Presidentti Vladimir Putinin 22 vuotta kestänyttä valtakautta on nimekkään ruotsalaisen Venäjä-asiantuntijan Anders Åslundin mukaan leimannut hänen itselleen ja maalleen asettamansa tavoitetason jatkuva madaltuminen.
– Hän esitti alkuvaiheessa edistyksellisiä ajatuksia sisäisistä uudistuksista ja kansainvälisestä integraatiosta, mutta on sittemmin johdattanut Venäjää yhä syvemmälle autoritaariseen eristykseen. Äskettäiset kommentit, joissa hän vertasi itseään Pietari Suureen ja kehuskeli suunnitelmillaan aluevaltauksilla Ukrainassa, ovat uusi pohjanoteeraus masentavalla matkalla uudistajasta sotarikolliseksi, pitkän kansainvälisen uran tehnyt Åslund kirjoittaa Atlantic Councilin julkaisemassa artikkelissa.
Putin ei hänen mukaansa suinkaan aina ole ollut häpeilemättömän autoritaarinen imperialisti, vaan ajoi valtakautensa alkuvuosina järkeviä uudistuksia ja pyrki edistämään Venäjän talouden nykyaikaistamista.
– Pian tultuaan nimitetyksi presidentiksi vuonna 2000 Putin julkaisi esseen, jossa hän väitti haluavansa Venäjän saavuttavan Portugalin bkt:n henkeä kohden kahden virkakautensa päättymiseen mennessä. Se oli realistinen ja käytännöllinen taloudellinen tavoite, sillä Portugali oli EU:n köyhin jäsenvaltio. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin, vuonna 2021, Portugalin bkt henkeä kohti oli kuitenkin USA:n nykydollareissa kaksi kertaa niin korkea kuin Venäjän, Åslund sanoo.
Kun Venäjän taloustaantuma on jatkunut pian kymmenen vuotta, Putin näyttää hänen mukaansa menettäneen mielenkiintonsa Venäjän talouskehitystä kohtaan eikä edes tavoittele kasvua ennen vuotta 2030.
Kierre kohti pahempaa
Joidenkin mielestä käänne Vladimir Putinin linjassa tapahtui Ukrainan oranssin vallankumouksen myötä vuonna 2004.
Toiset uskovat, että hänen varhainen uudistusmielisyytensä oli pelkkä poliittinen kulissi, jolla hän onnistui vahvistamaan asemaansa sekä kotimaassa että kansainvälisillä areenoilla.
– Jälkikäteen katsoen näyttää ilmeiseltä, että Putinin tausta KGB-upseerina ja hänen väitetyt yhteytensä järjestäytyneeseen rikollisuuteen ovat vaikuttaneet ratkaisevasti hänen valtakautensa muotoutumiseen. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen jälkipuoliskolla tämä myrkyllinen painolasti sai yliotteen, Åslund arvioi.
– Kun optimismi tulevaisuuden suhteen on vähitellen hiipunut, Putin on tullut riippuvaiseksi ihannoidun menneisyyden propagandistisesta voimasta. Hän on toteuttanut neuvostoajan kunnianpalautuksen ja tehnyt puna-armeijan roolista Adolf Hitlerin kukistamisessa voittajakultin, joka on noussut epävirallisen valtionuskonnon asemaan, Åslund sanoo.
Hän arvelee useiden läntisten johtajien pelkäävän suotta sitä, mitä Venäjälle saattaa Putinin jälkeen tapahtua.
– He ovat huolissaan Venäjän mahdollisesta hajoamisesta tai vielä arvaamattomamman diktaattorin noususta hänen tilalleen. Harva skenaario on silti hälyttävämpi kuin se, että Venäjän vajoaminen täysimittaiseen fasismiin jatkuu yhä eristäytyneemmän ja sekopäisemmän Putinin johdolla. Hän on jo nyt suurin yksittäinen globaali turvallisuusuhka ja sellaisena todennäköisesti pysyy, kunnes menettää valtansa. Sen tavoittelemista lännen ei pitäisi pelätä, hän toteaa.
