Adolf Hitlerin yhteyskenraalina Suomen päämajassa Waldemar Erfurth nautti marsalkka C.G.E. Mannerheimin luottamusta ja molemminpuolista vieraanvaraisuutta. Erfurthin Suomessa viettämät vuodet kuluivat viestin tuojan ja viejän tehtävissä, joihin liittyneitä neuvottelu- ja suhdetoimintahetkiä pehmusteltiin lounaiden ja illallisten merkeissä: ”Mannerheimin oikealla puolella”.
Erfurthin Suomea koskevat arkistoidut päiväkirjat käsittävät yli tuhat konekirjoitusliuskaa. Ne valtiotieteen tohtori, eversti Pekka Visuri on toimittanut ja varustanut selventävillä teksteillä. Vaikka sotatieteilijät eivät ole vieläkään tehneet kunnollisia tutkimuksia Suomen päämajan työskentelystä, Erfurth täyttää tuon tarpeen jo osittain.
Erfurth kertoo sotilasasioiden lisäksi hyvin tarkkanäköisiä historiallisia havaintoja Suomen ylipäällikön ja tämän johtaman päämajan elämästä. Hän oli siellä enemmän kuin kärpäsenä katossa: hän vaikutti moniin tärkeisiin ratkaisuihin yhteistyössä suomalaisten kanssa.
Erfurthin muistiinmerkinnät toimivat osin raportteina Saksan ylimmälle sotilasjohdolle. Ne olivat sanasisällöltään maltillisia, suomalaisten kannalta ne olivat suopeita kuvauksia yhteistyön muodoista ja sovittelivat mahdollisia ristiriitoja. Jatkosodan pitkittyessä Erfurthilla oli melkoinen haaste olla provosoitumatta, kun huhut Suomessa ja ulkomailla ennakoivat erillisrauhaa. Saksalle isku olisi ollut kova, koska Suomi taistelukumppanina oli ehdoton ykkönen.
Suomen olikin kiittäminen Erfurthia siitä, että tämä itsensä hillitsevänä ja Hitlerin arvostamana asiantuntijana pystyi pitämään saksalais-suomalaista yhteiseloa jotakuinkin kasassa. Ärjympi ihmistyyppi ei konsanaan olisi kyennyt pääsemään lähelle Mannerheimia ja olisi tuhonnut sovinnossa elämisen mahdollisuudet. Päiväkirjoista hehkuu ammattimiesten välinen ystävyys ja luottamus.
Edunvalvoja ja avun antaja
Erfurth otti osaa Suomen päämajan päätöksen tekoon etenkin silloin, kun kyseessä olivat yhteiset operaatiot tai vaikkapa vastuun jakaminen yhteisestä rintamasta Neuvostoliiton suhteen. Suomalaiset olivat alati pyytämässä ruoka-apua, polttoaineita ja sotatarvikkeita. Jos Saksalla meni hyvin, Suomikin sai. Ja jos tilanne muodostui kriittiseksi, apua löytyi tositarpeeseen liki aina.
Omiensa kanssa Erfurthilla oli jatkuvia ongelmia. Sotilasorganisaatio oli jaettu liian itsenäisesti toimiviin omahyväisiin aselajeihin. Hitler piti siitä, että aselajit ja niiden komentajat joutuivat jatkuvaan keskinäiseen kinaan ja kilpaan. Tämä on tyypillistä hajota ja hallitse –diktaattoreille, aika usein huonoin seurauksin. Hitler suosi sattumasankareita kokemuksen kustannuksella.
Hitlerin kunnioitus Suomea ja Mannerheimia kohtaan tuli todistetuksi, kun johtajan vierailu Imatran Immolaan ilmoitettiin Suomen johdolle kahta vuorikautta ennen Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivää. Erfurth sai vastuun saksalaisjärjestelyistä ja tapaaminen toteutettiin ällistyttävästi improvisoiden – toki kattaukset ja istumajärjestykset mietittiin huolella.
Erfurth ei kerro kuitenkaan, miten Saksan Helsingin suurlähettiläs Wipert von Blücher syrjäytettiin järjestelyistä, miten onneton oli Hitlerin lentokoneen turvallisuuden laita jne. Eikä hän osannut aavistaa, että Hitlerin selittelevät höpötykset itärintaman vastoinkäymisistä taltioitiin salaa jälkipolvien kuultaviksi.
Suursodan hitaat askeleet kohti Saksan täystuhoa
Vaikka Erfurthilla oli mahdollisuus stilisoida päiväkirjojaan ennen niiden arkistoon sijoittamista, ne ovat aidon tuntuinen kuvaus suuren uhon muuttumisesta kiduttavaksi tuhoksi. Meidän jatkosotamme (”kesäsota”) oli määrä kestää syksyyn, jolloin puna-armeija olisi lyöty. Talven koittaessa Mannerheimin varoitukset kävivät toteen: älkää luulko itsestänne liikoja, varo venäläisiä, Venäjän maata ja sen talvea.
Saksalaisten ja suomalaisten hyökkäys tyssäsi, ja ensimmäiset vuoden 1941 lopun mielipidetutkimukset kertoivat maassa vallitsevasta alakuloisuudesta. Erfurth toteaa kuitenkin mielihyväkseen, että vuoden 1942 helmikuussa toiveikkuus oli taas palannut: usko voittoputken jatkumiseen toistui, hetkeksi, kunnes tuli taas kesällä selittelyjen aika.
Saksalle ja Erfurthille oli tietysti pettymys, ettei Suomen armeijaa valjastettu Muurmannin radan tai Leningradin tuhoamiseen. Ehkä Josif Stalin saattoi sen muistaa sodan lopputulosta rakennellessaan: päästää Suomen ja suomalaiset muihin verrattuna hiukan helpommalla.
Suomi Erfurthin myötävaikutuksella kykeni ulosmittaamaan Saksalta paljon elintärkeätä hyötyä ja lopulta livahtamaan yhteistyöstä ennen sen lopullista tuhoa.
Kireätä neuvonpitoa, ylellistä suhdetoimintaa
Waldemar Erfurth seuraa Mannerheimin ja tämän lähimpien upseerien mielenliikkeitä sekä välillä hyvinkin yksityiskohtaisesti kuvailee herrojen keskusteluja. Oikeastaan noiden toinen toisiaan kunniamerkein palkitsevien ylimysten elämä ei ollut hassumpaa. Päiväkirja kertoo hienoista miesten välisistä kokemuksista, ajoittaisesta huolesta, kun Mannerheim sairastuu: loukkaa jalkansa, on välillä flunssassa tai kihdin kourissa.
Hienoja ovat myös matkakuvaukset eri puolilla Suomea, eturintamassa tai sen takana esikunnissa. Matkaseura ja isännät kohteissa olivat ihmisistä parhaita, puheita pidettiin melkein kaikissa käänteissä molemmin puolisen kiittelyn merkeissä. Liian vanhana sotatoimiin kelpaava saa tästä kuvan, että kyllä kenraalien kelpaa, oli sota tai rauha.
Waldemar Erfurth: Sotapäiväkirja 1942-1943. Docendo 2018.
