Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti, sotatieteen tohtori Toni Monosen tuore tietokirja Suomen sotilastiedustelu 1939–45 (Otava) on ensimmäinen laaja kokonaiskuvaus aiheestaan. Kirja pohjautuu Monosen väitöskirjaan ja post doc -tutkimukseen.
Sotilastiedustelun tehtäviin kuuluu ennakkovaroituksen antaminen sodan uhkasta. Ennen talvisodan alkua sotilastiedustelun tiedossa oli noin kolme neljäsosaa itärajan taakse keskitetystä noin 20 divisioonasta ja kalustosta. Tilannetta olivat selvittäneet Päämajan tiedustelijat ja muun muassa lentotiedustelu.
25.11.1939 eli viisi päivää ennen talvisodan syttymistä sotilastiedustelu arvioi kuitenkin, että Neuvostoliitto oli keskittänyt joukkojaan itärajan taakse vain painostustarkoituksessa.
– Sotilaallinen uhka muodostuu kyvystä ja tahdosta hyökätä. Nähtiin, että itänaapurilla oli kyky hyökätä, mutta Neuvostoliittoa johtaneen Josif Stalinin aikeita ei osattu arvioida. Ajateltiin, että kyseessä on painostaminen ja ”itämainen” neuvottelutaktiikka, Mononen kertoo.
Neuvostoliitto painosti talvisodan alla Suomea alueluovutuksiin, joihin ei taivuttu.
Ennakkotietoa radiotiedustelulla
Suomi oli kuitenkin varautunut sotaan talvisodan alla.
– Päättäjät olivat saaneet ennakkovaroituksen, ja kenttälinnoitteita oli rakennettu. Liikekannallepano tehtiin ylimääräisen harjoituksen muodossa syksyllä 1939. Tämä saattoi perustua Mannerheimin ja sodanjohdon arvioon siitä, mihin tilanne Euroopassa oli menossa.
Sota-aikana radiotiedustelu oli keskeinen tiedonhankintakeino, jota oli hyödynnetty jo 1920-luvun lopulta lähtien. Talvisodassa osa puna-armeijan käyttämistä radiokoodeista saatiin avattua, ja näin saatiin ennakkotietoja hyökkääjän toiminnasta.
Myös sotavankien kuulusteleminen ja sotasaalisasiakirjojen tutkiminen olivat merkittäviä tiedustelukeinoja talvi- ja jatkosodassa.
Talvisodan aikana Päämajan tiedustelutoimistossa työskenteli vain kymmenisen henkeä, ja tiedon analysointi jäi vähäiseksi, sillä pelkästään radiotiedustelun raportteja karttui arviolta 4 000–5 000 kappaletta.
– Tiedustelu keskittyi välittömään rintamatilanteeseen. Radiotiedustelu tuotti paljon yksityiskohtaista tietoa, ja se välitettiin usein sellaisenaan operatiiviselle puolelle, jolle jäi vastuu kokonaistilanteen päättelemisestä, Mononen kuvaa.
Tietoa saatiin myös sotatoimiyhtymistä
Päämajalle tuottivat talvisodan aikana tietoa myös eri rintamalohkoilla toimivat sotatoimiyhtymät, jotka olivat armeijakuntatason yksiköitä esimerkiksi Kannaksella ja Laatokan pohjoispuolella.
Yhtymien esikunnat ja tiedustelutoimistot olivat selvillä alueensa joukoista ja vihollisen toiminnasta. Tietoa hankittiin esimerkiksi tähystämällä ja kuulustelemalla sotavankeja; etenkin upseereilta saatiin pitkiäkin kuulustelukertomuksia. Tiedot tappioista, ampumatarvikepulasta ja tuhoutuneesta aseistuksesta olivat tärkeitä, samoin tiedot huoltoreiteistä.
Sotavankien kuulustelemista rajoitti kuitenkin kielitaidon puute.
– Venäjäntaitoisia etsittiin koko sotien ajan, ja kielitaidon lisäksi tarvittiin asiasisältöihin liittyvää ymmärrystä. Joskus jouduttiin käyttämään tulkkina toista sotavankia, jolloin voitiin saada sepitteitä, Mononen kuvaa.
Päämajalla oli myös omia sotavankikuulustelijoita vankileireillä, ja lisäksi tiedonhankintaa ohjattiin lähettämällä tiedustelukysymyssarjoja kuulustelijoille.
Talvisodassa kaukopartiointia vasta kokeiltiin, lentotiedustelua sen sijaan vakiintui vähitellen, ja Ilmakuvien ottaminenkin yleistyi.
– Vihollisen joukot liikkuivat teitä pitkin ja niitä oli hyvä tähystää taivaalta käsin. Työtä rajoitti se, että kalusto oli vanhaa, ja samat joukot joutuivat lentämään myös pommitustehtäviä, Mononen kertoo.
Ilmavoimien lisäksi myös Merivoimat tuottivat koko sotien ajan tiedustelutietoa.
Jatkosodassa kaukopartioilla suuri merkitys
Monosen mukaan Päämajaan osattiin läpi sotien rekrytoida työhön sopivia ihmisiä töihin, ja moni analyytikko oli tutkijataustainen. Henkilöstöpula oli kuitenkin totta jatkosodassakin.
– Jatkosodan aikana Päämajassa toimi parhaimmillaan 40 analyytikkoa. Vihollisen puolustushaarojen analysointia varten muodostettiin omat jaoksensa, ja monessa jaoksessa oli töissä 4–5 henkilöä, maavoimajaoksessa kuitenkin enemmän. Lisäksi suursodan sotapotentiaalien selvittämiseen muodostettiin omat jaoksensa, Mononen kuvaa.
