Tutkijain ottelu Urho Kekkonen vastaan Mauno Koivisto saa yhä tiivistyviä piirteitä.
Milloin Koivistoa pidetään arkailijana ja melkein kaiken uuden väistelijänä, milloin taas raihnainen Kekkonen on saanut osakseen Kekkoslandian palvotun valovoimaisen, ikinuoren isähahmon maineen. Ja totta on: UKK meni ”ystäväpiirinsä” imartelun loukkuun. Koivisto taas paljastetaan vallanhimoiseksi, ovelaksi juonittelijaksi.
Risto Hauvosen kirjan nimi Koivisto Kekkosta kaatamassa on osittain harhaanjohtava. On täysin luonnollista ja hyväksyttävää, että kun UKK:n ura alkoi sairastelun vuoksi olla lopuillaan, kilpa seuraavaksi presidentiksi alkoi. Ei Koivisto Kekkosta niinkään kaatanut. Sen tekivät UKK:n sairaudet ja Koiviston ajanpeluu.
Koivisto oli juoni. Vastoin kuin Paavo Väyrynen ja Ahti Karjalainen, Koivisto ei ilmaissut selväsanaisesti tavoitettaan. SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa oli myös tyrkyllä, ja Koivisto pääministerinä oli herkästi tulilinjalla. Siksipä Koivisto viisastelikin: pysy matalana, ettei vihollinen osu.
Kekkonen härnäsi hovinsa avustuksella pääministeriään, mutta tämä viivytteli kohtalokkaiden päätösten tekemistä. Aika oli Koiviston puolella.
Risto Hauvonen kiinnittää lukijan huomion aikalaisten muistikuviin.
Koivistolla oli huima kansansuosio, mutta Sorsan johtama SDP oli kahtiajakautunut. Samoin oli Keskustapuolue, jossa Paavo Väyrynen teki puolueelleen enemmän haittaa kuin hyötyä. Koivisto nähtiin todellisena vaihtoehtona, joka ei tuntunut latelevan ulkopoliittista liturgiaa.
Esille tuotavasta materiaalista käy ilmi kuitenkin, että moni käsitys asetelmassa oli pelkkää luuloa. Koivisto ei paljastanut pyrkimyksiään, hänen ylivoimatekijänsä oli omalaatuinen. Hän osasi muotoilla lausahduksensa ja vastaukset toimittajien kysymyksiin tavalla, josta ei oikeastaan kukaan saanut kunnolla selvää. Joskus ei Koivisto itsekään.
Todistusmateriaali osin vanhaa, osin uutta
Poliitikko, kirjailija Lasse Lehtinen kuvailee esipuheessaan presidentin vaihdosta 1990-luvun alussa historian saranakohdaksi. Hänen mukaansa Hauvonen ei ole kirjassaan todistanut ”mitä tapahtui oikeasti”, vaan mitä milloinkin totena esitettiin julkisuudessa. Siksipä kirja sisältää herkullisia sitaatteja puolesta ja vastaan, ristiriitaisina näyttöinä vastakkaisasetelmista.
Koivistoa ei valittu enää Moskovasta käsin. Suomalaisten vuorineuvoston ja KGB:n suosikki Ahti Karjalainen ei nauttinut arvostusta, kun Mauno Koivistosta luultiin melkein kaikkea hyvää.
Lehtinen palvelee oman puolueensa (SDP) etua ilkeillessään: ”Koivisto oli eräänlainen anti-Kekkonen, sotaan osallistunut demari, raitis ja yksiavioinen”. Kekkosen palvonta oli kritiikittömyydessään mennyt järjen tuolle puolen.
Hauvosen keräämä materiaali on osin tuoretta, mutta myös vanhaa, aiemmin ”arveluttavaa”, ei virallisen pyhän synodin hyväksymää. Esimerkiksi Helsingin Sanomien toimittajaparven kokoama Tamminiemen pesänjakajat saa liki katekismuksen aseman. Kirjaa siteerataan – kehutaankin – siinä määrin, että luulisi toimittaja Aarno Laitisen joukon alkavan jo laatia copyright-laskua.
