Viikon alkajaisiksi nousi suuri mediahuoli Sanoman ilmoituksesta, että se on aikeissa luopua uutistoimisto STT:n käytöstä. Sanoma on ollut STT:n pääomistaja vuodesta 2018, jolloin se hetkeksi aikaa pelasti STT:n.
Sama huoli oli nimittäin ilmoilla keväällä 2018, kun silloiset pääomistajat, suuret maakuntalehdet olivat hylkäämässä STT:n. Hälytyskelloja soitettiin: uutistoimisto STT on kuolemassa, ellei sille löydy uutta rahoitusta. Huoleen vastattiin sellaisilla kommenteilla kuin…
- miksi ihmeessä isot mediatalot itse eivät pelasta yhtiötään?
- vastustan julkista tukea, joka tekisi STT:stä hallituksen äänenkannattajan
- vastustan ylipäätään medioiden julkista tukea
- meillä on jo verovaroin kustannettu Yle, joka hyvin voisi ottaa hoitaakseen STT:n tehtävät.
Samat argumentit ovat käytössä jälleen.
Nämä sinänsä fiksut periaatteet eivät valitettavasti toimi käytännössä. Taustoitan hieman. Eli miksi STT toimi aikaisemmin suurten maakuntalehtien ja vuodesta 2018 alkaen ensi sijassa Sanoman rahoituksen varassa ja miksi se ei enää toimi?
- Aikanaan STT:n pääomistajia, asiakkaita ja rahoittajia olivat suuret maakuntalehdet. Ne olivat ennen hyvin vauraita monopoleja omilla alueillaan. Ennen 2000-luvun mediakriiisejä maakuntalehden omistamista verrattiin setelikoneen pyörittämiseen. Sama koski Hesaria.
- STT:n vanhat omistajamediat pitivät tärkeänä periaatteena tarjota levikkialueellaan jonkinlainen kokonaiskuva oman alueensa lisäksi myös koko maan ja maailmankin tärkeimmistä uutistapahtumista. Jos arkistosta kaivaa käteensä minkä tahansa vanhan maakuntalehden, siitä saa kohtuullisen kuvan, mitä edellisenä päivänä on maassa ja maailmalla tapahtunut.
- Tähän nuo lehdet tarvitsivat avukseen STT:tä, vaikka niillä oli siihen aikaan myös omat ulkomaan- ja urheilutoimittajansa ja yleensä myös tavalla tai toisella edustajansa politiikan ja työmarkkinoiden tapahtumapaikoilla Helsingissä.
- Tänä päivänä tuosta ajattelutavasta on merkittäviltä osin kaikilla tahoilla luovuttu. Mediat eivät itse enää määrittele agendaansa niinkään aiheiden tärkeyden perusteella, vaan ne pyrkivät heijastelemaan yleisöjensä todellisia tai kuviteltuja toiveita. Perinteinen tärkeysajattelu ja päiväkirjanpito on koko ajan vahvemmin korvautumassa ihmisläheisillä tarinoilla ja keskustelua herättävillä avauksilla. Algoritmeihin nojautuminen on vain vahvistanut tätä suuntausta.
- Tällaiseen ne eivät tarvitse STT:tä, ainakaan niin paljoa, että olisivat tiukkoja talouspäätöksiä kohdatessaan valmiita paljoa maksamaan siitä. Menestyäkseen – kerätäkseen maksavia nuoria lukijoita isoina massoina – median on oltava ainutlaatuinen, kuohuttava, tunteita herättävä. STT:n lähtökohta on kaiken tämän vastainen; asiallisen viileä, toteava, arkinen ja samanlainen kaikille.
Kun STT:n nykyiset omistajat tarvitsevat liiketoimintansa edistämiseksi yhä vähemmän STT:tä, miksi ne sitä pelkän yleisen hyvän takia rahoittaisivat? Yleistä hyvää rahoitetaan yleensä verovaroin tai sitten juuri tätä tarkoitusta varten muodostetuin rakentein.
