Miltei jokaisen suuren sotasankarin takana on vähemmän kunniakas, mutta peitelty menneisyys suurten munausten mestarina. Sääntö pätee toisessa maailmansodassa niin Suomeen, Neuvostoliittoon kuin liittoutuneidenkin suorituksiin.
Historiaa lukiessa eräs ilon tuottamisen hulvaton laji on jossittelu. Vaikka viisaissa piireissä sitä kuinka halveksitaan, silti se toimii mainiona opetusvälineenä, niin shakissa kuin elävässäkin elämässä.
Brittejä jäi vuonna 1940 kaivelemaan harmillinen pakeneminen saksalaisia kanaalin yli Dunkerquesta omalle puolelle. Vasta kun Japani oli hyökännyt Pearl Harboriin, Britannian pääministeri Winston Churchill saattoi viettää joulun 1941 Yhdysvaltain presidentti Franklin Rooseveltin vieraana ja todeta isäntänsä tavoin: ”Me olemme nyt kaikki samassa veneessä.”
Veikkaan, että Churchillillä oli mukavampaa kuin isännällään, ja että hän nautti vierailun antimista runsaammin kuin huonokuntoisempi isäntänsä. Yhdysvaltain viholliseksi ilmoittautui oma-aloitteisesti Saksan johtaja Adolf Hitler, joka ei tainnut tajuta, mitä teki. Hän hankki eurooppalaisten vihollistensa rinnalle uuden, hankalaksi osoittautuvan Yhdysvallat.
Maihinnoususta kanaalin yli Euroopan kamaralle tuli suunnittelun johtotähti. Ennen kuin kesäkuun 6. päivä 1944 koitti, liittoutuneet suorittivat kolme suurta maihinnousua meritse Italian Sisiliaan, Salernoon ja Anzioon. Itsetunto kohosi, ja usko onnistumiseen kasvoi.
”He eivät kuolleet turhaan, vaikkakin kuolivat turhaan”
Vähällä oli, ettei koko maihinnousu Normandiaan epäonnistunut. Silti sitä edelsi joukko opettavaisia harjoituksia ja kokeiluja, joissa surkean suunnittelun seurauksena kuoli joukoittain sotilaita. Sotahistorian kannalta täysin tuttua on, että eräänlaisen johtajasokeuden seurauksena rivimiehiä uhrataan kuin lutikoita. Jälkikäteen tapahtumia selitellään tai peitellään.
Viittä viikkoa ennen varsinaista maihinnousupäivää Englannin lounaisrannikolla suoritettiin harjoitus Ranskan rannikkoa muistuttavissa turvallisissa olosuhteissa kaukana saksalaisista. Kyseessä oli satojen alusten operaatio, joka päättyi saksalaisen nopeiden torpedoveneiden hyökkäykseen ja sotilaiden joukkokuolemaan.
Jo harjoituksen alkupäivänä amerikkalaiset olivat ampuneet vahingossa kasapäin omiaan. Harjoituksessa kuoli enemmän amerikkalaissotilaita kuin oikeassa maihinnousussa Normandian ns. Utah-rannalla.
Kun ratkaiseva maihinnousupäivä 6.6.1944 koitti, asetelma molempien osapuolten suhteen oli yhtäläinen. Liittoutuneet eivät saaneet komentavia kenraaleitaan yhteistoimintaan, varsinaiseksi riivinraudaksi osoittautui sotamarsalkka Bernard Montgomery, joka pyrki edistämään omaa erinomaisuuttaan koko sodankäynnin etenemisen kustannuksella.
Oman pikantin piirteen kirjalle luo se, että toinen kirjoittajista – David Ramsey – on maihinnousun merivoimayksikön ylipäällikön, amiraali Sir Bertram Ramsayn poika. Vähän jäävi. Montgomery on tämän historiikin suuta soittava, viivyttelevä tohelo.
Syvyyspsykologi voisi pitää Montgomerya englantilaisen sota-ajan alemmuuden tunteen ilmentymänä. Kirjan perusteella amerikkalaisten voimakas mukaantulo aiheutti ilon rinnalla harmia saarivaltakunnassa. Britannian tappiot olivat 1. maailmansodasta lähtien olleet niin raskaita, että se tunsi olevansa avun tarpeessa, mitä mahtipuheet eivät aina kyenneet paikkaamaan.
Onneksi Saksalla oli kuitenkin tunareista suurin
Normandia-operaation ylimmäisimpänä toteuttajasuunnittelijana oli Yhdysvaltain tuleva presidentti, kenraali Dwight Eisenhower, joka jaksoi kestää eripuraisuudet erottamatta Montgomerya. Liittoutuneiden onnistui sotia etupäässä ammattitaidolla, vaikka pääministeri Churchill olikin sotkeutua moniin ratkaisuihin, ja Ranskan tuleva presidentti, kenraali Charles de Gaulle kunnostautui etupäässä paraatinukkena.
Saksan puolella kaikki oli aivan toisin. Adolf Hitler oli toki kohottanut suosion myötä itsensä poliittisen vallan huipulle, mutta hänen asettautumisensa armeijansa todelliseksi ylipäälliköksi oli onnenpotku sodan lopputulosta ajatellen. Diktaattorina – kuten Josif Stalin – Hitler oli aina oikeassa ja nukkui ratkaisevissa tilanteissa ohi onnensa.
Jukka Seppinen on tutkinut viimeisissä teoksissaan vakoilun merkitystä suurten sotaoperaatioiden menestymisen kannalta. Vaikka tiedustelu onnistuisi, suuret johtajat korkeudessaan eivät joko kuuntele tai ymmärrä. Näin suomalaisille tapahtui talvisodan alussa ja kesäkuussa 1944, niin kävi Stalinille Hitlerin hyökättyä itään 1941 ja puolestaan Hitlerille 6.6.1944. Tätä kun ei uskallettu herättää kuin vasta aamukymmeneltä, jolloin moni ratkaiseva hetki oli auttamattomasti kulunut ohi.
Kirjoittajat herkuttelevat ajatuksella: jos muutama seikka olisi Ranskan rannikolla ollut toisin. Jos sotamarsalkka Erwin Rommel ei olisi lähtenyt Saksaan vaimonsa syntymäpäiville, Hitler olisi herätetty, Rommel olisi voinut toteuttaa näkemyksiään ja saanut tarvitsemansa lisädivisioonat, jolloin liittoutuneet olisivat olleet todella pahassa lirissä. Suuri osa nykyistä Länsi-Eurooppaa olisi valunut Neuvostoliitolle, Suomi siinä sivussa.
Suuret sotahistorian tapahtumat muistuttavat yksityiskohdiltaan kummallisella tavalla toisiaan. Inhimilliset yksilötason epäinhimilliset munaukset ovat usein pilanneet tarpeellisia operaatioita tai niistä huolimatta yhtä usein operaatiot ovat silti onnistuneet ihmeen kautta!
Tuli mieleen suomalaisten jatkosodan viimeisen kesän koettelemukset. Marsalkka C. G.E. Mannerheimiakaan ei saanut häiritä – olisi ollut äreä herätessään, ja Kannaksella jotkut esikuntaherrat olivat joko puntiksella tai pelasivat tennistä, kun tykit paukkuivat kuuloetäisyydellä.
Mieli tekee lainata kenraali Eisenhowerin möläytystä maineikkaasta kenraali George Pattonista: ”Metodit olivat surkeita, mutta tulokset erinomaisia.”
Edward E. Gordon & David Ramsey: Totuus Normandian maihinnoususta. Miten liittoutuneiden eripuro uhkasi muuttaa sodan kulun. Minerva 2018.
