Suomen Akatemia julkaisi viime perjantaina tiedotteen, jossa se ”tuomitsee virkamiehiin ja tutkijoihin kohdistuvan häirinnän”. Tekstistä ei käy ilmi, minkä vuoksi valtakunnan suurin tieteellisen tutkimuksen rahoittaja piti tarpeellisena tiedottaa asiasta juuri nyt. Yleensä Akatemiaan liittyvä kuohunta ajoittuu kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksia koskeviin rahoituspäätöksiin. Tällä kertaa taustalla lienee kansanedustaja Sara Seppäsen (ps.) ulostulo, jossa hän kommentoi Suomen Akatemian budjettia toteamalla, että ”näiden rahojen käyttöä tulee voida valvoa paremmin”. Mielipiteensä tueksi Seppänen jakoi sosiaalisessa mediassa esimerkkejä kyseenalaisista rahoituspäätöksistä, jotka ovat raivostuttaneet kansalaisia jo pidemmän aikaa.
Kansanedustaja Seppäsen ulostulo tapahtui vain kaksi päivää ennen Suomen Akatemian tiedotetta. Tähän liittyen Itä-Suomen yliopiston rehtori Tapio Määttä kommentoi tilannetta: ”On aihetta huoleen, kun jopa kansanedustajat alkavat pilkata yksittäisiä tutkijoita heidän saamansa akatemiarahoituksen otsikkojen perusteella.”
Rehtori Määttä on oikeustieteen professori ja akateemisen koskemattomuuden aktiivinen puolustaja. Vuonna 2021 hän vastaanotti Vuoden tieteentekijän palkinnon ansioistaan #minätutkin kampanjan puuhamiehenä.
Rehtori Määtän kommentista ilmenee huoli poliitikkojen puutumisesta tieteelliseen tutkimukseen. Sara Seppänen oli kuitenkin jo aiemmin todennut, että ”poliitikot eivät päätä mitä tutkijat tutkivat”. Monien kansalaisten tavoin hän kantaa huolta verovarojen tuhlaamista humpuukiin. Kuten olen aikaisemmin osoittanut, Suomen Akatemian rahoituspäätöksiä koskeva kansalaiskritiikki kohdistuu hyvin pieneen osaa akateemista tutkimusta, jonka tieteellistä arvoa on hyvä syy epäillä. Seppänen on samaa mieltä: ”On erittäin tärkeää, että Suomi panostaa tutkimukseen ja innovaatiotoimintaan. Suomen Akatemian tutkimushankkeita on kuitenkin syystä kritisoitu”, hän totesi Suomen Uutisten haastattelussa.
Mielestäni on kiitettävää, että myös kansanedustajat kiinnittävät huomiota tähän ongelmaan, eivätkä salli tieteelliseen tutkimukseen tarkoitettujen määrärahojen hukkaamista poliittisesti tarkoituksenmukaiseen höpinään.
Akateemisen humpuukin puolustajat kuitenkin katsovat, että vain alan asiantuntijat ovat päteviä arvioimaan kyseisten tutkimusten arvoa. Tieteen vapauden nimissä maallikkojen ja poliitikkojen tulisi hyväksyä kansainvälisten arviointipaneelien suositukset rahoittaa ”ulosteen politiikkaa” tai ”valkoisuuden monimodaalista rakentumista” monien järkevien tutkimuskohteiden asemesta.
Itse en ole maallikko enkä poliitikko, vaan sosiologian professori, jolla on yli 30 vuoden kokemus akateemisesta tutkimuksesta. Tästä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – minulla on rajallinen luottamus yhteiskunta- ja muiden ihmistieteiden kykyyn vaalia tieteen normeja ja kunnioittaa tieteellistä arvomaailmaa.
Vai mitä mieltä olet seuraavasta esimerkistä kansainvälisen tutkimuksen huipulta?
Kansanedustajan kritiikki osui maaliin
Qualitative Research on arvostettu laadullisiin (eli ei-tilastollisiin) menetelmiin keskittyvä aikakauslehti, joka julkaisee vertaisarvioituja artikkeleita yhteiskuntatieteen ja kulttuuritutkimuksen eri aloilta. Lehden toimituskunta koostuu alan kansainvälisistä asiantuntijoista. Mukana on professoreita ja muita tutkijoita muun muassa Alankomaista, Englannista, Yhdysvalloista ja Kanadasta. Toimituskunnassa on yksi suomalainenkin tutkija, Oulun yliopiston sukupuolentutkimuksen lehtori.
