– Historia osoittaa kuitenkin, että kehityssuuntaan voidaan vaikuttaa paljon, jos tahtoa on. Sen mobilisointi ja kääntäminen konkreettisiksi toimiksi tulisi olla seuraavaan hallituskauteen valmistautumisen ydin, kirjoittaa ekonomisti, työelämäprofessori Vesa Vihriälä blogissaan.
Hänen mukaansa kykymme reagoida hitaasti kehittyviin ongelmiin ei ole viimeisten 15 vuoden aikana ollut hyvä.
– Hyvinvointiyhteiskunnan perusta on rapautumassa ja tämän rapautumisen ajurit ovat olleet hyvin tiedossa.
Vihriälän mukaan kokonaistuotannon ura vuodesta 2008 lähtien tiivistää talouskehityksen aneemisuuden lahjomattomasti.
– Suomen asukasta kohden laskettu BKT oli vuonna 2021 vuoden 2008 tasolla. Esimerkiksi Ruotsin, Tanskan ja Saksan vastaava asukasta kohden (kotimaisin kiintein hinnoin) laskettu BKT oli vastaavana aikana noussut noin kymmenen prosenttia. Hieman yksityiskohtaisempi vertailu osoittaa kasvueron johtuvan lähinnä työn tuottavuuden heikosta kehityksestä.
Kysyntäpuolelta katsottuna stagnaatio heijastaa Vihriälän mukaan ennen kaikkea viennin ja investointien heikkoutta.
– Asukasta kohden laskettu kulutus (yksityinen ja julkinen yhteensä) sen sijaan nousi pienen notkahduksen jälkeen jo vuonna 2011 kriisiä edeltäneelle tasolle ja oli vuonna 2021 lähes seitsemän prosenttia korkeammalla tasolla kuin vuonna 2008. Vienti ja investoinnit saavuttivat stagnaatioperiodia edeltävän tason vasta 2-3 vuotta sitten ja koronanotkahduksen jälkeen uudelleen vuonna 2021.
Hän toteaa, että tuotannon pysähtyneisyyden taustalla olleet shokit ovat tunnettuja.
– Nokian matkapuhelinvalmistuksen romahdus, paperin kysynnän pysyvä vähentyminen ja kustannuskilpailukyvyn heikentyminen. Samanaikaisesti työikäisen väestön määrä alkoi laskea heikentäen työvoiman tarjontaa. Se, että asukasta kohden lasketun tuotannon toipuminen aiemmalle tasolleen vei vuosikymmenen, ja että kasvunäkymät arvioidaan lähivuosinakin vaatimattomiksi, viittaa kuitenkin talouden puuteelliseen sopeutumiskykyyn ja politiikan epäonnistumiseen sen muokkaajana, Vihriälä katsoo.
Kulutusta pidetty yllä lyömällä laimin tulevaisuuteen varautumista
Kulutuksen suhteellinen vakaus yhdistyneenä tuotannon heikkoon kehitykseen nosti kulutuksen kansantulososuutta rajusti 2008 jälkeen. Kun vuosien 2000-2008 keskiarvo oli vajaa 70 prosenttia kansantulosta, vuosien 2009-2021 keskiarvo on 76 prosenttia.
– Vastaavaa ilmiötä ei ole tapahtunut verrokkimaissa. Niinpä, kun vuosituhannen alkuvuosina kulutuksen osuus bruttokansantulosta oli Suomessa pienempi kuin Ruotsissa, Tanskassa ja Saksassa, kriisin myötä se nousi viisi prosenttiyksikköä korkeammaksi kuin näissä maissa ja ero on tällaisena pysynyt.
Vihriälä toteaa, että kulutuksen osuuden kasvu on merkinnyt vaihtotaseen jokseenkin samansuuruista heikentymistä.
– Kun vuosikymmenen alussa vaihtotase oli reilusti ylijäämäinen, se on paria vuotta lukuun ottamatta ollut alijäämäinen vuodesta 2011.
