Edes vahvistetut sotarikokset eivät saa venäläisiä nousemaan Ukrainaa vastaan käytävää hyökkäyssotaa vastaan, arvioi turvallisuuspolitiikan asiantuntija Natalia Antonova Foreign Policy -lehdelle.
Kun maaliskuun alussa sosiaalisessa mediassa nousi esiin video, jossa venäläissotilaat teloittavat aseettoman ukrainalaissotilaan, oli venäläisyleisön reaktio lohduton. Vaikka sotarikos oli kuvattu alusta loppuun kameralla, ei se herättänyt juuri lainkaan kritiikkiä venäläisten parissa.
Sotaa kannattavien parissa videota ylistettiin. Ajatusta siitä, että sotavankeja tulisi kohdella inhimillisesti kritisoitiin laajalti. Kun erään tunnetun Wagner-palkkasotilasryhmää käsittelevän Telegram-kanavan ylläpitäjä kritisoi tapausta, muut sosiaalisen median toimijat leimasivat hänet nopeasti ”aisankannattajaksi”.
Toiset syyttivät venäläisten suorittamasta sotarikoksesta Yhdysvaltoja ja länsimaita.
– Tämä on mitä amerikkalaiset ja anglosaksit halusivat. Tätä ei voi enää pysäyttää, eräässä kommentissa todettiin.
Monet sen sijaan uskoivat tapauksen olleen salaliitto ja lavastettu provokaatio, jonka tarkoitus on saada Venäjä näyttämään pahalta. Suuren yleisön yleisin reaktio on kuitenkin ollut hiljaisuus.
Antonovan mukaan tällainen uhriutuminen on ollut historiallisesti yleinen reaktio venäläisten parissa, kun venäläisiä syytetään jostain pahasta. Hän nostaa esimerkiksi omat perhekokemuksensa: Vaikka venäläiset esimerkiksi suostuisivatkin myöntämään Neuvostoliiton ja Stalinin ajan hirmuteot, syytettiin Antonovan kodissa niistä Saksaa, joka salli Leninin matkustaa maan läpi päästäkseen Venäjälle ensimmäisen maailmansodan aikana. Heille oli vaikeaa myöntää, että venäläiset olivat vastuussa näistä rikoksista.
Samasta syystä monet venäläiset inhosivat Memorial-ihmisoikeusjärjestöä, joka dokumentoi Neuvostoliiton rikoksia. Ne osuvat liian arkaan paikkaan.
Ukrainan sota on myös osa tätä jatkumoa. Kun Ukraina haluaa hylätä neuvostomenneisyytensä, pyrkiä lähemmäksi Eurooppaa ja tuomita Neuvostoliiton rikokset, näkevät venäläiset tämän ylimielisenä ja uhriutuvat.
Kun venäläiset näkevät videon sotarikoksesta, heidän ensireaktionsa on torjua sen olemassaolo. Jos he kuitenkin myöntävät sotarikoksen tapahtuneen, sen takana ovat länsimaat, jotka pakottivat Venäjän siihen. Sotarikokset voidaan myös pyyhkiä taka-alalle toteamalla, että sodassa tapahtuu ikäviä asioita.
Antonova toteaa tämän olevan sellaisen yhteiskunnan reaktio, joka ei ole kyennyt kohtaamaan menneisyyttään, ja joka pakenee vastuuta kuin vampyyri auringonvaloa.
Nyky-Venäjä on lannistunut yhteiskunta, jonka jäsenille on helpompaa keksiä tekosyitä kuin kohdata omat virheensä ja rikoksensa. Virheiden kohtaaminen tarkoittaisi henkistä kasvua, ja henkinen kasvu sattuu.
