Suomen Akatemia on tieteellisen tutkimuksen suurin rahoittaja maassamme. Se tukee luonnontieteellistä, teknologista, lääketieteellistä, humanistista ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta vuosittain yli sadan miljoonan euron edestä. Julkisessa keskustelussa on jo totuttu siihen, että aina kun Akatemian myöntämät rahoituspäätökset julkistetaan, tiedotusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa nostetaan esiin yksittäisiä tutkimushankkeita esimerkkeinä verovarojen haaskaamisesta tarpeettomaan hölynpölyyn.
Tänä vuonna repostelun kohteeksi joutui hanke otsikolla “Transitiopolkuja naisten osallisuuteen Nepalin muuttuvassa musiikkikulttuurissa”, jolle myönnettiin 600 000 euron rahoitus. Tutkimuksessa pyritään lisäämään “ymmärrystä niistä muutostekijöistä, jotka edistävät sukupuolista tasa-arvoa Nepalin musiikkikulttuurissa”. Vähemmän tunnettujen kansalaisten lisäksi muun muassa Jari Sarasvuo ja Ivan Puopolo pitivät käsittämättömänä Suomen Akatemian päätöstä tukea tällaista ”vähemmän kriittistä” hanketta veronmaksajien kustannuksella. Kriitikot eivät vastustaneet tasa-arvoa Nepalissa, vaan kyseenalaistivat musikologisen tutkimuksen kykyä edistää tätä päämäärää.
Kenties virheistä viisastuneina Suomen Akatemia ja tutkijapiirit reagoivat kritiikkiin entistä nopeammin ja suoremmin. Rahoituksen saanut professori Heidi Westerlund totesi Ilta-Sanomille, että “tutkimushanke täytti haun kriteerit ja oli päätöksen mukaan erinomainen”. Vasemmistoliiton kansanedustaja Veronika Honkasalo osallistui keskusteluun kertomalla, että “Akatemian hakemukset käyvät läpi tiukan kansainvälisen arvioinnin”. Itä-Suomen yliopiston rehtori Tapio Määttä oli samoilla linjoilla: “Jos tutkimusta haluaa ylipäänsä rahoittaa, on vaan luotettava siihen, että tiedeyhteisö valitsee rahoitettavaksi vain parhaat ideat.” Suomen Akatemia reagoi kohuun jakamalla seikkaperäisen kuvauksen siitä, miten organisaatio päätyy hyväksymään sille osoitetut hakemukset. Myös tuossa ketjussa korostettiin valintakriteerien tiukkuutta: “Kaikki tukemamme tutkijat ovat läpikäyneet tarkan arviointiseulan.”
Kaikissa näissä argumenteissa siis vakuutetaan, että kovaan kilpailuun perustuva prosessi takaa rahoitettujen tutkimushankkeiden laadun. Koska hakemukset arvioidaan kansainvälisistä asiantuntijoista koostuvissa paneeleissa, kansalaisten tulisi luottaa siihen, että rahoitusta saavat hankkeet edustavat alansa huippua.
Tiede-eliitin kuvaus rahoituspäätösten erinomaisuudesta on optimistinen teoria, mutta mikä on käytäntö? Tarkastelen tässä kirjoituksessa Suomen Akatemian valintoja konkreettisten esimerkkien avulla. Huomio keskittyy kulttuurin ja yhteiskunnan (KY) tutkimuksen toimikunnan alaisiin hankkeisiin, koska kansalaisten turhautuminen koskee juuri näiden alojen kyseenalaisia rahoituspäätöksiä.
Paras voittakoon?
Vuonna 2021 Antti Kääriälä oli vastavalmistunut tohtori, jonka väitöskirjassa seurattiin kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten hyvinvointia varhaisaikuisuuteen asti. Kyseessä on tärkeä ja ajankohtainen tutkimuskohde, josta on tehty valitettavan vähän korkeatasoista tutkimusta. Odotusten mukaisesti tohtori Kääriälä haki tutkimusrahoitusta Suomen Akatemiasta tuottaakseen lisää tietoa lastensuojelun kehittämiseksi. Kansainvälinen arviointipaneeli sijoitti hakemuksen ykkössijalle, mutta tästä huolimatta Suomen Akatemia ei tarjonnut Antille tutkijatohtorin paikkaa. Hänet pantiin varasijalle.
