Ukrainan sota on muuttanut käsityksen sodankäynnistä. Siinä missä ennen tuhottiin siltoja ja tehtaita, nyt isketään sähköverkkoihin, energiantuotantoon ja tietojärjestelmiin. Energia on sodan uusi etulinja – ja sen hallinta ratkaisee, pysyykö yhteiskunta toimintakykyisenä vai vajoaako se pimeyteen. Venäjän toistuvat iskut Ukrainan sähköverkkoihin ovat osoittaneet, kuinka yhteiskuntaa voidaan lamauttaa kohdistamalla hyökkäykset sen hermokeskuksiin. Kun valot sammuvat, eivät toimi sairaalat, vesihuolto, viestintä eikä puolustus.
Energiainfrastruktuurista on tullut osa sodankäynnin strategiaa. Venäjä käyttää energiaa painostuksen välineenä, mutta myös Ukraina iskee Venäjän jalostamoihin ja polttoainevarastoihin. Energia on muuttunut voimavarasta aseeksi. Samalla Euroopassa varoitetaan lisääntyvistä kyberhyökkäyksistä kriittistä infrastruktuuria vastaan – viimeksi Puola syytti Venäjää hyökkäyksistä, joiden tavoitteena oli lamauttaa energiahuoltoa. Sodan rintamalinjat kulkevat nyt myös sähkökaapeleissa, ohjausjärjestelmissä ja pilvipalveluissa.
Kriittisen infrastruktuurin suojaaminen ei ole enää vain tekninen kysymys, vaan kansallisen turvallisuuden ytimessä oleva haaste. Fyysiset ja digitaaliset uhat kietoutuvat yhteen tavalla, joka pakottaa ajattelemaan turvallisuutta kokonaisuutena. Ohjusiskut ja droonituhot voivat rikkoa sähköverkkoja, mutta yhtä vakavia seurauksia voi olla kyberhyökkäyksellä, joka sekoittaa verkon ohjausjärjestelmän tai estää energian jakelun. Kun sähköverkko on yhä älykkäämpi ja verkottuneempi, se on samalla yhä haavoittuvampi. Yksi solmu tai ohjelmistovirhe voi pysäyttää koko järjestelmän.
Täydellistä suojaa ei ole olemassa. Siksi resilienssi – kyky sietää iskuja ja toipua niistä nopeasti – on noussut avainkäsitteeksi. Verkot ja laitokset on suunniteltava kestämään, korjaamaan ja jatkamaan toimintaa myös vaurioiden keskellä. Sähköverkon on pystyttävä eristämään vahingoittuneet osat, varavoiman on käynnistyttävä hetkessä ja huoltoketjujen on toimittava myös kriisin aikana. Energiaturvallisuus ei ole vain kyberturvaa, vaan yhtä lailla fyysistä suojaamista, varautumista ja ihmisten kouluttamista poikkeusoloihin.
Suomen kannalta tämä ei ole etäinen oppitunti. Olemme EU:n ja Naton itäinen raja, ja siksi hybridivaikuttamisen uhka kohdistuu meihin ensimmäisten joukossa. Meillä on vahvaa energia- ja kyberturvaosaamista, mutta myös erityisiä haavoittuvuuksia. Pitkä ja kylmä talvi tekee energiasta elintärkeän – talvinen sähkökatko voi muuttua nopeasti inhimilliseksi kriisiksi. Energiainfrastruktuurin suoja on siten osa puolustuskykyämme yhtä paljon kuin rajaturvallisuus tai ilmatorjunta.
Uusi lainsäädäntö ja EU:n kriittisen infrastruktuurin resilienssidirektiivi luovat hyvät puitteet, mutta niiden toimeenpano ratkaisee kaiken. Tarvitsemme tarkkaa riskikartoitusta, yhteisiä harjoituksia ja investointeja suojarakenteisiin, varajärjestelmiin ja kybervalvontaan. Energiayhtiöiden, viranomaisten ja puolustusvoimien yhteistyö on vietävä käytäntöön, ei vain strategiapapereihin. Kansainvälinen yhteistyö on myös välttämätöntä – sähkö ja data eivät pysähdy rajalle, eikä pysähdy hyökkäyskään.
Ukraina on maksanut kovan hinnan osoittaessaan, mitä tarkoittaa yhteiskunta ilman energiaa. Meidän on opittava heidän kokemuksestaan ennen kuin joudumme omakohtaiseen testiin.
Kriittisen infrastruktuurin suoja ei ole tulevaisuuden projekti, vaan tämän päivän turvallisuusteko. Kun valo pysyy päällä, yhteiskunta pysyy pystyssä.