Vihriälän mukaan, vaikka Suomen vaihtotasealijäämä ei ole ollut kovin suuri, ero verrokkeihin merkitsee, että olemme kerryttäneet kansantalouteen huomattavasti vähemmän rahoitusvarallisuutta kuin verrokit.
– Jos Suomen vaihtotaseen ylijäämä olisi ollut keskimäärin saman suuruinen suhteessa BKT:hen kuin Ruotsissa vuosina 2011-2021, Suomen ulkomaiset saamiset olisivat vuonna 2021 olleet noin 140 miljardia euroa toteutunutta suuremmat. Jos vertailukohtana olisi Ruotsin ja Tanskan vaihtotaseylijäämien keskiarvo, vaikutus olisi 180 miljardia euroa.
– Myös yrityssektorin tuotannollisissa investoinneissa olemme jääneet selvästi jälkeen viime vuosina ei vain Ruotsista, vaan myös yleensä EU-maista, Vihriälä toteaa.
Vihriälän mukaan esitetyt havainnot voi tiivistää niin, että heikon tulokehityksen vaikutusta kulutusmahdollisuuksiin on pehmennetty vähentämällä rahoitusvarallisuutta ja osin myös tinkimällä tulevaa tuotantoa vahvistavista investoinneista.
– Kumpikin pehmennyskeino on tulevaisuudelta lainaamista.
Olemme matkalla Italian suuntaan
Vihriälän mukaan talouden rahoitussäästämisen heikentyminen on kohdistunut lähes kokonaan julkiseen sektoriin. Valtion ja kuntien alijäämä on ollut keskimäärin lähes neljä prosenttia BKT:sta vuodesta 2009 lähtien eli 3,5 prosenttiyksikköä heikompi kuin vuosituhannen alussa.
– Julkisen talouden tasapainon heikentyminen on mahdollistanut kulutuksen pysymisen korkealla tuotannon heikkoudesta huolimatta. Tämä on luontevaa suhdannepolitiikkaa. Ongelma kuitenkin on, että Suomen heikko talouskasvu on viimeisen 15 vuoden aikana ollut vain osaksi suhdannetaantumaa.
Vihriälä toteaa, että pitkään jatkuva heikko kasvu ja julkisen talouden ahtaus muodostavat pirullisen yhdistelmän.
– Italia on tästä tunnettu esimerkki. Kyvyttömyys saada aikaan kasvua on ruokkinut velkaantumista. Velkaantuminen on pakottanut käyttämään merkittävän osan verotuloista korkojen maksuun, ts. ylläpitämään suurta perusylijäämää (jäämää ennen korkomenoja). Tällöin kyky rahoittaa muita tarpeita on ollut heikko ja etenkin tulevaisuudessa kasvua ja hyötyä tuottavat investointiluonteiset panostukset ovat kärsineet.
– Korkea velkaantuminen on toisaalta heikentänyt kykyä suhdannetasaukseen, mikä on erilaisten taantumien pitkäaikaisvaikutusten kautta heikentänyt kasvua. Suomi ei toki ole Italian tilanteessa, mutta verrattuna muihin Pohjoismaihin olemme matkalla Italian suuntaan, Vihriälä toteaa.
Politiikan vastaus puutteellinen
Ekonomistin mukaan politiikka ei kuitenkaan ole kyennyt vastaamaan talouden rakenteellisiin ongelmiin johdonmukaisesti ja riittävästi vaan eräiltä osin jopa on pahentanut tilannetta.
Vihriälä toteaa, että politiikkavastauksen puutteellisuuden ja osin jopa haitallisuuden syyt ovat moninaiset.
– Ilmeinen seikka on, että politiikassa on aina helppo toteuttaa asioita, jotka ovat välittömien vaikutusten osalta suosittuja. Julkisten menojen lisääminen ja verotuksen keventäminen ovat tällaisia. Niinpä ei olekaan hämmästyttävää, että hallitukset ovat mielellään turvautuneet elvytyspolitiikkaan, kun sille on voitu perusteita löytää.
