Ministeri Ilkka Suominen kirjoittaa Nykypäivässä otsikolla Unohdettu historia. Hän muistelee Unkarin kansannousun 1956 sotilasjohtaja Pal Maleterin haastattelua ”kadunkulmassa, johon panssarit jo olivat saaneet pudotettua tiilikiviä talon seinästä. Hänet teloitettiin. Muistan juoksevat hahmot ja savuavat talot sekä hyvin ”unkarilaisen näköisen” Imre Nagyn haastattelun. Hänet teloitettiin”.
– Kansannousun tukahdutti Juri Andropov ja hänen apulaisenaan oli hyvin nuori Boris Aristov – mies jonka tapasin usein vastakappaleenani Neuvostoliiton ulkomaankauppaministerinä. Länsi antoi tukahduttamisen tapahtua edes kunnon protestia nostamatta. Suomen johtaville poliitikoille tapahtuma antoi vuosikymmeniksi opetuksen: Karhun kanssa olet yksin. Kukaan ei avuksesi tulisi, Ilkka Suominen toteaa.
Hän sanoo tapahtumien palautuneen mieleensä monikymmenvuotisen ystävänsä Imre Pozgayn kuoltua pitkänäperjantaina.
– Pitkällisen valmistelun tuloksena ja yhteispelissä Helmut Kohlin kanssa Unkarin triumviraatti, pääministeri Miklos Nemeth, ulkoministeri Guyla Horn sekä ministeri Imre Pozgay avasivat piikkilanka-aidat Unkarin ja Itävallan väliltä päästäen sitä kautta Itä-Saksasta pakenevat kymmenet tuhannet länteen. Rautaesirippu oli revennyt ja Berliinin muurin tiiliskivet alkoivat putoilla, Suominen toteaa vuodesta 1989.
– En kuitenkaan muistele menneitä vain noiden tapahtumien ja henkilöiden itsensä takia. Aiheen antaa syvä huoli Unkarin nykytiestä.
Ilkka Suominen tuntee pääministeri Viktor Orbanin henkilökohtaisesti.
– Voisin jopa sanoa että tein hänelle töitä, kun hänen toiveestaan lähdin europarlamentaarikkona Romanian Transsylvaniaan tutustumaan unkarilaisen väestön asemaan, jota Orbanin puolue väitti Romanian pahasti sortavan. Mukana oli ryhmä hänen läheisiä työtovereitaan, jotka kirjoittivat raportin luonnoksen. Hylkäsin sen, koska väitteet sorrosta eivät näkemäni mukaan pitäneet paikkaansa, ja lisäksi oli unohdettu unkarilaisten kiivas keskinäinen riitely. Kirjoitin uuden raportin. En tiedä mitä sille tapahtui.
– Piikkilankojen poiston jälkeen Unkarin kautta pakeni kymmeniä tuhansia. Nyt meillä on Unkarissa pääministeri, joka kieltäytyy yhteistyöstä pakolaiskysymyksessä, säätää kansalaisiaan sortavia lakeja, ihailee putinistista ohjattua ”demokratiaa” mutta ei kieltäydy miljardeista joita EU hänelle syytää, Suominen toteaa.
Hänen mukaansa päälinjoin samoin käyttäytyy valtiojohto myös Puolassa, Tsekissä ja Slovakiassa.
– Kuinka kauan – hajoamiseensa saakkako – Euroopan Unioni katsoo näitä vakavia oireita sivusta eikä tee mitään? Jos aikanaan Itävallan porvarillisen hallituksen boikotointi, kun se otti apupuolueeksi pienehkön ääripuolueen, oli selkeä ylilyönti, niin nykyinen suvaitsevaisuus alkaa olla riman alitusta, Ilkka Suominen ihmettelee.
– Katseet kääntyvät myös kokoomuksen ja Orbanin Fidezin yhteiseen eurooppalaiseen EPP-puolueeseen. Onko siellä kaikki ok?
– Usein tuntuu siltä kuin Brysselin eliitti näkisi vain kenkiensä kärjet ja oman tärkeytensä. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että yhdessä pärjäämme silti paremmin.