Jatkosodan hyökkäysvaiheessa syksyllä 1941 radiotiedustelu ja yhtymät tuottivat Päämajalle tehokkaasti tietoa. Päämajan tarpeisiin ja Karjalan armeijaa tukemaan perustettiin myös majuri Reino Raskin johtama osasto.
– Puolenkymmentä miestä liikkui hyökkäävien joukkojen läheisyydessä ja kuulusteli sotavangit tuoreeltaan. Osasto raportoi tietoja sekä Päämajaan että Karjalan armeijan esikuntaan mahdollisimman pienellä viiveellä, Mononen kuvaa.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Kun hyökkäys pysähtyi asemasotavaiheeseen, liikkuva yksikkö menetti merkityksensä ja pääosa Raskin osastosta siirtyi töihin Äänislinnan tiedustelijainkouluun. Siellä venäläisiä sotavankeja koulutettiin asiamies- ja agenttitiedusteluun.
– Muutama sata ehkä lähetettiin matkaan, mutta vain pieni osa tuotti tiedustelutietoa. Moni antautui tai otettiin kiinni Neuvostoliitossa ja koki karun kohtalon, Mononen summaa.
Asemasodan aikana joulukuusta 1941 kesään 1944 radiotiedustelu menetti merkitystään, koska kaapeliyhteyksiä pitkin kulkevaa viestiliikennettä ei voitu kuunnella. Erillinen pataljoona 4 hankki tuolloin tietoja rintamalinjojen takaa. Sen alaisuudessa toimi neljä komppaniaa: osastot Vehniäinen, Kuismanen, Marttina ja Paatsalo.
Tietojen vaihtoa Saksan kanssa
Oma lukunsa sotien aikana oli ulkomainen tiedusteluyhteistyö, jota tehtiin lähinaapureiden mutta myös esimerkiksi Japanin kanssa.
Jatkosodassa etenkin liittolaismaa Saksa jakoi Suomelle tiedustelutietoja, mutta sotaonnen kääntyessä tietojen luotettavuus heikkeni vuoden 1943 lopusta lähtien.
Asemasotavaiheessa esiin nousivat uudet kysymykset: Mitä suursodassa tapahtuu? Häviääkö Saksa?
– Eri osapuolten sotapotentiaalien selvittäminen nousi esiin, ja siinä merkittäviä tekijöitä olivat esimerkiksi teollinen kapasiteetti ja väestöpohja, Mononen kuvaa.
Vuonna 1942 Suomi ryhtyi tiedustelemaan myös Saksaa, ja seuraavana vuonna Päämajan alainen Jaos V koulutti virolaisia vapaaehtoisia selvittämään, kestääkö Saksan puolustus ja mitkä ovat joukkojen suunnitelmat ja kyvykkyydet.
Sotien ajan sotilastiedustelun suurimpiin onnistumisiin Mononen laskee Saksan häviön ennakoimisen.
– Tiedustelupäällikkö Paasonen esitti helmikuussa 1943 eduskunnalle suljettujen ovien takana arvion, että Saksa tulee häviämään suursodan. Poliittiset päättäjät kieltäytyivät kuitenkin hyväksymästä tietoa.
Tietoa suurhyökkäyksestä ei hyväksytty
Jatkosodan loppuvaiheessa sotilastiedustelu varoitti Neuvostoliiton suurhyökkäyksestä pari viikkoa ennen tapahtumaa.
Operatiivinen sodanjohto mietti, aiheuttaako tieto liikaa levottomuutta joukoissa, ja pitääkö maataloustöihin myönnetyt lomat perua. Varoitusta ei otettu tosissaan.
– Kenraali Aksel Airo totesi myös, ettei Mannerheimia saa huolestuttaa. Taustalla saattoi vaikuttaa sekin, että asemasota oli jo kestänyt yli kaksi vuotta ja saattoi turruttaa miehiä, Mononen pohtii.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Mannerheim oli kuitenkin siirtänyt ennakoivasti reservejä oletetun pääuhkan suuntaan Karjalankannakselle.
Jatkosodan raskaiden lopputaisteluiden ja Lapin sodan jälkeen sotilastiedustelulle koitti uusi rauhan aika. Muun muassa Valvontakomission puhelinkuuntelulla pystyttiin tuottamaan huojentavaa tietoa siitä, ettei Neuvostoliitto ollut tuolloin aikeissa miehittää Suomea.
Analyysiin liittyy epävarmuustekijöitä
Nykyajassakin sotilastiedustelun tehtävä on tuottaa tarvittaessa ennakkovaroitus, ja se tulisi antaa niin ajoissa, että yhteiskunnalle jää aikaa varautua. Tähän liittyy Monosen mukaan muun muassa se ongelma, että varoitus on annettava vaiheessa, jossa varoitettavan asian toteutuminen on väistämättä jossain määrin epävarmaa – ja perinteisesti päättäjät haluaisivat puolestaan mahdollisimman tarkkoja taktisiakin tietoja tukemaan merkittävien päätösten tekemistä.
– Tiedusteluanalyysissa ei pystytä tarjoamaan absoluuttisia totuuksia. Tulee myös hyväksyä, että valtaosa tiedustelutiedoista jää suurelle yleisölle salaiseksi turvallisuussyistä, Mononen kiteyttää.