– Kääntöpuoli on, että tällainen politiikka lisää julkisen talouden ahdinkoa, ellei samanaikaisesti kyetä rakenteellisiin uudistuksiin, jotka joko lisäävät talouden kasvua tai vähentävät julkisia menoja pidemmällä aikavälillä. Ongelmat ovatkin keskittyneet näiden pidemmän päälle hyödyllisten toimien toteuttamiseen.
Vihriälän mukaan kärjistäen voisi ehkä sanoa, että kahden edellisen vaalikauden aikana politiikan keskeinen ongelma oli julkisen talouden sopeutustoimien huonosti harkittu sisältö, kun taas nykyisen vaalikauden ongelma on haluttomuus rahoittaa tärkeitä pysyviä lisämenoja muita menoja koskevilla säästöillä tai (talouden toimintaa mahdollisimman vähän haittaavaa) verotusta kiristämällä.
– Lisääntyneet velanhoitokulut syövät luonnollisesti resursseja muilta tarpeilta. Julkisen talouden jatkuva ahtaus heikentää progressiivisesti mahdollisuuksista huolehtia kansalaisten hyvinvoinnista ja panostaa kestävään kasvuun muun muassa vihreää siirtymää tukevien investointien avulla. Samalla velkaantuminen heikentää kykyä vastasykliseen politiikkaan silloin, kun siihen tarve syntyy.
Hallittuun stagnaatioon?
Ikävä väestökehitysnäkymä, sitkeä tuottavuuskasvun heikkous sekä myös ympäristönäkökohtien tuotannolle asettamat kasvavat rajoitukset saattavat Vihriälän mukaan johtaa ajattelemaan, että talous ei voi kasvaa ennakoitua enemmän.
– Tällaisessa maailmassa looginen päätelmä on pyrkiä mahdollisimman hallittuun talouden stagnaatioon tai jopa supistumiseen. Tämän tapaista on jo suositeltu väestökadosta kärsiville haja-asutusalueille. Jatkossa soveltamiskohteena tulisi olla koko Suomi.
Vihriälän mukaan tällaisen nihilistisen strategian keskeinen osa ovat julkisen talouden sopeutustoimet, joilla menot ja tulot saatetaan vastaamaan toisiaan ilman kasvun tuomaa vetoapua.
– Osa ekonomisteista näyttäisikin pitävän sopeutustoimiin keskittymistä realistisimpana toimintatapana; kasvun voimistamisen tehokkaista keinoistahan on vaikea saada vahvaa tutkimusnäyttöä.
Vihriälä kuitenkin toteaa, että poliitikoille tällainen näköala on mahdoton.
– On hankala saada ihmisiä tukemaan politiikkaa, jonka ideaalina on hallittu näivettyminen. Dilemmasta pääsemiseksi turvaudutaankin helposti epärealistisiin odotuksiin kyvystä nopeuttaa talouskasvua tai tehostaan julkisen sektorin toimintaa. Tällaisten odotusten varassa voidaan jopa perustella julkisen talouden sopeutustoimien sivuuttaminen kokonaan, kun velalla rahoitettuja menoja pidetään kattavasti myöhemmin tuloa tuottavina investointeina. Lykätään lyhyellä aikavälillä poliittisesti vaikeita ratkaisuja, Vihriälä kuvaa.
Hänen mukaansa julkisen talouden sopeuttamistarpeelta menoja leikkaamalla ja verotusta kiristämällä mikään realistinen kasvustrategia ei meitä säästä.
– Mutta sopeutustoimet voidaan sekä määrältään että ajoitukseltaan toteuttaa maltillisesti, jos samalla on kykyä parantaa kasvunäkymiä uskottavasti. Avainkysymys on poliittinen päätöksentekokyky.
Kun puolueet valmistautuvat vaaleihin, ei Vihriälän mielestä pitäisi vetää ehdottomia punaisia viivoja ikävien kasvua ja julkisen talouden vakauttamista tukevien ratkaisujen eteen.
– Punaisia viivoja tarvitaan sen sijaan uusia etuja ja palveluita ja veronalennuksia koskeville lupauksille ilman täysin kattavaa rahoitusta, hän toteaa.