Ja totta on. Nyt tuo kaikkien tärkeiden ja vakavien nyökyttelijöiden halveksima pamfletti saa klassikon maineen: sen ilmestyessä suomalainen journalismi alkoi kaiken rohkeasti alusta. Johtaviin poliitikkoihin ei tullut enää suhtautua kumarrellen. Kirja lanseerasi ensimmäisen kerran termin ”kotiryssä”. Vallassaolijat saivat vuosikymmenet tehdä melkein mitä vain julkisen sanan siihen puuttumatta. Nykyään sensaatioksi riittää pari sanaa.
Moni muukin kirja ja tekijä nousee Hauvosen todistusvoimaiseksi näytteeksi. Jukka Seppinen, Hannu Rautkallio, Keijo Korhonen, Matti Paavonsalo, Simo Juntunen, Alpo Rusi, Heikki Urmas, Matti Sainio ja monet muut tulevat nyt Paavo Väyrysen, Seppo Kääriäisen, Juhani Suomen jne. vastavoimiksi. Varsinkin Kekkostutkija Juhani Suomi saa varjon maineelleen. Hän tuntuu jäävän monessa asiassa todistuksineen erilleen muista.
Koiviston glooria kokee nyt ja tulevaisuudessa kovia
Jos Urho Kekkosen hovi kaikkine typerine mauttomuuksineen tulee jälleen kerratuksi, ei Mauno Koivistokaan nauti enää pyhimyksen sädekehästä.
Hauvonen kertaa yksityiskohtaisesti Koiviston julkisuuskuvan ja omien kylmien tavoitteiden välisen ristiriidan. Kansa luuli Koivistosta aivan muuta, kuin mitä tämä todellisuudessa oli. Tätä harhakuvaa media ruokki kritiikittä. Halu muuttaa Kekkosen Suomi oli niin suuri.
Ei Mauno Koivisto ollut mikään kansan syvistä riveistä maailmaa katseleva lempeä kansanjohtaja. Hän oli pikemminkin jopa halveksi rahvasta, hän ei ollut myötäeläjä. Sen todistaa hyytävä talouspolitiikka, hänen myöhempi suhtautumisensa vaikkapa Baltian maiden itsenäistymispyrkimyksiin ja kysymykseen Karjalasta.
Hän ei ollut sittenkään ajatustemme vapauttaja, eikä hänellä ollut kansainvälisen politiikanteon silmää. Mutta kun hän vastasi idänsuhteitaan koskevaan kysymykseen: ”eiväthän ne häävit ole”, kansansuosio sen kun vain nousi.
Kirjassa Kekkosen presidenttikauden viimeiset kuukaudet paljastavat karmean kuvan hänen hovinsa julmasta vallanhimosta. Kekkosta yllytetään pysymään vallassa lisäämällä tämän epäluuloja Koivistoa ja vaikkapa puoluetoveria Johannes Virolaista kohtaan.
Siinä sivussa Kekkosen terveydentilaa peitellään, kalastusretkellä Neuvostoliitossa sukeltajat pistävät puolikuolleen sammen hänen uistimeensa. Vastoin kuin perässäkalastajat olivat aluksi valehdelleet, UKK oli tuskin käynyt rannassa vaan lepäillyt uupuneena kämpillä.
Tämän rinnalla pahasti alkoholisoitunutta ja KGB:n takataskussa ollutta Ahti Karjalaista kannatettiin presidentiksi. Eteläranta, ay-liike ja poliittisten puolueiden vetäjät luulivat hyötyvänsä ja YYA-liturgian jatkuvan ikuisesti. Kyseessä on Suomen historian häpeällinen ajanjakso.
Tragedia oli kääntyvä Koiviston eduksi, koska avainhenkilöt eivät osanneet toimia kuin entisaikojen intiaanit. Korvan painaminen maata vasten olisi kertonut, kuuluuko jyminää, onko puhvelilauma tulossa. Se puhvelilauma oli kansa. Herkullinen science fiction –kuvitelma olisi kauhutarina Suomesta, jonka johtoon Ahti Karjalainen olisi nostettu.
Elämänkerroille on usein ominaista mielikuvituksen hyväksikäyttäminen, myös jälkiviisaus. Se huokuu myös ilmiselvästi Hauvosen lukemasta materiaalista. Kaiken kokeneet ja kuulleet vanhat poliisit tietävät, että silminnäkijöiden muisti paranee vuosien mittaan.
Risto Hauvonen: Koivisto Kekkosta kaatamassa. Paasilinna 2015.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.
