Hjallis Harkimo kertoo Iltalehden kolumnissaan, miten hän on koko elämänsä ajan joutunut tekemisiin koulukiusaamisen kanssa.
– Heti kolmannella luokalla minut rökitettiin oikein kunnolla. Sitä kiusaamista jatkui sitten ylimmillä luokilla. Tunnistaisin unissanikin sen pojan naaman, joka kiusasi minua monta vuotta. Se oli painajaismaista – mutta totisinta totta, Harkimo kirjoittaa.
Hän oli toivonut sen kaiken olevan historiaa, mutta kertoo jälkikasvulleen käyneen samoin.
– Ehkä syynä on heidän sukunimensä, en tiedä.
Isä kertoo oppineensa tunnustamaan merkkejä, kun kaikki ei ole kohdallaan.
– Opettajat eivät koskaan ole nähneet mitään, mutta harvoinpa sitä opettajan edessä kiusataan. Se on hiljaista kalvamista, jokaisesta asiasta huomauttelua ja nälvimistä. Turpiin voi antaa myös niin, ja se on vielä pahempaa.
Hänen mukaansa ”harvassa ovat ne vanhemmat, jotka suostuisivat ajattelemaan lastaan pahantekijänä. Vastareaktio voi olla niin kova, että opettajakin lähtee siihen mukaan. Kiusattu jää taas yksin”.
Kansanedustaja ihmettelee, miten lepsua opettajien puuttuminen kiusaamiseen on yleisesti.
– OAJ on laskenut, että jos kouluissa käytettäisiin opetushallituksen mallisuunnitelmaa, työntunteja säästyisi Suomen 3 500 koulussa yli neljän miljoonan euron arvosta. Lisäksi pitäisi kyllä olla asetuksia, joiden perusteella kiusaajille voitaisiin antaa sellaisia sanktioita, joilla olisi edes jotain pelotevaikutusta.
– Sietämättömintä tässä kaikessa on oma voimattomuus. Tiedän kokemuksesta millaisia kärsimyksiä kiusaaminen lapselle tuottaa, hän kirjoittaa.