En ole koskaan tavannut Anttia, mutta mielestäni hän on loistava esimerkki poikkeuksellisen lupaavasta nuoresta tutkijasta, jonka tutkimusaihe on tieteellisesti haastava ja sosiaalipoliittisesti merkittävä. Julkaisujensa kautta hän oli osoittanut kykenevänsä tuottamaan korkeatasoista tutkimusta. Miksi hänelle ei siis myönnetty rahoitusta? Eikö tällaiset tunnusmerkit täyttävä henkilö ole juuri sellainen, jota suomalaisen yhteiskunnan kannattaisi tukea?
Akatemian suosiman selityksen mukaan hyvä menestys asiantuntija-arvioissa on välttämätön mutta ei riittävä edellytys rahoituksen saamiseksi. Haaviin tulee enemmän korkeatasoisia hakemuksia kuin mitä Akatemialla on mahdollisuus rahoittaa. Vain kaikkein parhaille kyetään niukkuuden vallitessa tarjoamaan tukea. Siis vaikka Kääriälän hanke oli erinomainen, se ei ollut aivan riittävän vakuuttava kovassa kilpailussa.
Minun on vaikea sulattaa tätä selitystä. Saman hakukierroksen yhteydessä Suomen Akatemian KY-toimikunta myönsi 250 000 euroa ”Shit Made Public” -nimiselle hankkeelle, jonka itseilmoitettu “tarkoitus on kehittää ulosteen politiikkaa – – kehittämällä intestinaalisen (suolellisen) ja viskeraalisen (sisäelimellisen) kansalaisuuden käsitteitä, sekä analysoimalla vessaan pääsemiseen liittyviä epäkohtia”. Jos tämä aihe kuulostaa surkuhupaisalta, et ole yksin. Kyseinen hakemus oli vuoden 2022 suosituin esimerkki merkillisestä rahoituspäätöksestä.
On syytä korostaa, että tuo tohtori Anna Rajalan hakemus arvioitiin eri paneelissa kuin Antti Kääriälän. Mutta he kilpailivat täsmälleen samasta palkinnosta, eli Suomen Akatemian tutkijatohtorin tehtävästä. Kyseisen hakukierroksen aikana KY-toimikunnassa arvioitiin 454 hakemusta 19 eri asiantuntijapaneelin toimesta. Arvioita koskevat tiedot eivät ole julkisia, mutta oletan, että Antin tavoin myös Annan hakemus sai ylistävän lausunnon kansainvälisiltä asiantuntijoilta.
Itse katson, että Rajalan “suolellisen kansalaisuuden käsitteitä kehittävä” hanke on kardinaaliesimerkki pseudotieteellisestä humpuukista, joka – ikävä kyllä – on sangen yleistä kulttuuri- ja yhteiskuntatutkimuksen saralla. Erilaiset tieteelliset kepposet ja muut kiusalliset skandaalit ovat osoittaneet vuosien varrella, että tietyiltä aloilta löytyy akateemisia portinvartijoita, jotka eivät kykene erottamaan “vakavaa” tutkimusta sitä imitoivasta parodiasta. Siksi ei ole yllättävää, että Suomen Akatemian KY-toimikunnan onnistui kutsua kokoon yhden paneelin verran kansainvälisiä asiantuntijoita, joiden mielestä “ulosteen politiikka” on merkittävä tutkimuskohde.
Onko meriiteillä merkitystä?
Mutta jos minun näkemykseni ei vakuuta, niin tarkastellaan Antin ja Annan ansioita objektiivisten indikaattorien valossa. Uran alkuvaiheessa olevien tutkijoiden keskeisin suorite on tieteellisten julkaisujen tuottaminen. Olen poiminut oheiseen taulukkoon muutamia tietoja, jotka kertovat kummankin tutkijan meriiteistä omien alojensa tieteellisessä kirjallisuudessa.
