peitoksi tarvittavia huopapeitteitä oli vain 15 prosenttia määrävahvuuksista. Sideharsoa oli sentään tarpeeksi haavojen sitomiseen, sillä sitä ehdittiin hankkia noin kaksi miljoonaa metriä.
Kokonaisuutena materiaalinen valmius oli kuitenkin heikko ja puolustusvoimien lääkintähuollosta vastuussa ollut lääkintäkenraalimajuri Väinö Lindèn sai astua syrjään joulukuussa 1939. Hänen tilalleen tuli lääkintäeversti, myöhemmin kenraalimajuri Eino Suolahti, joka toimi tehtävässä jatkosodan loppuun saakka.
Hoitopaikat
Sotilaan haavoittuessa hänet vietiin ensin joukkosidontapaikalle, jossa annettiin välttämätön ensiapu ja tämän jälkeen siirrettiin tarvittaessa pääsidontapaikkaan tai kenttäsairaalaan. Tavallisesti haavat oli sidottu hyvin, vaikka työ jouduttiin tekemään monesti kovalla kiireellä.
Monissa tapauksissa joukkosidontapaikat luopuivat kansainvälisistä tunnuksista, koska vihollinen ei aina kunnioittanut niitä. Esimerkiksi katolla ollut punainen risti toimi pikemminkin hyvänä tähtäyspisteenä pommikoneille.
Kenttäsairaalat olivat yleensä noin 25-30 kilometrin päässä rintamasta ja ne sijoitettiin useimmiten suurempiin taloihin tai kouluihin. Hyökkäysvaiheen 1941 aikana kenttäsairaalat toimivat valtavan työpaineen alla, kesä-lokakuun aikana sairaaloihin toimitettiin kymmeniätuhansia haavoittuneita. Asemasota rauhoitti tilannetta, mutta Neuvostoliiton kesän 1944 suurhyökkäys ruuhkautti kenttäsairaalat ja henkilökunta joutui jälleen työskentelemään lähes tauotta.
Kenttäsairaaloista vakavimmin haavoittuneet siirrettiin sotasairaaloihin, joita oli eri puolilla maata. Haavoittuneiden kuljetus oli oma kysymyksensä. Monesti etenkin osuman saaneiden siirtäminen joukkosidontapaikoilta kenttäsairaaloihin oli vaikeaa, sillä autoista oli pulaa. Hevosilla oli tässäkin asiassa tärkeä rooli, kuten ylipäätään koko sodassa.
Samoin sairas- ja sairaalajunilla kuljetettiin paljon potilaita. Sairas- ja sairaalajunat erosivat toisistaan siten, että viimeksi mainitut olivat hieman paremmin varustettuja ja niissä oli enemmän vaunuja. Haavoittuneita kuljetettiin mahdollisuuksien mukaan myös lentokoneilla ja laivoilla.
Tomahtaneet
Sotavuosina lääkintähenkilökuntaa eivät rasittaneet pelkästään haavoittuneet, vaan myös henkisistä ongelmista kärsineet sotilaat lisäsivät työtaakkaa. Tavallisin syy hoitoon hakeutumiseen oli hermojen menettäminen kiivaan vihollistulituksen yhteydessä.
15. divisioonassa keksittiin perustaa näille henkisesti järkkyneille sotilaille oma hoitopaikka, jota alettiin kutsua Lepolaksi. Myöhemmin niitä perustettiin muidenkin divisioonien yhteyteen. Eräs lääkintäkapteeni käytti potilaista termiä ”tomahtaneet”.
Upseereiden mielestä Lepolat olivat hyviä paikkoja sotilaiden kuntoutuksessa, muutoin tuonkaltaiset miehet olisivat ruuhkauttaneet entisestään kenttäsairaaloita. Hoitomuotona olivat täydellinen lepo ja rauhoittavat lääkkeet. Osalle sotilaista muutaman vuorokauden mittainen toimettomuus riitti ja he anoivat takaisin rintamalle.
Hyökkäysvaiheen jälkeen pitkittynyt sota alkoi rasittaa taistelijoiden hermoja, mutta mielenterveystapausten asiallinen arviointi kenttäoloissa oli vaikeaa. Jotkut sotilaat alkoivat keksiä erilaisia syitä päästäkseen pois etulinjoilta. Lääkäreiden tehtäviin kuului erottaa aidot sairastapaukset teeskentelijöistä.
Aina tämä ei onnistunut ja lääkäri saattoi vetää joidenkin kohdalla liian tiukkaa linjaa. Haapasen mukaan moni sodassa kunnostautunut, mutta toistamiseen haavoittunut tai aivovamman saanut, koki asiatonta kohtelua.
Myös lääkärit rasittuivat fyysisesti ja psyykkisesti, ja jotkut romahtivat henkisesti liian kovan paineen alla. Haapanen tuo esille joukkosidontapaikan lääkärinä toimineen Toivo Viinikan tapauksen.
Pikaoikeudessa tehtyjen asiapapereiden mukaan Viinikka oli paennut heinäkuussa 1944 taistelun aikana, jossa tuli paljon haavoittuneita. Pikaoikeus tuomitsi 25.8.1944 Viinikan kuolemanrangaistukseen sotapelkuruudesta, josta oli ollut erittäin haitallinen seuraus sotatoimille. Hänet teloitettiin samana päivänä.
Kuulustelupöytäkirjoista voi tosin lukea, että valtava potilasmäärä ja vihollisen pommitukset olivat saaneet miehen täysin sekaisin. Hän poti erityisen pahaa kranaattikammoa, jota ei enää pystynyt hallitsemaan. Viinikka ei olisi kyennyt hoitamaan haavoittuneita, vaikka olisi paikalla ollutkin.
Atso Haapanen: Läpiammutut – Haavoittuneiden hoito talvi- ja jatkosodassa. 240 sivua Docendo Oy.
Jarkko Kemppi