Tämä taustoitus ehkä vastaa kysymykseen siitä, miksi nykyiset omistajat eivät enää halua vastata STT:n ylläpidosta. Rahoitusrakenteen on muututtava, jos STT halutaan pitää hengissä.
Miksi STT sitten on tärkeä, jos se ei selvästikään ole sitä suurille mediataloille?
Muita medioita palvelevana uutistoimistona, eräänlaisena alihankkijana, se ei ole niiden tavoin riippuvainen innostavista ja kuohuttavista sisällöistä. Sen on mahdollista määritellä agendansa asioiden tärkeyteen ja merkityksellisyyteen pitäytyen. Se kilpailee vain itsensä kanssa ja ensisijaisesti laadusta.
Jopa valtion Yle toimii aivan toisessa ulottuvuudessa. Yle taistelee joka päivä katsojamääristä ja myös kaikkien yksityisten medioiden kanssa yleisön huomiosta verkkopalveluissa. Senkin tavoitteena on kuohuttaa tunteita, nostattaa riemun ja raivon kiljahduksia, olla puheenaiheena.
Hyvä esimerkki tästä painotuksesta on, että Ylellä on Brysselissä vain parin hengen ylityöllistetty minitoimitus, vaikka siellä päätetään suuresta osasta Suomen asioita. Eli vaikka tärkeys edellyttäisi paljon isompaa panostusta, suurten massojen kiinnostus ei.
Ei Yle tästä lähtökohdasta pysty kattamaan tarvetta viileään, tylsähköön asiajournalismiin. Jos Ylen uutistoimitukselle iskettäisiin ”tärkeys ja merkittävyys aina ensin” -pakkopaita, kohta olisivat kimpussa kaikki ”meidän täytyy kivoilla jutuilla tavoittaa nuoret” -mediastrategit ja -konsultit.
Ja sitä asiajournalismia kuitenkin tarvitaan. STT:n arvoa ja menestystä ei mitata sillä, montako klikkiä, katsojaa tai lukijaa se saavuttaa, vaan sillä, ovatko sen uutiset totta. Ja sillä, ovatko sen loputtomasta tapahtumien virrasta esiin poimimat aiheet tärkeitä ja merkityksellisiä.
***
Kansallisen STT:n uutispalvelujen pitäisi jatkossa olla hinnaltaan niin edullisia, että pienimmätkin mediat voisivat niitä hyödyntää. Joko oman tarjontansa osana tai sitten ainakin luotettavana tietolähteenä omille sisällöille.
Selviytyäkseen tällä mallilla STT tarvitsee julkista tukea, mutta riippumattomuuden takaamiseksi sillä olisi hyvä olla määritelty yläraja. Sanotaan vaikka korkeintaan sadasosa Ylen rahoitukseen verrattuna, eli 5-6 miljoonaa.
Myös STT:n omistus pitäisi hajauttaa. Siinä ei todellakaan ole järkeä, että STT:llä pelkän historian takia jatkossa olisi omistajina vain mediatalot, jotka eivät enää ole itse sen palveluista kiinnostuneita. Siksi omistajakuntaan – ja myös pieniksi rahoittajiksi – pitäisi saada mukaan ainakin viestintä-, journalisti-, ja kulttuurialan järjestöt ja/tai säätiöt. Se on niiden kansallinen tehtävä suomalaisen demokratian ja kulttuurin puolustamisessa.
Ei silti pidä unohtaa mediataloja. Jos ne eivät mitenkään kanna omaa vastuutaan kansallisesta uutistoimistosta, niiden on ihan turha enää röyhistellä rintaansa suomalaisen demokratian ja sananvapauden tukipylväinä.
Kirjoittaja on työskennellyt journalistina viidellä vuosikymmenellä ja seurannut 2000-luvun mediamurrosta alan eri järjestöjen hallituksissa.