Vasemmalta lukien kuviosta voidaan ensiksi todeta, että Annalla oli vuoden 2023 syyskuussa yhteensä 19 artikkelia; Antilla niitä oli 10 kappaletta enemmän (29). Kaikki tieteelliset julkaisut eivät kuitenkaan ole samanarvoisia. Esimerkiksi professorin virantäytössä kiinnitetään huomiota kansainvälisissä tiedelehdissä julkaistuihin vertaisarvioituihin (peer review) artikkeleihin. Google Scholar –tietokannan mukaan Anna Rajalalla on yhteensä kolme tällaiseksi luokiteltavaa artikkelia, kun taas Antille niitä on kertynyt peräti 16.
Taulukon 1 viimeinen tieto kuvaa kuinka paljon kummankin tutkijan tuotoksia on siteerattu, eli kuinka usein Antin ja Annan artikkeleita on noteerattu myöhemmässä tutkimuksessa. Antin julkaisuja on siteerattu 477 kertaa, eli melkein 20 kertaa enemmän kuin Annan tuotoksia. Todettakoon lisäksi taulukon ulkopuolelta, että Antti Kääriälä on julkaissut artikkeleita huomattavan korkeatasoisissa lehdissa, kuten JAMA Pediatrics and PLoS Medicine, joiden vaikutuskertoimet (impact factor) ovat huippuluokkaa (26.8 & 11.6). Yhteiskuntatieteellisten lehtien tyypilliset vaikutuskertoimet vaihtelevat 1-5 välillä. Anna Rajalan tässä katsannossa merkittävin julkaisu ilmestyi fysioterapian alan lehdessä, jonka vaikutuskerroin on tasan 2.
Eri alojen vertailu julkaisumäärien ja vaikutuskertointen kautta ei ole ongelmatonta. Tässä tapauksessa erot ovat kuitenkin niin valtavan suuria, että olisi epärehellistä väittää, että kyseessä on kaksi tasavahvaa hakijaa. Antti Kääriälä on Anna Rajalaa huomattavasti ansioituneempi tutkija. Suomen Akatemia on veronmaksajille selityksen velkaa. Miten on mahdollista, että Rajala sivuutti Kääriälän vuoden 2022 rahoituspäätöksissä? Rajalan tutkimusaihe on puutaheinää ja hänen akateemiset ansionsa ovat vaatimattomat. Antin tutkimusaihe on arvokas ja hänen tuottavuutensa kansainvälistä huippuluokkaa.
Järjestelmän toimivuutta tulee arvioida sen tulosten perusteella. Tämän esimerkin valossa Suomen Akatemian arviointikykyyn ei voi luottaa.
Ne lähtevät, jotka pystyvät
Myöhemmässä vaiheessa Suomen Akatemia tarjosi Antille tutkijatohtorin paikkaa varasijalta. Ilmeisesti jokin toinen hakija ei ottanut tehtävää vastaan. Loppu hyvin kaikki hyvin? Valitettavasti ei. Antti oli nimittäin jo ehtinyt hyväksyä houkuttelevan työtarjouksen valtionhallinnosta. Hän kertoi minulle, että oli työskennellyt uudessa virassa jo useamman kuukauden ja päättänyt siirtyä uusille urille. Ilman tätä uutta virkaa Antti olisi kyllä mielellään jatkanut tutkijanhommissa yliopistolla.
En tiedä, onko tohtori Kääriälä tyytyväinen uraansa akateemisen tutkimuksen ulkopuolella. Toivon niin. Mutta tiedän, että hän ei ole ainoa lahjakas nuori yhteiskuntatieteilijä, joka siirtyi virkamiestehtäviin loistavan väitöskirjatutkimuksen jälkeen. Näin tapahtui myös tohtori Janne Mikkoselle, jonka kanssa minulla on ollut ilo julkaista yksi parhaista tutkimuksistani.