Vuonna 2022 Qualitative Research julkaisi ruotsalaisen väitöskirjatutkijan artikkelin. Sen ”autoetnografinen” menetelmä nojautui japanilaisiin sarjakuvakirjoihin, joissa kuvataan alaikäisten poikien seksuaalista hyväksikäyttöä. Tutkimuksessa raportoitiin, miltä artikkelin kirjoittajasta tuntui masturboida tämän materiaalin stimuloimana.
Artikkelista närkästynyt Britannian konservatiivisen puolueen kansanedustaja Neil O’Brien laittoi sosiaaliseen mediaan viestin, jossa hän kysyi, miksi veronmaksajien tulisi rahoittaa tällaista tutkimusta. Hänen mukaansa korkeakoulut satsaavat jo aivan liian paljon resursseja humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen tukemiseen.
Brittipoliitikon väliintulosta seurannut kohu synnytti keskustelua myös tiedeyhteisön sisällä. Monet laadulliseen tutkimukseen erikoistuneet tutkijat ottivat etäisyyttä eettisesti ja metodologisesti kyseenalaiseen artikkeliin. Lopulta lehden päätoimittajat päättivät vetää artikkelin pois, koska he katsoivat sen aiheuttaneen ”sosiaalista vahinkoa”. He kuitenkin puolustivat alkuperäistä päätöstään julkaista artikkeli toteamalla, että normaalin arviointiprosessin mukaisesti ”kaksi tutkimusalan kansainvälistä asiantuntijaa olivat suositelleet tutkimuksen julkaisua sen akateemisten ansioiden johdosta”.
Akateemisten auktoriteettien kelvottomuus
Englantilainen episodi on esimerkki kansanedustajan ulostulosta, jossa kannettiin huolta verovarojen tuhlaamisesta tieteellisesti arveluttavaan humpuukiin. Tilanne on siis täysin analoginen kansanedustaja Sara Seppäsen ajamalle asialle. Mikali kansanedustaja O’Brien ei olisi puhaltanut pilliin, kyseinen artikkeli olisi edelleen osa ansiokkaaksi todettua tieteellistä kirjallisuutta. Suomen Akatemian tavoin masturbaatioartikkelin julkaisseet päätoimittajat sysäsivät vastuun anonyymeille ”kansainvälisille asiantuntijoille”. Mutta eikö ole aivan selvää, että systeemi, joka valitsee ja kuuntelee tällaisia asiantuntijoita, on itsessään kelvoton?
Kansanedustaja O’Brienin tavoin ps-edustaja ei nähdäkseni ole kvalitatiivisen kulttuurintutkimuksen asiantuntija. Hän ei ole perehtynyt Suomen Akatemian (salaisiin) asiantuntija-arvioihin, joihin nojaten rahoituspäätökset tehdään. Brittikollegansa lailla kansanedustaja Seppäsellä näyttää kuitenkin olevan tervettä maalaisjärkeä. Tämä keskeinen voimavara näyttää puuttuvan alan asiantuntijoilta. Kansanedustajat Neil O’Brien ja Sara Seppänen eivät pilkanneet tai häirinneet ketään. Sen sijaan he esittivät varteenotettavan kysymyksen kokonaisen tutkimusalan mielekkyydestä.
Qualitative Research -lehden oli siis lopulta pakko hyväksyä, että akateemisiin asiantuntijoihin nojautunut arviointiprosessi epäonnistui. Kenties joskus Suomen Akatemia kykenee samaan. Tätä odotellessa kannustan kaikkia kansalaisia ja kansanedustajia kiinnittämään huomiota siihen, minkälaista tutkimusta veronmaksajien kustannuksella rahoitetaan.
Akatemian tavoin tuomitsen yksittäisten tutkijoiden ja virkamiesten häirinnän – mutta jos keisarilla ei ole vaatteita niin kai sen saa sanoa ääneen?