Toisin kuin Antti, Janne ei edes viitsinyt kokeilla onneaan Suomen Akatemian hakuprosessissa. Hän kertoi minulle, että “yhä useammat julkisen ja yksityisen sektorin toimijat ovat havahtuneet datan hyödyntämisestä avautuviin mahdollisuuksiin. Kysyntää on runsaasti etenkin sellaisille tohtoreille, joilta löytyy koodaukseen, matematiikkaan, datan käsittelyyn tai tilastolliseen mallinnukseen liittyvää osaamista”. Jannen mukaan tällaiset hyväpalkkaiset tehtävät ovat erittäin houkuttelevia kun, parhaassakin tapauksessa, vaihtoehtona on osallistua “mielivaltaisilta tuntuviin rahoitushakuihin, joissa kilpailu on armotonta ja arvioitsijoiden henkilökohtaiset preferenssit muovaavat päätöksiä.”
On sääli, että Suomen Akatemian ja yliopistojen valintaprosessit toimivat niin oikukkaasti, että monet superlahjakkaat tutkijat katoavat muihin hommiin jättäen jälkeensä tohtoreita, joiden tiedoilla ja taidoilla ei ole kysyntää käytännön työelämässä. On helppo ymmärtää miksi pseudotieteelliset höpötutkijat jaksavat hakea apurahoja vuodesta toiseen. Heidän kun on mahdotonta saada koulutusta vastaava työtä norsunluutornin ulkopuolelta.
Muutoksen aika on viimeistään nyt!
Maassamme on viime aikoina keskusteltu yliopistojemme huonosta menestyksestä kansainvälisessä vertailussa. Tänä vuonna Helsingin yliopistoa ei kelpuutettu edes maailman 100 parhaan yliopiston joukkoon. Jos laskevaan trendiin halutaan muutosta, keskeinen tavoite on pitää huolta siitä, että lahjakkaimmat nuoret tutkijat eivät kaikkoaisi yliopistoista muihin tehtäviin tai ulkomaille. Suomen Akatemian kelvottomat rahoituspäätökset ovat keskeinen osa tätä ongelmaa.
Yhteiskuntatieteen konkarina velvollisuuteni on kertoa kansalaisille, että heidän verorahojaan jakavat byrokraatit ja muut ”asiantuntijat” eivät ole tehtäviensä tasalla. Toivonkin, että uudistusmyӧnteinen hallitus ryhtyy toimiin asian korjaamiseksi tiede- ja kulttuuriministeri Sari Multalan johdolla.
Suomen Akatemian vastine 12.9.2023: Suomen Akatemia vastaa: Tutkimusrahoituksesta esitetyt väitteet eivät kuvasta toimintaamme
LUE MYÖS:
Vääryystutkijoiden höpötiedettä saa pilkata (VU 8.9.2022)
Edit 12.9.2023 klo 14.03: Lisätty linkki Suomen Akatemian vastineeseen.
Minun keskinkertaiset aivoni luulevat, että julkisia varoja pitäisi ohjata enemmän ja rohkeammin hyvinvointipalveluiden ja sosiaaliturvan riittävyyden turvaamiseen.
Vaikka se voisi tarkoittaa joskus pikku uhrauksia köyhän kannalta vähemmän kriittisten tutkimushankkeiden… https://t.co/kV47TNeUPi
— Jari Sarasvuo (@SarasvuoJari) August 27, 2023
Teille kaikille, jotka irvailette Suomen Akatemian rahoituspäätöksille. Ala-arvoista populismia. Tutkimusrahoitus on Suomessa äärimmäisen kilpailtua, Akatemian hakemukset käyvät läpi tiukan kansainvälisen arvioinnin. Valtaosa tutkijoista elää erittäin epävarmassa asemassa.
— Veronika Honkasalo (@veronikahonka) August 27, 2023
Jotta yksi Suomen Akatemian puolen miljoonan tutkimushanke vaikkapa kirgisialaisesta kurkkulaulannasta voidaan toteuttaa, pakettiautonkuljettaja Ranen on täytynyt sitä ennen painaa töitä 30 vuotta.
— Ivan Puopolo (@ivanpuopolo) August 28, 2023
Miksi ei ole mielestäni mielekästä käydä tiedepoliittista keskustelua yksittäisten akatemiahankkeiden hankekuvausten perusteella?
Ja millaista sitten olisi järkevä ja hyödyllinen tiedepoliittinen keskustelu, jos "suvakkimädätystieteen" saama rahoitus kovasti ärsyttää?
🧵 1/
— Tapio Määttä (@tapiomaatta) August 30, 2023
